sanoi hän, "ja jouduin poletulta reitiltä pois. Poikieni johtaja, joka
safariini kuuluvista oli ainoa tällä seudulla ennen käynyt, sairastui
ja kuoli. Emme voineet tavata keitään alkuasukkaita oppaiksemme, ja
niin olen pyrkinyt vain suoraan pohjoista kohti. Toista kuukautta
olemme eläneet pyssyillä hankkimastamme riistasta. Emme aavistaneet
täällä asuvan valkoisia tuhannenkaan kilometrin päässä meistä, kun
viimeksi leiriydyimme vesiallikolle tasangon syrjään. Tänä aamuna
lähdin metsästämään ja nähtyäni savua nousevan uuninpiipustanne lähetin
aseenkantajani takaisin leiriin tätä hyvää uutista ilmoittamaan ja
ratsastin itse suoraan tänne. Tietysti olen teistä kuullut -- kuuleehan
teistä jokainen Keski-Afrikkaan saapuva -- ja olisin hyvin mielissäni,
jos sallisitte minun levähtää ja metsästellä tällä tienoolla muutaman
viikon."
"Tietysti", vastasi Bwana. "Siirtäkää leirinne virran varrelle poikieni
leirin alapuolelle ja olkaa kuin kotonanne."
He saapuivat nyt kuistille, ja Bwana esitteli vieraan Miriamille ja My
Dearille, jotka olivat juuri tulleet sisältä huoneista.
"Tämä on herra Hanson", lausui hän, käyttäen nimeä, jonka vieras oli
hänelle maininnut. "Hän on kauppamies, joka oli eksynyt eteläisessä
viidakossa."
My Dear ja Miriam kumarsivat vastaukseksi esittelyyn. Mies näkyi olevan
jokseenkin nolo heidän läheisyydessään. Hänen isäntänsä arveli sen
johtuvan siitä, että hänen vieraansa oli tottumaton sivistyneiden
naisten seuraan; senvuoksi hän pian keksi verukkeen vapauttaakseen
hänet tästä nähtävästi tukalasta kohtauksesta ja vei hänet pois
kirjastoonsa, tarjoten konjakkia ja soodaa, jotka ilmeisesti
hämmensivät Hansonia paljoa vähemmän.
Molempain miesten mentyä kääntyi Miriam My Dearin päin.
"Omituista", sanoi hän, "mutta melkeinpä voisin vannoa, että olen
joskus ennen nähnyt herra Hansonin. Se on omituista, mutta ihan
mahdotonta", eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
Hanson ei noudattanut Bwanan kehoitusta siirtää leiriänsä lähemmäksi
uutisasuntoa. Hän sanoi, että hänen neekerinsä olivat riidanhalusia,
joten oli parempi, että ne pysyivät jonkun matkan päässä; ja hän itse
kävi talossa vain vähän ja vältti silloin aina naisten seuraa, mikä
tietenkin aiheutti vain hiukan leikinlaskua yksinkertaisen kauppamiehen
ujoudesta. Hän seurasi miehiä useille metsästysretkille, jolloin nämä
huomasivat hänen olevan täysin perehtyneen kaikkiin suurriistan ajossa
esiintyviin hienoihin yksityisseikkoihin. Iltaisin hän usein vietti
pitkiä aikoja suuren maatilan valkoihoisen pehtoorin parissa,
kaiketikin tavaten tämän karkeamman miehen seurassa enemmän yhteisiä
harrastuksia kuin hänellä oli Bwanan sivistyneiden vieraiden kanssa.
Niinpä hän iltaisin olikin tutunomainen henkilö talossa. Hän tuli ja
meni mielensä mukaan ja käveli usein yksinään laajassa kukkatarhassa,
joka oli My Dearin ja Miriamin erikoisena ilona ja ylpeytenä. Ensi
kerralla, jolloin hänet sieltä yllätettiin, hän pyysi kömpelösti
anteeksi, selittäen aina rakastaneensa Pohjois-Euroopan kauniita
tuttuja kukkasia, joita My Dear oli niin hyvällä menestyksellä
siirtänyt Afrikan maaperälle kasvamaan.
