Oli jo pimeä, kun he saapuivat perille. Jättäen neekerin sinne ratsasti
Hanson tasangon syrjään, pidellen suitsista hänen hevostaan. Siellä hän
odotti. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän näki yksinäisen olennon
ratsastavan täyttä neliä häntä kohti kartanon suunnalta. Muutamia
minuutteja myöhemmin pysähdytti Miriam hevosensa hänen viereensä. Tyttö
oli hermostunut, ja hänen poskensa hehkuivat. Hansonin tuntiessaan hän
peräytyi säpsähtäen.
"Herra Baynesin hevonen kaatui hänen päällensä, ja hän nyrjähdytti
nilkkansa", riensi Hanson selittämään. "Hänen oli vaikea tulla, minkä
vuoksi hän lähetti minut neitiä vastaan, saattaakseni neidin leiriin."
Tyttö ei voinut pimeässä nähdä ahnetta, voitonriemuista ilmettä puhujan
kasvoilla.
"Meidän on parasta rientää", jatkoi Hanson, "sillä nyt pitää ajaa aika
rivakasti, jollemme tahdo, että meidät tavoitetaan."
"Loukkautuiko hän pahasti?" kysyi Miriam.
"Vain pieni nyrjähdys", vastasi Hanson. "Hän kykenee kyllä
ratsastamaan; mutta meistä kummastakin oli viisaampaa, että hän tämän
yön makaisi ja lepäisi, sillä lähiviikkoina tulee paljon rasittavaa
ratsastusta."
"Niin", myönsi tyttö.
Hanson käänsi poninsa, ja Miriam seurasi häntä. He ratsastivat viidakon
syrjää pitkin pohjoiseen lähes kaksi kilometriä ja kääntyivät sitten
suoraan länteen. Miriam seurasi kiinnittämättä suurta huomiota
suuntaan. Hän ei tarkoin tiennyt, missä Hansonin leiri oli, eikä
aavistanut, että tämä ei vienytkään häntä sinne päin. Kaiken yötä he
ratsastivat länttä kohti. Aamun tullen Hanson salli pienen pysähdyksen
heidän murkinoidakseen; sitä varten hän ennen leiristä lähtöä oli
sullonut molemmat satulapussinsa ruokavaroja täyteen. Sitten he
pyrkivät taas eteenpäin eivätkä pysähtyneet toistamiseen, ennenkuin
Hanson keskipäivän helteessä seisahdutti ratsunsa ja viittasi tyttöä
astumaan satulasta maahan.
"Nukahdamme tässä hetkisen ja panemme ponit ruohikkoon syömään", sanoi
hän.
"En aavistanutkaan, että leiri on niin etäällä", huomautti Miriam.
"Minä käskin niitä lähtemään liikkeelle päivänkoitossa", selitti
kauppias, "jotta pääsemme hyvään alkuun. Tiesin, että te ja minä voimme
helposti saavuttaa kuormitetun safarin. Kenties emme tavoita niitä
ennenkuin vasta huomenna."
Mutta vaikka he matkustivat osan yöstä ja koko seuraavan päivän, ei
näkynyt merkkiäkään heidän edellään liikkuvasta safarista.
Viidakkoelämässä kehittynyt huomiokyky teki Miriamille selväksi, että
kukaan ei ollut samonnut heidän edellään moneen päivään. Silloin
tällöin hän näki joitakin vanhoja jälkiä, hyvin vanhoja, monien jalkain
polkemia. Enimmäkseen he seurasivat tätä selvästi merkittyä uraa
norsupolkuja pitkin ja puistomaisten lehtojen läpi. Se oli
ihanteellinen reitti, kun oli ratsastettava nopeasti.
Vihdoin kävi Miriam epäluuloiseksi. Vähitellen oli hänen vieressään
ratsastavan miehen sävy alkanut muuttua. Usein hän joutui panemaan
merkille, että Hanson ahmi häntä silmillään. Alati tunkeutui hänen
mieleensä aikaisempi epäluulo entisestä tutustumisesta. Joskus,
jossakin, hän oli tämän miehen ennen tavannut. Kauppias ei näkynyt
ajaneen partaansa moneen päivään. Vaalea sänki oli alkanut peittää
hänen kaulaansa, poskiansa ja leukaansa, ja samalla vakiintui tytössä
se tunne, että mies ei ollut hänelle outo.
