koskettamaan Malbinin revolverin perää, aseen riippuessa tupessa hänen
lanteellaan. Verkalleen laahasi mies häntä huopapeitteitä kohti, ja
verkalleen kiertyivät tytön sormet halutun kapineen ympäri ja vetivät
sen kotelosta.
Silloin, Malbinin seisoessa sekasotkuisen peitekasan syrjässä, lakkasi
Miriam -- äkkiä ja hätyyttäjän sitä odottamatta -- vetäytymästä
poispäin hänestä ja paiskautui yhtä nopeasti koko voimallaan häntä
vasten, niin että Malbin retkahti taaksepäin, kompastui vuodepahaiseen
ja lensi selälleen. Vaistomaisesti ponnahti hänen kätensä tukemaan, ja
samassa silmänräpäyksessä ojensi Miriam revolverin hänen rintaansa
vasten ja veti liipaisimesta.
Mutta hana napsahti tuloksetta tyhjään patruunaan, ja Malbin oli
jälleen pystyssä tavoittaen tyttöä. Hetkiseksi tämä vältti hänet ja
juoksi teltan aukkoa kohti; mutta juuri ovensuussa laskeutui raskas
käsi hänen olalleen ja kiskoi häntä takaisin. Kääntyen Malbiniin päin
raivokkaana kuin haavoitettu naarasleijona Miriam tarttui revolverin
pitkään piippuun, heilautti asetta korkealla ilmassa ja mätkäisi sillä
miestä vasten naamaa.
Tuskasta ja raivosta kiroten Malbin horjahti taaksepäin, hänen kätensä
irtautuivat tytöstä, ja hän vaipui tajutonna maahan. Katsomatta häneen
sen enempää Miriam pakeni ulkoilmaan. Muutamat neekerit näkivät hänet
ja yrittivät ehkäistä hänen pakoansa, mutta tyhjällä aseellaan uhaten
hän piti heitä loitolla. Ja niin hän pääsi ympäröivän boman toiselle
puolen ja katosi viidakkoon etelää kohti.
Pienenä manganina oppimilleen kiipeämisvaistoille uskollisena
Miriam riensi suoraa päätä puun oksille, ja siellä hän riisui
ratsastushameensa, kenkänsä ja sukkansa, sillä hän tiesi, että hänellä
oli edessään pitkä pakoretki, jolla nämä vaatekappaleet olisivat liian
haitalliset. Lyhyet ratsastushousut ja tiukka nuttu saisivat suojata
kylmää ja okaita vastaan, eivätkä ne ehkäisisi kovin paljon hänen
liikkeitänsä; mutta hame ja kengät olivat puissa kiipeillessä
mahdottomat.
Hän ei ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin alkoi käsittää, kuinka vähän
toiveita hänellä saattoi olla eloonjäämisestä ilman puolustusneuvoja
tai pyydystysasetta. Miksei hän ollut huomannut riuhtaista
patruunavyötä Malbinilta ennenkuin lähti hänen teltastaan? Jos olisi
ollut luoteja revolveriin, olisi hän kaiketi voinut ampua pieniä
riistaeläimiä ja suojella itseänsä kaikilta muilta, paitsi kaikkein
julmimmilta vihollisilta, jotka ahdistaisivat häntä matkalla Bwanan ja
My Dearin "kotilieden" ääreen.
Tämä ajatus muuttui päätökseksi palata noutamaan halutut ammukset. Hän
käsitti antautuvansa suureen jälleenvangitsemisen vaaraan; mutta eihän
hän kykenemättömänä puolustukseen ja ruuanhankintaan voinut toivoa
koskaan pääsevänsä turvaan. Ja niinpä hän kääntyi jälleen leiriä kohti,
josta vastikään oli päässyt karkaamaan.
Hän otaksui Malbinin kuolleen -- niin hirvittävän iskun hän oli
miehelle antanut -- ja toivoi pimeän tullen saavansa tilaisuuden hiipiä
leiriin ja etsiä hänen teltastaan patruunavyötä. Mutta tuskin hän oli
keksinyt piilopaikan isosta puusta boman vierestä, mistä voisi tarkata
tarvitsematta pelätä, että hänet huomattaisiin, kun hän näki
ruotsalaisen tulevan teltasta pyyhkien verta kasvoiltaan ja karjuen
kirouksia ja kysymyksiä säikähtyneille seuralaisilleen.
