"Olen englantilainen, nimeltä Baynes; mutta kuka hiidessä olette te?"
kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Minua nimitetään Tappajaksi", vastasi Korak tulkiten englanninkielelle
nimen, jonka Akut oli hänelle antanut. Ja sitten hän lyhyen vaitiolon
jälkeen, jonka aikana hänen jalosukuisuutensa Morison yritti
katseillaan tunkeutua pimeyden läpi, nähdäkseen vilahduksen omituisen
olennon piirteistä, jonka käsiin oli joutunut, sanoi: "Tehän olette
sama, jonka näin suutelevan tyttöä suuren tasangon laidassa idän
puolella silloin, kun leijona karkasi kimppuunne."
"Niin", myönsi Baynes.
"Mitä te täällä teette?"
"Tyttö varastettiin -- minä koetan häntä pelastaa."
"Varastettiin!" Sana pamahti kuin luoti kanuunan suusta. "Kuka hänet
varasti?"
"Ruotsalainen kauppias Hanson", vastasi Baynes.
"Missä hän on?"
Baynes kertoi Korakille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän
saapui Hansonin leiriin. Ennenkuin hän oli lopettanut, oli ensimmäinen
harmaa kajastus ohentanut pimeyttä. Korak auttoi englantilaisen
mukavaan asentoon puussa, täytti hänen matkaleilinsä joesta ja nouti
hänelle hedelmiä syötäväksi. Sitten hän sanoi hänelle hyvästi.
"Minä menen ruotsalaisen leiriin", selitti hän. "Tuon tytön teille
takaisin tänne."
"Minä lähden sitten myöskin", väitti Baynes. "Se on minun oikeuteni ja
velvollisuuteni, sillä hänestä piti tulla vaimoni."
Korak kävi yrmeän näköiseksi.
"Te olette haavoittunut ettekä jaksaisi tehdä sitä matkaa", sanoi hän.
"Yksinäni ehdin nopeammin."
"Menkää sitten", vastasi Baynes; "mutta minä tulen perästä. Se on minun
oikeuteni ja velvollisuuteni."
"Kuten tahdotte", vastasi Korak kohauttaen olkapäitänsä. Jos mies
halusi surmansuuhun, ei se häntä liikuttanut. Hänellä oli itselläänkin
halu tappaa englantilainen, mutta Miriamin tähden hän ei niin tehnyt.
Jos tyttö rakasti tätä miestä, täytyi hänen tehdä voitavansa
suojellakseen kilpailijaansa, mutta hän ei voinut estää toista
seuraamasta, vaan ainoastaan neuvoa olemaan sitä tekemättä, ja sen
neuvon hän antoi vakavasti.
Niin lähti Korak ripeästi pohjoista kohti, ja liikaten hitaasti ja
vaivaloisesti eteenpäin, pian jääden paljon jälkeen, tuli uupunut ja
haavoitettu Baynes. Korak oli päässyt virran partaalle Malbinin leiriä
vastapäätä ennenkuin Baynes oli taivaltanut kolmea kilometriä. Myöhään
iltapäivällä ponnisteli englantilainen yhä väsyneesti eteenpäin,
pakostakin pysähtyen usein lepäämään, ja sitten hän kuuli nelistävän
hevosen kavioiden töminää takaansa. Vaistomaisesti hän vetäysi vesakon
suojaavaan verhoon, ja hetkistä myöhemmin ajaa karautti valkoviittainen
arabialainen ohitse. Baynes ei huutanut ratsastajalle. Hän oli kuullut
niiden arabialaisten luonteesta, jotka tunkeutuvat näin etäälle
etelään, ja kuulemastansa hän tiesi, että käärme tai pantteri olisi
pikemmin auttanut häntä kuin joku noista pohjoisten seutujen
jumalattomista, uskontonsa käskyt unohtaneista miehistä.