Mutta vasta seuraavana päivänä alkoi Miriam kapinoida. Hän pysähdytti
vihdoin poninsa ja ilmaisi epäilynsä. Hanson vakuutti hänelle, että
leiri oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä.
"Meidän olisi pitänyt saavuttaa heidät eilen", sanoi hän. "Niiden on
täytynyt marssia paljoa nopeammin kuin luulin mahdolliseksi."
"Tästä he eivät ole ollenkaan menneet", sanoi Miriam. "Jäljet, joita
olemme seuranneet, ovat viikkoja vanhat."
Hanson nauroi.
"Oh, sekö on vikana, niinkö?" huudahti hän. "Miksette sitä ennen
sanonut? Olisin voinut helposti selittää. Me emme ratsasta samaa
reittiä, mutta vielä tänään pääsemme heidän jäljilleen, ellemme heitä
itseä tavoittaisikaan."
Nyt vihdoinkin tiesi Miriam, että mies valehteli hänelle. Mikä hupsu
hänen täytyi ollakaan luullakseen, että kukaan voisi uskoa niin
naurettavaa selitystä! Kuka olisi kyllin typerä uskoakseen, että he jo
olisivat voineet odottaa tavoittavansa toisen joukon -- ja Hanson oli
tosiaan vakuutellut sitä joka hetki odottaneensa, -- kun sen reitti
yhtyisi heidän omaansa vasta penikulmain päässä?
Miriam salasi kuitenkin mietteensä, suunnitellen karkaamista ensi
tilaisuudessa kun ehkä sattuisi olemaan riittävän välimatkan päässä
vangitsijastaan, jollaisena hän Hansonia nyt piti, jotta voisi
jotakuinkin varmasti toivoa ehtivänsä hänen ulottuvistaan. Hän tarkkasi
miehen kasvoja alati, milloin se vain huomaamatta kävi päinsä.
Ärsyttävästi ilvehtivät yhä nuo tutunomaiset piirteet hänen
muistelemisyrityksilleen. Missä hän oli tuon miehen tavannut? Missä
oloissa he olivat kohdanneet toisensa ennenkuin Miriam oli nähnyt hänet
Bwanan maatilalla? Hän ajatteli niitä harvoja valkoisia miehiä, joita
koskaan oli tuntenut. Muutamia sellaisia oli saapunut viidakkoon hänen
isänsä duariin. Harvoja kylläkin, mutta sentään joitakuita. Ah, nyt hän
tiesi! Siellä hän oli Hansonin nähnyt! Hän oli jo pääsemäisillään
selville siitä, kuka tuo mies oli, mutta hetkistä myöhemmin petti hänen
muistinsa jälleen. Oli iltapäivän puoliväli, kun he äkkiä putkahtivat
viidakosta leveän ja tyynen virran partaalle. Sen takaa vastapäiseltä
rannalta eroitti Miriam korkealla okaisista pensaista kyhätyllä
varustuksella ympäröidyn leirin.
"Olemme vihdoinkin perillä", sanoi Hanson. Hän veti revolverin tupesta
ja laukaisi ilmaan. Heti syntyi liikettä leirissä joen toisella
puolella. Mustia miehiä juoksi alas virran partaalle. Hanson huusi
niille. Mutta ei näkynyt merkkiäkään hänen jalosukuisuudestaan Morison
Baynesista. Isäntänsä ohjeita totellen astui neekereitä kanoottiin, ja
he soutivat joen yli. Hanson sijoitti Miriamin pieneen alukseen ja
astui siihen itsekin jättäen kaksi neekeriä vartioimaan hevosia,
joita noutamaan kanootin oli määrä palata uittaakseen ne ylitse
leirin-puoliselle rannalle. Leiriin tultuansa Miriam kysyi Baynesia.
Hetkeksi oli hänen pelkonsa tyyntynyt, kun hän näki leirin, jota oli
alkanut pitää pikemminkin satuna. Hanson osoitti aitauksen keskellä
olevaa ainoata telttaa.
"Tuolla", sanoi hän ja lähti astumaan edellä sitä kohti. Heidän
päästyään teltalle hän kohotti ovikaistaletta ja viittasi Miriamia
menemään sisälle. Miriam meni ja katseli ympärilleen. Teltta oli tyhjä.
Hän kääntyi Hansoniin päin. Miehen kasvoilla oli leveä virnistys.
"Missä on herra Baynes?" kysyi neitonen.
