Tämän silmät laajenivat, kun hän näki tytön piirteet. Häneltä pääsi
pieni kummastuksen huohotus; mutta nyt vaati leijona hänen koko
huomionsa -- ällistynyt, vihainen peto hyökkäsi. Hievahtamaton pyssy
oli vielä tähdättynä sen rintaan. Mies olisi voinut laukaista ja heti
keskeyttää sen hyökkäyksen; mutta tytön kasvot nähdessään hän jostakin
syystä epäröi. Eikö hän ehkä halunnut pelastaa neitosta? Vai tahtoiko
hän, jos mahdollista, mieluummin jäädä häneltä huomaamatta? Varmaankin
viimemainittu seikka pidätti vakavan käden ja liipaisimelle lasketun
sormen pienestä painalluksesta, joka ainakin hetkiseksi olisi
pysähdyttänyt ison petoeläimen.
Kotkan tavoin katseli mies, kuinka tyttö juoksi henkensä edestä. Kului
parin sekunnin aika koko tähän kiihoittavaan jännitykseen siitä
hetkestä, jolloin leijona ryhtyi hyökkäämään. Tuokioksikaan eivät
kiväärin tähtäimet jättäneet maaliaan, kellervän pedon leveää rintaa,
leijonan suuntautuessa hiukan vasemmalle miehestä. Kerran,
vihoviimeisellä hetkellä, jolloin pelastus näytti mahdottomalta,
tiukkeni sormen kosketus liipaisimella juuri hitusen; mutta melkein
samassa hyppäsi tyttö yläpuolella riippuvaa oksaa kohti ja tavoitti
sen. Leijonakin hyppäsi; mutta ketterä Miriam oli kiepsahtanut sen
ulottuvilta viime silmänräpäyksessä ja viimeisen tuumanvälin
yläpuolelle.
Mies huokaisi helpotuksesta, laskiessaan kiväärinsä alas. Hän näki
tytön irvistävän vihaiselle, alapuolellaan karjuvalle ihmissyöjälle ja
sitten nauraen kiitävän pois metsään. Tunnin ajaksi jäi leijona
allikolle. Satakin kertaa olisi metsästäjä voinut kaataa saaliinsa.
Miksi hän ei ampunut? Pelkäsikö hän, että laukaus kiinnittäisi tytön
huomion ja saisi hänet palaamaan?
Vihdoin Numa, yhä vihaisesti karjuen, asteli majesteetillisesti
viidakkoon. Metsästäjä ryömi esille bomastansa ja saapui puoli tuntia
myöhemmin pieneen, huolellisesti metsän siimekseen kätkettyyn leiriin.
Kourallinen mustia seuralaisia tervehti jörön välinpitämättömästi hänen
palaamistansa. Hän oli iso, parrakas mies, kookas kellerväpartainen
jättiläinen telttaansa astuessaan. Puolen tunnin kuluttua hän tuli
sieltä ulos kasvot sileiksi ajeltuina.
Hänen neekerinsä katsoivat häneen kummastuneina.
"Olisitteko tunteneet minut?" kysyi hän.
"Hyeenakaan, joka sinut synnytti, ei olisi sinua tuntenut, bwana",
vastasi yksi.
Mies tähtäsi navakan nyrkiniskun neekerin naamaan; mutta hyvin
tottuneena moisia mäjähdyksiä väistämään kääntyi röyhkeä alkuasukas
ajoissa sivulle.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Viettelijä
Miriam palasi verkalleen puulle, johon oli jättänyt hameensa, kenkänsä
ja sukkansa. Hän lauloi hilpeästi; mutta hänen laulunsa taukosi äkkiä,
kun hän tuli puun lähelle ja näki siinä joukon paviaaneja riemuiten
tempomassa ja raastamassa hänen pukimiansa. Miriamin havaitessaan ne
eivät ilmaisseet mitään pelkoa. Ne vain paljastivat hampaansa
karjahdellen ja muristen. Mitäpä pelättävää oli yhdessä ainoassa
tarmangani-naaraassa? Ei mitään, ei kerrassaan mitään!
Avoimella kentällä metsän takana palasivat erämiehet päivän urheilusta.
