lähellä. Jos Miriam pääsisi irroittamaan hänen siteensä, voisivat he
yhdessä karata -- mikäli tyttö niin halusi. Se ajatus sai hänet
hämille. Hän ei ollut varma Miriamin asemasta kylässä. Jos hän oli
mahtavan sheikin hellitty lapsi, niin hän luultavasti ei haluaisi
karata. Siitä oli saatava varma selvyys.
Huvilassa hän oli usein kuullut Miriamin laulavan englantilaista
kansallishymniä _God Save the King_, My Dearin säestäessä pianolla.
Korottaen ääntänsä hyräili Baynes nyt sen säveltä. Heti hän kuuli
Miriamin äänen teltasta. Tyttö puhui nopeasti.
"Hyvästi, Morison", huusi hän. "Jos Jumala on armollinen, niin kuolen
ennen aamua; sillä jos tämän yön jälkeen vielä elän, olen kuollutta
kurjempi."
Sitten hän kuuli miehen äänen huutavan vihaisesti, senjälkeen
temmellyksen rytinää. Baynes kalpeni kauhusta. Hän tempoi jälleen
vimmatusti kahleitansa. Ne höllenivät. Hetkistä myöhemmin oli toinen
käsi vapaa. Toisen käden irroittaminen oli vain silmänräpäyksen työ.
Kumartuen hän päästi köyden nilkoistaan, suoristausi ja hyökkäsi
hökkelin ovea kohti, ehtiäkseen Miriamin luo. Hänen astahtaessaan ulos
yöhön kohosi iso neekerinretkale sulkemaan häneltä tien.
* * * * *
Milloin vaadittiin vauhtia, ei Korak luottanut muihin kuin omiin
lihaksiinsa, ja niinpä hän, heti kun Tantor oli turvallisesti vienyt
hänet maihin samalle puolen virtaa, jolla sheikin kylä sijaitsi, jätti
ison toverinsa ja kiepsahtaen puihin alkoi vinhasti kiitää etelään päin
sille suunnalle, missä ruotsalainen oli arvellut Miriamin olevan. Oli
jo pimeä hänen saapuessaan vaajavarustukselle, jota oli melkoisesti
lujitettu sen jälkeen, kun hän oli pelastanut Miriamin viheliäisestä
elämästä sen julmassa kehässä. Jättiläispuu ei enää levittänyt oksiaan
puisen suojavarustuksen yli; mutta tavallisia ihmiskätten rakentamia
puolustuslaitteita Korak tuskin pitikään esteinä. Irroittaen köyden
vyötäisiltään hän heitti silmukan erääseen varustuksen teräväkärkisistä
paaluista. Hetkistä myöhemmin kohosivat hänen silmänsä esteen yli ja
tarkkasivat kaikkea näköpiirissään. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja
hinaten itsensä harjalle pudottausi Korak keveästi maahan aitauksen
sisäpuolelle.
Sitten hän alkoi salavihkaa etsiä kylässä. Ensiksi hän kääntyi
arabialaisteltoille nuuskien ja kuunnellen. Hän hiipi niiden taakse
vainuten jotakin merkkiä Miriamista. Eivät edes villit beduiinikoirat
kuulleet hänen käyntiänsä, niin hiljaa hän liikkui -- varjona varjojen
lomitse. Tupakanhajusta hän arvasi arabialaisten polttelevan telttainsa
edustalla. Hänen korviinsa kuului naurunremakkaa ja sitten kylän
vastapäiseltä sivulta ennen tutunomaisen hymnin sävel: _God Save the
King_. Korak pysähtyi hämmästyneenä. Kukahan siellä oli? Ääni oli
selvästi miehen. Hän muisti nuoren englantilaisen, jonka oli jättänyt
samoamaan pitkin rantaa ja joka oli hävinnyt ennen hänen palaamistansa.