"Hän ei ole täällä", vastasi Hanson. "En ainakaan minä häntä näe;
näkeekö neiti? Mutta minä olen täällä, ja minä olen hitto soikoon
uljaampi mies kuin hän konsaan. Ette häntä enää tarvitse, kun olette
saanut minut", ja nauraa hohottaen hän tavoitti tyttöä.
Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hanson tarrautui hänen käsivarsiinsa
ja ruumiiseensa voimakkain, puristavin ottein ja työnsi häntä
verkalleen taemmaksi teltan perälle kasattuja huopapeitteitä kohti.
Hänen kasvonsa olivat lähellä tytön kasvoja. Hänen silmänsä kapenivat
kahdeksi kuumeiseksi, kiihkeää intohimoa hehkuvaksi raoksi.
Ponnistellessaan irti Miriam tuijotti suoraan hänen kasvoihinsa, ja
silloin muistui äkkiä hänen mieleensä samanlainen kohtaus, jossa hän
oli ollut mukana, ja nyt hän tunsi hätyyttäjänsä täydellisesti. Se oli
sama ruotsalainen Malbin, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa kerran
ennen, joka oli ampunut häntä auttamaan rientäneen toverinsa ja jonka
käsistä Bwana oli hänet pelastanut. Miehen sileiksi ajellut kasvot
olivat hänet pettäneet, mutta jälleen orastava parta ja olosuhteiden
yhtäläisyys palauttivat tuntemisen nopeasti ja varmasti.
Tänään vain ei olisi mitään Bwanaa häntä pelastamassa.
YHDESKOLMATTA LUKU
Vihaa ja rakkautta
Neekeri, jonka Malbin oli jättänyt odottamaan aukeamalle, määräten
hänet pysymään siellä, kunnes itse palaisi, istui tuntikauden puun
juurella, ja sitten hänet äkkiä säikähdytti leijonan yskäisevä murahdus
takaapäin. Kuolemanpelko pakotti hänet vikkelästi kiipeämään puun
oksille, ja hetkistä myöhemmin astui eläinten kuningas näyttämölle,
mennen antiloopin raadon luo, jota alkuasukas ei siihen asti ollut
huomannut.
Peto aterioitsi päivännousuun asti, sillä välin kun neekeri retkotti
unettomana orrellaan ihmetellen, mihin hänen isäntänsä ja molemmat
ponit olivat joutuneet. Hän oli ollut vuosikauden Malbinin
palveluksessa ja siis jokseenkin hyvin tutustunut valkoihoisen
luonteeseen. Nyt tämä kokemus sai hänet uskomaan, että hänet oli ehdoin
tahdoin hyljätty. Kuten muutkin Malbinin seuralaisista, vihasi tämä
neekeri isäntäänsä koko sydämestänsä, -- pelko oli ainoa side, joka
piti häntä valkoisen miehen luona. Hänen nykyinen vaarallinen ja
epämukava tilansa lisäsi vain virikettä hänen vihansa liekkiin.
Auringon noustessa vetäytyi leijona takaisin viidakkoon, ja neekeri
astui alas puustansa ja lähti pitkälle matkalleen takaisin leiriin.
Alkeellisissa aivoissaan hän hautoi erilaisia hirmuisia kostontuumia,
joita kuitenkaan ei olisi tohtinut panna täytäntöön, kun koetuksen aika
tulisi ja hän seisoisi kasvoista kasvoihin hallitsevan rodun edustajan
edessä.
Parin kilometrin päässä aukeamalta hän tapasi ponien jäljet, jotka
leikkasivat suorassa kulmassa hänen omiansa. Hänen mustiin silmiinsä
välähti viekas katse. Hän nauroi täyttä kurkkua ja lyödä läiskäytti
reisiinsä.
Neekerit ovat väsymättömiä jaarittelijoita, mikä tietenkin kiertoteitse
sanoen merkitsee, että he ovat ihmisiä. Malbinin pojat eivät olleet
poikkeuksena tästä säännöstä, ja koska monet heistä olivat olleet hänen
palveluksessaan eri aikoina viime kymmenen vuoden kuluessa, ei hänen
teoissaan ja elämässään Afrikan erämaissa ollut paljoa sellaista, mitä
he kaikki eivät joko välittömästi tai kuulopuheista tienneet.