Kun Abdul Kamak oli poistunut näkyvistä pohjoiseen suuntaan, alkoi
Baynesin vaivaloinen vaellus jälleen. Puolta tuntia myöhemmin hänet
taas yllätti erehtymättömän selvä nelistäväin hevosten töminä. Tällä
kertaa oli ratsastajia monta. Taaskin hän etsi piilopaikkaa, mutta kun
hän sattui olemaan menossa aukeaman poikki, ei hänellä ollut paljoa
tilaisuutta kätkeytyä. Hän pisti hitaaksi hölkäksi -- mikäli
heikontuneessa tilassaan kykeni; mutta se ei riittänyt saattamaan häntä
turvaan, ja ennenkuin hän oli ehtinyt aukeaman toiselle laidalle,
karautti joukko valkoviittaisia ratsastajia esille hänen takaansa.
Hänet huomatessaan he huusivat arabiankielellä, jota hän ei tietenkään
ymmärtänyt, ja sitten he saartoivat hänet uhkaavina ja vihaisina.
Heidän kysymyksensä olivat hänelle käsittämättömiä, eivätkä hekään
kyenneet tulkitsemaan hänen englanninkieltänsä. Vihdoin, kun heidän
kärsivällisyytensä kaiketikin oli lopussa, käski päällikkö kahden
miehistään tarttua häneen, jonka tehtävän ne viipymättä suorittivatkin.
He ottivat häneltä aseet ja käskivät hänen kiivetä yhden hevosen
lautasille, minkä jälkeen kaksi häntä vartioimaan määrättyä miestä
kääntyi ja ratsasti takaisin etelään, toisten jatkaessa Abdul Kamakin
takaa-ajoa.
Kun Korak pääsi joen rannalle, josta saattoi nähdä Malbinin leirin,
joutui hän ymmälle siitä, miten pääsisi ylitse. Hän erotti miehiä
kävelemässä hökkelien ympärillä boman sisäpuolella; kaiketikin oli
Hanson vielä siellä. Korak ei tiennyt, kuka Miriamin ryöstäjä oikein
oli.
Kuinka hän pääsisi ylitse? Ei edes hän tohtinut uhmailla virran vaaroja
-- melkein varmaa kuolemaa. Hän mietti hetkisen, kääntyi sitten, riensi
pois viidakkoon ja kirkaisi omituisen kimeästi ja läpitunkevasti.
Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, ikäänkuin odottaen vastausta
kaameaan kutsuunsa, ja tunkeutui sitten taas eteenpäin yhä kauemmaksi
metsään.
Vihdoin palkittiin hänen kuuntelevat korvansa äänellä, jota ne
kaipasivat -- urosnorsun toitotuksella; ja vähää myöhemmin työntyi
Korak puiden välitse Tantorin näkyville, joka seisoi kärsä kohotettuna
ja vaaputellen isoja korviansa.
"Nopeasti, Tantor!" huusi apinamies, ja eläin heilahdutti hänet
päälaellensa. "Riennä!" Ja mahtava paksunahkainen vyöryi viidakon läpi
nuorukaisen ohjatessa sitä mätkimällä sen poskia paljailla
kantapäillänsä.
Korak ohjasi isoa ratsuaan luoteeseen päin, kunnes saapuivat joen
partaalle parin kilometrin päähän ruotsalaisen leiristä, millä kohdalla
Korak tiesi olevan norsujen kahlauspaikan. Pysähdyttämättä ratsuansa
ajoi apinamies sen heti virtaan, ja kärsä koholla porhalsi Tantor
vakaasti toista rantaa kohti. Kerran hyökkäsi varomaton krokotiili sen
kimppuun, mutta kiemurainen kärsä sukelsi vedenpinnan alle, tarttui
matelijan keskiruumiiseen, kiskoi sen päivänvaloon ja paiskasi sadan
jalan päähän alavirtaan. Ja niin pääsi Korak, istuen korkealla,
turvallisesti ja kuivana virran vyöryjen yli toiselle rannalle.