Hetkistä myöhemmin kuului vastaukseksi naisen ääni -- Miriamin ääni, --
ja toimintahalun kiihdyttämänä suhahti Korak nopeasti näitä kahta ääntä
kohden.
Kun ilta-ateria oli syöty, oli Miriam mennyt olkivuoteelleen sheikin
teltan vaimolaosastoon, pieneen, parilla arvottomalla persialaisella
matolla eristettyyn peränurkkaan. Siellä hän oli ennen asunut yksinään
Mabunun kanssa, sillä sheikillä ei ollut vaimoja. Eivätkä olosuhteet
nytkään, hänen oltuaan vuosikausia poissa, olleet muuttuneet, -- hän
oleskeli taaskin kaksistaan Mabunun kanssa vaimojen osastossa. Sitten
saapui sheikki ja työnsi verhot sivulle. Hän tuijotti suojan hämärään
valoon.
"Miriam!" huusi hän. "Tule tänne."
Tyttö nousi ja tuli etutelttaan. Sen sisustaa valaisi tulen loimu. Hän
näki Ali ben Kadinin, sheikin velipuolen, istua kyyhöttävän matolla,
tupakoiden. Sheikillä ja Ali ben Kadinilla oli ollut sama isä, mutta
jälkimäisen äiti oli ollut orjatar -- neekerinainen länsirannikolta.
Ali ben Kadin oli vanha, ruma ja melkein musta. Tauti oli syönyt hänen
nenänsä ja osan toista poskea. Hän kohotti päätänsä ja irvisti, kun
Miriam astui sisälle.
Sheikki viittasi peukalolla Ali ben Kadinia kohti ja sanoi Miriamille:
"Alan käydä vanhaksi. Minä en elä enää kauan. Senvuoksi olen antanut
sinut veljelleni Ali ben Kadinille."
Siinä kaikki. Ali ben Kadin nousi ja astui tyttöä kohti. Miriam kavahti
kauhistuneena. Mies tarttui häneen vyötäisiltä.
"Tule!" käski hän ja laahasi hänet sheikin teltasta omaansa.
Heidän mentyänsä sheikki päästi röhönaurun. "Kun lähetän tytön muutaman
kuukauden perästä pohjoiseen", jupisi hän itsekseen, "niin tietävät,
mikä on palkka Amor ben Khadurin sisarenpojan tappamisesta."
Ali ben Kadinin teltassa Miriam uhkasi ja rukoili, mutta turhaan.
Hirveä vanha sekarotuinen puhui ensin hyväileviä sanoja, mutta kun
Miriam purki hänelle kaiken kauhunsa ja inhonsa, raivostui hän,
hyökkäsi tyttöön käsiksi ja kaappasi hänet syliinsä. Kahdesti Miriam
riuhtaisihe hänestä irti, ja yhdellä niistä väliajoista, jolloin hänen
onnistui välttää hätyyttäjäänsä, hän kuuli Baynesin hyräilevän säveltä,
jonka tiesi olevan aiotun hänen korviensa kuultavaksi. Miriamin siihen
vastatessa hyökkäsi Ali ben Kadin jälleen hänen niskaansa. Tällä kertaa
hän raahasi tytön telttansa peräsuojaan, jossa kolme neekeritärtä
tylsän välinpitämättömästi katseli heidän silmiensä edessä esitettävää
murhenäytelmää.
Kun hänen jalosukuisuutensa Morison näki mustan jättiläisen suuren
ruhon tukkivan häneltä tien, täytti hänen pettymyksensä hänet
eläimellisellä raivolla, joka muutti hänet villipedoksi. Kiroten hän
karkasi miehen kimppuun paiskaten hänet ruumiinsa painolla tantereelle.
Siinä he kamppailivat; neekeri yritti vetää veistänsä tupesta,
valkoihoinen taas koetti kuristaa neekeriä hengiltä.