Ja kun tämä neekeri siis tunsi isäntänsä ja monet hänen aikaisemmista
teoistaan ja myöskin tiesi koko joukon Malbinin ja Baynesin
suunnitelmista, joista hän tai toiset palkolliset olivat sattuneet
kuulemaan näiden keskustelevan, ja kun hän sitäpaitsi esimiesten
rupattelusta hyvin tiesi, että puolet Malbinin joukosta oli leiriytynyt
ison virran varrelle kauaksi lännen puolelle, ei hänen ollut vaikea
kiertää irrallisia lankoja keräksi, saaden päätelmiensä loppusummaksi,
että hänen isäntänsä oli aivan varmaan pettänyt toisen valkoihoisen ja
vienyt hänen naisensa läntiseen leiriinsä, jolloin englantilainen oli
jätetty kaikkein pelkäämän suuren Bwanan tavoitettavaksi ja
rangaistavaksi. Taas paljasti mies vahvat valkoiset hammasrivinsä,
nauroi ääneensä ja riensi yhä eteenpäin, juosten itsepintaisen
vinhasti, joten matka edistyi ihmeellisen nopeasti.
Ruotsalaisen leirissä oli hänen jalosukuisuutensa Morison viettänyt
melkein unettoman yön hermostuneena, epäillen, pahaa aavistellen ja
peloissaan. Aamupuolella hän oli lopen uupuneena nukahtanut. Safarin
johtaja herätti hänet vähän jälkeen auringonnousun, muistuttaakseen
hänelle, että heidän oli heti jatkettava matkaansa pohjoista kohti.
Baynes vitkasteli. Hän halusi odottaa "Hansonia" ja Miriamia. Esimies
kannusti häntä kuvailemalla viivyttelyn vaaraa. Mies tunsi isäntänsä
suunnitelmat kyllin hyvin tietääkseen, että tämä oli tehnyt jotakin,
mikä herättäisi suuren Bwanan suuttumuksen, ja että paha heidät kaikki
perisi, jos heidät suuren Bwanan maassa tavoitettaisiin. Tämä vihjaus
hälytti Baynesin.
Entä jos suuri Bwana, kuten esimies häntä nimitti, oli yllättänyt
"Hansonin" katalasta hommasta? Eikö hän arvaisi asian oikeaa laitaa ja
mahdollisesti jo ollut matkalla häntä kiinni ottamaan ja rankaisemaan?
Baynes oli kuullut isäntänsä siekailemattomasta menettelystä suurten ja
pienten pahantekijäin rankaisemisessa, jotka olivat rikkoneet hänen
vähäisen, villin maailmansa lakeja tai tapoja vastaan -- sen maailman,
joka sijaitsi "rajoiksi" nimitettyjen kartoitettujen linjojen tuolla
puolen. Tässä villissä maassa, jossa ei ollut lakia, oli suuri Bwana
lakina itselleen ja koko ympäristölleen. Huhuttiinpa hänen tuominneen
kuolemaan valkoisen miehen, joka oli pidellyt pahoin alkuasukastyttöä.
Tämän jutun muistaessaan tunsi Baynes puistatusta ja koetti arvailla,
mitä hänen isäntänsä tekisi miehelle, joka oli yrittänyt varastaa hänen
nuoren valkoisen holhokkinsa. Se ajatus kavahdutti hänet pystyyn.
"Niin", sanoi hän hermostuneesti, "meidän tulee heti lähteä täältä.
Tunnetko reitin pohjoiseen?"
Esimies tunsi sen ja toimitti safarin viivyttelemättä matkalle,
Oli keskipäivä, kun väsynyt ja hiestynyt juoksija saavutti eteenpäin
pyrkivän pienen jonon. Hänen toverinsa tervehtivät häntä iloisin
huudoin, ja hän kertoi heille kaikki mitä tiesi ja arvasi heidän
isäntänsä toimista, niin että asiat olivat selvillä koko safarille
ennenkuin Baynes, joka ratsasti jonon etupäässä, sai kuulla
tapahtumista ja Malbinin edellisenä iltana aukeamalle heittämän
neekerin kuvitteluista.
Kun hänen jalosukuisuutensa Morison oli kuunnellut kaikkea, mitä
"pojalla" oli kerrottavaa, ja huomannut kauppiaan käyttäneen häntä
välikappaleena, siten saadakseen Miriamin haltuunsa, kuohahti hänen
verensä raivosta, ja hän vapisi tytön turvallisuuden puolesta.