Sitten liikkui Tantor takaisin etelää kohti varmasti ja hellittämättä,
keinuvin askelin, väistämättä mitään muita esteitä kuin viidakon isoja
puita. Toisinaan täytyi Korakin poistua sen leveältä päälaelta ja
turvautua puihin yläpuolella, kun oksat liian läheltä haravoivat
elefantin selkää. Mutta vihdoin he saapuivat sen ahon reunalle, jolla
ruotsalaisheittiön leiri sijaitsi, eivätkä vieläkään epäröineet tai
pysähtyneet. Portti oli leirin itäpuolella vastapäätä jokea. Tantor ja
Korak tulivat pohjoisesta käsin. Sillä puolella ei ollut mitään
porttia. Mutta mitäpä Tantor tai Korak porteista?
Apinamiehen lausuttua sanasen kohotti Tantor herkän kärsänsä korkealle
orjantappuroiden yläpuolelle ja puhkaisi rinnallaan boman, astuen sen
läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kymmenkunta hökkelien edessä
kyyröttävää neekeriä kohotti katseensa kuullessaan melun, jota eläin
lähestyessään aiheutti. Huudahtaen kauhusta ja hämmästyksestä ne
hypähtivät äkkiä pystyyn ja pötkivät avonaista porttia kohti. Tantor
aikoi seurata. Se vihasi ihmisiä ja luuli Korakin tulleen niitä
ahdistamaan; mutta apinamies hillitsi sen ja ohjasi aukeaman keskelle
pystytettyä isoa piikkokankaista telttaa kohti. Siellähän kaiketi
olivat tyttö ja hänen ryöstäjänsä.
Malbin makasi riippumatossa suojakatoksen alla telttansa edustalla.
Hänen haavansa kirvelivät kovasti, ja verenvuoto oli ollut runsas. Hän
oli hyvin heikko. Hän vilkaisi kummastuneena ääntä kohti, kuullessaan
miestensä parkunan, ja näki niiden juoksevan portille. Ja sitten vyöryi
teltan nurkan takaa mahtava ruho: Tantor, iso urosnorsu, kohosi hänen
eteensä. Malbinin palvelusneekeri, joka ei tuntenut isäntäänsä kohtaan
kiintymystä eikä uskollisuutta, hätääntyi ja pötki tiehensä, heti kun
näki vilahduksenkin eläimestä, joten Malbin jäi yksikseen ja
avuttomaksi.
Norsu pysähtyi muutaman askeleen päähän haavoitetun riippumatosta.
Malbin vapisi ja voihki... Hän oli liian heikko paetakseen. Hänen
täytyi virua siinä, kauhistuneena muljottaen verestäviin, vihaisiin,
pieniin silmiin, jotka tuijottivat häneen, ja odottaa kuolemaansa.
Sitten solahti hänen kummastuksekseen mies norsun selästä. Melkein heti
tunsi Malbin tuon omituisen olennon samaksi, joka seurusteli apinain ja
paviaanien kanssa, -- viidakon valkoiseksi soturiksi, joka oli
vapauttanut paviaanien kuninkaan ja johtanut koko tuon vihaisen parven
karvaisia paholaisia häntä ja Jönssonia vastaan.
Malbin lyyhistyi vielä alemmaksi.
"Missä on tyttö?" kysyi Korak englanninkielellä.
"Mikä tyttö?" sanoi Malbin. "Ei täällä ole mitään tyttöä -- ainoastaan
neekerieni naisia. Haetko jotakuta niistä?"
"Minä tarkoitan valkoista tyttöä", vastasi Korak. "Älä valehtele
minulle, -- sinä viekoittelit hänet ystäviensä luota. Hän on sinulla.
Missä hän on?"
