ja kätkeytymään pensaisiin väijyäkseen Malbinia ja tuhotakseen hänet
joukkoineen. Mutta Malbin oli jo astunut maihin ja ryömien
viidakkoreunuksen läpi katseli juuri sillä hetkellä, tuskin uskoen
kummastuneita silmiään, aution kylän raitilla esitettyä näytelmää. Hän
tunsi sheikin samassa silmänräpäyksessä kuin hänet huomasi. Oli kaksi
miestä maailmassa, joita Malbin pelkäsi kuin paholaista. Toinen oli
suuri Bwana, ja toinen oli sheikki. Hän vilkaisi vain kerran tuohon
laihaan, tutunomaiseen olentoon, ja sitten hän kääntyi ja riensi
takaisin ruuhelleen, komentaen väkensä seuraamaan. Ja niin tapahtui,
että joukkue oli jo hyvän matkan päässä virralla, ennenkuin sheikki
ehti rantaan; ja muutamien lähtölaukausten jälkeen, joihin veneistä
vastattiin, kutsui tämä miehensä pois ja ottaen vangitun Miriamin
mukaansa läksi etelään päin.
Yksi Malbinin luodeista oli osunut kylän raitilla seisovaan neekeriin,
joka oli jätetty sinne toisten miesten kanssa Miriamia vaanimaan,
eivätkä hänen toverinsa olleet viitsineet korjata kaatunutta, olivat
vain ottaneet hänen pukunsa ja kapineensa. Juuri hänen ruumiinsa oli
Baynes nähnyt kylään saavuttuansa.
Sheikki oli joukkoineen marssinut etelään päin pitkin virran vartta,
jolloin yksi heistä oli poikennut vettä noutamaan ja nähnyt Miriamin
epätoivoisesti melovan sinne päin toiselta rannalta. Mies oli
kiinnittänyt sheikin huomion ihmeelliseen näkemäänsä -- valkoihoiseen
naiseen Afrikan sydämessä, -- ja vanha arabialainen oli kätkenyt
miehensä autioon kylään ottamaan maihinnousijan kiinni; sillä sheikin
mielessä leikki aina lunnaiden toivo. Useammin kuin kerran olivat hänen
sormensa laskeneet samanlaisilla keinoilla ansaittua kultaa. Se oli
vähällä vaivalla ansaittua rahaa, eikä sheikillä ollut liian viljalti
kolikoita helposti hankittavissa, kun suuri Bwana nyttemmin oli niin
rajoittanut hänen entisen toiminta-alueensa, ettei hän edes uskaltanut
anastaa norsunluuta alkuasukkailta kolmensadankaan kilometrin päästä
suuren Bwanan duarista. Ja kun nainen sitten oli todellakin pujahtanut
hänelle viritettyyn ansaan ja sheikki oli hänet tuntenut samaksi
pieneksi tytöksi, jota hän edesmenneinä vuosina oli yrminyt ja
rääkännyt, oli hänen tyytyväisyytensä ollut suuri. Viipymättä hän
uudistikin vanhat isyyssuhteensa neitoon, selittäen hänet tyttärekseen,
kuten entiseen aikaan. Heti ensi tilaisuudessa hän sivalsi tyttöä
navakasti kasvoihin. Hän pakotti Miriamin kävelemään, vaikka sensijaan
olisi voinut käskeä jonkun miehistään astua satulasta maahan ja ottaa
hänet lautasille. Sheikki näkyi nauttivan uusien keinojen keksimisestä,
joilla sai häntä kiduttaa ja nöyryyttää, eikä Miriamilla ollut hänen
seuralaistensa joukossa ainoatakaan, joka olisi osoittaunut hänelle
myötätuntoa tai tohtinut häntä puolustaa, jos olisikin halunnut.
