useinkin iltaisin, olen nähnyt ne kaksi yhdessä varsin, paljon, ja,
suokaa anteeksi, hyvä herra, minä en usko, että herra Baynesilla on
rehelliset aikeet tyttöä kohtaan. Olen sattumalta kuullut kylliksi
heidän keskusteluistaan, tietääkseni hänen houkuttelevan neitiä
karkaamaan kanssansa."
Sovittaakseen asian omiin tarkoituksiinsa tuli Hanson lähemmäksi
totuutta kuin itse tiesi. Hän pelkäsi, että Baynes sotkisi hänen omat
suunnitelmansa, ja oli keksinyt suunnitelman käyttääkseen hyväksensä
nuorta englantilaista ja samalla poistaakseen hänet tieltään.
"Ja minä ajattelin", jatkoi kauppias, "että koska minun täytynee tästä
matkustaa, te haluaisitte ehdottaa herra Baynesille, että hän lähtisi
minun mukanani. Palveluksena teille olisin valmis viemään hänet
pohjoiseen päin karavaaniteille."
Bwana seisoi hetkisen syviin ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän
vilkaisi kauppiaaseen.
"Herra Baynes, nähkääs, Hanson, on minun vieraani", sanoi hän julma
välähdys silmissä. "Niiden todistusten perusteella, mitä meillä on, en
tosiaan voi syyttää häntä aikeista karata Miriamin kanssa, ja koska hän
on minun vieraani, en tahtoisi olla niin epäkohtelias, että pyytäisin
häntä lähtemään; mutta ellen väärin muista, lienee hän maininnutkin
kotiin palaamisesta, eikä mikään olisi kai hänelle mieluisempaa kuin
matkustaa pohjoista kohti teidän parissanne, -- sanoitteko lähtevänne
huomenna? Luulen, että herra Baynes haluaa tulla mukaanne. Pistäytykää
puheillani aamulla. Hyvää yötä nyt, ja kiitos siitä, että olette
pitänyt Miriamia silmällä."
Hanson irvisti salavihkaa, kun hän kääntyi ja meni satulaansa
noutamaan. Bwana astui kuistilta työhuoneeseensa, jossa tapasi hänen
jalosukuisuutensa Morisonin kävelemässä lattialla, kaikesta päättäen
varsin levottomana.
"Baynes", lausui Bwana käyden suoraan asiaan, "Hanson matkustaa
huomenna pohjoiseen. Hän on suuresti mieltynyt teihin ja pyysi minua
sanomaan teille tulevansa iloiseksi, jos matkustaisitte hänen kanssaan.
Hyvää yötä, Baynes."
Bwanan kehoituksesta pysytteli Miriam huoneessaan seuraavana aamuna
siihen asti, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes oli
matkustanut. Hanson oli aikaisin tullut: häntä noutamaan -- hän olikin
jäänyt koko yöksi pehtoori Jervisin luo, jotta ehdittäisiin varhain
matkalle.
Hyvästely jalosukuisen Morisonin ja hänen isäntänsä välillä tapahtui
perin muodollisesti, ja kun vieras vihdoin ratsasti pois, huokasi
Bwana helpotuksesta. Tämä oli ollut vastenmielinen velvollisuus, ja hän
oli iloinen, että siitä nyt oli päästy; mutta hän ei katunut
toimenpidettänsä. Hän ei ollut itsekään ollut sokea, vaan oli pannut
merkille Baynesin hullaantumisen Miriamiin; ja tuntien nuoren
aatelismiehen sukuylpeyden hän ei ollut hetkeksikään uskonut, että
hänen vieraansa olisi valmis uhraamaan nimensä tälle nimettömälle
arabialaistytölle, sillä vaikka Miriam olikin ihonväriltään tavattoman
vaalea täysiveriseksi beduiinitytöksi, uskoi Bwana kuitenkin, että se
oli hänen sukuperänsä.
Hän ei enää virkkanut asiasta Miriamille, mutta siinä hän
teki erehdyksen, sillä samalla kun nuori neitonen käsitti
kiitollisuudenvelkansa Bwanalle ja My Dearille, oli hän sekä ylpeä että
herkkä, joten Bwanan päätös lähettää Baynes pois antamatta Miriamille
tilaisuutta selitykseen tai puolustukseen loukkasi ja nöyryytti häntä.
