lähti pois metsän läpi tasankoa kohti, jonka yli oli kuljettava
pitkällä matkalla takaisin Kovudun, gomanganipäällikön, kylään. Yhä
karjuen ja huutaen kääntyi kuningas häntä seuraamaan. Heidän perässään
tulivat harvalukuiset alangon paviaanit ja tuhansittain vuoristoheimoa
-- hurjia, sitkeitä, itsepintaisia, verenhimoisia eläimiä.
Ja niin he saapuivat toisena päivänä Kovudun kylään. Iltapäivä oli
kulunut puoliväliin. Kylä oli vaipunut päiväntasaajan alla vallitsevan
polttavan paahteen hiljaisuuteen. Mahtava lauma matkasi nyt ääneti.
Tuhansien käpäläin poljenta ei saanut aikaan metsässä suurempaa melua
kuin olisi voinut syntyä voimakkaammaksi yltyvän tuulen suhinasta
puiden lehväisten oksien välissä.
Korak ja molemmat kuninkaat olivat etunenässä. Lähellä kylää he
pysähtyivät, kunnes jälemmäksi jääneet olivat ehtineet kerääntyä. Nyt
vallitsi ehdoton äänettömyys. Salavihkaa hiipien nousi Korak
vaajavarustuksen yli kohoavaan puuhun. Hän vilkaisi taakseen. Lauma oli
aivan hänen kintereillään. Aika oli tullut. Hän oli pitkän matkan
varrella alituisesti varoitellut paviaaneja millään muotoa tekemästä
pahaa valkoiselle naaraalle, joka oli kylässä vankina. Kaikki muut
olivat niiden laillista saalista. Sitten hän kohottaen kasvonsa
taivasta kohti päästi yhden ainoan huudon -- merkkihuudon. Vastaukseksi
hyökkäsi kolmetuhatta karvapeittoista urosta kirkuen ja vonkuen
säikähtyneiden neekerien kylään. Sotureita tuli esille joka hökkelistä.
Äidit keräsivät pienokaisensa käsivarsilleen ja pakenivat porttia
kohti, nähdessään hirveän lauman vyöryvän kylään. Kovudu järjesti
taistelijansa ympärilleen ja rohkaisten näitä hyppimällä ja kiljumalla
asetti uhmaavan, keihäskärkisen rintaman ryntäävää parvea vastaan.
Korak, joka oli johtanut vaellusta, johti hyökkäystäkin. Neekerit
valtasi kauhu ja hämmennys, kun he näkivät tämän valkoihoisen
nuorukaisen johtamassa kamalaa paviaanijoukkoa. Hetkisen he pitivät
puoliaan heittäen kertaalleen keihäänsä lähestyvää paljoutta vastaan;
mutta ennenkuin he olivat ehtineet sovittaa nuolet jousiinsa, alkoivat
he horjua ja peräytyä ja kääntyivät sitten säikähtyneinä sekasortoiseen
pakoon. Heidän riveihinsä, heidän selkäänsäkin hypiskelivät paviaanit,
upottaen vahvat hampaansa heidän niskalihaksiinsa. Ja ensimmäisenä,
hurjimpana, verenhimoisimpana niiden joukossa riehui Korak, Tappaja.
Kylän portilla, jonka lävitse mustat pakokauhussa työntyivät, jätti
Korak heidät liittolaistensa armoille ja kääntyi itse intomielin
hökkeliä kohti, jossa Miriam oli ollut vankina. Se oli tyhjä. Toinen
likainen maja toisensa jälkeen paljasti saman surullisen tosiasian, --
Miriamia ei ollut yhdessäkään niistä. Korak tiesi, että neekerit eivät
olleet ottaneet häntä kylästä paetessaan mukaansa, sillä hän oli
huolellisesti tarkannut nähdäkseen hänestä vilahduksen pakolaisten
joukossa.
Apinamiehelle, joka hyvin tunsi villien taipumukset, jäi vain yksi
ainoa selitys: Miriam oli tapettu ja syöty. Se vakaumus, että Miriam
oli kuollut, kuohahdutti Korakin aivoissa veripunaisen raivontyrskyn
niitä vastaan, joita hän luuli tytön murhaajiksi. Etäältä hän erotti
paviaanien vihaisen ärinän, johon sekaantui uhrien parkuna, ja
sinnepäin hän nyt riensi. Hänen saapuessaan paikalle olivat paviaanit
jo alkaneet väsyä hurjaan urheiluunsa, ja pieneen ryhmään kerääntyneinä
neekerit puolustautuivat jälleen, käyttäen navakasti ryhmysauvojaan
niitä harvoja uroksia vastaan, jotka vielä itsepintaisesti niitä
ahdistivat.