Kaksipäiväisen matkan jälkeen he vihdoin saapuivat hänen lapsuutensa
tutuille seuduille, ja ensimmäiset kasvot, jotka hän näki, kun hänet
ajettiin kylän portista vahvan paalutuksen sisäpuolelle, olivat hänen
entisen hoitajattarensa, hampaattoman, inhoittavan Mabunun. Miriamista
tuntui siltä kuin olisivat kaikki tällä välin vierineet vuodet olleet
vain unta. Jollei hänen pukunsa olisi ollut toisenlainen ja hän itse
kasvanut pitemmäksi, olisi hän hyvinkin voinut niin luulla.
Ne sheikin kylän asukkaat, jotka eivät olleet ottaneet osaa retkeen,
huvittelivat kotvan aikaa tarkastelemalla oudosti puettua valkoista
tyttöä, jonka jotkut heistä olivat lapsena tunteneet. Mabunu oli
olevinaan kovin iloissaan hänen palaamisestaan ja paljasti hampaattomat
ikenensä kamalaan irvistykseen muka riemunsa osoitukseksi. Mutta
Miriamia vain puistatti, kun hän muisti kammottavan ämmän julmuudet
entisiltä vuosilta.
Miriamin poissaolon aikana saapuneiden arabialaisten joukossa oli
nuori, kaksikymmenvuotias, synkännäköinen mies, joka tuijotti tyttöön
peittelemättömän ihailevasti, kunnes sheikki käski hänen poistua. Ja
Abdul Kamak läksi, otsa rypyssä.
Kun he vihdoin olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, jäi Miriam
yksikseen. Kuten ennenkin, hän sai vapaasti liikkua kylässä, sillä
paaluvarustus oli korkea ja vahva, ja sen ainoalla portilla seisoivat
valppaat vartijat yötä päivää; mutta hän ei välittänyt enempää kuin
ennenkään sheikin joukkueeseen kuuluvien julmien arabialaisten ja
raakamaisten neekerien seurasta, minkä vuoksi hän, niinkuin hänen
tapansa oli ollut surullisina lapsuudenpäivinäänkin, hiipi erääseen
paaluaitauksen autioon nurkkaan, jossa niin usein oli leikkinyt
talosilla rakkaan Gikansa kanssa ison puun siimeksessä suojavarustuksen
yli leviävien oksien alla. Mutta nyt oli puu poissa, ja Miriam arvasi
syyn siihen. Siitä puusta oli Korak laskeutunut sinä päivänä, kun hän
iski sheikin tantereeseen ja pelasti Miriamin kurjuudesta ja
kidutuksesta, joita hän oli saanut niin kauan kärsiä, ettei enää muuta
muistanutkaan.
Paaluaidan sisäpuolella kasvoi kuitenkin matalia pensaita, ja niiden
siimekseen Miriam istahti miettimään. Pieni onnenvälähdys lämmitti
hänen sydäntänsä, kun hän muisti ensimmäisen kohtauksensa Korakin
kanssa ja sitten ne pitkät vuodet, joina metsäläinen oli häntä
hoivannut ja suojellut hartaasti ja puhtain tuntein kuin vanhempi veli.
Kuukausiin ei Korak ollut niin kiinnittänyt hänen ajatuksiansa kuin
tänään. Hän tuntui nyt läheisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan
ennen, ja Miriam ihmetteli, että hänen sydämensä oli harhaillut niin
kauas uskollisuudesta, johon tämä muisto velvoitti. Ja sitten häilähti
hänen mieleensä hienonhienon, jalosukuisen Morisonin kuva, ja Miriam
hätääntyi. Rakastiko hän todellakin tuota moitteetonta nuorta
englantilaista? Hän ajatteli Lontoon loistoa, josta Baynes oli hänelle
niin hehkuvin sanoin kertonut. Hän koetti kuvitella itseänsä ihailtuna
ja kunnioitettuna suuren pääkaupungin iloisimmissa seurapiireissä.
Kuvat, jotka hän maalasi, olivat Morisonin hänelle loihtimia kuvia.
Ne olivat kiehtovia, mutta niiden kaikkien lävitse tunkeutui
itsepintaisesti esille jäntevä, puolialaston jättiläinen, viidakon
uljas Adonis.