Se oli myös omiaan tekemään Baynesin hänen silmissään marttyyriksi ja
herättämään hänen rinnassaan voimakasta uskollisuudentunnetta
englantilaista kohtaan.
Hansonin ja Baynesin ratsastaessa edellisen leiriä kohti pysyi Baynes
jörösti vaiti. Toinen yritti panna alkuun keskustelua, siten
luontevasti luoviakseen siihen ehdotukseen, joka hänellä oli mielessä.
Hän ratsasti hevosen päänmitan verran kumppanistaan jälempänä ja
irvisteli huomatessaan toisella ylimysotsan olevan nyrpeydestä rypyssä.
"Oli jokseenkin epäkohtelias teille, eikö totta?" rohkeni hän vihdoin
lausua ja keikautti päätänsä maatilaa kohti, kun Baynes tämän
huomautuksen kuullessaan vilkaisi häneen. "On aika ylpeä tytöstä",
jatkoi Hanson, "eikä sallisi kenenkään häntä naida ja viedä häntä pois;
mutta minusta näyttää, että hän teki sille enemmän pahaa kuin hyvää
lähettämällä teidät matkaanne. Pitäisihän neidin joskus joutua
naimisiin, eikä hänellä voisi olla parempaa onnea kuin saada
teidänlaisenne hieno nuori herrasmies."
Baynes, joka ensin oli loukkaantua, kun tämä karkea kauppasaksa puuttui
hänen yksityisasioihinsa, lauhtui Hansonin loppuhuomautuksesta ja alkoi
heti pitää häntä terävä-älyisenä miehenä.
"Hän on sellainen hiton mahtailija", jupisi jalosukuinen Baynes. "Mutta
kyllä minä kykenen pitämään puoliani. Hän saattaa olla kaikki kaikessa
Keski-Afrikassa, mutta Lontoossa minä vedän hänelle vertoja, ja sen
hän saa kokea, kun tulee kotiin."
"Teidän sijassanne", virkkoi Hanson, "minä en sallisi kenenkään estää
itseäni ottamasta haluamaani tyttöä. Meidän keskemme sanoen, en
minäkään sitä miestä kaipaa, ja jos voin teitä jollakin tavoin auttaa,
niin kääntykäähän puoleeni."
"Kovin ystävällistä teiltä, Hanson", sanoi Baynes, lämmeten hiukan;
"mutta mitäpä tässä jumalattomassa sopessa voi toimittaa?"
"Minulla on keinoni", virkkoi Hanson. "Minä otan tytön mukaani. Jos hän
rakastaa teitä, tulee hän kyllä."
"Se ei käy päinsä", sanoi Baynes. "Se mies hallitsee tässä kirotussa
maassa penikulmien laajuudelta. Hän tavoittaisi meidät varmasti."
"Eipä tavoittaisikaan -- ei, kun minä olen ohjaksissa", vakuutti
Hanson. "Minä olen täällä tehnyt kauppaa ja metsästellyt kymmenen
vuotta ja tunnen seudut yhtä hyvin kuin hänkin. Jos haluatte ottaa
neidon mukaanne, niin minä autan teitä ja takaan, että kukaan ei meitä
kaappaa, ennen rannikolle tuloamme. Kuulkaahan: te kirjoitatte tytölle
kirjelapun, ja minä lähetän safarini ohjaajan viemään sen hänelle.
Pyytäkää häntä tulemaan, jotta saatte lausua hänelle edes jäähyväiset,
-- siitä hän ei kieltäydy. Sillä välin siirtelemme leiriä hiukan
pohjoisemmaksi, ja te sovitte asiasta hänen kanssaan, jotta hän on
määrättynä yönä valmiina. Sanokaa hänelle, että minä tulen häntä
vastaan teidän odotellessanne leirissä. Niin on parempi, sillä minä
tunnen tienoon hyvin ja voin ratsastaa taipaleen nopeammin kuin te. Te
otatte huostaanne safarin ja liikutte verkalleen pohjoista kohti,
kunnes tyttö ja minä tavoitamme teidät."
"Mutta entä jos hän ei tahdo tulla", huomautti Baynes.
"Sopikaa sitten vielä toisesta päivästä viimeistä hyvästijättöä
varten", nauroi Hanson, "mutta teidän asemestanne menenkin minä tyttöä
tapaamaan ja tuon hänet mukanani tavalla tai toisella. Hänen on
tultava, ja sittenkun kaikki on ohi, ei hän ole siitä kovin pahoillaan
-- varsinkaan kun on jo elänyt kaksi kuukautta teidän kanssanne
rannikkoa kohti matkatessamme."