Että toinen ei suunnitellut pahempaa kuin mitä hän itse oli aikonut, ei
mitenkään lieventänyt toisen rikoksen kataluutta. Alussa hänen
mieleensä ei juolahtanut, että hän olisi tehnyt Miriamille vääryyttä
yhtä paljon kuin otaksui "Hansonilla" olevan mielessä. Nyt hän raivosi
pikemminkin kuin mies, joka on lyöty omassa pelissään ja jolta on
riistetty hänen jo omanaan pitämänsä saalis.
"Tiedätkö mihin isäntäsi on mennyt?" kysyi hän neekeriltä.
"Kyllä, herra", vastasi musta. "Hän ratsasti toiseen leiriin, jonka
vieressä iso _afi_ virtaa kauas päivänlaskua kohti."
"Voitko opastaa minut sinne?" kysyi Baynes.
Neekeri nyökkäsi myöntävästi. Tässä hän näki tilaisuuden kostaa
vihatulle isännälleen ja samalla välttää suuren Bwanan vihan, hänen kun
kaikki varmasti otaksuivat ryhtyvän ensiksi ajamaan takaa pohjoista
safaria.
"Voimmeko me kahden saavuttaa hänen leirinsä?" kysyi hänen
jalosukuisuutensa Morison.
"Kyllä, herra", vakuutti musta.
Baynes kääntyi esimiestä puhuttelemaan. Hän oli nyt selvillä "Hansonin"
suunnitelmista. Hän käsitti, miksi tämä oli halunnut siirtää leirinsä
mahdollisimman kauaksi suuren Bwanan alueen pohjoisrajaa kohti, --
siten hän saisi enemmän aikaa paetakseen länsirannikolle päin, sillä
välin kun suuri Bwana ajoi pohjoista joukkoa takaa. No niin, Baynes
käyttäisi miehen suunnitelmia omiin tarkoituksiinsa. Hänenkin täytyi
välttää isäntänsä kynsiin joutumista.
"Voit marssittaa miehiä niin kauaksi pohjoiseen kuin mahdollista",
sanoi hän johtajalle. "Minä palaan ja koetan eksyttää suuren Bwanan
lähtemään länteen päin."
Neekeri murahti myöntymykseksi. Hän ei halunnut seurata tätä outoa
valkoista miestä, joka öisin oli peloissaan; vielä vähemmän hän halusi
joutua suuren Bwanan hillittömäin soturien armoille, koska niiden ja
hänen väkensä välillä oli kauan vallinnut verivihollisuus; ja hän oli
sitäpaitsi perin riemuissaan laillisesta syystä, joka oikeutti hänet
karkaamaan suuresti vihatun ruotsalaisen isäntänsä luota. Hän tunsi
tien pohjoiseen ja omaan maahansa, vaikka valkoiset miehet eivät sitä
tunteneet -- oikopolun karun ylätasangon poikki, missä oli vesireikiä,
joista silloin tällöin tämän kuivan seudun liepeitse vaeltavat
valkoiset metsästäjät ja retkeilijät eivät olleet uneksineetkaan. Hän
saattoi eksyttää jäljiltään suuren Bwanankin, jos hän ryhtyisi
takaa-ajoon, ja nämä mietteet etualalla mielessään hän kokosi Malbinin
safarin jäännökset jonkinlaiseen järjestykseen ja lähti liikkeelle
pohjoiseen päin. Ja hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesia opasti
musta "poika" viidakkoihin lounaista kohti.
Korak oli odotellut leirin vieressä tarkaten jalosukuista Morisonia,
kunnes safari oli lähtenyt pohjoiseen. Sitten hän varmana siitä, että
nuori englantilainen oli menossa etsimään Miriamia väärältä suunnalta,
oli jättänyt hänet ja palannut verkalleen sille paikalle, missä oli
sydämensä kaivatun nähnyt toisen miehen syleilyssä.
Niin suuri oli ollut hänen onnensa, kun hän näki Miriamin elossa, että
hetkiseksi eivät mustasukkaisuuden mietteet olleet häntä kiusanneet.
Myöhemmin oli hänessä herännyt sellaisia ajatuksia -- synkkiä,
verenhimoisia ajatuksia, jotka olisivat pöyristyttäneet Morisonia, jos
tämä olisi aavistanut niitä liikkuvan viilin olennon aivoissa sen salaa
hiipiessä metsän jättiläisten oksilla, vaaniessaan "Hansonia" ja tytön
tuloa.