He olivat kaukana toisistaan, toivoen kotimatkallaan kentän yli
yllättävänsä jonkun samoilevan leijonan. Hänen jalosukuisuutensa
Morison Baynes ratsasti lähinnä metsää. Hänen katseensa, harhaillessaan
aaltoilevan pensaantöppäitä kasvavan seudun yli, osui johonkin hahmoon,
joka liikahteli viidakon reunalla, missä tiheikkö äkkiä päättyi aukeaan
tasankoon.
Hän ohjasi ratsunsa sinnepäin. Olento oli vielä liian kaukana hänestä,
jotta hänen tottumattomat silmänsä olisivat erottaneet, mikä se oli;
mutta ehdittyään lähemmäksi hän havaitsi sen hevoseksi ja oli jo
palaamaisillaan alkuperäiselle suunnalleen, kun samassa luuli
eroittavansa hevosen selässä satulan. Hän ratsasti vielä likemmäs.
Niin, eläin oli satuloitu. Ja sitten hänen jalosukuisuutensa Morisonin
silmät ilmaisivat iloista odotusta, sillä nyt hän tunsi ponin Miriamin
erikoiseksi suosikiksi.
Hän karautti eläimen viereen. Miriamin täytyi olla metsässä. Miestä
hiukan pöyristytti ajatus, että turvaton tyttö oli yksinään tuossa
viidakossa, joka hänestä yhä oli kamala kauhun paikka, missä tuoni
hiiviskellen väijyi. Hän hyppäsi satulasta ja jätti hevosensa Miriamin
ratsun viereen. Jalkaisin hän painui viidakkoon. Hän tiesi, että
neitonen luultavasti oli kyllä turvassa, ja tahtoi häntä hämmästyttää
äkkiä yllättämällä hänet.
Hän oli ehtinyt astua vain vähän matkaa metsään, kun kuuli suurta
mekastusta läheisestä puusta. Lähemmäksi tultuaan hän näki joukon
paviaaneja riitelemässä jostakin. Tarkkaan tähystäessään hän huomasi,
että yksi niistä käsitteli naisen ratsastushametta ja toiset saappaita
ja sukkia. Hänen sydämensä lakkasi melkein sykkimästä, sillä
luonnollisesti hän sovitti tähän näytelmään kaameimman selityksen.
Paviaanit olivat surmanneet Miriamin ja riistäneet nuo vaatteet hänen
ruumiiltansa. Morisonia puistatti.
Hän oli juuri huutamaisillaan kovaa siinä toivossa, että tyttö
sittenkin vielä eläisi, kun samassa näkikin hänet puussa lähellä sitä,
jossa paviaanit olivat, ja nyt hän huomasi niiden ärisevän ja
parpattavan Miriamille. Kummastuksekseen hän näki tytön apinan tavoin
kiepsauttavan itsensä puuhun noiden isojen eläinten alapuolelle ja
sitten pysähtyvän oksalle vain muutaman jalan päähän lähimmästä
paviaanista ja oli juuri kohottamaisillaan kiväärinsä ja
lennättämäisillään luodin inhan luontokappaleen ruumiiseen, se kun
näkyi aikovan karata tytön niskaan. Mutta silloin hän kuuli Miriamin
puhuvan. Hän oli pudottaa pyssynsä hämmästyksestä, kuullessaan outoa
äännähtelyä, samanlaista kuin apinain, purkautuvan Miriamin huulilta.
Paviaanit lopettivat ärinänsä ja kuuntelivat. Ilmeisesti ne ällistyivät
yhtä paljon kuin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes. Verkalleen ja
yksi erältään ne lähenivät tyttöä. Tämä ei osoittanut pienintäkään
pelon merkkiä. Eläimet ihan piirittivät hänet nyt, niin että Baynes ei
olisi voinut laukaista saattamatta tytön henkeä vaaraan; eikä hän sitä
enää halunnutkaan tehdä. Hän oli kokonaan uteliaisuuden vallassa.
Useita minuutteja keskusteli tyttö paviaanien kanssa, sillä mitään
muutakaan se ei saattanut olla, ja sitten jokainen hänelle kuuluva
vaatekappale ojennettiin hänelle auliisti. Paviaanit pysyivät yhä
hartaasti hänen ympärillään, kun hän puki ne ylleen. Ne rupattelivat
tytölle, ja tyttö rupatteli vuorostaan niille. Herra Morison Baynes
istahti puun juurelle ja pyyhki hikistä otsaansa. Sitten hän nousi ja
palasi ratsulleen.