Inhon ja vihan vastalause kohosi Baynesin huulille; mutta hän ei
lausunut sitä julki, sillä melkein samalla selvisi hänelle, että hän
itse oli tositeossa suunnitellut samaa. Se oli kuulostanut raa'alta ja
rikolliselta karkean kauppiaan huulilta; mutta silti käsitti nuori
englantilainen, että Afrikassa matkustelemiseen tottuneen Hansonin
avulla menestymismahdollisuudet olisivat paljoa suuremmat kuin jos hän
yrittäisi omin neuvoin. Ja niinpä hän nyökkäsi nyreän myöntymyksen.
Loppumatka heidän pitkällä ratsastuksellaan Hansonin leiriin kului
äänettömyydessä, sillä molemmat miehet olivat vaipuneet omiin
ajatuksiinsa, joissa he eivät olleet imartelevia eivätkä uskollisiakaan
toisilleen. Heidän ratsastaessaan metsän läpi sattui heidän
varomattoman liikkumisensa ryske kolmannenkin viidakkovaeltajan
korviin. Tappaja oli päättänyt palata paikalle, missä oli nähnyt
valkoisen tytön kiepsahtavan puihin niin ketterästi, että se osoitti
pitkää tottumusta. Häntä muistellessaan tunsi nuorukainen omituista
pakotusta, joka vastustamattomasti veti häntä neidon luo. Korak tahtoi
nähdä hänet päivänvalossa, nähdä hänen kasvojensa piirteet, silmien ja
tukan värin. Hänestä tuntui, että tuo olento varmaankin suuresti
muistutti hänen menetettyä Miriamiansa, ja kuitenkin hän tiesi, että se
oli hyvin vähän otaksuttavaa. Nopeassa vilahduksessa, jonka Korak oli
hänestä kuutamossa nähnyt, kun vimmatusti laukkaavan poninsa selästä
oli äkkiä tehty hyppäys yläpuolella olevan puun oksille, hän oli
huomannut tytön olevan jotakuinkin Miriaminsa mittaisen, mutta
pyöreämmän ja naisellisemmaksi kehittyneen.
Nyt hän liikkui verkalleen sitä paikkaa kohti, missä oli tytön nähnyt,
mutta silloin kuului lähestyvien hevosten kavioiden kapsetta hänen
teräviin korviinsa. Hän hiipi oksien välitse, kunnes sai ratsastajat
näkyviinsä. Nuoremman miehen hän heti tunsi samaksi, jonka syleilyssä
oli tytön nähnyt kuutamoisella aukeamalla juuri hetkistä ennen kuin
Numa hyökkäsi. Toista hän ei tuntenut, vaikka hänen ryhdissään ja
muodossaan olikin tutunomaisuutta, joka hämmästytti.
Apinamies päätteli, että löytääkseen tytön jälleen hänen tarvitsi vain
pysytellä kosketuksissa nuoren englantilaisen kanssa, ja niin hän alkoi
liikkua noiden kahden perässä, seuraten heitä Hansonin leiriin. Täällä
hänen jalosukuisuutensa Morison kyhäsi lyhyen kirjeen, ja Hanson antoi
sen eräälle neekereistään, joka lähti heti taivaltamaan etelään päin.
Korak pysyi leirin läheisyydessä, pitäen englantilaista huolellisesti
silmällä. Hän oli puolittain odottanut tapaavansa tytön molempien
ratsastajien määräpaikassa ja tunsi pettymystä, kun ei leirissä
huomannutkaan hänestä minkäänlaista merkkiä.
Baynes oli levoton ja käveli edestakaisin puiden alla, vaikka hänen
olisi pitänyt levätä kootakseen voimia lähestyvän pakomatkan
ponnistuksia varten. Hanson loikoi riippumatossa ja poltteli. He
haastelivat vain vähän. Korak oli oikaissut itsensä oksalle tuuhean
lehvistöön heidän yläpuolellaan. Näin kului loppu iltapäivästä. Korakin
tuli nälkä ja jano. Hän epäili, että kumpikaan miehistä enää lähtisi
leiristä ennen aamua, minkä vuoksi hän poistui, mutta etelään päin,
koska hänestä oli luultavinta, että tyttö yhä oli siellä.