Murheellisena samoili Korak viidakossa tasangon syrjillä odottaen
Miriaminsa saapumista -- Miriamin, joka ei koskaan tullut.
Mutta sensijaan tuli toinen -- kookas, leveäharteinen, khakipukuinen
mies kiiltävänmustan soturijoukon etunenässä. Miehellä oli kovat,
synkät piirteet ja hänen suupielissään ja silmissään syvän surun ilme
-- niin syvän, että hänen kasvoissaan kuvastuva raivo ei voinut sitä
haihduttaa.
Korak näki hänen kulkevan alitseen, itse piillessään puussa, pienen
kohtalokkaan aukeaman syrjässä, samassa, jonka oksilla jo aikaisemmin
oli väijynyt. Hän näki miehen tulevan ja istui jäykistyneenä, kylmänä
ja tuskaisena hänen yläpuolellaan. Mies tutki maata alinomaa hyvin
huolellisesti, ja Korak istui yhä puussansa katsellen häntä silmillä,
jotka melkein tylstyivät yhtämittaisesta ajatuksettomasta
tuijotuksesta, ja näki hänen viittaavan miehilleen merkiksi, että oli
löytänyt sen, mitä etsi, ja sitten poistuvan pohjoista kohti; ja yhä
istui Korak kuin kuvapatsas, verta vuotavin sydämin, mykkänä,
viheliäisenä. Tuntia myöhemmin hän lähti verkalleen takaisin viidakkoon
länttä kohti. Hän liikkui välinpitämättömänä, pää painuksissa ja
hartiat kumarassa kuin vanha mies, joka kantaa niskoillaan suuren surun
taakkaa.
Seuraten mustaa opastansa ponnisteli Baynes tuuhean vesakon läpi,
ratsastaen syvään kumartuneena hevosensa kaulaa vasten, ja usein hän
astui maahankin, milloin matalat oksat riippuivat liian lähellä maata
salliakseen hänen jäädä satulaan. Neekeri opasti häntä suorinta tietä,
joka ei ratsastajalle ollut laisinkaan mikään tie, ja ensimmäisen
päivämatkan jälkeen täytyi nuoren englantilaisen jättää ratsunsa ja
seurata vikkelää opastansa yksinomaan jalkaisin.
Vaelluksen pitkien tuntien kuluessa hänen jalosukuisuudellaan oli
runsaasti aikaa miettiä, ja hänen kuvaillessaan itselleen, mikä kohtalo
luultavasti odotti Miriamia ruotsalaisen käsissä, yltyi hänen raivonsa
miestä vastaan yhä suuremmaksi. Mutta sitten hän tuli tajunneeksi, että
juuri hänen omat halpamaiset vehkeensä olivat saattaneet tytön tähän
kauheaan asemaan ja että neitosta "Hansonin" käsistä pelastuneenakin
olisi odottanut vain vähän parempi kohtalo hänen itsensä hallussa.
Samalla selvisi hänelle sekin, että Miriam oli hänelle äärettömän
paljoa kalliimpi kuin hän oli ennen kuvitellut. Ensi kertaa hän alkoi
verrata tätä tyttöä muihin tuttavapiirinsä naisiin -- syntyperältään ja
asemaltaan ylhäisiin naisiin -- ja melkein kummastui huomatessaan, että
nuori arabialaistyttö silloin ei joutunut huonommalle puolelle. Ja niin
hän "Hansonia" vihatessaan joutui vihaamaan ja inhoamaan itseänsäkin,
nähden itsensä ja petollisen menettelynsä kaikessa halveksittavassa
rumuudessaan.
Niinpä intohimo, jota tämä mies oli tuntenut itseänsä
yhteiskunnallisesti alhaisempana pitämäänsä tyttöä kohtaan, muuttui
häpeän poltteessa, tosiasiain ankarassa tulessa, oikeaksi rakkaudeksi.
Ja hänen hoippuessaan eteenpäin paloi hänen rinnassaan vastaheränneen
rakkauden ohella toinenkin suuri intohimo -- vimmattu viha, joka
pakotti hänet rientämään kostontyöhön.
Mukavuuteen ja ylellisyyteen tottuneena hänen ei koskaan ollut
tarvinnut kokea niitä vaikeuksia ja kidutuksia, jotka nyt olivat hänen
alituiset kumppaninsa. Mutta revityistä vaatteistaan ja verille
raadellusta ihostaan huolimatta hän hoputti neekeriä yhä nopeampaan
vauhtiin, vaikka hän itse joka kymmenen askeleen päästä kaatui
uupumuksesta.