Kun Miriam muutamaa minuuttia myöhemmin tuli esille metsästä, tapasi
hän Morisonin siellä, ja hänen jalosukuisuutensa katseli häntä suurin
silmin, joissa kuvastui sekä ihmettelyä että jonkinlaista kauhua.
"Näin hevosenne täällä", selitti Baynes, "ja tuumin, että odottaisin
täällä ratsastaakseni teidän seurassanne kotiin. Eihän teillä liene
mitään sitä vastaan?"
"Eipä tietenkään", vastasi tyttö. "Onhan se hauskaa."
Heidän ratsastaessaan kedon yli vieretysten ja niin lähekkäin, että
kannukset melkein kalahtelivat toisiinsa, joutui Morison useastikin
sivultapäin tarkkaamaan tytön säännöllisiä piirteitä ja mietiskeli,
olivatko hänen silmänsä hänet pettäneet vai oliko hän todella nähnyt
tämän suloisen olennon seurustelevan rumien paviaanien kanssa ja
keskustelevan niiden kanssa yhtä sujuvasti kuin haasteli hänelle. Asia
tuntui kaamealta -- mahdottomalta. Mutta hän oli sen sittenkin omin
silmin nähnyt.
Ja hänen katsellessaan Miriamia tunkeutui väkisinkin eräs toinen ajatus
hänen mieleensä. Tyttö oli mitä kaunein ja haluttavin; mutta mitä
Baynes hänestä tiesi? Eikö neitonen ollut ihan mahdoton? Eikö
hänen äsken näkemänsä kohtaus ollut riittävä todistus hänen
mahdottomuudestansa? Nainen, joka kiipeili puissa ja keskusteli
viidakon paviaanien kanssa! Sehän oli ihan kauheata!
Taaskin hänen jalosukuisuutensa Morison pyyhki ohimoitansa. Miriam
vilkaisi häneen.
"Olette kuumissanne", virkkoi hän. "Nyt, kun aurinko on menossa
mailleen, tuntuu minusta aivan viileältä. Miksi te nyt hikoilette?"
Hän ei ollut aikonut antaa tytön tietää, että oli nähnyt hänet
paviaanien parissa. Mutta äkkiä, ennenkuin tiesi, mitä sanoikaan, hän
tuli sen lausuneeksi.
"Minä hikoilen liikutuksesta", selitti hän. "Viidakkoon ratsastaessani
huomasin teidän poninne. Tahdoin teidät yllättää; mutta itsepä minä
ällistyinkin. Minä näin teidät puissa paviaanien kanssa."
"Niinkö?" virkahti tyttö ihan tyynesti, ikäänkuin ei siinä olisi mitään
merkillistä, että nuori neitonen oli ystävällisissä väleissä villin
viidakon eläinten kanssa.
"Se oli hirveää!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Hirveääkö?" toisti Miriam rypistäen hämmästyneenä kulmiaan. "Mitä
hirveää siinä oli! Ne ovat minun ystäviäni. Onko hirveää haastella
ystäviensä kanssa?"
"Te siis todella haastelitte niiden kanssa?" ihmetteli Morison.
"Ymmärsitte niitä ja ne ymmärsivät teitä?"
"Tietysti."
"Mutta nehän ovat iljettäviä elukoita -- viheliäisiä olioita, alhaista
lajia. Kuinka te osasitte puhua eläinten kieltä?"
"Ne eivät ole iljettäviä eivätkä alhaisia", vastasi Miriam. "Ystävät
eivät koskaan ole sellaisia. Minä elelin niiden joukossa vuosikausia,
ennenkuin Bwana tapasi minut ja toi minut tänne. Tuskin osasin puhua
muuta kuin manganien kieltä. Tulisiko minun nyt kieltäytyä
tuttavuudesta niiden kanssa vain siksi, että tätä nykyä satun asumaan
ihmisten parissa?"
"Tätä nykyä!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette
tarkoittane, että aiotte palata elämään niiden joukossa? No, no, mitä
me nyt hupsuttelemmekaan! Jo pelkkä ajatuskin...! Teette minusta pilaa,
neiti Miriam. Olette ollut ystävällinen noille paviaaneille, minkä
vuoksi ne eivät hätyytä teitä. Mutta että olisitte kerran elänyt niiden
joukossa... ei, se on järjetöntä."