Näiden joukkoon syöksähti Korak -- nopeana, säälimättömänä, kauheana --
yläpuolella riippuvilta puunoksilta. Sokea vimma valtasi hänet. Ja
juuri se vimma häntä raivokkuudellaan suojelikin. Haavoitetun
naarasleijonan tavoin hän oli täällä ja tuolla, joka paikassa, lyöden
kauheita iskuja kovilla nyrkeillään ja varmasti ja oikeaan aikaan,
kuten hyvin harjaantunut taistelija ainakin. Tuontuostakin hän upotti
hampaansa jonkun vihollisen lihaan. Hän siirtyi toisen luota
ahdistamaan toista, ennenkuin neekerit ehtivät antaa hänelle tehokasta
iskua. Mutta vaikka hänen saavutuksensa paljon painoivatkin taistelun
ratkaisussa, vaikutti vielä enemmän se kauhu, jota hän herätti
vihollistensa yksinkertaisissa, taikauskoisissa mielissä. Heistä tämä
valkoinen soturi, joka toimi isojen apinain ja hurjain paviaanien
toverina, joka mörisi, niuhoitti ja purra näykkäili kuin peto, ei ollut
inhimillinen olento. Hän oli metsän paholainen -- kauhea tuhonjumala,
jota he olivat loukanneet ja joka oli saapunut luolastaan syvältä
viidakosta heitä rankaisemaan. Sen uskon vuoksi monet tekivätkin vain
heikkoa vastarintaa, tajutessaan, että oli turhaa ponnistella
vähäisillä ihmisvoimilla jumaluusolentoa vastaan.
Ne, jotka voivat, pakenivat, kunnes lopuksi ei enää ollut ketään
jälellä kärsimässä rangaistusta teosta, johon he eivät olleet syypäät,
vaikka kyllä olisivat sen tehneet. Läähättäen ja verissään pysähtyi
Korak, kun ei enää ollut useampia uhreja. Paviaanit kerääntyivät hänen
ympärilleen, nekin verestä ja taistelusta kylläisinä. Sitten ne
lojuivat väsyneinä kentällä.
Etäällä sieltä keräsi Kovudu hajaantuneita heimolaisiaan ja tiedusteli
vaurioita ja tappioita. Hänen kansansa oli ihan kauhuissaan. Asukkaita
ei voitu millään suostuttaa enää jäämään tähän maahan, eivätkä he
tahtoneet edes palata kylään tavaroitansa noutamaan. Sensijaan he
halusivat heti jatkaa pakoansa, kunnes olisivat ehtineet monen, monen
penikulman päähän sen paholaisen liikkumisalueelta, joka oli niin
vimmatusti heidän kimppuunsa hyökännyt. Ja niin tapahtui, että Korak
karkoitti kodeistansa ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet auttaa
häntä Miriamin etsinnässä, ja katkaisi ainoan yhdysrenkaan itsensä ja
tytön väliltä, jos joku olisi sattunut tulemaan ystävällisen bwanan
duarista häntä etsimään hänen pienen viidakkomorsiamensa hoivaajan
lähettämänä.
Ja kaiken aikaa oli Miriam tuskin puolentoistasadan kilometrin päässä.