Baynesin sormien puristus tukehdutti avunhuudon, jonka toinen olisi
kernaasti päästänyt ilmoille; mutta sitten onnistui neekerin paljastaa
aseensa, ja hetkistä myöhemmin tunsi Baynes teräksen viiltävän
olkapäätänsä. Musta mies iski iskemistänsä. Valkoihoinen irroitti
toisen kätensä neekerin kurkusta. Hän hapuili jotakin heitto- tai
lyömäasetta tanterelta vierestään, ja vihdoin hänen sormiinsa osui
kivi, jonka hän kaappasi kouraansa. Kohottaen sen vastustajansa pään
yli mäjäytti jalosukuinen Morison hirvittävän iskun. Heti herpautui
neekeri huumaantuneena. Baynes antoi sille vielä kaksi iskua. Sitten
hän hypähti pystyyn ja juoksi vuohennahkaista telttaa kohti, josta oli
kuullut hätääntyneen Miriamin äänen.
Mutta hänen edellään oli jo toinen. Puettuna ainoastaan
leopardinnahkaansa ja nivusvaatteeseensa sujahti Korak, Tappaja,
varjoon Ali ben Kadinin teltan taustalle. Sekarotuinen oli juuri
raahannut Miriamin peräkammioon, kun Korakin terävä veitsi viilsi
kuutta jalkaa pitkän raon teltan seinään ja apinamies kookkaana ja
voimakkaana ryntäsi sisälle hämmästyneiden henkilöiden silmien eteen.
Miriam näki ja tunsi hänet samassa silmänräpäyksessä kun hän astui
sisälle. Neidon sydän sykähti ilosta ja ylpeydestä, kun hän sai jälleen
nähdä ylvään, jaloryhtisen olennon, jota oli niin kauan kaivannut.
"Korak!" huudahti hän.
"Miriam!" Nuorukainen lausui tämän ainoan sanan hyökätessään
kummastuneen Ali ben Kadinin kimppuun. Kaikki kolme neekeritärtä
karkasivat parkuen yömatoiltaan. Miriam koetti estää niitä lähtemästä,
mutta ennenkuin hän siinä onnistui, olivat säikähtyneet neekerinaiset
syöksyneet Korakin teltan seinään tekemästä halkeamasta ja juosseet
kirkuen kylälle.
Tappajan sormet puristuivat kerran inhoittavan Alin kurkkuun, kerran
upposi hänen puukkonsa miehen saastaiseen sydämeen -- ja Ali ben Kadin
virui kuolleena telttansa lattialla Korak kääntyi Miriamia kohti, ja
samalla hetkellä hyppäsi esille verinen, repaleinen ja pörröinen hahmo.
"Morison!" huudahti tyttö.
Korak kääntyi tulijaan päin. Hän oli juuri aikonut ottaa Miriamin
syliinsä, unohtaen kaikki, mitä oli saattanut tapahtua siitä ajasta,
kun viimeksi oli tytön nähnyt. Nyt palautti nuoren englantilaisen tulo
hänen mieleensä kohtauksen, jonka hän oli nähnyt pienellä aukeamalla,
ja haikean epätoivon hyöky kuohahti apinamiehen yli.
Ulkoa kuului jo äskeisten kolmen neekerinaisen alkuunpaneman
hälytyksen huutoja. Miehiä juoksi Ali ben Kadinin telttaa kohti.
Silmänräpäystäkään ei saanut hukata.
"Nopeasti!" huusi Korak kääntyen Baynesia kohti, joka vielä oli tuskin
tajunnut, seisoiko hän ystävän vai vihollisen edessä.
"Viekää hänet telttojen taitse vaajavarustukselle. Tässä on köyteni.
Sen avulla voitte kiivetä aidan yli ja päästä pakoon."
"Entä sinä, Korak?" kysyi Miriam.
"Minä jään", vastasi apinamies. "Minulla on asiaa sheikille."