"Mutta minäpä olen elänyt", väitti tyttö huomatessaan sen todellisen
kauhun, jonka sellainen ajatus sai värähtämään miehen äänensävyssä, ja
melkein huvikseen kiusoittaen häntä vielä enemmän. "Niin, minä elelin
miltei alastomana isojen apinain ja pienempien apinain joukossa. Minä
asuin puiden oksilla. Hyökkäsin pienemmän riistan niskaan ja söin sen
-- raakana. Korakin ja A'htin kanssa minä pyydystin antilooppeja ja
metsäkarjuja ja istuin puunoksalla irvistellen Numalle, leijonalle,
heitellen sitä varvuilla ja ärsyttäen, kunnes se raivoissaan karjui
niin kauheasti, että maa vapisi. Ja Korak rakensi minulle pesän
mahtavan puun korkeille oksille. Hän toi minulle hedelmiä ja lihaa. Hän
taisteli minun puolestani ja oli minulle ystävällinen -- siihen asti,
kunnes tulin Bwanan ja My Dearin luo, en muista kenenkään muun kuin
Korakin koskaan olleen minulle ystävällisen."
Tytön äänessä värähti nyt kaihoa, ja hän oli unohtanut kiusoittelevansa
herra Morisonia. Hän ajatteli Korakia. Viimeiseltä ei Miriam ollutkaan
häntä paljoa ajatellut.
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti, omiin mietteisiinsä vaipuneina
ratsastaessaan eteenpäin isäntänsä huvilaa kohti. Tyttö muisteli
jumalaista vartaloa, nuorukaista, jonka pehmeää, ruskeaa ihoa
puolittain verhosi leopardintalja hänen hypellessään ketterästi puiden
välitse, laskeakseen hyväonniselta eräretkeltä palattuaan antimensa
Miriamin eteen. Hänen takanaan kieppui pörröisenä ja voimakkaana iso
ihmisenmuotoinen apina, sillä välin kun Miriam nauraen ja huutaen
tervehdyksensä keinui notkuvalla oksalla metsäkammionsa edustalla. Se
oli kaunis kuva, joka tytölle täten muistui mieleen. Silloisen elämän
varjopuolet -- pitkät, synkät yöt, nuo viidakon kylmät, kamalat yöt,
sadekausien kosteus ja epämukavuus, alhaalla manalamaisessa pimennossa
hiiviskelevien petojen murahdukset, alituinen uhka Sheetan, pantterin,
ja Histan, käärmeen, taholta, pistävät hyönteiset, iljettävät itikat --
tulivat harvoin hänen mieleensä. Sillä olihan kaiken tuon korvannut
aurinkoisten päivien onni, väljä vapaus ja ennen kaikkea Korakin
toveruus.
Miehen ajatukset olivat jokseenkin sekaisin. Hän oli äkkiä havainnut
olleensa ihan rakastumaisillaan tähän tyttöön, josta hän ei ollut
tiennyt mitään, kunnes neitonen vastikään oli vapaaehtoisesti
paljastanut osan entistä elämäänsä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli,
sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän oli lahjoittanut Miriamille
rakkautensa -- että oli ollut tarjoamaisillaan hänelle oman
kunnioitettavan nimensä. Hän vavahti ajatellessaan, kuinka vähällä se
oli ollut. Silti hän yhä rakasti Miriamia. Sille ei herra Morison
Baynesin ja hänen laistensa siveysoppi asettanut mitään esteitä. Tyttö
oli halvempaa savea kuin hän itse. Yhtä vähän hän saattoi ottaa
vaimokseen Miriamin kuin jonkun tämän paviaaniystävistä, eikä neitonen
tietysti voinut sellaista tarjousta häneltä odottaakaan. Hänen lempensä
olisi tuollaiselle riittävä kunnianosoitus, -- nimensä hän
luonnollisesti antaisi jollekulle omaan ylhäiseen seurapiiriinsä
kuuluvalle.
Tytöllä, joka oli elänyt apinain parissa, joka oman tunnustuksensa
mukaan oli liikkunut melkein alastomana niiden joukossa, ei suinkaan
voinut olla kovin herkkä vaisto siveellisyyden korkeimmissa
vaatimuksissa. Se rakkaus, jota Baynes hänelle tarjoisi, ei siis
arvatenkaan loukkaisi häntä, vaan pikemminkin siinä olisi kaikki, mitä
hän toivoisi tai odottaisi.