Puutarhassa rakennusten vieressä käveli Miriam miettiväisenä
kuutamossa. Hänen mieltään katkeroitti yhä se hänen käsittääkseen
ansaitsematon tylyys, jolla Bwana oli hänen jalosukuisuuttansa Morison
Baynesia kohdellut. Hänelle ei ollut mitään selitetty, sillä sekä Bwana
että My Dear tahtoivat säästää hänet nöyryytyksestä ja surusta, jota
Baynesin kosinnan todellisen tarkoituksen selittäminen olisi hänelle
tuottanut. He tiesivät, vaikka Miriam ei tiennyt, että tuo mies ei
suinkaan ollut aikonut ottaa häntä vaimokseen, sillä silloin hän olisi
tullut suoraan Bwanan puheille, varsin hyvin tietäen, että liittoa ei
olisi estetty, jos Miriam todella hänestä välitti.
Miriam rakasti heitä molempia kaiken sen vuoksi, mitä he olivat hänen
hyväkseen tehneet; mutta syvällä hänen pienessä sydämessään hehkui
villi vapaudenrakkaus, jonka hänen monivuotinen kahlehtimaton
itsenäisyytensä viidakossa oli tehnyt hänelle luontaiseksi. Siitä
saakka, kun hän oli saapunut Bwanan ja My Dearin huvilaan, tunsi hän
nyt ensi kertaa itsensä siellä kuin vangiksi.
Kuin häkkiin suljettu tiikeri käveli tyttö pitkin tarhaa. Kerran hän
pysähtyi ulkoaidalle ja kuunteli pää kallellaan. Mitä hän oli kuullut?
Paljaiden ihmisjalkain sipsutusta ihan puutarhan takaa. Hän kuunteli
hetkisen. Ääni ei toistunut. Sitten hän alkoi taas levottomasti
kävellä. Hän joutui puutarhan perälle, kääntyi ja palasi alkupäätä
kohti. Nurmella lähellä aitaa verhoavia pensaita, mihin kuutamon hohde
osui kirkkaana, oli valkoinen kirjekuori, jota ei ollut siinä ollut
silloin, kun hän hetkistä varemmin oli kääntynyt melkein samalla
kohdalla.
Miriam pysähtyi äkkiä kävelyssään, kuunteli taas ja haisteli -- kuin
naarastiikeri konsaan -- valppaana, valmiina. Pensaiden taakse
kyykistyneenä tirkisteli alaston, musta viestintuoja lehvien välitse.
Hän näki tytön astahtavan lähemmäksi kirjettä, joka siis oli huomattu.
Mies nousi ääneti ja hiipien pitkin karjapihaan päin viettäviä varjoja
hävisi pian näkyvistä.
Miriamin harjaantuneet korvat kuulivat neekerin jokaisen liikkeen. Hän
ei yrittänyt ottaa tarkemmin selvää siitä, kuka se oli. Hän oli jo
arvannut miehen herra Morison Baynesin lähettämäksi sanansaattajaksi.
Hän kumartui ottamaan kuoren maasta. Reväistyään sen auki hän luki
helposti sisällön kuun kirkkaassa valossa. Kirjelappu oli Baynesilta,
kuten hän oli aavistanutkin.
"En voi matkustaa pois sinua enää näkemättä", sanottiin siinä. "Tule
aukeamalle aikaisin huomenaamulla lausumaan minulle jäähyväiset. Tule
yksin!"
Siinä oli vähän enemmänkin -- sanoja, jotka saivat hänen sydämensä
sykkimään nopeammin ja nostattivat onnellisen punan hänen poskilleen.
KAHDESKYMMENES LUKU
Karkaaminen
Oli vielä pimeä, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes lähti
kohtauspaikalle. Hän halusi saada oppaan, koska muka ei varmasti
osannut määrätylle pikku aukeamalle. Tositeossa oli yksinäinen
ratsastus pimeässä ennen auringonnousua ollut hänen rohkeudelleen
liikaa, ja senvuoksi hän kaipasi seuraa. Neekeri pantiin siis
juoksemaan jalkaisin hänen edellään. Hänen jälessään ja yläpuolellaan
liikkui Korak, joka oli herännyt leiristä kuuluvaan meluun.