Miriam olisi viipynyt, mutta Tappaja tarttui heihin kumpaankin
hartioista ja sysäsi heidät seinän halkeamasta ulos pimentoon.
"Juoskaa nyt minkä jaksatte", kehoitti hän ja kääntyi kohtaamaan ja
pidättämään niitä, joita etupuolelta tulvi telttaan.
Apinamies taisteli hyvin -- paremmin kuin koskaan ennen; mutta ylivoima
oli hänellekin liian suuri, vaikka hän voitti, mitä enimmin halusi --
aikaa englantilaiselle paeta Miriamin kanssa. Sitten hän sortui
monilukuisen joukon edessä, ja muutamaa minuuttia myöhemmin vietiin
hänet sidottuna ja vartioituna sheikin telttaan.
Vanhus silmäili häntä ääneti pitkän aikaa. Hän koetti mielessään etsiä
kyllin julmaa kidutusmuotoa, jotta se tyydyttäisi hänen raivonsa ja
vihansa miestä kohtaan, joka jo toistamiseen riisti häneltä Miriamin.
Ali ben Kadinin tappaminen ei häntä paljoa suututtanut, sillä olihan
hän aina vihannut isänsä inhoittavan orjattaren inhoittavaa poikaa.
Mutta isku, jonka hän itse oli tältä alastomalta valkoiselta soturilta
kerran saanut, lisäsi virikettä hänen raivoonsa. Hän ei voinut keksiä
mitään riittävää rangaistusta moisille rikoksille.
Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan Korakia keskeytti
äänettömyyden viidakosta suojavarustuksen takaa kuuluvan norsun
toitotus. Hymyn häivä värähti Korakin huulille. Hän käänsi päätänsä
hiukkasen siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja sitten purkautui
hänen huuliltaan matala, kaamea mörinä. Yksi häntä vartioivista
neekereistä sipaisi häntä keihäänsä varrella suulle; mutta kukaan
heistä ei tiennyt hänen huutonsa merkitystä.
Viidakossa heristi Tantor korviaan, kun Korakin kutsu niihin osui. Se
lähestyi vaajavarustusta, nosti kärsänsä sen yli ja haisteli. Sitten se
puski päällään puisia pölkkyjä, mutta varustus oli liian vahva ja
myötäsi vain hiukan.
Sheikki nousi vihdoin teltassaan ja osoittaen sidottua vankia kääntyi
erään apurinsa puoleen.
"Polttakaa hänet heti", komensi hän. "Polttopaalu on jo pystyssä."
Vartija työnsi Korakia sheikin luota. Hänet laahattiin avoimelle
paikalle kylän keskelle, missä oli maahan pystytetty pitkä paalu. Se ei
ollut aiottu polttoroviota varten, mutta paaluun oli mukava sitoa
niskoittelevia orjia piestäviksi -- usein siihen asti, kunnes kuolema
lopetti heidän tuskansa.
Siihen he sitoivat Korakin. Sitten tuotiin risuja ja kasattiin hänen
ympärilleen, ja sheikki saapui paikalle ollakseen uhrinsa kidutusta
näkemässä. Mutta Korak ei väräyttänyt lihastakaan, vaikka jo tuotiinkin
kekäle ja liekit pian leimahtivat kuivassa ruuhkassa.
Vielä kerran hän äännähti jo sheikin teltasta lähettämänsä kumean
kutsun, ja nyt kuului vaajavarustuksen takaa jälleen elefantin
toitotus.
Vanha Tantor oli turhaan puskenut aitaa. Korakin kutsuva ääni ja
ihmisen, vihollisen, haju yllytti suuren eläimen raivoon ja kiukkuun
pidättävää mykkää seinää vastaan. Norsu kääntyi ja peräytyi muutaman
askeleen, kääntyi sitten jälleen, kohotti kärsänsä ja päästi ilmoille
mahtavan, karjaisevan vihantoitotuksen, painoi päänsä alas ja vyöryi
kuin lihasta, luusta ja jänteistä kokoonpantu valtava muurinmurtaja
suoraan vahvaa estettä vasten.