Mutta olivatkohan sittenkään samettihaavan ja punalatvan alati kauniit
kukat häntä viettelemässä puutarhan sulotuoksuiseen ilmaan vaiko se
äärettömän paljoa kauniimpi kukkanen, joka usein käveli kukkasarkojen
välissä suuren kuun alla -- mustatukkainen, päivettynyt Miriam?
Hanson oli viipynyt kolme viikkoa. Tällä välin hän sanoi neekeriensä
lepäävän ja keräävän voimia etelänpuolen tiettömässä viidakossa
kärsimiensä kauheiden koettelemusten jälkeen; mutta hän ei ollut
viettänyt päiviään niin joutilaana kuin sivullisesta näytti. Hän oli
jakanut pienen joukkonsa kahteen osaan, määräten kummankin johtajaksi
miehen, johon luuli voivansa luottaa. Näille hän selitti ohjelmansa ja
lupasi runsaan palkkion, jos he auttaisivat hänen suunnitelmansa
onnelliseen päätökseen. Toisen osaston hän siirsi hyvin verkalleen
pohjoista kohti polkua pitkin, joka yhtyy Saharaan etelästä päin
tuleviin suuriin karavaaniteihin. Toisen hän lähetti suoraan
länteenpäin, käskien sen pysähtyä ja vakinaisesti leiriytyä ihan sen
suuren virran toiselle puolelle, joka oli luonnollisena rajana Bwanan
täydellä syyllä melkein omanaan pitämälle alueelle.
Isännälleen hän selitti, että hän marssitti safariansa verkalleen
pohjoista kohti, -- länteenpäin liikkuvasta osastosta hän ei virkkanut
mitään. Sitten hän eräänä päivänä ilmoitti, että puolet pojista olivat
karanneet, sillä huvilasta oli saapunut metsästysseurue hänen
pohjoiselle leirilleen, ja hän pelkäsi sen huomanneen hänen
seuralaistensa lukumäärän supistuneen.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Miriam eräänä kuumana yönä, saamatta
unta silmiinsä, nousi ja meni ulos puutarhaan. Hänen jalosukuisuutensa
Morison oli illalla taaskin muistutellut kosinnastansa, ja tytön mieli
oli niin kuohuksissa, että hän ei voinut nukahtaa.
Ison kukkivan pensaan takana loikoi Hanson katsellen tähtiä ja
odottaen. Sillä tavoin hän oli samassa paikassa loikonut monet yöt
ennen. Mitä tai ketä hän odotteli? Hän kuuli tytön lähestyvän ja kohosi
toisen kyynärpäänsä varaan. Kahdentoista askeleen päässä seisoi hänen
ponihevosensa, päitset kierrettyinä aidanseipääseen.
Verkalleen kävellen lähestyi Miriam pensasta, jonka takana odottaja
loikoi. Hanson veti ison intialaisen silkkinenäliinan taskustaan ja
kohosi väijyen polvilleen. Alhaalta karjapihasta kuului ponin
hirnuntaa. Etäällä tasangon takana karjui leijona. Hanson muutti
asentoansa, kunnes istui kyykkysillään molemmilla jaloillaan, valmiina
nousemaan nopeasti pystyyn.
Taaskin hirnahti poni -- tällä kertaa lähempänä. Sitten hän kuuli sen
ruumiin harjaavan pensaita. Ja Hanson ihmetteli, että eläin oli päässyt
aitauksesta, sillä selvästi se oli jo puutarhassa. Hän käänsi päänsä
hevosta kohti, ja se, mitä hän näki, sai hänet painumaan maahan
pensaiden juurelle. Tulossa oli mies taluttaen kahta ponia.
Tyttökin erotti nyt ääntä ja pysähtyi kuuntelemaan. Hetkistä myöhemmin
hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes tuli esille, kaksi satuloittua
ratsua kintereillään.