Kello oli yhdeksän, kun Baynes pysähdytti ratsunsa aukeamalle. Miriam
ei ollut vielä saapunut. Neekeri laskeusi lepäämään. Baynes nojaili
satulassaan. Korak oikaisihe mukavasti korkealle oksalle, mistä
saattoi, kenenkään häntä itseänsä näkemättä, tarkata alapuolellaan
olevia.
Kului tunti. Baynes ilmaisi hermostumista. Korak oli jo arvannut, että
nuori englantilainen oli saapunut tänne jotakuta toista tapaamaan, eikä
hän enää ollut laisinkaan epätietoinen siitä, ken se toinen oli.
Tappaja oli oikein hyvillään, että pian jälleen saisi nähdä näppärän
tytön, joka oli niin suuresti ollut Miriamin kaltainen.
Samassa kuului Korakin korviin lähenevää kavioiden kapsetta. Tyttö oli
tulossa! Hän oli melkein ehtinyt aukeamalle, ennenkuin Baynes havaitsi
mitään, ja kun hän sitten vilkaisi sinnepäin, puhkaisivat tytön hevosen
pää ja hartiat tuuhean lehväverhon, ja Miriam ratsasti näkyviin. Baynes
kannusti ratsuansa häntä kohti. Korak tirkisteli tutkivasti alas
tyttöön, mielessään noituen leveälieristä hattua, joka kätki hänen
piirteensä puustakurkkijan näkyvistä. Tyttö ja englantilainen olivat
nyt vastatusten. Korak näki miehen tarttuvan hänen molempiin käsiinsä
ja puristavan häntä rintaansa vasten ja sitten miehen kasvojen
hetkiseksi kätkeytyvän saman leveän lieren alle, joka peitti tytön
piirteitä. Hän aavisti heidän huultensa kohtaavan, ja suloisiin
muistoihin yhtyvä tuskanvihlaus sai hänet hetkiseksi sulkemaan silmänsä
sillä vaistomaisella lihasten liikkeellä, jolla koetamme sielustamme
sulkea pois kiusalliset mielikuvat.
Kun hän jälleen katsahti heihin, olivat he vetäytyneet erilleen ja
keskustelivat vakavasti. Korak käsitti miehen kehoittavan johonkin.
Yhtä selvää, oli, että tyttö vastusteli. Monet hänen liikkeistään ja se
tapa, jolla hän keikautti päätänsä ylöspäin ja oikealle ja nykäytti
leukaansa, muistuttivat Korakille Miriamia vielä enemmän. Ja kun
keskustelu päättyi, otti mies tytön jälleen syliinsä painaakseen hänen
huulilleen jäähyväissuukon. Jälkimäinen kääntyi ja ratsasti takaisin
sinne päin, mistä oli tullut. Mies istui satulassaan, tarkaten häntä.
Viidakon syrjässä kääntyi tyttö huiskuttamaan hänelle vielä kerran
hyvästi.
"Ensi yönä!" huusi tyttö keikauttaen päätänsä taaksepäin,
kirkaistessaan nuo sanat heitä erottavan pienen välimatkan yli, ja
silloin hän ensi kertaa paljasti kasvonsa ylhäällä puussa väijyvälle
Tappajalle. Tämä säpsähti ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen
sydämensä. Hän vapisi ja värisi kuin lehti. Hän sulki silmänsä, painaen
kämmenensä niiden yli, ja sitten hän avasi ne jälleen ja katsoi, mutta
tyttö oli lähtenyt -- vain huojuvat lehvät osoittivat viidakon
reunassa, mihin hän oli hävinnyt. Se oli mahdotonta! Eihän se voinut
olla totta! Ja kuitenkin hän oli omin silmin nähnyt Miriaminsa --
hiukan vanhempana vain, vartaloltaan pyöristyneempänä ja kypsyneempänä
ja hitusen muuttuneena muutenkin, entistä kauniimpana ja kuitenkin yhä
hänen pikku Miriaminansa. Niin, hän oli nähnyt kuolleen jälleen
elävänä, nähnyt Miriaminsa ruumiillistuneena. Hän eli! Hän ei ollut
kuollut. Hän oli todella nähnyt oman Miriaminsa -- nähnyt _toisen
miehen syleilyssä!_ Ja tuo mies istui nyt hänen alapuolellaan helposti
tavoitettavissa. Korak, Tappaja, hyväili raskasta keihästänsä. Hän
leikki vyötäisiltään roikkuvalla ruohoköydellä. Hän siveli lanteeltaan
riippuvaa metsästyspuukkoa. Ja hänen alapuolellaan huusi mies torkkuvaa
opastansa, nykäisi poniansa suitsista ja lähti liikkeelle pohjoiseen
päin. Yhä istui Korak, Tappaja, yksinään puussa. Nyt riippuivat hänen
kätensä veltosti sivuilla. Hänen aseensa ja aikomuksensa olivat
hetkiseksi unohtuneet. Korak mietti. Hän oli huomannut Miriamissa
tapahtuneen omituisen muutoksen. Kun he olivat viimeksi olleet yhdessä,
oli Miriam ollut pieni puolialaston mangani -- villi, sivistymätön
raakalainen. Silloin ei Miriam ollut tuntunut hänestä raakalaiselta;
mutta nähtyään nyt hänessä tapahtuneen muutoksen Korak tajusi,
millainen hän oli ennen ollut -- tosin ei osattomampi sivistyksen
silauksesta kuin hän itse yhä edelleen raakalaiseksi jääneenä.