Vähää myöhemmin lähti koko leiri etsimään Miriamia, ja kohta kun tämä
oli varma, että kaikki olivat menneet, astui hän alas piilopaikastaan
ja juoksi nopeasti aukeaman yli Malbinin telttaan.
Kiireesti tähystäen siellä eri puolille hän ei keksinyt mitään
ampumavaroja; mutta yhdessä nurkassa oli matka-arkku, johon
ruotsalainen oli sullonut yksityistä omaisuuttansa ja jonka hän oli
safarin esimiehellä tuottanut läntiseen leiriinsä.
Miriam kävi käsiksi arkkuun toivoen, että siinä kenties oli
vara-ammuksia. Nopeasti hän irroitti nyörit sen kanvassipäällyksestä ja
hetkistä myöhemmin nosti kannen laatikosta, ryhtyen penkomaan sinne
kasattua sekalaista pikkutavaraa. Siellä oli kirjeitä, papereita,
vanhoja sanomalehtileikkeleitä ja muun muassa pienen tytön valokuvakin,
jonka taakse oli liisteröity pariisilaisesta päivälehdestä leikattu
pätkä -- ajan ja hypistelyn kellastuttama ja himmentämä kyhäys, josta
hän ei saanut selvää. Mutta tässä valokuvassa, joka oli jäljennetty
sanomalehtileikkeleeseenkin, oli jotakin, mikä kiinnitti hänen
huomionsa. Missä hän oli tuon kuvan ennen nähnyt? Ja sitten selvisi
hänelle äkkiä, että se oli kuva hänestä itsestään sellaisena kuin hän
oli ollut monta monituista vuotta sitten.
Missä se oli otettu? Kuinka se oli joutunut tuon miehen haltuun? Miksi
se oli jäljennetty sanomalehteen? Mitä nuo himmenneet painokirjaimet
siitä kertoivat?
Miriam tuli ymmälle arvoituksesta, jonka ammusten etsintä oli hänen
eteensä loihtinut. Hän seisoi jonkun aikaa tuijottaen himmentyneeseen
valokuvaan ja muisti sitten ammukset, joita hakemaan oli tullut.
Kääntyen taas arkulle hän penkoi sen pohjaa, ja sieltä hän eräästä
kulmasta löysi pienen patruunalaatikon. Yksi ainoa silmäys riitti
toteamaan, että ne hyvinkin sopivat aseeseen, jonka hän oli työntänyt
ratsastushousujensa vyötärön sisäpuolelle, ja pistäen ne taskuunsa hän
kääntyi vielä kerran tarkkaamaan kädessään olevaa omaa muotokuvaansa.
Hänen siinä seistessään ja turhaan yrittäessään tajuta tätä
selittämätöntä ongelmaa kuului ääniä. Heti hän havahtui valppaaksi.
Äänet lähenivät! Sekuntia myöhemmin kuuli hän synkästi kiroilevan
ruotsalaisen puhuvan. Malbin, hänen hätyyttäjänsä, palasi! Miriam
juoksi nopeasti teltanaukolle ja kurkisti ulos. Liian myöhään! Hänet
oli saarrettu satimeen! Valkoihoinen ja kolme hänen mustaa
henkivartijaansa tulivat suoraan aukeaman yli telttaa kohti. Mikä nyt
neuvoksi? Miriam kätki valokuvan puseronsa poveen. Nopeasti hän pisti
revolverin jokaiseen lokeroon patruunan. Sitten hän peräytyi sisemmälle
telttaan, halliten oviaukkoa aseellaan. Miehet pysähtyivät
ulkopuolelle, ja Miriam kuuli Malbinin sadatellen antavan määräyksiään.