Miriam vilkaisi häneen kummastuneena. Hänen jalosukuisuutensa virnisti
omituisesti.
"En voinut nukkua", selitti hän, "ja olin lähdössä hiukan ratsastamaan,
kun satuin huomaamaan teidät täällä ulkona ja arvelin, että haluaisitte
tulla mukaan. Onhan öinen ratsastus aika reipasta ja hauskaa urheilua.
Tulkaa pois!"
Miriam nauroi. Seikkailu huvitti häntä.
"Lähdetään vain", sanoi hän.
Hanson noitui partaansa. Nuo kaksi taluttivat hevosensa puutarhan
portista ulos. Siellä he huomasivat Hansonin ratsun.
"Kah, täällähän on kauppiaan poni", virkkoi Baynes.
"Hän on kaiketi käymässä pehtoorin luona", sanoi Miriam.
"Viipyypä hän aika myöhään, eikö totta?" huomautti jalosukuinen
Morison. "Minä en mielelläni ratsastaisi yöllä tuon viidakon läpi hänen
leiriinsä."
Ikäänkuin korostaakseen hänen pelkoansa karjaisi etäinen leijona.
Morisonia puistatti, ja hän vilkaisi tyttöön nähdäkseen minkä
vaikutuksen tuo kaamea ääni oli häneen tehnyt. Mutta Miriam ei näkynyt
sitä huomanneen.
Hetkistä myöhemmin he olivat nousseet ratsuilleen ja liikkuivat
verkalleen kuutamossa kylpevää tasankoa pitkin. Tyttö käänsi ratsunsa
pään suoraan viidakkoa kohti juuri sille suunnalle, josta nälkäisen
leijonan karjahdus oli kuulunut.
"Eikö meidän olisi parasta sivuuttaa se junkkari?" ehdotti hänen
jalosukuisuutensa Morison. "Ette tainnut sitä kuulla?"
"Kyllä minä kuulin", nauroi Miriam. "Mutta pistäytykäämme sen luo
vieraskäynnille."
Morison nauroi levottomasti. Hän ei halunnut esiintyä tytön silmissä
epäedullisessa valossa eikä myöskään yön aikaan mennä liian lähelle
nälkäistä leijonaa. Hänellä oli kivääri satulatupessa; mutta kuutamo on
epävarmaa valoa tähtääjälle, eikä hän ollut yksinään astunut leijonaa
kohti päivälläkään. Se ajatus ihan hirmustutti hän.
Peto lakkasi nyt karjumasta. Kun he eivät sitä enää kuulleet, kasvoi
Morisoninkin rohkeus. He ratsastivat myötätuuleen viidakkoa kohti.
Leijona oli pienessä norossa heidän oikealla puolellaan. Se oli vanha.
Kahteen yöhön se ei ollut syönyt mitään; sillä sen hyökkäys ei enää
ollut yhtä nopea eikä hyppäys yhtä voimakas kuin miehuudenpäivinä,
jolloin se levitti kauhua villillä alueellaan. Kaksi vuorokautta se oli
juosta jolkutellut tyhjin vatsoin ja jo kauan sitä ennen elänyt vain
raadoista. Se oli vanha, mutta vieläkin se oli pelottava tuhooja.
Se vainusi vaarallisen tuoksun yöstä, mutta se oli hulluna nälästä. Se
olisi tarpeen tullen uhmaillut kahtatoista kivääriä, saadakseen täyttää
tyhjän mahansa. Se kaartoi metsään, ollakseen taas tuulen alla, sillä
jos sen uhrit olisivat haistaneet väijyjänsä, ei olisi ollut toivoa
niiden tavoittamisesta. Numa oli nälkiintynyt; mutta se oli vanha ja
viisas.
Syvällä viidakossa erotti joku toinenkin heikosti sekä ihmisen että
Numan tuoksun, ja tämä toinen kohotti päätänsä ja haisteli, kallisti
päätänsä ja kuunteli.