"En minä häntä viekoitellut", huudahti Malbin. "Eräs englantilainen
palkkasi minut varastamaan hänet. Mies tahtoi viedä hänet mukanaan
Lontooseen. Tyttö oli halukas lähtemään. Englantilaisen nimi oli
Baynes. Mene kysymään häneltä, jos haluat tietää, missä tyttö on."
"Tulen juuri hänen luotansa", selitti Korak. "Hän lähetti minut tänne.
Tyttö ei ole hänellä. Lopeta nyt lorusi ja kerro minulle totuus. Missä
hän on?" Korak astahti uhkaavasti lähemmäksi ruotsalaista.
Malbin vavahti nähdessään toisen vihaiset kasvot.
"Minä kerron sinulle!" huudahti hän. "Älä tee minulle pahaa, niin
kerron sinulle kaikki, mitä tiedän. Tyttö oli minulla täällä; mutta
Baynes suostutteli hänet lähtemään ystäviensä luota -- oli luvannut
naida hänet. Baynes ei tiedä, kuka hän on, mutta minä tiedän, ja tiedän
myöskin, että on luvattu iso palkinto sille, joka toimittaa hänet
takaisin omaisilleen. Sitä palkintoa minä vain havittelin. Mutta hänen
onnistui livistää käsistäni ja päästä toiselle rannalle yhdellä
ruuhistani. Minä seurasin häntä, mutta sheikki oli siellä, Jumala ties
miksi, ja hän tavoitti tytön, hyökkäsi minua vastaan ja ajoi minut
pois. Sitten tuli Baynes suutuksissaan neitosen menettämisestä ja ampui
minua. Jos haluat tytön saada, mene sheikin luo ja pyydä häneltä, --
sitä on pidetty sheikin tyttärenä lapsuudestaan asti."
"Eikö hän ole sheikin tytär?" kysyi Korak.
"Ei ole", vastasi Malbin.
"Kuka hän sitten on?"
Tässä Malbin näki pelastusmahdollisuuden. Ehkä hän sittenkin saattoi
käyttää hyväkseen tietojansa -- ehkäpä maksaa niillä henkensä lunnaat.
Hän ei ollut niin herkkäuskoinen, että olisi kuvitellut tämän villin
apinamiehen siekailevan hänen tappamisessaan.
"Kun löydät hänet, niin kerron sinulle", sanoi hän, "jos lupaat säästää
henkeni ja jakaa palkkion kanssani. Jos tapat minut, et saa sitä
koskaan tietää; sillä ainoastaan sheikki sen tietää, eikä hän suinkaan
ilmoita. Tyttö itse ei aavista alkuperäänsä."
"Jos olet kertonut minulle totuuden, niin säästän sinut", sanoi Korak.
"Minä menen nyt sheikin kylään, ja jollei tyttö ole siellä, palaan
sinut tappamaan. Mitä taas muihin tietoihisi tulee, niin jos tyttö,
hänet löydettyämme, niitä haluaa, on meillä kyllä keinoja ne sinulta
ostaa."
Tappajan katse ja hänen korostuksensa sanalla "ostaa" eivät olleet
Malbinista kovin rauhoittavia. Jollei hänen onnistuisi paeta, riistäisi
tuo paholainen häneltä varmaankin sekä salaisuuden että hengen,
ennenkuin hänet jättäisi. Malbin toivoi, että hän lähtisi tiehensä ja
veisi häijysilmäisen toverinsa mukanaan. Elefantin huojuva ruho, joka
kohosi korkealle hänen yläpuolelleen, ja hänen jokaista liikettänsä
tarkkaavat inhat pienet silmät saivat Malbinin levottomaksi.
Korak astui ruotsalaisen telttaan varmistuakseen, että Miriam ei ollut
siellä. Kun hän poistui Tantorin näkyvistä, astahti eläin, yhä
Malbiniin tuijottaen, hiukan lähemmäksi miestä. Norsun näkö ei ole
tarkimpia, mutta ilmeisesti oli iso uros alusta pitäin katsellut tätä
keltapartaista valkoista miestä epäluuloisesti. Nyt se ojensi
käärmemäisen kärsänsä ruotsalaista kohti, joka hädissään painausi yhä
syvemmälle riippumattoonsa.