Sitä kesti melkoisen ajan, ja hänen puhuessaan mylvivällä,
raakamaisella äänellään tyttö etsi jotakin pakotietä. Kumartuen hän
kohotti telttakankaan reunaa ja kurkisti sen alitse. Ketään ei ollut
näkyvissä sillä puolella. Heittäytyen vatsalleen hän ryömi seinän
alitse, juuri kun Malbin mörähtäen loppuohjeen miehilleen astui
telttaan. Miriam kuuli hänen harppaavan lattian poikki, nousi sitten ja
livahti kumarassa ihan teltan takana olevaan alkuasukasmajaan. Sinne
päästyään hän kääntyi vilkaisemaan taakseen. Ketään ei vieläkään
näkynyt. Kukaan ei ollut häntä huomannut. Ja nyt hän kuuli Malbinin
teltasta karkeaa kiroilemista. Ruotsalainen oli huomannut laatikkonsa
pengotuksi ja tyhjennetyksi. Hän kirkui miehilleen, ja kuullessaan
niiden vastaavan Miriam ryntäsi hökkelistä, juosten Malbinin teltasta
kauimpana olevaa boman syrjää kohti. Tällä paikalla kohosi aitauksen
yläpuolella iso puu, joka velttojen neekerien mielestä oli ollut liian
paksu kaadettavaksi. Siksi he olivat jättäneet sen suojavarustuksen
sisäpuolelle. Mikä lienee ollutkin syy juuri sen puun säilyttämiseen,
oli Miriam siitä kiitollinen, koska se tarjosi hänelle kipeästi
kaivatun pakotien, jota hänellä ehkä ei muutoin olisi ollut.
Lymypaikastaan Miriam näki Malbinin jälleen lähtevän viidakkoon, tällä
kertaa jättäen leiriin kolmimiehisen neekerivartioston. Hän suuntautui
etelää kohti, ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, kiersi Miriam
suojakehän ulkosyrjitse virran rannalle. Täällä oli ruuhia, joita oli
käytetty joukkoa tuotaessa ylitse toiselta rannalta. Ne olivat raskaita
kapineita yksinäisen tytön käsiteltäviksi, mutta muuta keinoa ei ollut,
ja joen yli hänen täytyi päästä.
Maihinnousupaikka oli aivan leirivartioston näkyvissä. Jos soutaisi
heidän silmäinsä edessä virran yli, merkitsisi se varmaa
kiinnijoutumista. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin piilossa odottaa
pimeän tuloa, jollei sitä ennen sattuisi jotakin onnellista tapausta.
Tuntikauden hän tarkkasi vartijoita, joista yksi aina näkyi olevan
sellaisella paikalla, mistä heti huomaisi hänet, jos hän yrittäisi
työntää jonkun veneistä vesille.
Silloin tuli Malbin esille viidakosta kuumissaan ja puhkuen. Hän riensi
heti joelle veneiden luo ja laski niiden lukumäärän. Kaiketi oli
hänelle äkkiä juolahtanut mieleen, että tytön oli päästävä virran yli,
jos mieli palata suojelijainsa luo. Helpotuksen ilme hänen kasvoillaan,
kun hän havaitsi, että kaikki ruuhet olivat tallella, oli riittävänä
todistuksena hänen mietteistänsä. Hän kääntyi kiireesti puhuttelemaan
esimiestä, joka oli tullut hänen mukanaan viidakosta ja jonka seurassa
oli useita muita neekereitä.
Malbinin ohjeita noudattaen he työnsivät vesille kaikki ruuhet, paitsi
yhtä. Malbin huusi vartijoille leiriin, ja hetkistä myöhemmin astui
koko joukkue veneisiin ja meloi vastavirtaan.
Miriam tarkkasi heitä siihen asti, kun joenpolvi suoraan leirin
yläpuolella kätki heidät hänen näkyvistänsä. He olivat poissa! Miriam
oli yksinään, ja he olivat jättäneet ruuhen rannalle meloineen! Hän
saattoi tuskin uskoa hyvää onneansa. Viivytteleminen olisi nyt ollut
kaikkien toiveiden hukkaamista. Hän tuli esille piilopaikastaan,
hypähtäen puusta maahan. Ruuhi oli hänestä vain kymmenkunnan metrin
päässä. Ylempänä mutkan takana komensi Malbin ruuhet rantaan. Hän nousi
maihin esimiehen kanssa ja käveli niemenkärjen poikki, etsiäkseen
paikan, mistä voi pitää jätettyä ruuhta silmällä siltä varalta, että se
lähtisi liikkeelle. Hän hymyili jo edeltäkäsin, hyvillään sotajuonensa
melkein varmasta onnistumisesta, -- ennemmin tai myöhemmin saapuisi
tyttö takaisin ja yrittäisi yhdellä heidän ruuhistaan virran yli.
Mahdollisesti ei tämä ajatus heti juolahtaisi tytön mieleen. Heidän
olisi ehkä odotettava päivä tai parikin; mutta että hän tulisi, jos hän
eläisi eivätkä viidakkoon häntä etsimään lähetetyt miehet häntä
tavoittaisi, siitä oli Malbin varma. Mutta että Miriam palaisi näin
pian, sitä hän ei ollut aavistanut; ja niinpä hän päästyään niemen
korkeimmalle kohdalle ja saadessaan joen jälleen näkyviinsä, näki
jotakin, mikä pakotti vihaisen kirouksen hänen huuliltansa. Saalis oli
jo ehtinyt puoliväliin joen poikki.