"Tulkaa", sanoi Miriam, "ratsastakaamme perätysten, -- metsä on yöllä
ihmeellisen ihana. Se on kylliksi harva voidaksemme ratsastaa sen
lävitse. -- Ei ole tarvis pelätä leijonaa", lisäsi hän sitten,
havaitessaan miehen hieman epäröivän.
"Bwana sanoo, että näillä tienoin ei ole ollut ihmisten syöjää kahteen
vuoteen, ja riistaa on niin runsaasti, että Numan ei tarvitse turvautua
ihmislihaan. Ja sitä on niin usein metsästettykin, että se mieluummin
pysyy poissa ihmisten ulottuvilta."
"Oh, en minä leijonia pelkää", vastasi Morison. "Ajattelinhan vain,
kuinka hiton tukalaa on ratsastaa metsässä. Kaikkine vesakkoineen,
risuineen ja mataline oksineen se ei näet juuri tunnu huviratsastusta
varten raivatulta."
"Kävelkäämme sitten", ehdotti Miriam, aikoen hypätä satulasta.
"Ei, ei!" huudahti hänen jalosukuisuutensa säikähtyneenä moisesta
ehdotuksesta. "Ratsastakaamme", ja hän ohjasi poninsa metsän tummaan
pimentoon. Hänen takanaan ratsasti Miriam ja edessäpäin hiiviskeli
Numa, leijona, suotuisaa tilaisuutta odotellen.
Ulkona kentällä kirota murahteli yksinäinen ratsastaja, kun nuo kaksi
häipyivät hänen näkyvistänsä. Se oli Hanson. Hän oli seurannut heitä
maatilalta. Heidän tiensä johti leiriä kohti, joten hänellä oli
todennäköinen veruke valmiina, jos he hänet havaitsisivat; mutta he
eivät olleet vilkaisseet taaksensa.
Nyt hän kääntyi suoraan sinne päin, missä he olivat painuneet
viidakkoon. Nyt hän ei enää välittänyt, huomattiinko hänet vai eikö.
Hänellä oli kaksikin syytä välinpitämättömyyteen. Ensimmäinen oli, että
hän Baynesin menettelyssä näki itse suunnittelemaansa tytönryöstöä
vastaavan toimenpiteen. Jollakin tavalla hän saattaisi kääntää asian
omaksi edukseen. Ainakin hän pysyttelisi heidän lähellään ja pitäisi
varansa, että Baynes ei saanut tyttöä. Hänen toinen syynsä perustui
tietoon eräästä edellisenä iltana hänen leirissään sattuneesta
tapauksesta, josta hän ei ollut maininnut huvilassa, peläten
kiinnittävänsä kiusallista huomiota liikkeisiinsä ja saattavansa Bwanan
neekerit vaaralliseen seurusteluun omien poikiensa kanssa. Hän oli
huvilassa kertonut, että puolet hänen miehistään oli karannut. Se juttu
olisi piankin voitu havaita valheeksi, jos hänen poikansa olisivat
joutuneet Bwanan väen kanssa tuttavallisiin väleihin.
Tapaus, jonka hän oli jättänyt mainitsematta ja joka sai hänet
rientämään tytön ja hänen saattajansa perässä, oli sattunut hänen
poissaollessaan aikaisin edellisenä iltana. Hänen miehensä olivat
istuskelleet leirinuotion ääressä, okapensaista tehdyn korkean boman
ympäröiminä joka puolelta, kun äkkiarvaamatta iso leijona loikkasi
heidän keskelleen ja sieppasi yhden joukosta. Poloinen sai kiittää
yksinomaan toveriensa uskollisuutta ja rohkeutta siitä, että hänen
henkensä pelastui, ja sittenkin he olivat vain tuimasti taisteltuaan
nälästä raivostunutta petoa vastaan kyenneet ajamaan sen tiehensä
palavilla kekäleillä, keihäillä ja kivääreillä.