Mitä enemmän hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes asiaa mietti, sitä
varmemmin hän uskoi suunnittelevansa perin ritarillista ja epäitsekästä
tekoa. Eurooppalaiset voivat käsittää tämän ajatussuunnan paremmin kuin
amerikkalaiset -- poloiset pimeät siirtomaalaiset, joiden ei ole suotu
täysin tajuta kastijärjestelmän arvoa ja sitä tosiasiaa, että "kuningas
ei voi tehdä väärin." Hänen ei edes tarvinnut pohtia sitä seikkaa, että
tyttö eläisi paljoa onnellisempana lontoolaisen asunnon ylellisyydessä,
hänen sekä rakkautensa että pankkitilinsä turvissa, kuin sellaisen
miehen laillisena vaimona, jonka neidon yhteiskunnallinen asema voisi
hänelle toimittaa. Kuitenkin oli yksi kysymys, johon hän halusi saada
ratkaisevan vastauksen, ennenkuin edes ryhtyisi omaa suunnitelmaansa
toteuttamaan.
"Keitä olivat Korak ja A'ht?" tiedusti hän.
"A'ht oli mangani", vastasi Miriam. "Ja Korak oli tarmangani."
"Ja mitä merkitsee mangani ja mitä tarmangani, jos saan kysyä?"
Tyttö nauroi.
"Te olette tarmangani", vastasi hän. "Manganit ovat karvapeittoisia --
te nimittäisitte niitä apinoiksi."
"Oliko Korak siis valkoinen mies?" kysyi herra Baynes.
"Oli."
"Ja oliko hän... hm... tei... teidän...?" Morison vaikeni, sillä
hänestä tuntui varsin tukalalta jatkaa tuollaista utelemista tytön
kauniiden kirkkaiden silmien katsellessa suoraan hänen omiinsa.
"Minun mitä?" tiukkasi Miriam, ollen tahrattomassa viattomuudessaan
liian lapsellinen arvatakseen, mihin hänen jalosukuisuutensa Morison
tähtäsi.
"No... hm... teidän veljenne?" änkytti hän.
"Ei, ei Korak minun veljeni ollut", vastasi neitonen.
"Oliko hän sitten aviomiehenne?" kysyi toinen lopuksi.
Laisinkaan suuttumatta Miriam purskahti helskyvään nauruun.
"Aviomieheni!" huudahti hän. "Kuinka vanhaksi minua luulettekaan? Minä
olen liian nuori miehelään. Sellaista en ollut koskaan ajatellut. Korak
oli... hm..." ja nyt hänkin epäröi, sillä milloinkaan ennen hän ei
ollut yrittänyt itselleen selittää heidän välillään vallinnutta
suhdetta -- "hm, Korak oli juuri Korak", ja jälleen hän purskahti
raikkaaseen nauruun käsittäessään, kuinka valaiseva tämä hänen
kuvauksensa oli.
Katsellessaan vieressään ratsastavaa tyttöä ja kuunnellessaan hänen
sanojansa mies ei voinut uskoa, että hänen luonteessaan oli hitustakaan
minkäänlaista turmelusta, mutta kuitenkin hän olisi mieluummin suonut,
että neitonen ei ollut elänyt ehdottoman siveästi, sillä siinä
tapauksessa hänen aikeensa ei ollut niinkään helppo; eikä hänen
jalosukuisuutensa Morison ollut kokonaan vailla omaatuntoa.
Hän istui eräänä iltana Miriamin kanssa kuistilla toisten jo mentyä
levolle. Aikaisemmin he olivat pelanneet tennistä -- peliä, jossa hänen
jalosukuisuutensa Morison esiintyi edukseen, kuten tosiaan useimmissa
miesten urheiluissa. Nyt hän jutteli Miriamille Lontoosta ja
Pariisista, tanssiaisista ja kemuista, ihmeellisistä naisista ja heidän
ihmeellisistä puvuistaan, rikkaiden ja mahtavien iloista ja
huvituksista. Morison oli täysin oppinut mestari viekkaasti
vihjailevassa kerskumisessa. Hänen itsekkyytensä ei ollut koskaan
räikeä tai väsyttävä -- ei koskaan karkea, sillä karkeus oli alhaison
tapaista, mitä hänen jalosukuisuutensa huolellisesti vältti, mutta
hänen kuulijansa saama vaikutelma oli tarkoitettu sellaiseksi, että se
ei suinkaan vähentänyt Baynesin suvun tai sen edustajan mainetta ja
kunniaa.