KUUDESTOISTA LUKU
Eurooppalaisia vieraita
Miriamin päivät kuluivat nopeasti hänen uudessa kodissaan. Ensin hän
oli kovin levoton ja pyrki viidakkoon Korakiansa etsimään. Bwana, kuten
tyttö yhä itsepintaisesti nimitti hyväntekijäänsä, sai hänet
toistaiseksi luopumaan siitä yrityksestä lähettämällä erään
päällysmiehen neekeriosaston kanssa Kovudun kylään tiedustelemaan
vanhalta villiltä, kuinka hän oli saanut valkoisen tytön haltuunsa, ja
ottamaan selvää tämän menneisyydestä, mikäli tietoja siitä oli
saatavissa mustalta heimopäälliköltä. Erittäinkin antoi Bwana
päällysmiehen toimeksi kysellä Kovudulta sitä omituista olentoa, jota
tyttö nimitti Korakiksi, ja etsiä apinamiestä, jos saisi vähäisintäkään
todistusta, jonka nojalla voisi uskoa sellaisen henkilön olevan
olemassa. Bwana oli enemmän kuin varma siitä, että Korak oli kokonaan
tytön sekavan mielikuvituksen tuote. Hän uskoi, että lapsen neekerien
vankina kärsimät kauhut ja koettelemukset ja hirveät kokemukset
ruotsalaisten parissa olivat järkyttäneet hänen tajuntansa; mutta kun
päivät kuluivat ja hän tutustui Miriamiin paremmin ja sai tilaisuutta
tarkata häntä tyynen afrikkalaisen kotinsa säännöllisessä elämässä,
täytyi hänen myöntää, että tytön omituinen tarina hämmennytti häntä
paljonkin, koska ei ollut minkäänlaista muuta todistusta, että Miriam
ei olisi ollut täysijärkinen.
Valkoisen miehen vaimo, jonka Miriam oli ristinyt "My Deariksi", koska
ensiksi oli kuullut Bwanan häntä siksi puhuttelevan, ei ainoastaan
osoittanut harrasta huolenpitoa pienelle viidakko-orvolle hänen
hyljätyn ja avuttoman tilansa takia, vaan oppi myös rakastamaan häntä
yhtä paljon hänen päivänpaisteisen olemuksensa ja luontaisen
viehkeytensä takia. Ja Miriam, johon lempeän, sivistyneen naisen
ominaisuudet puolestaan tekivät vaikutuksensa, vastasi rouvan
kiintymykseen ja hellyyteen.
Kuukausi kului ennenkuin päällysmies palasi, ja sillä välin oli villi,
puolialaston pikku tarmangani muuttunut sievään hamoseen puetuksi,
ainakin ulkopuolisesti sivistyksen silaamaksi tytöksi. Miriam oli
nopeasti edistynyt englanninkielen pulmien voittamisessa, sillä Bwana
ja My Dear olivat itsepintaisesti kieltäytyneet puhumasta arabiaa siitä
asti kun olivat päättäneet, että Miriamin oli opittava englantia, mikä
oli tapahtunut päivää paria myöhemmin kuin tyttö oli saapunut heidän
kotiinsa.
Lähetin selostus sai Miriamin joksikin aikaa kovin alakuloiseksi, sillä
mies oli tavannut Kovudun kylän autiona eikä ollut, niin tarkoin kuin
olikin etsinyt, löytänyt lähiseudulta ainoatakaan alkuasukasta.
Muutamiksi päiviksi hän oli leiriytynyt kylän viereen ja sillaikaa
järjestelmällisesti haeskellut ympäristöltä jälkiä Miriamin Korakista;
mutta sekään etsintä ei ollut johtanut mihinkään tuloksiin. Hän ei
ollut nähnyt apinoita eikä apinamiestä. Ensiksi tahtoi Miriam itse
lähteä Korakia etsimään, mutta Bwana sai hänet suostutelluksi
odottamaan. Bwana vakuutti hänelle lähtevänsä itse niin pian kuin saisi
aikaa, ja vihdoin Miriam myöntyi hänen toivomuksiinsa; mutta kului
kuukausia ennenkuin hän lakkasi miltei joka hetki suremasta Korakiansa.
Hän oli nyt kuusitoistavuotias, vaikka häntä olisi helposti voinut
pitää yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, ja hän oli hyvin kaunismuotoinen
mustine hiuksineen ja päivänpaahtamine ihoineen, terveydestä ja
viattomuudesta raikkaana ja puhdasvärisenä. Kuitenkin kalvoi häntä
vielä hänen salainen surunsa, vaikkei hän siitä enää My Dearille
puhunut. Tuskin kului hetkeäkään, joka ei tuonut Korakia hänen
mieleensä ja samalla kipeää kaipausta nähdä hänet jälleen.