Vaajavarustus horjui ja pirstautui sysäyksestä, ja murroksesta hyökkäsi
sisään raivostunut uros. Korak kuuli tämän ryskeen, kuten muutkin,
mutta ainoastaan hän osasi sen myöskin tulkita, muiden ollessa ymmällä.
Liekit hiipivät häntä lähemmäksi, mutta yksi neekereistä kuuli ääntä
takaansa, kääntyi ja näki Tantorin mahtavan ruhon tulla rymistävän
heitä kohti. Mies kirkaisi ja pakeni, ja sitten urosnorsu astui heidän
keskelleen, heitellen neekereitä ja arabialaisia oikealle ja
vasemmalle, syöstessään peloittavien liekkien läpi rakastamansa toverin
avuksi.
Huudellen määräyksiä seuralaisilleen riensi sheikki noutamaan
kivääriänsä. Tantor kiersi kärsänsä Korakin ruumiin ja paalun
ympärille, johon hänet oli sidottu, ja riuhtaisi sen maasta. Liekit
kärvensivät sen herkkätuntoista -- paksuudestaankin huolimatta
herkkätuntoista -- nahkaa, niin että se, vimmoissaan yrittäen sekä
pelastaa ystävänsä että välttää vihaamaansa valkeata, oli vähällä
rutistaa apinamiehen hengiltä.
Nostaen taakkansa korkealle päänsä yli kääntyi metsän jättiläinen
juoksemaan vastikään tekemäänsä aitamurtoa kohti. Pyssy kädessä
hyökkäsi sheikki suoraan hurjistuneen eläimen tielle. Hän kohotti
aseensa ja laukaisi kerran. Luoti lensi harhaan; samassa ryntäsi Tantor
hänen kimppuunsa ja juostessaan hänen ylitsensä musersi hänet
jättiläisjaloillaan, niinkuin te tai minä voisimme survaista hengiltä
tiellemme sattuneen muurahaisen.
Ja kantaen taakkaansa varovaisesti astui sitten Tantor, norsu, viidakon
pimentoon.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Polttoroviolta
Huikaistuneena jo kauan kuolleeksi luulemansa Korakin odottamattomasta
näkemisestä salli Miriam Baynesin viedä hänet pois. Telttojen välitse
opasti englantilainen hänet turvallisesti vaajavarustuksen luo ja
viskasi siellä Korakin ohjeiden mukaan silmukan siihen tarkoitukseen
valitsemansa pystyriu'un huippuun. Vaivaloisesti hän pääsi varustuksen
harjalle ja kurotti sitten taas kätensä nostaakseen Miriamin viereensä.
"Tule!" kuiskasi hän. "Meidän täytyy rientää." Mutta silloin Miriam
ikäänkuin unesta heränneenä tuli täyteen tajuunsa. Siellä hänen
takanaan kylässä oli Korak -- hänen Korakinsa -- taistelemassa yksinään
hänen vihollisiansa vastaan. Hänen paikkansa oli Korakin rinnalla
taistelemassa hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Hän vilkaisi
Baynesiin.
"Menkää!" käski hän. "Palatkaa Bwanan luo ja noutakaa apua. Minun
paikkani on täällä. Teidän jäämisestänne ei olisi mitään hyötyä.
Lähtekää, kun kerran pääsette, ja tuokaa suuri Bwana tänne kanssanne."
Ääneti solui hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes maahan aitauksen
sisäpuolelle Miriamin viereen.