Tästä tiesi Hanson, että seudulle oli saapunut ihmisten syöjä tai että
sellaiseksi oli vanhoilla päivillään kehittynyt joku niistä monista
leijonista, jotka öisin samoilivat tasangoilla ja mäillä ja päivisin
loikoivat viileässä metsässä. Hän oli tuskin puoli tuntia sitten
kuullut nälkäisen leijonan karjuntaa, eikä hänen mielestään juuri ollut
epäilystäkään, että ihmisten syöjä vaani Miriamia ja Baynesia. Hän
sadatteli englantilaista hölmöksi ja kannusti ratsuansa heidän
peräänsä.
Miriam ja Baynes olivat pysähdyttäneet hevosensa pienelle
luonnolliselle aukeamalle. Sadan metrin päässä heistä oli Numa
kyyristyneenä pensasmetsään, kellervän vihreillä silmillään tuijottaen
saaliiseensa ja suonenvedontapaisesti huiskien mutkittelevalla
hännällään. Se mittaili matkaa itsensä ja heidän välillään. Se aprikoi,
uskaltaisiko hyökätä vai oliko viisaampaa odottaa vielä vähän kauemmin
siinä toivossa, että he ratsastaisivat suoraan sen kitaan. Sillä oli
verinen nälkä, mutta se oli myöskin hyvin ovela, eikä nyt ollut varaa
äkkipikaisella ja huonosti harkitulla hyökkäyksellä panna ateriaansa
alttiiksi. Jos se edellisenä iltana olisi odottanut, kunnes neekerit
menivät nukkumaan, ei sen olisi tarvinnut nähdä nälkää vielä
vuorokautta eteenpäin.
Takana kohosi toinen olento, vainuttuaan sekä sen että ihmisen,
istualleen puun oksalla, johon oli paneutunut nukkumaan. Hänen
alapuolellaan häämöitti iso ruho keinuen edestakaisin pimeässä. Puussa
oleva päästi syvän kurkkuäänen ja pudottausi harmaan järkäleen selkään.
Hän kuiskasi sanan toiseen sen isoista korvista, ja Tantor, norsu,
kohotti kärsänsä korkealle, heiluttaen sitä ylös ja alas vainutakseen
hajun, josta tuo sana oli hänelle vihjaissut. Vielä toinen kuiskaus --
oliko se käsky? -- ja valtava elukka liikahti kömpelöön, mutta
äänettömään hölkkään sitä suuntaa kohti, missä Numa, leijona, ja
ratsastajan vainuama outo tarmangani olivat.
Niin mentiin eteenpäin, ja leijonan ja sen saaliin haju kävi yhä
voimakkaammaksi. Numa alkoi jo menettää malttinsa. Kuinka kauan
täytyisi vielä odottaa riistan saapumista? Se pieksi nyt vihaisesti
hännällään. Melkeinpä murisi. Ollenkaan aavistamatta vaaraansa
rupattelivat mies ja tyttö pienellä aukeamalla.
Heidän hevosensa olivat ihan kyljitysten. Baynes oli tarttunut Miriamin
käteen ja puristi sitä leperrellessään lemmensanoja neidon korvaan.
"Tule Lontooseen minun kanssani", kehoitti hänen jalosukuisuutensa
Morison. "Minä voin kerätä safarin, ja olemme jo olleet päiväkauden
matkalla rannikkoa kohti, ennenkuin ne aavistavat, että olemme
lähteneet."
"Miksi meidän tarvitsee siihen keinoon turvautua", kysyi tyttö.
"Bwanalla ja My Dearilla ei olisi mitään avioliittoamme vastaan."
"Emme voi vielä mennä naimisiin", selitti hänen jalosukuisuutensa
Morison. "Sitä ennen on otettava vaari eräistä muodollisuuksista --
sinä et niitä käsitä. Kaikki käy hyvin. Me matkustamme Lontooseen. Minä
en voi odottaa. Jos rakastat minua, niin sinä tulet. Entä ne apinat,
joiden parissa elit? Välittivätkö ne vihkimisestä? Ne rakastivat
niinkuin mekin. Jos olisit jäänyt heidän luokseen, olisit mennyt
avioksi niiden lailla. Se on luonnon laki, -- mikään ihmisten säätämä
laki ei voi kumota Jumalan lakeja. Mitäpä eroa siinä on, kunhan vain
rakastamme toisiamme? Mitä välitämme kestään maailmassa, paitsi
itsestämme? Minä olisin valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi, --
etkö sinä uhraa minulle mitään?"