Miriam puhui nyt sujuvasti englanninkieltä ja luki ja kirjoitti sitä
yhtä hyvin. Eräänä päivänä My Dear haastoi hänelle leikillään hiukan
ranskaa, ja hänen ihmeekseen vastasi Miriam samalla kielellä -- tosin
hitaasti ja änkyttäen, mutta silti oivallisella ranskankielellä, joskin
sellaisella kuin pienen lapsen on tapana. Senjälkeen he rupattelivat
vähän ranskaa joka päivä, ja usein ihmetteli My Dear, että tyttö oppi
sitä kieltä perin helposti, toisinaan melkein kaamean helposti. Ensiksi
oli Miriam rypistellyt pieniä, kapeita, kaartuvia kulmakarvojaan
ikäänkuin yrittäen muistella jotakin melkein unohtunutta, mistä nuo
uudet sanat toivat aavistuksen, ja sitten hän yhtä paljon omaksi kuin
opettajansakin kummastukseksi käytti toisia ranskalaisia sanoja kuin
mitä oli harjoituksissa esiintynyt -- vieläpä käytti niitä oikein ja
lausui ne paremmin kuin englantilainen rouva tiesi itse osaavansa niitä
ääntää. Mutta Miriam ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mitä hän niin
hyvin puhui, ja koska My Dear piti virheetöntä englanninkielen taitoa
tärkeimpänä, tyydyttiin ranskankielessä puhumiseen ja jätettiin sen
kirjalliset opinnot toistaiseksi.
"Epäilemättä kuulit joskus ranskaa puhuttavan isäsi duarissa", arveli
My Dear järkevimpänä selityksenä. Miriam pudisti päätänsä.
"Mahdollista", virkkoi hän, "mutta minä en muista koskaan nähneeni
ranskalaista isäni seurassa -- hän vihasi niitä eikä tahtonut olla
niiden kanssa missään tekemisissä; ja olen aivan varma, että koskaan
ennen en ole kuullut ainoatakaan näistä sanoista, vaikka ne tuntuvatkin
minusta niin tutuilta. En vei sitä käsittää."
"En minäkään", myönsi My Dear.
Jokseenkin samaan aikaan toi sanansaattaja kirjeen, joka täytti
Miriamin innostuksella, kun hän kuuli sen sisällön. Oli tulossa
vieraita! Joukko englantilaisia naisia ja herroja oli ottanut vastaan
My Dearin kutsun saapua viettämään kuukauden ajan heidän kanssaan
metsästellen ja tutkimusretkiä tehden. Miriam oli pelkkää odotusta.
Minkälaisia nuo muukalaiset olisivat? Olisivatko ne yhtä herttaisia,
kuin Bwana ja My Dear olivat olleet, vai sellaisiako kuin muut hänen
tuntemansa valkoihoiset -- julmia ja säälimättömiä? My Dear vakuutti
hänelle, että kaikki olivat sivistynyttä väkeä, ja että Miriam huomaisi
heidät ystävällisiksi, hienotunteisiksi ja rehellisiksi. My Dearia
ihmetytti, että Miriam ei vieraita odottaessaan osoittanut
minkäänlaista villieläimen vauhkoutta.
Hän vartosi niiden tuloa uteliaana ja jonkinlaisin mieluisin
aavistuksin, kun hänelle kerran oli vakuutettu, että ne eivät häntä
purisi. Hän ei tosiaan osoittautunut toisenlaiseksi kuin olisi ollut
sievä nuori eurooppalaisneiti kuullessaan saavansa odotettua seuraa.
Vihdoin vieraat saapuivatkin. Niitä oli kolme herrasmiestä ja kaksi
naishenkilöä -- molempien vanhempien herrojen puolisot. Seurueen nuorin
jäsen oli hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes, nuori, melkoisen
varakas mies, joka oli, käytettyään loppuun kaikki Euroopan
pääkaupunkien tarjoamat huvittelumahdollisuudet, mielellään ottanut
varteen tämän tilaisuuden käydä toiselta mantereelta etsimässä
kiihoketta ja seikkailuja.
Hänestä oli kaikki ei-eurooppalainen enemmän tai vähemmän sietämätöntä;
mutta silti hän ei ollut laisinkaan vastahakoinen nauttimaan outojen
seutujen uutuudesta ja parhaansa mukaan huvittelemaan tutkimalla niiden
alkuasukkaitakin, niin torjuttavilta kuin ne kotona olisivatkin
saattaneet hänestä näyttää. Sävyltään hän oli säyseä ja kaikille
kohtelias -- mahdollisesti hitusen jäykempi ja jörömpi niille, joita
piti halvemmasta savesta muovattuina, kuin niille harvoille, jotka hän
mielessään tunnusti vertaisiksensa.