"Vain teidän tähtenne minä hänet jätin", sanoi hän nyökäten telttoihin
päin, joiden luota he juuri olivat tulleet. "Minä tiesin, että hän
kykeni pidättämään niitä kauemmin kuin minä ja antamaan teille
pakotilaisuuden, jota minä en ehkä olisi voinut tarjota. Mutta _minun_
olisi tullut jäädä. Kuulin teidän nimittävän häntä Korakiksi, joten nyt
tiedän, kuka hän on. Hän hoivasi teitä. Minä olisin tehnyt teille
vääryyttä. Ei -- älkää keskeyttäkö! Minä tahdon nyt teille kertoa
totuuden ja antaa teidän tietää, mikä elukka olen ollut. Suunnittelin
teidän viemistänne Lontooseen, kuten tiedätte, mutta minä en aikonut
teitä naida. Niin, kavahtakaa minua -- sen minä ansaitsen. Minä
ansaitsen teidän ylenkatseenne ja inhonne; mutta silloin en tiennyt,
mitä rakkaus on. Sen opittuani olen oppinut muutakin, olen käsittänyt
kaiken ikäni olleeni kehno ja pelkuri. Katselin halveksien niitä, joita
pidin yhteiskunnallisesti itseäni alhaisempina. Siitä lähtien, kun
Hanson petkutti minua ja otti teidät itselleen, olen ollut kuin
hornassa. Mutta se kehitti minut mieheksi, vaikka liian myöhään. Nyt
voin tarjota teille rehellistä rakkautta ja pitää kunniana saada
teidänlaisenne tytön vaimokseni."
Tuokion oli Miriam ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen ensimmäinen
kysymyksensä koski toista asiaa.
"Kuinka te satuitte olemaan kylässä?" sanoi hän.
Baynes kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kun oli
neekeriltä kuullut Hansonin vilpillisyydestä.
"Sanotte olevanne pelkuri", virkkoi Miriam, "ja kuitenkin olette tehnyt
kaiken tämän minut pelastaaksenne? Rohkeus, jota epäilemättä vaadittiin
kertoaksenne minulle sen, mitä minulle vastikään kerroitte, on myöskin
rohkeutta, vaikka toista lajia, ja osoittaa, että te ette ole
siveellisesti pelkuri, samoin kuin urheutenne todistaa, ettei teissä
ole sitä vikaa myöskään ruumiillisesti. Minä en voisi rakastaa
pelkuria."
"Tarkoitatteko, että rakastatte minua?" huohotti Baynes hämmästyneenä,
astahtaen häntä kohti ikäänkuin ottaakseen hänet syliinsä; mutta
neitonen torjui kädellään ja työnsi häntä hellästi pois, ikäänkuin
sanoakseen: ei vielä! Mitä hän tarkoitti, tiesi hän tuskin itsekään.
Hän luuli rakastavansa Baynesia, sitä ei tarvinnut miettiä; eikä hän
luullut rakkautensa tähän nuoreen englantilaiseen olevan uskottomuutta
Korakia kohtaan, sillä hänen rakkautensa Korakiin oli muuttumatta --
sisaren rakkautta hellää veljeä kohtaan. Heidän seisoessaan siinä
keskustelemassa vaikenivat äänet kylässä.
"Ne ovat tappaneet hänet", kuiskasi Miriam.
Tämä lause muistutti Baynesille, miksi he olivat palaamassa.
"Odottakaa tässä", sanoi hän. "Minä menen katsomaan. Jos hän on
kuollut, emme voi häntä auttaa. Jos hän elää, teen parhaani
vapauttaakseni hänet."
"Lähtekäämme yhdessä", vastasi Miriam. "Mennään!"
Ja Miriam astui edellä sitä telttaa kohti, jossa viimeksi olivat
nähneet Korakin. Usein täytyi heidän heittäytyä maahan jonkun teltan
tai majan varjoon, sillä ihmisiä liikkui nyt kiireesti edestakaisin --
koko kylä oli herännyt jalkeille. Ali ben Kadinin teltalle palaamiseen
kului paljoa pitempi aika kuin heidän nopeaan pakoonsa aitauksen luo.