Kääntyen juoksi Malbin nopeasti takaisin veneittensä luo, esimies hänen
kintereillänsä. Heittäytyen ruuheen hän kehoitti soutajiaan
ponnistamaan kaikki voimansa. Ruuhet solahtivat jokeen ja kiitivät
myötävirtaan, pakenevaa saalista tavoittamaan. Miriam oli melkein
soutanut yli, kun ne tulivat hänen näkyviinsä. Samassa kun hän näki
takaa-ajajansa, ponnisti hän kaksin verroin, ehtiäkseen maihin,
ennenkuin hänet tavoitettaisiin. Kahden minuutin etumatka oli
Miriamille ihan riittävä. Kerran puihin päästyänsä hän kyllä jättäisi
heidät jälkeensä ja livistäisi. Hänellä oli hyvät toiveet; nyt he eivät
voisi häntä saada kiinni: niin kaukana hän jo oli.
Malbin, joka kamalalla kiroustulvalla ja takoen nyrkeillään miestensä
naamoja pakotti heidät ponnistamaan eteenpäin, käsitti, että tyttö oli
taaskin pääsemässä hänen kynsistään. Etumainen ruuhi, jonka keulassa
hän seisoi, oli vielä satasen metriä pakenevasta Miriamista jälessä,
kun tämä jo työnsi aluksensa kokan rannalla kasvavien puiden
varjostavain oksien alle. Malbin huusi hänelle kehoittaen häntä
pysähtymään. Mies näkyi tulleen hulluksi raivosta huomatessaan, että
oli mahdotonta saada tyttöä kiinni, ja sitten hän kohotti kiväärin
olkapäätänsä vasten, tähtäsi tarkasti solakkaan, puihin hapuilevaan
olentoon ja laukaisi.
Malbin oli oivallinen ampuja. Näin lyhyen matkan päästä hän ei todella
koskaan ampunut harhaan eikä olisi tehnyt sitä nytkään, jollei juuri
silloin, kun hänen sormensa vetäisi liipaisinta, olisi sattunut jotakin
-- mitä sattumaa Miriam sai kiittää hengestään. Vedessä oli nimittäin
puunrunko, jonka toinen pää oli uponnut joenpohjan liejuun ja toinen
kellui ihan vedenpinnan alapuolella, ja Malbinin veneen keula survaisi
siihen juuri hänen laukaistessaan. Vähäinen poikkeama ruuhen suunnasta
riitti kääntämään kiväärinpiipun tähtäimen linjalta. Luoti suhahti
tehottomana Miriamin pään ohi, ja hetkistä myöhemmin oli tyttö hävinnyt
puun peittävien lehvien suojaan.
Hänen huulillaan väreili hymy, kun hän laskeutui maahan juostakseen
pienen aukeaman poikki, jolla ennen oli ollut alkuasukaskylä
vainioittensa ympäröimänä. Raunioittuneet majat olivat vielä jälellä
ränstyneinä ja murenevina. Viidakon raisu kasvullisuus oli peittänyt
viljellyn maan. Pieniä puita oli jo versonut kylän entiselle raitille;
mutta autius ja yksinäisyys kattoi näyttämöä kuin paarivaate.
Miriamille se kuitenkin oli vain isoista puista tyhjä ala, jonka yli
hänen oli kiidettävä nopeasti, päästäkseen sen toisella puolella
alkavaan viidakkoon, ennenkuin Malbin ehtisi nousta maihin.
Autiot hökkelit olivat hänestä sitä parempia juuri siksi, että ne
olivat autioita, -- hän ei nähnyt valppaiden silmien tarkkaavan itseään
kymmeneltäkin kohdalta, vinoon vääntyneistä oviaukoista ja kallistuvien
aittojen takaa. Aavistamatta vaaran läheisyyttä hän ryntäsi kylätanhuaa
pitkin, koska se tarjosi esteettömimmän tien viidakkoon. --
Parinkymmenen kivenheiton päässä idän puolella oli repeilleihin
khakivaatteisiin puettu mies -- likainen, kampaamaton ja riutunut. Hän
oli ponnistellut viidakon läpi seuraten latua, jota pitkin Malbin oli
saapunut tuodessaan Miriamin leiriinsä. Mutta nyt hän äkkiä pysähtyi,
kun Malbinin kiväärinlaukaus kajahti heikkona sotkuisen metsän läpi.