Mutta hän rakasti Miriamia yhä, ja mustasukkaisuus kirvelsi hänen
sieluansa, kun hän muisteli nähneensä tytön siron englantilaisen
sylissä. Mitä aikeita tuolla miehellä oli tyttöä kohtaan? Rakastiko se
todella Miriamia? Kuinka kukaan olisi voinut olla häntä rakastamatta?
Ja että Miriam myös rakasti häntä, siitä oli Korakilla riittävät
todistukset. Jollei tyttö olisi häntä rakastanut, ei hän olisi
vastaanottanut hänen suudelmiansa. Hänen Miriaminsa rakasti toista!
Pitkän ajan hän salli tämän kamalan totuuden syöpyä sieluunsa, ja sen
mukaan hän koetti suunnitella vastaista toimintaansa. Sydämessään hän
tunsi kiivasta halua seurata miestä ja tappaa hänet; mutta aina kohosi
hänen tietoisuuteensa ajatus: "Miriam rakastaa häntä." Saattaisiko hän
tappaa Miriamin rakastaman olennon? Hän pudisti surullisesti päätänsä.
Ei, hän ei voinut. Sitten hänessä heräsi osittain päätös seurata
Miriamia ja puhutella häntä. Hän liikahti jo lähteäkseen, mutta
vilkaisi sitten alastomuuteensa ja häpesi. Hän, brittiläisen päärin
poika, oli niin hukannut elämänsä, niin alentautunut luontokappaleiden
tasalle, että häpesi mennä rakastamansa naisen luo ja tunnustaa hänelle
lempensä. Hän häpesi mennä tapaamaan pientä arabialaistyttöä, entistä
viidakkotoveriaan, jonka kanssa oli lapsena leikkinyt. Sillä mitä
hänellä oli tytölle tarjottavana?
Vuosikausia olivat hänen elämänsä olot estäneet häntä palaamasta
vanhempiensa luo, ja vihdoin oli ylpeydentunne karkoittanut hänen
mielestään vihoviimeisenkin sensuuntaisen ajatuksen. Yrmeä kohtelu,
jota hän oli saanut osakseen ihmisten taholta, sekä mustain että
valkoisten, oli vaikuttanut hänen mieleensä silloin, kun se vielä oli
muokattavissa ja vaikutuksille herkkä. Hänessä oli vakiintunut se usko,
että ihmiset olivat sotakannalla häntä vastaan, ja niinpä hän oli
Miriamista saanut ainoan inhimillisen toverin, jota hän toivoi ja
kaipasi. Kun tyttö oli häneltä siepattu, oli hänen surunsa
ollut niin raskas, että aikomus etsiä ihmisten seuraa kävi yhä
mahdottomammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän tuumi, että arpa oli
lopullisesti ja ainaiseksi heitetty. Omasta tahdostaan hän oli tullut
luontokappaleeksi; sellaisena hän oli elänyt ja sellaisena hän
kuolisikin.