"Te rakastatte minua?" kysyi tyttö. "Menette kanssani naimisiin, kun
pääsemme Lontooseen?"
"Sen vannon!" huudahti Baynes.
"Minä lähden mukaanne", kuiskasi Miriam, "vaikken käsitä, miksi se on
välttämätöntä." Hän kumartui Morisonia kohti ja tämä syleili häntä ja
aikoi painaa huulensa hänen huulilleen.
Samassa pistäysi ison urosnorsun pää aukeamaa reunustavien puiden
lävitse. Hänen jalosukuisuutensa Morison ja Miriam, jotka katselivat ja
kuuntelivat vain toisiansa, eivät sitä nähneet eivätkä kuulleet, mutta
kyllä Numa. Tantorin leveällä päälaella istuva mies näki tytön
rakastajansa syleilyssä. Se mies oli Korak; mutta sievästi puettua,
sirovartaloista tyttöä hän ei tuntenut Miriamikseen. Siinä oli vain
tarmangani naaraineen.
Ja silloin Numa hyökkäsi.
Peläten, että Tantor säikähdyttäisi saaliin karkuun, loikkasi iso peto
hirveästi karjaisten esille lymypaikastaan. Maa vapisi sen mahtavasta
äänestä. Ponit seisoivat hetkisen kauhusta jähmettyneinä. Hänen
jalosukuisuutensa Morison Baynes kalpeni ja kylmeni. Leijona hyökkäsi
heitä kohti komean kuun kirkkaassa valossa. Morisonin lihakset eivät
enää totelleet hänen tahtoansa -- ne antoivat perään suuremmalle
voimalle, tottelivat luonnon ensimmäistä lakia. Vaistomaisesti hän iski
korkojensa kannukset syvälle poninsa kylkiin ja sivalsi ohjaksilla sen
niskaan, lennättäen sen huimasti tasankoa ja turvallisuutta kohti.
Säikähdyksestä kiljaisten kääntyi tytönkin poni ja alkoi kiitää
toverinsa perästä. Leijona oli sen lähellä. Ainoastaan tyttö pysyi
tyynenä -- tyttö ja se puolialaston villi, joka istui hajareisin
mahtavan ratsunsa kaulalla ja irvistellen katseli kiihoittavaa,
sattuman hänen huvikseen järjestämää näytelmää.
Korakista oli tässä vain kaksi vierasta tarmangania, joita nälkäinen
Numa hätyytti. Numalla oli oikeus saalistaa; mutta toinen niistä oli
naaras. Korak tunsi sisällistä pakkoa rynnätä sen avuksi. Miksi, sitä
hän ei käsittänyt. Kaikki tarmanganit olivat nyt hänen vihollisiansa.
Hän oli liian kauan elänyt luontokappaleena tunteakseen voimakkaasti
itsessään uinuvia inhimillisiä vaistoja, mutta hän tunsi niitä
kuitenkin -- ainakin tyttöä kohtaan.
Hän usutti Tantoria eteenpäin. Hän kohotti raskaan keihäänsä ja sinkosi
sen leijonan ruumiin liikkuvaan maalitauluun. Tytön poni oli ehtinyt
metsän reunaan aukeaman toiselle puolelle. Siellä se joutuisi
nopsajalkaisen leijonan helpoksi saaliiksi; mutta raivostunut Numa
himoitsi enemmän sen selässä ratsastavaa naista. Häntä kohti se
hyppäsi. Korakilta pääsi kummastuksen ja hyväksymisen huudahdus, kun
Numa putosi ponin lanteille ja tyttö samassa silmänräpäyksessä
kiepsahti ratsultansa yläpuolellaan riippuville puunoksille.