Luonto oli lahjoittanut hänelle mainion ruumiinrakenteen ja kauniit
kasvot sekä riittävän määrän tervettä arvostelukykyä hänen
käsittääkseen, että vaikka hän saattoikin nauttia ylemmyytensä
tunteista joukkoja kohtaan, niin oli vähän luultavaa, että joukot
samasta syystä kovinkaan haltioituivat. Ja niin hän helposti säilytti
mitä kansanomaisimman ja miellyttävimmän miehen maineen; ja miellyttävä
hän todella olikin. Pieni itsekkyyden häivä tuli toisinaan näkyville,
mutta ei koskaan niin tuntuvana, että se olisi rasittanut hänen
tovereitaan. Tällainen oli lyhyesti sanoen tämä eurooppalaisen
sivistyksen ylellisyyteen tottunut jalosukuinen herra Morison Baynes.
Millainen olisi hänen jalosukuisuutensa keskiafrikkalainen Morison
Baynes, oli vaikea arvata.
Miriam oli muukalaisten parissa aluksi ujo ja vähäpuheinen. Hänen
hyväntekijänsä olivat katsoneet parhaaksi olla mainitsematta hänen
omituisesta menneisyydestänsä, ja niin pidettiin häntä heidän
kasvattinaan, jonka entisyyttä ei käynyt tiedustaminen, koska siitä ei
oltu mainittu. Vieraat tapasivat hänessä herttaisen ja vaatimattoman,
nauraa helskyttelevän ja reippaan tytön, jolta eivät koskaan loppuneet
omituiset ja huvittavat viidakkotarinat.
Hän oli ratsastellut paljon sen vuoden aikana, jonka oli viettänyt
Bwanan ja My Dearin kanssa. Hän tunsi jokaisen puhveleille mieluisan,
verhoavan kaislikon joen varrella, jonne ne saapuivat rypemään ja
sammuttamaan janoansa. Hän tunsi tusinan verran paikkoja, missä
leijonilla oli luolansa, ja kuivemmalla maalla jokaisen juomarapakon
aina kolmen neljänkymmenen kilometrin päähän virrasta. Erehtymättömän
tarkasti, niin että hänen vaistonsa tuntui melkein yliluonnolliselta,
hän osasi vainuta isoimmat kuten pienimmätkin eläimet niiden
lymypaikkoihin asti. Mutta erityisesti heitä kaikkia hämmästytti hänen
kykynsä silmänräpäyksessä tuntea petojen läsnäolo, joita muut eivät
voineet nähdä eivätkä kuulla, vaikka kuinka pinnistivät aistejansa.
Herra Morison Baynesista oli Miriam mitä sievin ja herttaisin toveri.
Hän ihastui tyttöön heti alussa. Ehkä varsinkin senvuoksi, että hän ei
ollut odottanut tapaavansa tällaista seuraa lontoolaisten tuttaviensa
afrikkalaisella maatilalla. He olivat paljon yhdessä, koska olivat
pikku seurueen ainoat naimattomat henkilöt. Kokonaan tottumaton kun
Miriam oli senkaltaisten miesten seuratoveriksi kuin Baynesin, tenhosi
tämä häntä. Hänen kertomuksensa suurista iloisista kaupungeista, jotka
hän hyvin tunsi, herättivät neitosessa ihastusta ja ihmettelyä. Siinä,
että hänen jalosukuisuutensa Morison aina esiintyi edukseen näissä
kuvauksissa, näki Miriam vain mitä iuonnollisimman seurauksen hänen
liikkumisestaan tarinansa näyttämöllä; -- missä tahansa Morison olikin,
siellä täytyi hänen olla sankarina, niin ajatteli tyttö.
Nuoren englantilaisen alituinen läsnäolo himmensi Korakin kuvaa.
Sensijaan, että Korak oli ennen ollut hänelle nykyisyyttä, huomasi
Miriam nyt, että hän oli pelkkä muisto. Tälle muistolle hän pysyi
uskollisena; mutta mitäpä merkitsee muisto kiehtovan todellisuuden
rinnalla?