Varovaisesti he hiipivät repeämälle, jonka Korak oli veitsellään
viiltänyt teltan takaseinään. Miriam tirkisti sisälle -- peräkammio oli
tyhjä. Hän ryömi aukosta sinne, Baynes hänen kintereillään, ja pujahti
sitten hiljaa ryijyjen luo, jotka jakoivat teltan kahteen osaan.
Työntäen verhot syrjään katsahti Miriam etumaiseen. Sielläkään ei ollut
ketään. Hän astui teltan ovelle ja vilkaisi ulos. Silloin hän äännähti
kauhusta. Baynes tirkisti hänen olkapäänsä ohi, ja nähdessään, mikä oli
säikähdyttänyt tytön, hänkin kirahti; mutta hänen suustansa pääsi
kiukkuinen kirous.
Sadan jalan päässä he näkivät Korakin sidottuna paaluun -- hänen
ympärilleen kasatut risut jo ilmiliekissä. Englantilainen työnsi
Miriamin sivulle ja ryntäsi tuomittua miestä kohti. Mitä hän voisi
tehdä uhmatessaan monia kymmeniä vihamielisiä neekerejä ja
arabialaisia, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Samassa syöksyi Tantor
vaajavarustuksen läpi ja hyökkäsi ihmisliutaa vastaan. Raivostuneen
eläimen nähdessään kääntyi joukko pakosalle kuljettaen Baynesia
mukanaan takaisin. Tuokiossa oli kaikki ohi, ja elefantti oli
poistunut saaliineen, mutta kylä oli kauttaaltaan kuin paholaisen
temmellystanner. Miehiä, naisia ja lapsia juoksi hujan hajan, turvaa
etsien. Rakit pakenivat haukkua luskuttaen. Paksunahkaisen
toitotuksesta säikähtyneet hevoset, kameelit ja aasit potkivat ja
reuhtoivat liekaan sidottuina. Kymmenen, parikymmentä pääsi irti, ja
hänen ohitseen laukkaavat elukat herättivät Baynesin aivoissa nopean
tuuman. Hän kääntyi etsiäkseen Miriamia, mutta tämä olikin hänen
olkansa takana.
"Hevosia!" huudahti hän. "Kunpa saisimme pari hevosta!"
Yhtyen tähän ajatukseen vei Miriam hänet kylän äärimmäiselle laidalle.
"Päästäkää niistä kaksi", sanoi hän, "ja taluttakaa ne tuonne hökkelien
suojaan. Minä tiedän, missä on satuloita. Minä käyn hakemassa satulat
ja suitset", ja ennenkuin Baynes ehti häntä pysähdyttää, oli hän
mennyt.
Englantilainen päästi nopeasti irti kaksi äksyistä eläimistä ja vei ne
Miriamin osoittamalle paikalle. Täällä hän odotti levottomasti ajan,
joka hänestä tuntui tuntikaudelta, mutta todellisesti oli vain muutamia
minuutteja. Sitten hän näki tytön saapuvan raahustaen kahta satulaa.
Nopeasti he panivat ne hevosten selkään. Vielä palavan kidutusnuotion
valossa he näkivät, että neekerit ja arabialaiset vähitellen toipuivat
pakokauhustaan. Miehiä juoksi sinne tänne, keräten hajallaan kirmaavia
eläimiä, ja pari kolme talutti jo kiinniottamiaan takaisin kylän
toiseen päähän, missä Miriam ja Baynes juuri valjastivat ratsujansa.
Nyt hyppäsi tyttö satulaan.
"Rientäkää!" kuiskasi hän. "Meidän on pidettävä kiirettä. Ratsastakaa
Tantorin tekemästä aukosta", ja kun hän näki Baynesin kiepauttavan
toisen säärensä hevosen selän yli, heitti hän ohjakset höllälleen
ratsunsa kaulaan. Syöksähtäen lähti hermostunut eläin kiitämään. Lyhyin
polku kulki suoraan kylän keskitse, ja sitä Miriam seurasi. Baynes oli
ihan hänen takanaan, ja heidän ratsunsa kiitivät täyttä vauhtia.