Korakin keihäs iski Numan olkapäähän, suistaen pedon irti hapuilevasta
otteesta vimmatusti juoksevan hevosen selästä. Vapautuneena sekä tytön
että leijonan painosta kiiti poni eteenpäin pelastusta kohti. Numa
takoi ja kiskoi olkapäähänsä tarttunutta heittoasetta, mutta ei voinut
sitä irroittaa. Sitten se ryhtyi uudelleen ajoon.
Korak ohjasi Tantorin viidakon eristävään verhoon. Hän ei halunnut,
että hänet nähtäisiin, eikä häntä oltukaan nähty. Hanson oli
ehtimäisillään metsään, kun hän kuuli leijonan kamalat karjaisut ja
tiesi, että se oli ryhtynyt hyökkäykseen. Hetkistä myöhemmin suhahti
Morison hänen näkyviinsä, kiitäen kuin hullu turvaa kohti. Mies oli
poninsa selkää vasten painuneena kaulaten eläintä tiukasti molemmilla
käsivarsillaan ja hakaten kannuksillaan sen kylkiä. Hetkistä myöhemmin
ilmestyi toinen poni -- ilman ratsastajaa.
Hanson huokasi arvatessaan, mitä viidakon kätkössä oli tapahtunut.
Noituen kannusti hän ratsuansa, toivoen ehtivänsä riistää saaliin
leijonalta, -- kivääri oli hänellä valmiina kädessä. Ja sitten livahti
leijona näkyviin karaten tytön ponin jälestä. Hanson ei voinut
käsittää. Hän tiesi, että jos Numan oli onnistunut kaapata tyttö, ei se
olisi jatkanut toisten takaa-ajoa.
Hän seisahdutti oman ratsunsa, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Leijona
pysähtyi reitilleen, kääntyi puraisemaan kylkeänsä ja kierähti sitten
kuolleena maahan. Hanson ratsasti eteenpäin metsään, huudellen
äänekkäästi tytölle.
"Täällä minä olen", kuului pian vastaus oksien seasta juuri hänen
edessään olevista puista. "Osasitteko siihen?"
"Osasin", vastasi Hanson. "Missä te olette? Olittepa aika täpärällä. Se
opettaa teitä pysyttelemään poissa viidakosta öiseen aikaan."
Yhdessä he palasivat tasangolle, jossa tapasivat Morisonin verkalleen
ratsastamassa heitä kohti. Tämä selitti poninsa pillastuneen, niin että
oli ollut perin vaikeaa saada sitä laisinkaan pysähtymään. Hanson
irvisti, sillä hän muisti survovat kantapäät, joiden oli nähnyt takovan
teräviä kannuksia Baynesin ratsun kylkiin; mutta hän ei virkkanut
näkemästään mitään. Hän otti Miriamin taaksensa, ja kaikki kolme
ratsastivat ääneti maatilalle päin.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Korak muistelee
Heidän takanaan sukelsi Korak esiin viidakosta ja sieppasi keihäänsä
takaisin Numan kyljestä. Hän hymyili yhä. Hän oli nauttinut näytelmästä
tavattomasti. Mutta yksi asia vaivasi hänen ajatuksiaan -- hän ei
käsittänyt, kuinka tarmanganinaaras oli niin ketterästi kiepsahtanut
poninsa selästä ylhäälle puun turviin. Se oli pikemminkin manganin
tapaista -- hänen menetetyn Miriaminsa tapaista. Hän huokasi. Hänen
menetetty Miriaminsa! Hänen pieni, kuollut Miriaminsa! Hän tuumi,
voisiko tämä outo naaras muissa suhteissa muistuttaa hänen Miriamiansa.
Korak tunsi kiihkeää halua jälleen nähdä hänet ja katseli noiden kolmen
hahmon perään, jotka tasaisesti ja pysähtymättä liikkuivat kentällä.