Miriam innostui. Miehen tarinat olivat kuin keijukaissatuja pienelle
viidakkoneidolle. Morison Baynes hahmoittui suureksi, ihmeelliseksi ja
uhkeaksi hänen sielunsa silmissä. Tämä hieno mies lumosi hänet, ja kun
Baynes lyhyen vaitiolon jälkeen siirrähti lähemmäksi häntä, tarttuen
hänen käteensä, tunsi hän väristystä, jollaista saattaisi tuntea
jumalaisen olennon kosketuksesta -- pelonsekaisen riemun väristystä.
Herra Morison kuiskaili hänelle korvaan.
"Miriam!" sanoi hän, "pikku Miriamini! Saanenko nimittää sinua pikku
Miriamikseni?"
Tyttö käänsi kummastuneet silmänsä hänen kasvojaan kohti; mutta ne
olivat varjossa. Hän vapisi, mutta ei vetäytynyt pois. Mies laski
käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet lähemmäksi.
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi hän.
Miriam ei vastannut. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt mitään
rakkaudesta. Hän ei ollut koskaan sitä ajatellut; mutta hän tiesi, että
rakastettuna oleminen tuntui hyvin suloiselta, merkitsipä rakkaus
sitten mitä tahansa. Oli hauskaa, että ihmiset olivat ystävällisiä. Hän
oli saanut osakseen niin vähän ystävällisyyttä ja hellyyttä.
"Sano minulle", kehoitti herra Baynes, "että vastaat rakkauteeni."
Hänen huulensa tulivat yhä lähemmäksi ja olivat melkein koskettaneet
tytön huulia, kun Korakin kuva kohosi ikäänkuin ihmeilmestyksenä
Miriamin silmien eteen. Hän näki Korakin kasvot lähellä omiansa, tunsi
hänen kuumat huulensa huulillaan, ja silloin hän ensi kertaa eläissään
arvasi, mitä rakkaus on. Hän vetäysi hiljaa poispäin.
"En oikein tiedä", virkkoi hän, "rakastanko. Odottakaamme. Onhan tässä
aikaa. Olen vielä liian nuori naimisiin enkä ole varma, eläisinkö
onnellisena Lontoossa tai Pariisissa -- pikemminkin ne pelottavat
minua."
Miriam nousi. Korakin kuva väikkyi yhä hänen edessänsä.
"Hyvää yötä", sanoi hän. "On niin kaunista, ettei hentoisi lähteäkään",
ja hän huiskautti kättään kaaressa, johon sisältyi tähtitaivas, suuri
kuu, sen hopeoima laaja kenttä ja etäämpänä viidakon ääriviivoina
tummat varjot. "Oi, kuinka minä tätä rakastan!"
"Lontoota rakastaisit vielä enemmän", sanoi herra Baynes vakavasti. "Ja
Lontoo rakastaisi sinua. Jokaisessa Euroopan pääkaupungissa tulisi
sinusta kuuluisa kaunotar. Maailma lepäilisi jalkojesi juuressa,
Miriam."
"Hyvää yötä!" toisti tyttö ja jätti hänet.
Hänen jalosukuisuutensa Morison otti savukkeen vaakunakilvellä
koristetusta kotelosta, sytytti sen, puhalsi ohuen sinervän savujuovan
kuuta kohti ja hymyili.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Yöllinen ratsastus
Miriam ja Bwana istuivat seuraavana päivänä yhdessä kuistilla, kun
etäältä ilmestyi ratsastaja ohjaten tasangon yli huvilaa kohti. Bwana
varjosti kädellä silmiänsä ja tähysti tulijaa ihmetellen. Vieraita
saapui harvoin Keski-Afrikkaan. Monen tunninmatkan laajuudelta joka
suunnalle hän tunsi neekeritkin hyvin. Kukaan valkoihoinen mies ei
saapunut puolentoista sadan kilometrin päähän, ennenkuin viesti hänen
tulostaan jo aikaisemmin ehti Bwanan korviin. Hänen jokainen liikkeensä
tiedoitettiin suurelle Bwanalle -- sekin, mitä eläimiä vieras tappoi,
kuinka monta kutakin lajia, vieläpä millä tavoin hän ne tappoi, sillä
Bwana ei sallinut cyanivetyhapon eikä strykniinin käyttämistä, ja
myöskin, kuinka hän kohteli "poikiansa."