Niin nopea ja raju oli heidän pakonsa, että he olivat ennättäneet
puoliväliin kylää, ennenkuin hämmästyneet asukkaat äkkäsivät, mitä
tapahtui. Sitten eräs arabialainen tunsi heidät ja huutaen hälytykseksi
kohotti kiväärinsä ja ampui. Pamaus oli merkkinä yhteislaukaukseen, ja
luotien vinkuessa ajoivat Miriam ja Baynes laukkaavat ratsunsa
aitamurron läpi ja hävisivät hyvin poljettua latua pitkin pohjoiseen.
Entä Korak?
Tantor kantoi hänet syvälle viidakkoon ja pysähtyi vasta sitten, kun
etäisestä kylästä ei enää kuulunut mitään ääntä sen tarkkoihin korviin.
Silloin se laski taakkansa hellävaroen maahan. Korak yritti vapautua
kahleistaan, mutta hänenkään suuri voimansa ei riittänyt riuhtaisemaan
poikki monisäikeistä, tiukkaan solmittua köyttä, jolla hänet oli
sidottu. Hänen maatessaan siinä, vuoroin ponnistellen, vuoroin leväten,
seisoi norsu häntä vartioimassa, eikä viidakossa ollut niin
uhkarohkeata vihollista, että olisi mielinyt uhmailla äkillistä
kuolemaa, jonka isoruhoinen elukka olisi sille tuottanut.
Päivä sarasti, eikä Korak ollut lähempänä vapautta kuin ennen. Hän
alkoi uskoa kuolevansa sinne janoon ja nälkään, vaikka ravintoa oli
lähettyvillä yllin kyllin, sillä hän tiesi, että Tantor ei kyennyt
päästämään häntä kahlehtivan köyden solmuja.
Ja hänen ponnistellessaan siteitään vastaan kaiken yötä ratsastivat
Baynes ja Miriam nopeasti pohjoiseen päin joen vartta pitkin. Tyttö oli
vakuuttanut Baynesille, että Korak oli turvassa viidakossa, kun Tantor
oli hänen seurassaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, ettei
apinamies ehkä kykenisikään katkomaan siteitänsä. Jonkun arabialaisen
kiväärinluoti oli haavoittanut Baynesiä, ja tyttö halusi saattaa hänet
takaisin Bwanan kotiin, jotta hän saisi asianmukaista hoitoa.
"Sitten", sanoi hän, "pyydän Bwanaa tulemaan kanssani Korakia etsimään.
Hänen täytyy tulla elämään meidän seuraamme."
He ratsastivat kaiken yötä, ja aamu oli juuri valjennut kun he äkkiä
tapasivat etelään päin rientävän joukon. Siinä oli Bwana itse
kiiltävänmustine sotureineen. Baynesin nähdessään rypisti kookas
englantilainen synkästi kulmiansa, mutta hän tahtoi kuulla Miriamin
selostuksen, ennenkuin päästi sydämessään hillitsemänsä suuttumuksen
valloilleen. Kun tyttö oli lopettanut, näkyi hän unohtaneen Baynesin.
Hänen ajatuksensa askartelivat toisessa henkilössä.
"Sanoit löytäneesi Korakin?" tutkaisi hän. "Näitkö hänet todellakin?"
"Näin", vastasi Miriam, "yhtä selvästi kuin näen teidät ja minä pyydän
teitä tulemaan mukaani, Bwana, auttaaksenne minua löytämään hänet
jälleen."
"Näittekö tekin hänet?" Bwana kääntyi hänen jalosukuisuutensa Morisonin
puoleen.
"Kyllä", vastasi Baynes, "hyvin selvästi."
"Minkälaiselta se mies näytti?" jatkoi Bwana. "Kuinka vanhaksi hänet
arvioitsitte?"