Miriam painoi kädellä sydäntänsä, samalla kun hän tukahdutti
huokauksen, ja silloin hän tunsi Malbinin teltasta hiipiessään poveensa
kätkemänsä valokuvan kovat syrjät. Nyt hän veti sen esille ja alkoi
uudestaan tarkata sitä huolellisemmin kuin ennen oli ehtinyt. Hän oli
varma, että lapsukaisen kasvot olivat hänen omansa. Hän tutki kuvan
jokaista piirrettä. Puoliksi kätkettynä siron puvun pitseihin oli ketju
ja medaljonki. Miriam rypisti kulmiansa. Mitä kiusoittelevia
muistonhäiviä se herättikään! Saattoiko tämä ilmeinen kulttuurikukka
olla pieni beduiini-Miriam, sheikin tytär? Se oli mahdotonta, mutta tuo
medaljonki?... Miriam tunsi sen. Hän ei voinut kieltää muistinsa
todistusta. Hän oli nähnyt tuon medaljongin ennen, ja se oli ollut
hänen. Mikä merkillinen salaisuus olikaan hänen menneisyyteensä
kätkettynä?
Kuvaa katsellessaan hän äkkiä huomasi, että hän ei ollut yksinään, että
joku seisoi ihan hänen takanaan, hiivittyään hiljaa häntä yllättämään.
Ikäänkuin syyllisenä hän työnsi kuvan takaisin puseronsa poveen. Käsi
laskeutui hänen olallensa. Hän oli varma, että hänen takanaan oli
sheikki, ja odotti mykkänä kauhusta iskua, jonka tiesi saavansa.
Mitään iskua ei tullut, ja hän vilkaisi olkansa yli Abdul Kamakin,
nuoren arabialaisen, silmiin.
"Minä näin kuvan, jonka juuri kätkit", sanoi nuorukainen. "Se kuvaa
sinua lapsena -- hyvin nuorena lapsena. Saanko sen vielä nähdä?"
Miriam vetäysi hänestä poispäin.
"Minä annan sen takaisin", sanoi arabialainen. "Olen kuullut sinusta ja
tiedän, että sinä et rakasta sheikkiä, isääsi. En minäkään. Minä en
petä sinua. Salli minun nähdä kuva."
Ystävittä julmien vihollisten joukossa Miriam tarttui oljenkorteen,
jonka Abdul Kamak hänelle heitti. Ehkäpä hän tästä nuoresta miehestä
saisi ystävän, jota tarvitsi. Kuinka tahansa, mutta olihan mies nähnyt
kuvan, ja jollei hän ollut ystävä, voisi hän siitä kertoa sheikille ja
kuva riistettäisiin häneltä. Yhtä hyvin hän siis saattoi suostua
nuorukaisen pyyntöön toivoen, että hän oli puhunut rehellisesti ja
menettelisi rehellisesti. Hän otti valokuvan kätköstään ja ojensi sen
arabialaiselle.
Abdul Kamak tarkkasi sitä huolellisesti, verraten sitä piirre
piirteeltä maassa istuvaan tyttöön, joka katseli häntä kasvoihin. Hän
nyökkäsi hitaasti.
"Niin", sanoi hän. "Sinä se olet, mutta missä se on otettu? Miten
ihmeessä on sheikin tytär puettu uskottomien malliin?"
"En tiedä", vastasi Miriam. "Näin kuvan ensi kertaa vasta pari päivää
sitten, jolloin löysin sen ruotsalaisen, Malbinin, teltasta."
Abdul Kamak kohotti kulmakarvojaan. Hän käänsi kuvan nurinpäin, ja kun
hänen silmänsä osuivat vanhaan sanomalehtileikkeleeseen, laajenivat ne
kummastuksesta. Hän osasi lukea ranskaa, tosin vaivaloisesti, mutta
osasi kumminkin. Hän oli käynyt Pariisissa, viipynyt siellä kuusi
kuukautta näyttelyssä, johon oli saapunut beduiiniryhmän,
erämaantoveriensa, keralla ja ottanut ajastaan vaarin, oppien paljon
sikäläisiä tapoja, jonkun verran kieltä ja useimmat voittajainsa
paheista. Nyt hän pani taitonsa täytäntöön. Hitaasti, työläästi hän
luki kellastuneesta paperista. Hänen silmänsä eivät enää olleet suuret.