Vieraiden saapumisesta asti Miriam ei ollut koskaan seurannut miehiä
metsästysretkille. Hän ei koskaan ollut erikoisesti pitänyt
tappamisurheilusta. Jälkien seuraaminen oli hänestä hauskaa, mutta
tappamiseen pelkän tappamisen vuoksi hän ei voinut viehättyä, vaikka
olikin ollut pieni villitär ja jossakin määrin vieläkin oli. Bwanan
käydessä ampumassa riistaa ravinnoksi tyttö oli aina ollut hänen
innokkaana kumppaninaan; mutta lontoolaisten vieraiden saavuttua oli
metsästäminen raaistunut pelkäksi surmaamiseksi. Tuhoteurastusta isäntä
ei kylläkään sallinut; mutta eräretkillä käytiin kuitenkin vain päiden
ja taljojen vuoksi eikä muonitustarkoituksessa. Niinpä Miriam jäikin
niiltä pois, viettäen päivänsä joko My Dearin kanssa varjoisella
kuistilla tai ratsastaen mielikkiponillaan kenttien yli tai metsän
reunaan. Sinne hän jätti ratsunsa kytkemättömäksi siksi aikaa kun itse
hyppäsi puihin, hetkiseksi antautuakseen siihen eheään riemuun, jota
hänen aikaisemman lapsuutensa villiin, vapaaseen elämään palaaminen
tuotti.
Silloin välähteli hänen mieleensä jälleen Korakin kuva, ja vihdoin hän
väsyneenä hyppimiseen ja heilauttelemaan itseään puusta puuhun
oikaisihe tavallisesti jollekin oksalle mukavaan asentoon ja uinaili.
Ja sitten, kuten tapahtui tänäänkin, hän havaitsi Korakin piirteiden
vähitellen hämärtyvän ja kuvan vaihtuvan toiseksi, ahavoittuneen,
puolialastoman tarmanganin muuttuvan pienellä metsästyshevoseila
ratsastavaksi khakipukuiseksi englantilaiseksi.
Ja hänen uneksiessaan kuului hänen korviinsa heikosti jonkun matkan
päästä säikähtyneen vohlan määkinää. Miriam havahtui heti
tarkkaavaiseksi. Ette te tai minä, vaikkapa olisimme kyenneet niin
etäältä erottamaan tuon surkean valituksen, olisi sitä tajunneet, mutta
Miriam kuuli siinä sellaista kauhua, joka valtaa märehtijän, kun
petoeläin on lähettyvillä ja pako mahdoton.
Korakille oli ollut huvina ja urheiluna ryöstää Numalta sen saalis,
milloin mahdollista, ja myöskin Miriam oli usein tuntenut vavahduttavaa
riemua siepatessaan jonkun herkkupalasen melkein eläinten kuninkaan
kidasta. Vohlan määintä palautti nyt hänen mieleensä muiston kaikista
entisistä riemunvärähdyksistä. Heti tunsi hän kiihkeää halua jälleen
ruveta piilosille kuoleman kanssa.
Nopeasti hän irroitti ratsastushameensa ja heitti sen pois, -- se oli
kovin hankala, jos mieli vikkelästi pujahdella puiden oksilla. Hänen
ratsassaappaansa ja sukkansa saivat seurata hametta, sillä ihmisen
paljas jalkapohja ei luiskahtele kuivassa eikä kosteassakaan
puunkuoressa, kuten kova saappaanantura. Hän olisi kernaasti riisunut
ratsastushousunsakin, mutta My Dearin äidilliset kehoitukset olivat
saaneet Miriamin vakuutetuksi, ettei ollut säädyllistä maailmassa
vaeltaa alastomana. Hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko. Kivääri
oli vielä tupessaan ponin häpäällä. Revolveriansa hän ei ollut ottanut
mukaansa.
Vohla määki vielä, kun Miriam ryntäsi nopeasti sen suunnalle, jonka hän
tiesi johtavan suoraan eräälle juomakuopalle päin. Paikka oli
aikaisemmin ollut pelottavassa maineessa sinne kerääntyvien leijonain
vuoksi, mutta viimeiseltä ei ollut havaittu petoeläimiä liikuskelevan
tämän juomarapakon seutuvilla. Miriam oli kuitenkin varma siitä, että
määkimisen syynä oli joko leijonan tai pantterin läsnäolo.