Neekeri, joka astui ihan hänen edellään, pysähtyi myöskin.
"Olemme melkein perillä, bwana", sanoi hän. Villin ääni ja sävy
ilmaisivat pelkoa ja kunnioitusta.
Valkoinen mies nyökkäsi ja viittasi mustaa opastansa vain jatkamaan
matkaansa. Hän oli jalosukuinen herra Morison Baynes -- nirso, hienon
hieno Morison Baynes. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat naarmuissa ja
kuivuneella verellä tahrautuneet, jota oli tihkunut hänen
okapensaisissa tiheiköissä saamistaan haavoista. Vaatteet olivat
repaleina. Mutta veren, lian ja ryysyjen alta oli sukeutumassa uusi
Baynes, entistä keikaria ja itserakasta narria kauniimpi.
Jokaisella naisensynnyttämällä on sielussaan miehuuden ja kunnian itu.
Katumus kurjasta teosta ja rehellinen halu sovittaa vääryytensä naista
kohtaan, jota hän nyt tiesi todella rakastavansa, oli kiihoittanut nämä
idut nopeasti versomaan Morison Baynesissa -- ja muutos oli tapahtunut.
Molemmat kompuroivat eteenpäin sitä paikkaa kohti, josta tuo ainoa
kiväärinlaukaus oli kuulunut. Neekeri oli aseeton. Epäillen hänen
uskollisuuttansa Baynes ei ollut rohjennut antaa hänelle edes
kivääriään kannettavaksi, vaikka hän pitkällä taipaleella monesti olisi
mielellään luopunut sen raahaamisesta, mutta heidän nyt lähestyessään
matkansa päämäärää ojensi Baynes kiväärinsä kumppanilleen, sillä hän
tiesi, mikä viha Malbinia kohtaan hehkui neekerin aivoissa. Hän näet
arvasi että pian tulisi ottelu ja se oli hänen tarkoituksenakin sillä
hän oli tullut kostamaan. Oivallisena revolverinkäyttäjänä hän itse
luotti vyöstään riippuvan pienemmän aseen tehoon.
Miesten tunkeutuessa eteenpäin päämääräänsä kohti hätkähdytti heitä
siltä suunnalta kuulunut yhteislaukaus. Sitten ammuttiin muutamia
hajalaukauksia, kuului joku hurja ulvahdus, ja kaikki oli hiljaa.
Baynes oli kiihkeä kuin mielipuoli pyrkiessään yhä nopeammin eteenpäin,
mutta tällä kohtaa näytti viidakko tuhat kertaa sotkuisemmalta ja
tiheämmältä kuin ennen. Toistakymmentä kertaa hän kompastui ja kaatui.
Kahdesti kääntyi neekeri umpiladulle, jolta heidän oli palattava
entisille jäljilleen; mutta vihdoin he saapuivat pienelle aukeamalle
leveän _afin_ lähistölle -- aukeamalle jolla kerran oli ollut
kukoistava kylä, mutta joka nyt oli synkkänä ja autiona raunioiksi
ränstymässä. Kylän entiselle pääkadulle nousseessa viidakkoruohossa
virui neekerin vielä lämmin ruumis, rinta luodin lävistämänä Baynes ja
hänen toverinsa silmäilivät kaikille suunnille; mutta he eivät
keksineet merkkiäkään elävistä olennoista. He seisoivat ääneti ja
kuuntelivat tarkkaan.
Mitä se oli? Ääniä ja melomista virralla! Baynes juoksi kuolleen kylän
läpi joen partaalla kasvavaan pensaikkoon Neekeri oli hänen vieressään.
Yhdessä raivasivat he tiensä verhoavan kasvullisuuden läpi, kunnes
saivat joen näkyviinsä ja siellä, jo toiselle rannalle saapumassa,
kiitivät Malbinin ruuhet nopeasti leiriä kohti. Neekeri tunsi heti
toverinsa.
"Kuinka pääsemme tästä yli?" kysyi Baynes.