Sensijaan ne kapenivat kahdeksi rakoseksi, jotka ilmaisivat viekkautta.
Luettuaan hän vilkaisi tyttöön.
"Oletko lukenut tämän?" kysyi hän.
"Se on ranskaa", vastasi neitonen, "enkä minä osaa lukea ranskaa."
Abdul Kamak seisoi kauan hiljaa, katsellen tyttöä, joka hänestä oli
hyvin kaunis. Hän himoitsi Miriamia omakseen, kuten olivat himoinneet
monet muutkin miehet, jotka olivat hänet nähneet. Vihdoin hän lankesi
toiselle polvelleen tytön eteen.
Ihmeellinen ajatus oli juolahtanut Abdul Kamakin mieleen. Sen voisi
ehkä toteuttaa, jos tyttö jäisi tietämättömäksi sanomalehden palasen
sisällyksestä, mutta jos se hänelle selviäisi, ei menestyksestä olisi
mitään toivoa.
"Miriam", kuiskasi mies, "vasta tänään ovat silmäni sinut nähneet, ja
kuitenkin ne lähettivät sydämeeni heti viestin, että olen iäksi
tuomittu orjaksesi. Sinä et tunne minua, mutta minä pyydän, että luotat
minuun. Minä voin auttaa sinua. Sinä vihaat sheikkiä -- niin minäkin.
Salli minun viedä sinut pois hänen luotaan. Tule mukaani, niin palaamme
aavaan erämaahan, jossa minun isäni on sinun isääsi mahtavampi sheikki.
Tahdotko tulla?"
Miriam istui ääneti. Hän ei olisi suinkaan tahtonut loukata sitä
ainoata, joka tarjosi hänelle suojelusta ja ystävyyttä, mutta hän ei
välittänyt Abdul Kamakin rakkaudesta. Hänen äänettömyydestään
erehtyneenä tarttui mies häneen ja veti häntä luokseen; mutta Miriam
ponnisteli irroittautuakseen.
"Minä en rakasta sinua", huudahti hän. "Älä pakota minua itseäsi
vihaamaan. Sinä olet ainoa, joka on ollut minua kohtaan ystävällinen,
ja minä tahtoisin pitää sinusta, mutta en voi sinua rakastaa."
Abdul Kamak suoristausi täyteen mittaansa. "Sinä opit minua
rakastamaan", sanoi hän, "sillä minä otan sinut, josko tahdot tai et.
Sinä vihaat sheikkiä, etkä siis kerro hänelle, sillä jos sen teet, niin
näytän hänelle kuvan. Minä vihaan sheikkiä ja..."
"Vai vihaat sinä sheikkiä?" ärjäisi ruma ääni heidän takaansa.
Molemmat kääntyivät ja näkivät sheikin seisovan muutaman askeleen
päässä. Abdulilla oli vielä kuva kädessään. Nyt hän työnsi sen
burnuusinsa poveen.
"Niin", sanoi hän, "minä vihaan sheikkiä", ja samassa hän hyökkäsi
vanhempaa miestä vastaan, iski hänet kumoon ja ryntäsi kylän läpi
vaajariville, missä hänen hevosensa oli kytkettynä ja valmiiksi
satuloituna, sillä Abdul Kamak oli ollut aikeissa ratsastaa
metsästämään, kun oli nähnyt vieraan tytön yksinään pensaiden luona.