Hän koetti arvailla, mikä oli heidän matkansa määrä. Hänen teki mieli
seurata heitä, mutta siihen hän kuitenkin jäi seisomaan ja katselemaan,
kunnes he olivat häipyneet etäisyyteen. Sivistyneen tytön ja hienon
khakipukuisen englantilaisen näkeminen oli herättänyt Korakin mielessä
kauan uinuneita muistoja.
Kerran hän oli haaveillut palaamista tuollaisten olentojen maailmaan;
mutta Miriamin kuoltua tuntui toivo ja kunnianhimo hänet jättäneen. Hän
halusi vain nyt viettää lopunikänsä yksinäisyydessä mahdollisimman
etäällä ihmisistä. Huokaisten hän kääntyi verkalleen takaisin
viidakkoon.
Maatilalla oli Bwana palaavia seikkailijoita vastassa kuistilla. Heräten
yöllä unestaan hän oli kuullut Hansonin kiväärin pamauksen kaukaa
kentältä, mikä häntä ihmetytti. Samassa juolahti hänen mieleensä, että
miestä, jota hän katsoi vieraaksensa, oli saattanut kohdata tapaturma
matkalla leiriin, ja niinpä hän oli noussut ja mennyt pehtoorinsa
asuntoon, jossa kuuli, että Hanson oli käynyt siellä aikaisemmin
illalla, mutta lähtenyt jo monta tuntia sitten. Palatessaan pehtoorin
asunnolta hän oli havainnut karjatarhan portin olevan auki ja
lähemmästä tarkastuksesta selvisi, että Miriamin poni oli poissa samoin
kuin sekin, jota Baynes useimmiten käytti. Hän otaksui heti, että
laukauksen oli ampunut hänen jalosukuisuutensa Morison, ja oli jälleen
herättänyt pehtoorin ja valmistautunut lähtemään asiasta selvää
ottamaan, mutta huomasikin sitten seurueen saapuvan kentällä.
Englantilaisen selityksiä kuunteli hänen isäntänsä jokseenkin kylmästi.
Miriam oli vaiti. Hän näki, että Bwana oli hänelle vihainen. Se oli
ensi kerta, ja tyttö tunsi sydämessään haikeaa mielipahaa.
"Mene huoneeseesi, Miriam", sanoi hän; "ja teidän kanssanne, Baynes,
tahtoisin nyt heti jutella pari sanaa, jos viitsitte pistäytyä
työkammiooni."
Hän astui Hansonin luo, kun toiset häntä totellen kääntyivät pois.
Bwanassa oli hänen lempeimpinäkin hetkinään jotakin, mikä vaati
silmänräpäyksessä tottelemaan.
"Kuinka jouduitte niiden pariin, Hanson?" kysyi hän.
"Minä olin istuskellut puutarhassa", vastasi kauppias, "senjälkeen kun
olin lähtenyt Jervisin luota. Minulla on ollut tapana niin menetellä,
kuten rouvanne luultavasti tietää. Tällä kertaa nukahdin pensaan taakse
ja heräsin siihen, että nuo kaksi tulivat keskenään kuherrellen. En
voinut kuulla, mitä he sanoivat. Mutta samassa toi Baynes kaksi ponia,
ja he ratsastivat pois. En halunnut asiaan sekaantua, kun se ei
koskenut minuun, mutta sen kyllä tiesin, ettei heidän sopisi
ratsastella siihen aikaan yöstä, ei ainakaan tytön, -- se ei kävisi
päinsä eikä ollut turvallista. Siksi minä seurasin heitä, ja hyväpä se
olikin. Baynes laukkasi pois leijonan luota täyttä lentoa, jättäen
tytön huolehtimaan itsestänsä, jolloin minun onnistui ampua petoa
lapaan, niin että se kellistyi."
Hanson vaikeni. Molemmat miehet olivat vähän aikaa ääneti. Sitten
kauppias yskäisi ikäänkuin ymmällä ja hänellä olisi ollut jotakin
mielessä, mistä piti velvollisuutenaan puhua, olematta siihen halukas.
"Mitä se on, Hanson?" kysyi Bwana. "Te aioitte kai vielä sanoa
jotakin?"