Herkkätuntoisella jäsenellään se kosketteli ja nuuski säikähtyneen
Malbinin ruumista yltä yleensä. Tantor päästi matalan, möyryävän
äännähdyksen. Sen pienet silmät kiiluivat. Vihdoinkin se oli tuntenut
miehen, joka vuosikausia sitten oli surmannut siltä puolison. Tantor,
elefantti, ei koskaan unohda eikä koskaan anna anteeksi. Julmista
kasvoista yläpuolellaan luki Malbin eläimen murha-aikeet. Hän kirkaisi
huikeasti Korakille. "Apuun, apuun! Se pahus aikoo tappaa minut."
Korak juoksi teltasta juuri ajoissa nähdäkseen raivostuneen norsun
kärsän kiertyvän uhrin ympärille, ja sitten lennähtivät riippumatto,
suojakatos ja mies korkealle Tantorin pään yli. Korak hyppäsi eläimen
eteen, käskien sitä laskemaan saaliinsa irti ehein nahoin, mutta yhtä
hyvin hän olisi voinut käskeä ikivirran kääntää juoksunsa. Tantor
pyörähti kuin kissa, paiskasi Malbinin maahan ja polvistui ketterästi
hänen ruumiilleen. Sitten hän puhkoi maassa viruvaa läjää mahtavilla
torahampaillaan, toitottaen ja mylvien raivosta, kunnes se vihdoin
varmana, ettei pienintäkään elonkipinää enää ollut raadellussa ja
survotussa lihassa, nosti muodottomaksi möykyksi käyneen Sven Malbinin
korkealle ilmaan ja sinkautti verisen röykkiön, joka yhä oli
suojakatokseen ja riippumattoon takertuneena, risuaidan yli viidakkoon.
Korak seisoi katsellen surumielin murhenäytelmää, jonka kernaasti olisi
ehkäissyt. Hän ei rakastanut ruotsalaista -- päinvastoin vihasi, mutta
olisi tahtonut säästää miehen sen salaisuuden tähden, joka oli hänen
hallussaan. Nyt se salaisuus oli iäksi kätkössä, jollei saisi sheikkiä
sitä ilmoittamaan; mutta siihen mahdollisuuteen Korak ei paljon
luottanut.
Kavahtamatta mahtavaa Tantoria, ikäänkuin ei olisikaan juuri ollut
pöyristyttävän miestapon todistajana, antoi apinamies sille merkin
lähestyä ja nostaa hänet päälaelleen. Tantor teki työtä käskettyä
tottelevaisena kuin kissanpoika, heilauttaen Tappajan varovaisesti
niskaansa.
Turvallisesta piilopaikastaan viidakossa olivat Malbinin "pojat"
nähneet isäntänsä surman, ja nyt he kauhusta laajentunein silmin
katselivat, kuinka outo valkoinen soturi nousi hurjan ratsunsa
päälaelle ja hävisi viidakkoon samalle kohtaa, mistä oli heidän
säikähtyneiden silmiensä eteen ilmestynyt.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Sheikin kylässä
Sheikki mulkoili vankia, jonka kaksi hänen miehistään oli tuonut
pohjoisesta. Hän oli lähettänyt osaston ajamaan Abdul Kamakia takaa ja
oli äkeissään, että hänelle entisen apurin asemesta oli tuotu
haavoitettu ja arvoton englantilainen. Mikseivät olleet heti
löydettyään antaneet hänelle armoniskua? Hän oli tietenkin joku
pennitön kauppamies, joka oli harhaillut omalta alueeltaan ja eksynyt.