Hypättyään satulaan karautti Abdul Kamak kylän porttia kohti. Sheikki,
jonka isku oli hetkeksi huumannut, kompuroi nyt jaloilleen ja kirkui
täyttä kurkkua seuralaisilleen, että nämä pysähdyttäisivät
arabialaisen. Tusinan verta neekerejä riensi katkaisemaan ratsastajalta
pakotietä, mutta joutuivat vain hevosen jalkoihin, tai Abdul Kamak
pyyhkäisi heidät syrjään pitkällä musketillaan, jolla hän huimi
oikealla ja vasemmalle, kannustaessaan ratsuaan porttia kohti. Mutta
siellä olisi kaiketi pitänyt voitaman estää hänen pääsynsä. Kaksi sitä
vartioimaan määrättyä neekeriä työnsikin jo raskasta ovilevyä. Silloin
kohosi karkulaisen pyssyn piippu. Suitset höllällä ja hevonen hurjassa
laukassa, erämaan poika laukaisi kerran -- kahdesti; ja molemmat
vartijat kaatuivat paikalleen portin viereen. Riemusta kiljahtaen ja
heiluttaen muskettiansa korkealla ilmassa kääntyi Abdul Kamak
satulassaan, nauraakseen takaa-ajajilleen vasten naamaa; sitten hän
hävisi viidakon verhoon.
Raivosta kuohuen käski sheikki heti ryhtyä takaa-ajoon ja harppasi
sitten nopeasti takaisin tytön luo, joka vielä istua kyyhötti pensaiden
luona.
"Kuva!" tiuskasi hän. "Mistä kuvasta se koira puhui? Missä se on? Anna
se heti minulle!"
"Hän otti sen", vastasi Miriam apeasti.
"Mitä se esitti?" kysyi sheikki jälleen, tarttuen raa'asti tytön
hiuksiin, kiskaisi hänet pystyyn ja ravisti häntä äkäisesti. "Mitä se
esitti?"
"Minua", sanoi Miriam, "siltä ajalta, kun olin pieni tyttö. Minä
sieppasin sen Malbinilta, siltä ruotsalaiselta, -- kuvan takana oli
vanhasta sanomalehdestä leikattu palanen."
Sheikki kalpeni raivosta.
"Mitä siihen oli painettu?" kysyi hän niin matalalla äänellä, että
tyttö töin tuskin erotti hänen sanansa.
"En tiedä. Se oli ranskaa enkä minä osaa lukea ranskaa."
Sheikki näkyi tuntevan helpotusta. Hän melkein hymyili eikä enää lyönyt
Miriamia sillä kertaa, vaan kääntyi ja harppasi pois, lähtiessään
varoittaen tyttöä tämän erän perästä puhuttelemasta ketään muita kuin
Mabunua ja häntä itseänsä.
Ja karavaanilatua pitkin ajoi Abdul Kamak laukkaavalla hevosella
pohjoista kohti.
* * * * *
Kun hänen jalosukuisuutensa Morisonin ruuhi ajelehti pois haavoittuneen
ruotsalaisen näkyvistä ja tähdättävistä, vaipui hän raukeana sen
pohjalle ja makasi siinä monta tuntia puolihorroksissa.
Oli yö, ennenkuin hän tuli täydellisesti tajuihinsa. Ja sitten hän
virui pitkän ajan katsellen tähtiä ja koettaen muistella, missä oli,
miettien, mikä kumma niin vienosti keinutteli hänen makuupaikkaansa ja
miksi tähtien asennot muuttuivat niin nopeasti ja ihmeellisesti.
Hetkisen hän arveli näkevänsä unta, mutta kun hän yritti ravistautua
valveille, palautti hänen haavansa kivistely hänen mieleensä tapaukset,
jotka olivat johtaneet hänet nykyiseen tilaan. Silloin hän käsitti
ajelehtivansa alkuasukkaiden ruuhessa isoa afrikkalaista virtaa
alaspäin -- yksinään, haavoitettuna ja turmaan tuomittuna. --
Tuskallisesti hän ponnistausi istuvaan asentoon. Hän tunsi haavaansa
nyt kivistävän vähemmän kuin oli pelännyt. Hän tunnusteli sitä
hellävaroen, -- verenvuoto oli tyrehtynyt. Ehkä se olikin vain
lihanaarmu eikä mitään vakavampaa. Jos se muutamaksikin päiväksi teki
hänet ihan kyvyttömäksi liikkumaan, oli kuolema edessä, sillä siihen
mennessä hän olisi ehtinyt liiaksi heikontua nälästä ja kärsimyksistä,
voidakseen hankkia itselleen ravintoa.