Neekeri pudisti päätänsä. Ei ollut mitään alusta, ja krokotiilien
vuoksi olisi ollut samaa kuin itsemurha, jos astuisi virtaan ja
yrittäisi uida sen poikki. Juuri silloin' sattui neekeri vilkaisemaan
alaspäin. Siellä, kiilattuna puun haarojen väliin, oli se ruuhi, jolla
Miriam juuri oli paennut. Hän tarttui Baynesin käsivarteen ja osoitti
löytöänsä. Hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi tuskin hillitä
riemuhuudahdusta.
Nopeasti lipuivat molemmat riippuvien oksien varassa alas veneeseen.
Neekeri tarttui melaan, ja Baynes survaisi veneen irti puun juurelta.
Sekuntia myöhemmin oli ruuhi jo menossa suuntautuen vastapäistä rantaa
ja ruotsalaisten leiriä kohti. Baynes kyyrötti keulassa ponnistaen
näköhermojansa eroittaakseen miehet, jotka paraillaan kiskoivat toisia
ruuhia vastapäiselle rannalle. Hän näki Malbinin sitten nousevan
ensimmäisen ruuhen keulasta maihin ja vielä kerran kääntyvän
vilkaisemaan taakseen virran poikki. Samassa näkyi mies säpsähtävän
kummastuksesta, kun hänen katseensa osui takaa-ajavaan ruuheen, ja
huomauttavan siitä seuralaisilleen.
Sitten Malbin jäi odottamaan. Olihan siellä vain yksi ruuhi ja kaksi
miestä -- siis vähän vaaraa hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta hän
oli ymmällä. Kuka oli tuo valkoinen mies? Hän ei tuntenut Baynesia,
vaikka ruuhi oli nyt keskivirralla ja molempien siinä istuvien piirteet
voi selvästi eroittaa rannalle asti. Muuan Malbinin neekereistä tunsi
ensiksi Baynesin kumppanin mustaksi toverikseen. Silloin Malbin arvasi,
kuka valkoisen miehen täytyi olla, vaikka hän tuskin saattoi uskoa omaa
päätelmäänsä. Vilkkaimmallekin kuvittelulle tuntui mahdottomalta se
otaksuma, että jalosukuinen herra Morison Baynes oli seurannut häntä
viidakon läpi, yksi ainoa kumppani mukanaan, -- ja sittenkin se oli
totta. Ryvettyneenä ja likaisenakin hän vihdoin selvisi Malbinille, ja
kun tämän oli pakko myöntää asia todeksi, ei hän voinut olla
käsittämättä, mikä kiihoitin oli ajanut Baynesin, tuon hemmoitellun
pelkurin, samoilemaan villin viidakon läpi hänen jäljissään.
Mies oli tullut vaatimaan häntä tilille ja kostamaan. Se tuntui
uskomattomalta, mutta mikään muukaan selitys ei ollut mahdollinen.
Malbin kohautti olkapäitänsä. Heheh! Olivathan muutkin etsineet häntä
samanlaisissa tarkoituksissa hänen pitkän ja kirjavan uransa aikana.
Hän hypisteli kivääriänsä ja odotti. Nyt ruuhi oli ehtinyt mukavan
haastelumatkan päähän rannasta.
"Mitä haluatte?" kirkaisi Malbin kohottaen uhkaavasti asettansa.
Hänen jalosukuisuutensa Baynes hypähti pystyyn.
"Te kirottu lurjus!" huusi hän siepaten revolverinsa ja laukaisten
melkein samaan aikaan kuin ruotsalainen.
Kuului kaksi pamausta, ja Malbin pudotti kiväärinsä, kouraisi hurjasti
rintaansa, hoippui, painui ensin polvilleen ja lysähti sitten
kasvoillensa. Baynes jäykistyi. Hänen päänsä nytkähti taaksepäin.
Hetkisen hän vielä seisoi ja lyyhistyi sitten hyvin hiljaa veneen
pohjalle.
Musta soutaja oli neuvoton. Jos Malbin todella oli kuollut, sai hän
pelotta liittyä tovereihinsa; mutta jos ruotsalainen oli vain
haavoittunut, oli hänelle turvallisempaa pysytellä toisella rannalla.