Siis arvoton. Sheikki rypisti hänelle synkästi otsaansa.
"Kuka olet?" kysyi hän ranskaksi.
"Olen parooni Morison Baynes Lontoosta", vastasi hänen vankinsa.
Arvonimi kuulosti lupaavalta, ja heti välähti vanhan ovelan rosvon
mielessä lunnaat. Hänen aikeensa, ellei juuri sävynsä, vankia kohtaan
muuttui. Hän tahtoi tiedustella enemmän.
"Miksi olette luvattomasti hiipinyt minun maahani?" murisi hän.
"Minä en tiennyt teidän omistavan Afrikkaa", vastasi hänen
jalosukuisuutensa Morison. "Olin etsimässä nuorta neitosta, joka oli
ryöstetty erään ystäväni kodista. Ryöstäjä haavoitti minua, ja minä
ajelehdin ruuhessa virtaa alaspäin. Olin matkalla takaisin hänen
leiriinsä, kun miehenne ottivat minut kiinni."
"Nuorta neitosta?" kysyi sheikki. "Tuotako?" ja hän viittasi
vasemmalle, vaajavarustuksen vieressä kasvavaan pensasryhmään.
Baynes vilkaisi osoitettuun suuntaan, ja hänen silmänsä suurenivat,
sillä siellä, istuen maassa jalat ristissä ja selkä heihin käännettynä,
oli Miriam.
"Miriam!" huusi Baynes rynnäten neitosta kohti; mutta yksi vartijoista
tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet takaisin. Tyttö hyppäsi
pystyyn nimensä kuullessaan ja kääntyi englantilaiseen päin.
"Morison!" huudahti hän.
"Ole hiljaa ja pysy paikoillasi", kivahti sheikki ja sanoi sitten
Baynesille: "Vai olette te se kristitty koira, joka varasti minulta
tyttäreni?"
"Tyttärenne?" huudahti Baynes ihmeissään. "Onko hän teidän tyttärenne?"
"Hän on minun tyttäreni", mörähti arabialainen, "eikä häntä anneta
kellekään uskottomalle. Olette ansainnut kuoleman, englantilainen,
mutta jos voitte maksaa henkenne lunnaat, niin saatte elää."
Baynesin silmät olivat vielä levällään kummastuksesta, kun hän näin
odottamatta oli nähnyt Miriamin täällä arabialaisen leirissä, vaikka
luuli hänen olevan Hansonin vallassa. Mitä oli tapahtunut? Miten
neitonen oli päässyt ruotsalaisen käsistä? Oliko arabialainen riistänyt
häneltä tytön väkivallalla vai oliko tämä päässyt karkaamaan ja
vapaaehtoisesti palannut sen miehen turviin, joka nimitti häntä
"tyttärekseen"? Baynes olisi antanut paljon sanasta, jonka olisi saanut
vaihtaa tytön kanssa. Jos Miriam oli täällä turvassa, niin kenties hän
vain vahingoittaisi tyttöä suututtamalla vastustajaansa, arabialaista,
yrityksellä viedä hänet pois ja palauttaa hänet englantilaisille
ystävilleen. Hänen jalosukuisuudellaan Morisonilla ei enää ollut mitään
aikeita vietellä tyttöä Lontooseen.
"No?" kysyi sheikki.
"Oh", huudahti Baynes, "pyydän anteeksi -- minä ajattelin jotakin
muuta. Niin tietysti, maksanhan minä kernaasti. Paljonko arvoisena
minua pidätte?"