Omista huolista kääntyivät hänen ajatuksensa Miriamiin. Baynes oli
luonnollisesti siinä käsityksessä, että tyttö oli ollut ruotsalaisen
hallussa silloin, kun hän yritti päästä leiriin, mutta hän aprikoi,
kuinka tytön nyt kävisi. Jos Hanson menehtyisikin haavoihinsa,
paranisiko siitä Miriamin tila? Hän jäisi yhtä lurjusmaisten miesten --
raakojen, mitä alhaisimpien villien -- käsiin. Baynes kätki kasvot
kämmeniinsä ja keinutteli itseään edestakaisin, kun neitosen kohtalon
kamala kuva syöpyi hänen tietoisuuteensa. Ja hän oli siihen kaikkeen
syypää! Pahalla kiihkollaan hän oli temmannut puhtaan ja viattoman
tytön niiden suojeluksesta, jotka häntä rakastivat, paiskatakseen hänet
petomaisen ruotsalaisen ja tämän roistomaisten seuralaisten kynsiin! Ja
vasta sitten, kun jo oli myöhäistä, hän oli tajunnut rikoksen
suuruuden, jota itse oli miettinyt ja suunnitellut. Vasta sitten, kun
oli jo myöhäistä, hän oli käsittänyt, että hänen haluansa, hänen
himoansa, kaikkea hänen entisen elämänsä tunteita voimakkaampi oli
äsken herännyt rakkaus, joka hehkui hänen povessaan tyttöä kohtaan. Ja
saman tytön hän oli tahtonut turmella!
Hänen ainoana ajatuksenaan oli sovitus. Hän tahtoi päästä Miriamin luo
ja tarpeen tullessa uhrata henkensäkin hänen puolustuksekseen.
Silmillään hän etsi ruuhesta melaa, sillä hänessä oli vakiintunut
päätös, heikkoudesta ja haavasta huolimatta, ryhtyä välittömään
toimintaan. Mutta mela oli poissa. Hän käänsi silmänsä rantaa kohti.
Kuuttoman yön pimeyden läpi häämöitti hämärästi viidakon kaamea
tummuus, mutta se ei saanut hänen sydäntänsä pelosta vavahtamaan, kuten
ennen. Hän ei edes ihmetellyt olevansa nyt peloton, sillä hänen
ajatuksiaan askarrutti yksinomaan toisen vaara.
Kohoten vaivaloisesti polvilleen hän kumartui veneenlaidan yli ja alkoi
tarmokkaasti meloa kämmenellään. Vaikka se väsytti ja teki kipeää,
jatkoi hän uutterasti tätä itselleen määräämäänsä urakkaa tuntikausia.
Vähitellen liikkui ajelehtiva vene yhä lähemmäksi rantaa. Hänen
jalosukuisuutensa Morison kuuli leijonan karjuvan ihan vastapäätä ja
niin lähellä, että sen täytyi olla melkein joen reunalla. Hän veti
kiväärinsä lähemmäksi; mutta melomasta hän ei lakannut.
Lyhyen tuokion kuluttua, joka uupuneesta miehestä tuntui iäisyydeltä,
hän kuuli alasriippuvien oksien rasahtelua ruuhta vasten ja veden
roisketta niiden ympärillä. Hetkistä myöhemmin hän kurotti kätensä ja
sai kiinni tuuheasta oksasta. Taaskin karjaisi leijona -- nyt
arvatenkin ihan läheltä, ja Baynes mietti, olisiko peto seurannut häntä
rantaa pitkin odotellen hänen maihinnousuansa.