Senvuoksi hän epäröitsi, pidätellen ruuhta keskivirralla. Hän oli
alkanut melkoisesti kunnioittaa uutta isäntäänsä, minkä vuoksi tämän
kuolema koskikin häneen. Istuessaan tuijottaen rentoon ruumiiseen, joka
lojui veneen keulassa, hän näki sen liikahtavan. Hyvin heikosti yritti
Baynes kääntyä. Hän eli vielä. Neekeri siirtyi keulaan päin ja kohotti
hänet istuvaan asentoon. Hän seisoi mela kädessä Baynesin edessä
tiedustellen, mihin luoti oli osunut, kun samassa kuului rannalta
toinen laukaus ja neekeri putosi päistikkaa veneenlaidan yli, vielä
kuolleenakin puristaen melaa kourassaan. Häneltä oli ammuttu otsa
puhki.
Baynes kääntyi heikkona rantaan päin ja näki Malbinin kyynärpäilleen
kohottautuneena ojentavan kiväärinsä häntä kohti. Englantilainen
painautui ruuhen pohjalle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen. Vaikeasti
haavoittuneelta Malbinilta kului tähtäämiseen tavallista enemmän aikaa,
eikä hänen tähtäyksensä ollut enää yhtä varma kuin ennen. Vaivaloisesti
kierähti Baynes vatsalleen ja tarttuen oikealla kädellä revolveriinsa
kohotti itseään sen veran, että saattoi kurkistaa veneenlaidan yli.
Malbin näki hänet heti ja laukaisi; mutta Baynes ei vavahtanut eikä
väistynyt. Erinomaisen huolellisesti hän tähtäsi maalitauluunsa
rannalle, josta virta nyt kuljetti häntä yhä kauemmaksi. Hänen sormensa
kosketti liipasinta: leimaus ja pamaus, ja Malbinin jättiläisruho
nytkähti toisen luodin sattumisesta.
Mutta hän ei vielä ollut kuollut. Taaskin hän tähtäsi ja laukaisi, ja
luoti pirstasi veneenpartaan läheltä Baynesin kasvoja. Jälkimäinen
laukaisi jälleen, hänen ruuhensa ajautuessa edemmäksi myötävirtaan, ja
Malbin vastasi rannalta, jossa hän virui omassa veressään. Ja näin nuo
kaksi haavoitettua miestä jatkoivat itsepintaisesti kaameaa
kaksintaisteluaan, kunnes mutkikas Afrikan virta kuljetti hänen
jalosukuisuutensa Morison Baynesin pois näkyvistä metsäisen niemekkeen
taakse.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Neidon tähden
Miriam oli ehtinyt puoliväliin kylänraittia, kun parikymmentä
valkoviittaista neekeriä ja sekarotuista hyökkäsi hänen kimppuunsa
ympäröivien hökkelien pimeästä piilosta. Hän kääntyi paetakseen, mutta
raskaat kädet tarttuivat häneen, ja kun hän vihdoin aikoi puhutella
heitä, osuivat hänen silmänsä pitkään, julmannäköiseen ukkoon, joka
tuijotti häneen burnuusinsa poimuista.
Hänet nähdessään Miriam horjahti taaksepäin hämmästyneenä ja
kauhuissaan. Se oli sheikki!
Heti palasi hänen mieleensä kaikki lapsuusajan entinen kauhu ja pelko.
Hän seisoi vavisten tämän hirveän, vanhan miehen edessä kuin murhaaja
tuomarin edessä, joka on langettamassa kuolemantuomion. Hän tiesi, että
sheikki tunsi hänet. Vuodet ja erilainen puku eivät olleet muuttaneet
häntä niin paljoa, ettei se, joka niin hyvin oli tuntenut hänen
piirteensä lapsena, olisi häntä vieläkin muistanut.
"Olet siis palannut kansasi luo, häh?" ärjäisi sheikki. "Tullut anomaan
ruokaa ja suojelusta, häh?"
"Päästäkää minut menemään", huudahti tyttö. "En pyydä mitään muuta kuin
että pääsen takaisin suuren Bwanan luo."
"Suuren Bwanan?" sanoi sheikki melkein kiljaisten, ja sitten seurasi
tulva arabialaisia kirouksia ja herjauksia valkoista miestä vastaan,
jota kaikki viidakon pahantekijät pelkäsivät ja vihasivat. "Haluaisit
palata suuren Bwanan luo, niinkö? Sielläkö olet siis ollut siitä asti,
kun minun luotani karkasit? Ja kuka tulee tuolta joen yli sinua
noutamaan -- suuri Bwanako?"
"Ruotsalainen, jonka kerran ajoitte maastanne, kun hän ja hänen
toverinsa vehkeilivät Mbeedan kanssa varastaakseen minut teiltä",
vastasi Miriam.