Useakin eurooppalainen metsästäjä oli mahtavan englantilaisen käskystä
käännytetty takaisin rannikolle, kun hän oli ollut aiheettoman julma
mustille seuralaisilleen; eräs, jota oli sivistyneissä yhteiskunnissa
kauan mainittu uljaana erämiehenä, karkoitettiin Afrikasta ja lisäksi
kiellettiin koskaan tänne palaamasta, kun Bwana oli saanut tietoonsa,
että hänen runsas saaliinsa, neljätoista leijonaa, oli tulos ahkerasta
myrkkysyötin käyttämisestä.
Senpä vuoksi kaikki kunnolliset metsämiehet ja kaikki alkuasukkaat
häntä rakastivat ja kunnioittivat. Hänen sanansa oli lakina täällä,
missä ennen ei ollut laista mitään tietty. Tuskin oli rannikolta
rannikolle ainoatakaan päämiestä, joka ei mieluummin olisi totellut
Bwanan kuin heidän palveluksiaan käyttävien erämiesten käskyjä, Ja
niinpä olikin helppo pakottaa jokainen epämieluinen muukalainen
takaisin -- Bwanan tarvitsi vain uhata, että hän käskisi hänen
neekeriensä hänet jättää.
Mutta tuolla nyt tuli kaiketi joku, joka oli päässyt livahtamaan maahan
huhun siitä kertomatta. Bwana ei käsittänyt, kuka tuo lähestyvä
ratsastaja voisi olla. Sen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka kautta
maailman on rajaseuduilla yleinen, hän meni portille miestä vastaan,
lausuen hänet tervetulleeksi, ennenkuin hän oli astunut ratsultaankaan
maahan. Hän oli kookas, kolmikymmenvuotias, ehkä neljälläkymmenellä
oleva mies, sopusuhtainen ruumiiltaan, vaaleatukkainen ja sileäksi
ajeltu. Miehessä oli ärsyttävää tutunomaisuutta, joten Bwanasta oli
varmaa, että hänen pitäisi tietää vieraan nimi, mutta kuitenkaan hän ei
sitä muistanut. Tulija oli ilmeisesti skandinaavista rotua, kuten hänen
ulkomuotonsa ja ääntämisensä osoittivat. Hänen käytöstapansa oli
karkeahko, mutta avomielinen. Hän teki hyvän vaikutuksen
englantilaiseen, joka tässä villissä ja sivistymättömässä seudussa oli
tottunut vastaanottamaan muukalaisia heidän sisäisen arvonsa
perusteella, tekemättä mitään kysymyksiä ja otaksuen heistä parasta,
kunnes he mahdollisesti osoittautuivat arvottomiksi saamaan hänen
puoleltaan ystävyyttä tai vieraanvaraisuutta.
"Varsin harvinaista on, että valkoinen mies saapuu tänne huhun
edeltäpäin kertomatta hänestä", sanoi Bwana heidän yhdessä kävellessään
kedolle päin, jolle vieras hänen tarjouksensa mukaan saisi päästää
pienen hevosensa laitumelle. "Ystäväni, alkuasukkaat, toimittavat
meille jokseenkin tarkat tiedot."
"Luultavasti siksi, että minä tulen etelästä päin", selitti
muukalainen, "ette ole kuullut saapumisestani. Monen päivän matkalla en
ole nähnyt yhtään kylää."
"Ei, meistä etelään ei niitä ole peninkulmain piirissä", vastasi Bwana.
"Senjälkeen kun Kovudu jätti maansa, en juuri luule voitavan tavata
alkuasukasta sillä suunnalla kymmenenkään päivämatkan päässä."
Bwana ihmetteli, että yksinäinen valkoinen mies oli voinut etelästä
käsin matkata niin pitkän taipaleen, villin seudun halki, joka ei
tarjonnut mitään vieraanvaraisuutta. Ikäänkuin arvaten, mitä toinen
tietystikin ajatteli, ehätti vieras selittämään.