Hän koetteli oksan vahvuutta, johon oli tarttunut. Se tuntui kyllin
tukevalta kannattaakseen montakin miestä. Sitten hän kumartui nostamaan
kiväärinsä ruuhen pohjalta ja sujautti olkahihnan hartioilleen. Taaskin
hän koetteli oksaa ja sitten, tavoittaen siitä kiinni mahdollisimman
korkealta, saadakseen varman kädensijan, laahasi itseänsä vaivaloisesti
ja hitaasti ylöspäin, kunnes hänen jalkansa heiluivat ilmassa ruuhen
yläpuolella, joka irti päässeenä lipui hiljalleen hänen altansa, iäksi
kadotakseen tummiin varjoihin myötävirran suuntaan.
Hän oli nyt polttanut takanaan kaikki siltansa. Hänen täytyi joko
kiivetä ylöspäin tai pudottautua takaisin jokeen; mutta eihän hänelle
ollut jäänyt muuta keinoa. Hän ponnisteli nostaakseen toisen säärensä
oksalle, mutta tunsi, että hänellä tuskin oli siihen voimia, sillä hän
oli perin heikko. Jonkun aikaa hän riippui siinä, tuntien vaipuvansa
yhä alemmas. Hän tiesi, että hänen oli heti päästävä ylemmälle oksalle,
tai muutoin se olisi myöhäistä.
Äkkiä karjaisi leijona melkein hänen korvaansa. Baynes vilkaisi sinne
päin. Hän näki kaksi liekehtivää täplää lyhyen matkan päässä edessään.
Leijona seisoi rantatöyräällä tuijottaen häneen ja odottaen. "Hm",
ajatteli aatelisherra Morison, "vartokoon vain! Leijonat eivät voi
kiivetä puihin, ja jos minä pääsen tähän, olen siltä kyllin turvassa."
Nuoren englantilaisen riippuvat jalat ulottuivat melkein vedenkalvoon,
lähemmäksi sitä kuin hän aavisti, sillä samoin hänen ala- kuin
yläpuolellaankin oli pimeää kuin haudassa. Äkkiä hän kuuli heikkoa
liikehtimistä virralla päin, jokin tölmäsi hänen toiseen jalkaansa, ja
melkein samassa kuului napsahdus, jonka merkityksen hän luuli hyvinkin
ymmärtävänsä: valtavat leuat olivat kalskahtaneet yhteen.
"Lempo soikoon!" noitui hänen jalosukuisuutensa ääneensä. "Se ruoja oli
vähällä kaapata minut", ja heti hän ponnisti jälleen, kiivetäkseen
korkeammalle, missä olisi verrattain turvassa; mutta tästä lopullisesta
ponnistuksesta hän käsitti, että se oli turhaa. Toivo, joka
itsepintaisesti oli elänyt tähän asti, alkoi nyt pettää. Hän tunsi
itsensä väsyneeksi, jähmettyneiden sormien ote hölleni, hän oli
putoamaisillaan takaisin virtaan -- siellä odottavan hirvittävän
kuoleman kitaan.
Mutta silloin hän kuuli yläpuolellaan oksien rasahtelevan jonkun
olennon liikkeistä. Oksa, josta hän piti kiinni, taipui lisääntyneestä
painosta, eikä paino ollutkaan vähäinen, koska se sitä niin notkutti;
mutta yhä piti Baynes epätoivoisesti kiinni. Hän ei halunnut
vapaaehtoisesti antaa perään ylhäältä enempää kuin alhaaltakaan
uhkaavalle kuolemalle.