Sheikki mainitsi summan, joka oli melkein kohtuullisempi kuin hänen
jalosukuisuutensa Morison oli odottanut. Jälkimäinen nyökkäsi
täydellisen myöntyväisyytensä merkiksi. Hän olisi ollut valmis yhtä
auliisti lupaamaan summan, joka olisi melkoisesti ylittänyt hänen
maksukykynsä, sillä hänellä ei ollut aikomusta suorittaa mitään; --
ainoa syy, miksi hän näennäisesti suostui vaatimukseen, oli se, että
lunnasrahoja odotellessa hän saisi aikaa ja tilaisuutta vapauttaakseen
Miriamin, jos huomaisi tytön sitä haluavan. Sheikin selitys, että hän
oli tytön isä, teki tietysti Morisonin mielestä epävarmaksi, olisiko
Miriam oikeastaan taipuvainen koettamaan täältä karata. Tosin tuntui
nurinkuriselta, että tämä kaunis ja herttainen nuori nainen mieluummin
jäisi sivistymättömän arabialaisen likaiseen duariin kuin palaisi
vieraanvaraisen afrikkalaisen uutiskartanon mukavuuteen, ylellisyyteen
ja miellyttävään seurapiiriin, josta hänen jalosukuisuutensa
Morison oli hänet viekoitellut pois. Mies punehtui ajatellessaan
vilpillisyyttänsä, jota nämä mietteet hänelle muistuttivat. Hänellä ei
kuitenkaan ollut aikaa sen enempää muistella, sillä sheikki käski hänen
jalosukuisuutensa Morisonin kirjoittaa Britannian konsulille Algieriin.
Kirjeen sisällön hän saneli niin täsmällisesti ja sujuvasti, että hänen
vankinsa hyvin huomasi vanhan roiston jo monesti ennenkin hieroneen
kauppaa englantilaisten omaisten kanssa jonkun sukulaisen lunnaista.
Baynes epäröi nähdessään kirjeen osoitetuksi konsulille Algieriin ja
sanoi, että kuluisi lähes vuosi, ennenkuin rahat saapuisivat hänelle.
Mutta sheikki ei ottanut korviinsa Baynesin ehdotusta, että piti
lähettää sanansaattaja vain lähimpään rannikkokaupunkiin, sieltä
ilmoittaa lähimmälle kaapeliasemalle ja toimittaa Morisonin rahanpyyntö
suoraan hänen omille asianajajilleen. Ei, sheikki oli varovainen ja
viisas. Hän tiesi, että hänen oma suunnitelmansa oli ennenkin johtanut
hyviin tuloksiin. Toiseen vaihtoehtoon liittyi liian paljon sellaista,
mistä hänellä ei ollut kokemusta. Rahojen saamisella ei ollut kiirettä
-- hän saattoi tarpeen tullen odottaa vuoden, parikin; mutta asia ei
vaatisikaan kuutta kuukautta pitempää aikaa. Hän kääntyi erään takanaan
seisovan arabialaisen puoleen ja antoi miehelle ohjeita, kuinka vankia
oli kohdeltava.
Baynes ei voinut ymmärtää näitä arabiankielellä lausuttuja sanoja,
mutta häntä kohti ojennettu peukalo osoitti, että juuri hänestä oli
puhe. Sheikin puhuttelema arabialainen kumarsi herralleen ja
viittaisi Baynesia seuraamaan. Englantilainen vilkaisi sheikkiin,
varmentuakseen asiasta. Jälkimäinen nyökkäsi kärsimättömästi, ja hänen
jalosukuisuutensa Morison nousi ja seurasi opastansa alkuasukasmajalle,
joka oli lähellä erästä ulommista vuohennahkateltoista. Tähän pimeään
ja ummehtuneeseen hökkeliin vartija hänet vei, astahti sitten
oviaukolle ja kutsui pari oman hökkelinsä vieressä kyyröttävää
neekeriä. Ne tulivat viivyttelemättä ja sitoivat arabialaisen käskystä
Baynesin ranteet ja nilkat aika lujasti. Englantilainen vastusteli
kiivaasti; mutta kun neekerit tai arabialainenkaan eivät ymmärtäneet
yhtään sanaa hänen puheestansa, oli hänen turha väitellä heidän
kanssaan. Sidottuaan hänet he lähtivät majasta. Hänen jalosukuisuutensa
Morison virui pitkän aikaa miettien kamalaa kohtaloa, joka odotti häntä
pitkien kuukausien kuluessa, ennenkuin hänen ystävänsä ehtisivät kuulla
hänen tukalasta tilastaan ja toimittaa hänelle apua. Nyt hän toivoi,
että he lähettäisivät lunnaat, -- hän maksaisi kernaasti koko summan,
johon hänet oli arvioitu, kunhan vain pääsisi tästä loukosta.