Pian hän sen saisi tietää, sillä hän läheni nopeasti tuota
säikähtynyttä eläintä. Eteenpäin rientäessään hän ihmetteli, että äänet
yhä kuuluivat samalta kohdalta. Miksei vohla juossut pois? Mutta kun
hän tuli pienen eläimen näkyville, selvisi hänelle asia. Vohla oli
kytketty paaluun allikon viereen.
Miriam pysähtyi läheisen puun oksille ja tarkkasi ympäröivää aukeamaa
nopeilla, läpitunkevilla katseilla. Missä oli metsästäjä? Bwana
väkineen ei metsästänyt sillä tavoin. Kuka olikaan sitonut tämän pienen
eläin-paran Numan houkutteluksi? Bwana ei koskaan sallinut moisia
tekoja alueillansa, ja hänen sanansa oli lakina niille, jotka
metsästivät monenkin tunnin matkan päässä hänen maatilaltansa.
Kaiketi joitakin vaeltelevia villejä, ajatteli Miriam; mutta missä ne
olivat? Eivät edes hänen terävät silmänsä voineet niitä keksiä. Ja
missä oli Numa? Miksei se jo aikoja sitten ollut karannut tämän
turvattoman herkkupalan niskaan? Että se oli jossakin lähellä, ilmeni
vohlan surkeasta parkumisesta. Ah! Nyt hän sen näki. Se oli vesakkoon
kyyristyneenä muutaman metrin päässä Miriamista oikealle. Vohla oli
tuulen alapuolella ja saattoi täydelleen tuntea sen pelottavan hajun,
joka ei saapunut Miriamin nenään.
Kiertää aukeaman toiselle puolelle, missä puut ulottuivat lähemmäksi
vohlaa, hypätä nopeasti pienen eläimen viereen ja katkaista liekaköysi,
olisi ollut vain hetkisen työ. Sillä hetkellä saattaisi Numa hyökätä,
ja silloin olisi tuskin aikaa ehtiä jälleen puiden turviin. Mutta se
olisi kuitenkin mahdollista. Miriam oli selviytynyt pahemmastakin
pälkäästä monet kerrat sitä ennen.
Mutta eräs ajatus sai hänet hetkiseksi epäröivänä pysähtymään; se
johtui pikemmin näkymättömäin metsästäjäin kuin Numan pelosta. Jos
siellä oli vieraita neekereitä, niin keihäät, jotka niillä oli valmiina
Numan varalta, voivat yhtä helposti viuhahtaa jokaista vastaan, ken
uskalsi päästää irti heidän syöttinsä, kuin saalista kohti, jota he
täten koettivat viekoitella ansaan. Taaskin ponnisteli vohla
vapautuakseen. Taaskin koski sen surkea valitus tytön sydämen helliin
kieliin. Hyljäten varovaisuuden hän alkoi kiertää aukeamaa. Numalta hän
vain koetti salata läsnäolonsa. Vihdoin hän pääsi vastakkaiselle
puolelle. Hetkiseksi hän pysähtyi tähystämään isoa leijonaa ja näki
samassa mahtavan pedon verkalleen kohoavan täyteen korkeuteensa. Kumea
karjaisu ilmaisi, että se oli valmis.
Miriam veti veitsensä tupesta ja hyppäsi maahan. Nopeasti juosten
riensi hän vohlan luo. Numa näki hänet. Se pieksi hännällään
keltaisenruskeita kylkiänsä ja karjui kauheasti. Mutta se jäi
hetkiseksi paikoilleen, -- kaiketi oli tämä viidakosta niin odottamatta
esille juossut outo ilmestys ihmetyttänyt sen toimettomaksi.
Toisetkin silmät katselivat Miriamia -- silmät, joissa kuvastui yhtä
paljon hämmästystä kuin petoeläimen kellervän vihreissä kehissä.
Valkoihoinen, okaisista pensaista rakennetun _boman_ suojaan
piiloutunut mies nousi puoliksi, kun tyttö hyppäsi aukeamalle ja
ryntäsi vohlaa kohti. Hän näki Numan epäröivän. Hän kohotti kiväärinsä
ja tähtäsi petoa rintaan. Tyttö pääsi vohlan luo. Hänen puukkonsa
välähti, ja pieni vanki oli vapaa. Määkäisten mennessään se vilisti
viidakkoon. Sitten tyttö kääntyi palatakseen puun turviin, josta niin
äkkiä ja odottamatta oli hypännyt näkyviin hämmästyttäen jalopeuran,
vohlan ja miehen.