Hän tunsi pehmeän, lämpimän painalluksen toisen kätensä sormiin, jotka
olivat kiertyneet oksan ympärille, sitten kurottautui jokin ylhäältä
pimennosta ja veti hänet ylös puun oksistoon.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Tantorin kosto
Milloin loikoen Tantorin selässä, milloin samoillen viidakon
yksinäisyydessä, jatkoi Korak matkaansa verkalleen länttä ja etelää
kohti. Hän liikkui vain joitakuita kilometrejä päivässä, sillä hänellä
oli koko elinkausi aikaa eikä mitään varsinaista matkan määrää. Kenties
hän olisi liikkunut sukkelammin, mutta häntä kiusasi alituisesti se
ajatus, että jokainen taival siirsi hänet yhä kauemmaksi Miriamista --
tosin ei enää hänen Miriamistansa, mutta hänelle yhtä rakkaasta kuin
konsaan.
Näin hän joutui sheikin joukkueen ladulle, joka johti virran vartta
alaspäin siltä kohdalta, missä sheikin väki oli Miriamin kaapannut
hänen omaan paaluaidalla varustettuun kyläänsä. Korak tiesi varsin
hyvin kuka siitä oli matkannut, sillä suuressa viidakossa oli vähän
sellaisia, joita hän ei tuntenut, vaikka oli kulunut vuosikausia siitä,
kun hän oli saapunut näin kauas pohjoiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut
mitään asiaa vanhalle sheikille, joten hän ei aikonut tätä seurata.
Mitä etäämmällä ihmisistä hän voisi pysyä, sitä paremmin hän viihtyisi,
eikä hän halunnut enää koskaan nähdä ihmiskasvoja. Ihmiset tuottivat
hänelle aina surua ja kärsimystä. Joki tarjosi tilaisuutta
kalastukseen, ja niinpä hän kuljeskeli sen partaalla, pyytäen kaloja
itse suunnittelemallaan tavalla ja syöden niitä raa'altaan. Yön tullen
hän nousi suureen puuhun virran rannalle -- samaan, josta oli
iltapäivällä harjoittanut kalastustansa -- ja oli pian sikeässä unessa.
Hänen alapuolellaan karjuva Numa herätti hänet. Hän oli juuri
ärjäisemäisillään meluiselle naapurilleen, kun joku muu seikka
kiinnitti hänen huomionsa. Hän kuunteli. Oliko puussa joku muukin kuin
hän? Kyllä, hän eroitti rahinaa alapuoleltaan, kuuli jonkun yrittävän
kavuta ylöspäin. Samassa hän kuuli krokotiilin leukain raksahduksen
alhaalta vedestä ja sitten hiljaa, mutta selvästi sanat: "Lempo
soikoon! Se ruoja oli vähällä minut kaapata." Ääni oli tuttu.
Korak vilkaisi alas puhujaa kohti. Veden heikkoa hohtoa vasten
hahmoittuneena hän näki ääriviivat miehestä, joka riippui kiinni
alemmassa oksassa. Hiljaa ja nopeasti solui apinamies alaspäin. Hän
tunsi käden jalkapohjaansa. Hän kurotti itseään, tarttui alapuolella
riippuvaan olentoon ja veti sen ylös oksille. Se vastusteli heikosti ja
löi häntä; mutta Korak ei siitä piitannut enempää kuin Tantor
muurahaisesta. Hän kiskoi taakkansa turvallisempaan ja mukavampaan
paikkaan leveän oksan tyveen ja tuki hänet siellä runkoa vasten
istumaan. Numa karjui yhä heidän alapuolellaan kaiketi vihoissaan
siitä, että siltä oli riistetty saalis. Korak kirkui sille herjaten
sitä isojen apinain kielellä "vanhaksi vihreäsilmäiseksi
raadonsyöjäksi", Dangon, hyeenan, veljeksi ja muilla valituilla
viidakkoväen haukkumanimillä.
Tätä kuunnellessaan hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes piti
varmana, että häneen oli tarttunut gorilla. Hän tunnusteli
revolveriansa ja veti sitä juuri salavihkaa kotelosta, kun ääni kysyi
häneltä puhtaalla englanninkielellä: "Ken te olette?"
Baynes säpsähti niin, että oli pudota puusta.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko siellä ihminen?"
"Miksi minua sitten luulitte?" kysyi Korak.
"Gorillaksi", vastasi Baynes rehellisesti.
Korak nauroi.