Ensin hän oli aikonut sähköttää asianajajilleen, etteivät lähettäisi
mitään rahoja, vaan ilmoittaisivat brittiläisen Länsi-Afrikan
hallintoviranomaisille ja vaatisivat lähettämään retkikunnan hänen
avukseen.
Hän nyrpisti inhosta ylimysnenäänsä, kun hänen sieraimiinsa tunkivat
hökkelin kamalat lemut. Likaisista ruohoista, joilla hän virui, erittyi
hikisten ruumiiden, mädäntyneen eläimellisen aineen ja kaikenlaisten
jätteiden hajua. Mutta pahin oli tulossa. Hän oli virunut vain muutaman
minuutin epämukavassa asennossa, johon hänet oli heitetty, kun hän
alkoi selvästi tuntea äkeää syyhymistä käsissään, kaulassaan ja
päälaellaan. Hän väänsi itsensä istuvaan asentoon kauhistuneena ja
inhoissaan. Kihelmöiminen levisi nopeasti muihin ruumiinosiin, -- se
oli kiduttavaa, ja hänen kätensä olivat lujasti köytetyt selän taakse!
Hän kiskoi ja tempoi siteitään, kunnes uupui; mutta hänen toiveensa
eivät olleet ihan turhat, sillä hän tiesi vähitellen venyttävänsä
silmua siksi paljon, että vihdoin kykenisi vetämään toisen kätensä
vapaaksi. Sitten tuli yö. Hänelle ei tuotu ruokaa eikä juomaa.
Odotettiinko hänen elävän vuosikauden tyhjästä? Syöpäläisten puremat
kävivät vähemmän ärsyttäviksi, vaikkeivät vähälukuisemmiksi. Hänen
jalosukuisuudelleen pilkahti toivonsäde tästä turtumuksen oireesta,
joka ennusti hänen ihonsa pian käyvän tunnottomaksi. Hän tempoi vielä
heikosti siteitänsä, ja sitten tuli rottia. Jos syöpäläiset olivat
inhoittavia, olivat rotat suorastaan kauheita. Ne vilistivät hänen
ruumiinsa yli, piipittivät ja tappelivat. Vihdoin alkoi yksi nakertaa
hänen korvaansa. Noituen ponnistausi Morison istualleen. Rotat
kaikkosivat. Hän sai työnnetyksi toisen säärensä alleen ja pääsi
polvilleen ja siitä yli-inhimillisellä ponnistuksella pystyyn. Siinä
hän seisoi hoiperrellen kuin juopunut, ja kylmä hiki valui hänen
otsaltansa. "Hyvä jumala!" jupisi hän. "Mitä olen tehnyt
ansaitakseni..." Hän vaikeni. Mitäkö hän oli tehnyt? Hän ajatteli
tyttöä, joka oli toisessa teltassa samassa kirotussa kylässä. Hän,
Baynes, sai palkan ansioistaan. Sen käsittäessään hän puri leukansa
lujasti yhteen. Hän ei enää koskaan valittaisi.
Sillä hetkellä hän erotti vihaisesti korostettuja ääniä
vuohennahkateltasta ihan läheltä sitä, jossa hän itse oli. Joukosta
kuului naisenkin ääni. Saattoiko se olla Miriamin? Kieli oli
luultavasti arabiaa, -- hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta
äänensävy oli Miriamin.