Nyt kun oli liian myöhäistä, katui hän sitä. Sillä nyt oli Miriam, joka
yhä oli elossa, ilmestynyt hänelle niin kehittyneenä ja edistyneenä,
että oli joutunut kokonaan pois hänen elämänsä piiristä. Kuolemakaan ei
olisi voinut viedä häntä kauemmaksi. Omassa maailmassaan rakasti tyttö
omaa vertaistansa. Ja Korak tiesi, että se oli oikein. Miriam ei ollut
häntä varten -- alastonta, villiä apinaa varten. Ei, Miriam ei ollut
Korakia varten; mutta Korak oli yhä _hänen_. Jollei hän voinut saada
Miriamia ja onnea, tekisi hän ainakin kaiken voitavansa auttaakseen
Miriamia onneen. Hän tahtoi seurata nuorta englantilaista. Ensiksikin
hän tahtoi tietää, että mies ei aikonut tehdä Miriamille pahaa, ja
senjälkeen hän, vaikka mustasukkaisuus raastoikin hänen sydäntänsä,
vartioisi Miriamin tähden miestä, jota Miriam rakasti. Mutta, auta
armias, jos tuo mies aikoi tehdä tytölle vääryyttä!
Hän oli seurannut Miriamia nähtyään tämän tulevan ja menevän, koska
hyvin tiesi hänen tiensä suunnasta, että missä tahansa hän oli löytänyt
turvapaikan, se oli tasangon tuolla puolen, ja kun hän ei halunnut,
että tyttö hänet näkisi, ei hän huolinut uskaltautua avoimelle kentälle
häntä tavoittamaan. Yhtä viisasta oli pysytellä kosketuksissa nuoren
miehen kanssa, ja juuri niin hän päättikin tehdä.
Teistä ja minusta olisi mahdollisuus keksiä hänen jalosukuisuutensa
Morison viidakosta, päästettyämme hänet niin pitkän taipaleen
edellemme, saattanut näyttää perin vähäiseltä; mutta niin ei laisinkaan
ollut Korakin laita. Hän arvasi, että valkoinen mies palasi leiriinsä;
mutta vaikka hän olisi menetellyt toisinkin, oli Tappajan helppo asia
seurata ratsastajan jälkiä, jota saattamassa vielä oli toinen mies
jalkaisin. Päiväkausienkin kuluttua olisivat moiset jäljet riittävän
selvät opastaakseen Korakin erehtymättä perille, kun taas jokunen tunti
jätti ne hänelle yhtä ilmeisiksi kuin niiden polkijat olisivat itse
vielä olleet näkyvissä.
Ja niinpä tapahtui, että muutama minuutti senjälkeen kun Hanson oli
tervehtinyt leiriin palaavaa jalosukuista Morison Baynesia, livahti
Korak rasahduksetta sen lähellä kasvavaan puuhun. Siellä hän lymysi
myöhäiseen iltapäivään, eikä nuori englantilainen vieläkään näkynyt
lähtevän leiristä liikkeelle. Olikohan Miriam tulossa sinne? tuumi
Korak. Vähää myöhemmin Hanson ja yksi hänen mustistaan ratsasti
leiristä. Korak vain totesi sen. Hän ei erikoisemmin välittänyt siitä,
mitä jotkut muut seurueen jäsenistä, paitsi nuori englantilainen,
tekivät.
Tuli pimeä, ja yhä viipyi nuori mies leirissä. Hän söi illallista ja
poltti senjälkeen monta savuketta. Sitten hän alkoi kävellä
edestakaisin telttansa edessä. Paivelusneekerinsä hän piti luonaan
alati täyttelemässä nuotiota. Kuului leijonan yskäisy, ja hän meni
telttaansa, palaten sieltä pikakivääri kädessä. Jälleen kehoitti hän
neekeriä lisäämään risuja tuleen. Korak näki, että hän oli hermostunut
ja peloissaan, ja Korakin huuli kiertyi halveksivaan virnistykseen.
Tuoko oli syrjäyttänyt hänet Miriamin sydämessä? Oliko tuokin mies,
joka vapisi, kun Numa yskäisi? Kuinka voisi moinen miekkonen suojella
Miriamia viidakon lukemattomilta vaaroilta? Ah, mutta hänenhän ei sitä
tarvinnutkaan tehdä. He eläisivät eurooppalaisen sivistyksen turvissa,
palkattujen, sotilaspukuisten miesten vartioimina. Mitäpä urheutta
eurooppalaiselta vaadittiin kainaloisensa kaitsemisessa? Korakin huuli
venähti jälleen virnistykseen.