Kosto kannusti hänen voimiaan -- kosto ja se tunne, että hän
kärsimyksellään edes osittain sovitti rikoksen, jonka oli rakastamaansa
tyttöä kohtaan tehnyt; sillä toivo pelastaa Miriam kohtalosta, johon
hän itse oli tytön houkutellut, oli jo alussa häneltä haihtunut. "Liian
myöhään! Liian myöhään!" Nuo sanat säestivät synkästi vaeltajan
askeleita. "Liian myöhään! Pelastus liian myöhäinen -- mutta ei kosto!"
Se ajatus karkaisi häntä.
Vasta kun tuli niin pimeä, ettei voinut nähdä eteensä, hän salli
pysähtyä. Toistakymmentä kertaa iltapäivän kuluessa hän oli uhannut
heti tappaa oppaansa, kun tämä uupuneena ehdotti levähdystä. Neekeri
oli kauhuissaan. Hän ei voinut käsittää valkoisessa miehessä äkkiä
tapahtunutta merkillistä muutosta, tämä kun vielä edellisenä yönä oli
ollut niin pimeänarka. Hän olisi karannut moisen peloittavan isännän
luota, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta; mutta Baynes
arvasi, että sellainen aie saattoi pälkähtää hänen päähänsä, eikä siis
suonut hänelle pienintäkään mahdollisuutta karkaamiseen. Hän pysytteli
päivällä neekerin lähettyvillä, ja öisin he nukkuivat kyljitysten
jonkinlaisessa kehässä, joka oli okaisista varvuista ja pensaista
kyhätty heikoksi suojaksi vaaniskelevia petoja vastaan.
Että hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi laisinkaan nukkua villin
viidakon keskellä, oli riittävä todistus hänessä viime vuorokauden
ajalla tapahtuneesta muutoksesta, ja että hän alentui nukkumaan
neekerin vieressä, joka ei tuoksunut kovin suloiselta, viittasi
lisäksi aavistamattomiin hänessä uinuviin kansanvaltaisiin
kehitysmahdollisuuksiin.
Aamulla hän tunsi itsensä jäykäksi, ontuvaksi ja helläksi koko
ruumiiltaan, mutta silti hän päätti ponnistaa eteenpäin ajaakseen
"Hansonia" takaa niin ripeästi kuin mahdollista. Kiväärillään hän
kaatoi kauriin pienen joen kaalamolta hiukan myöhemmin kuin olivat
einehtimättä lähteneet liikkeelle. Nuristen hän suostui pysähtymään,
kunnes olivat paistaneet sen lihaa ja syöneet, ja sitten riennettiin
taas eteenpäin aarniometsän puiden, köynnösten ja vesakon läpi.
Tällä välin vaelteli Korak verkalleen läntiseen suuntaan, saapuen
Tantorin, norsun, jäljille, jonka tapasi syömässä viidakon tuuheassa
varjossa. Yksinäinen ja murehtiva apinamies ilahtui ison ystävänsä
seurasta. Hellästi kiertyi mutkitteleva kärsä hänen vyötäisilleen, ja
hänet heilautettiin mahtavalle selälle, missä hän niin usein ennenkin
oli lojunut ja uinaillen kuluttanut pitkiä iltapäiviä.
Etäällä pohjoisessa seurasi suuri Bwana mustine sotureineen
itsepintaisesti äsken keksimiään pakenevan safarin jälkiä, jotka
viekoittelivat heidät yhä kauemmaksi pelastettavastaan, sillä välin kun
rouva, joka oli rakastanut Miriamia kuin omaa lastansa, maatilalla
odotteli levottomana ja suruissaan pelastusjoukon ja tytön palaamista,
sillä hän oli varma, että hänen voittamaton herransa ja puolisonsa
toisi Miriamin tullessaan takaisin.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Pako leiristä
Miriamin ponnistellessa Malbinin kanssa, kädet kytkettyinä kylkiä
vasten miehen jäntevässä puristuksessa, sammui toivo hänen sydämestään.
Hän ei äännähtänyt sanaakaan, sillä hän käsitti, ettei ollut ketään,
joka tulisi häntä auttamaan, ja jo aikaisemman elämänsäkin kokemuksista
tiesi viidakon kasvatti, kuinka turhia avunhuudot olivat sikäläisessä
villissä maailmassa.