Malbin vielä kaksi luotia toverinsa ruumiiseen lyhyeltä välimatkalta.
Kiihtymyksessään ja kauhussaan ihmetteli Miriam haavoitetun miehen
sitkeähenkisyyttä. Tämän silmät olivat sulkeutuneet, pää valahti
rinnalle, kädet riippuivat velttoina edessä. Mutta kuitenkin hän yhä
seisoi pystyssä, vaikkakin kauheasti hoiperrellen. Vasta kolmannen
luodin osuttua maaliinsa hän suistui maahan kasvoilleen. Sitten Malbin
lähestyi häntä ja potkaisi raa'asti, samalla kiroten. Senjälkeen hän
kääntyi jälleen Miriamiin päin. Hän tarttui taas tyttöön, mutta samalla
hetkellä avautuivat teltan kaistaleet hiljaa, ja aukkoon ilmestyi
pitkä, valkoinen mies. Ei Miriam eikä Malbin nähnyt tulijaa.
Jälkimäinen seisoi selin häneen ja verhosi hänet ruumiillaan tytön
silmiltä. Hän harppasi nopeasti teltan toiselle sivulle, astuen
Jönssonin ruumiin yli. Ensimmäisenä tiedoituksena Malbinille, että hän
ei enemmittä häiriöittä saisi panna toimeen aiettansa, oli hänen
olkapäällensä laskeutunut raskas käsi. Hän kääntyi ja näki ventovieraat
kasvot -- kookkaan, mustatukkaisen, harmaasilmäisen, khakivaatteisiin
ja leveään hellekypäriin puetun miehen. Malbin kurotti taas
revolveriansa, mutta toisen käsi oli ollut hänen omaansa nopeampi, ja
hän näki aseensa sinkoavan maahan teltan seinustalle, pois hänen
ulottuviltaan.
"Mitä tämä merkitsee?" Muukalainen osoitti kysymyksensä Miriamille
kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt. Miriam pudisti päätänsä ja puhui
arabiaa. Heti toisti mies kysymyksen sillä kielellä.
"Nämä miehet vievät minua pois Korakilta", selitti tyttö. "Tämä tahtoi
tehdä minulle pahaa. Tuo toinen, jonka hän juuri äsken tappoi, koetti
häntä siitä estää. Molemmat olivat kovin häijyjä miehiä, mutta tämä on
häijympi. Jos Korakini olisi täällä, niin hän tappaisi hänet. Sinä olet
kaiketi niiden kaltainen etkä siis tapa häntä."
Vieras hymyili. "Hän ansaitsisi kuoleman, siitä ei epäilystäkään",
sanoi hän. "Kerran olisin hänet tappanut; mutta nyt en tapa. Pidän
kuitenkin huolen siitä, että hän ei enää sinua hätyyttele."
"On jo kylliksi hupsuteltu", sanoi muukalainen sitten Malbinille. "Te
ansaitsette kuoleman, mutta minä en ole laki. Minä tiedän, kuka te
olette. Olen kuullut teistä. Teillä ja tuolla toverillanne on mitä
rumin maine. Teidänlaistanne emme me siedä maassamme. Tällä kertaa
päästän teidät menemään; mutta jos kerrankin palaatte, niin panen
korpilain käytäntöön. Ymmärrättekö?"
Malbin sähisi ja uhkaili ja antoi lopuksi perin törkeän haukkumanimen
pidättäjälleen. Siitä hän sai sellaisen rytyytyksen, että hampaat
kalisivat suussa. Asiantuntijat väittävät, että kipein kuritus, mitä
täysikasvuiselle miehelle häntä runtelematta voidaan antaa, on kelpo
vanhanaikainen selkäsauna. Ja sen Malbin nyt saikin.
"Pois täältä nyt!" tiuskasi muukalainen. "Kun ensi kerran minut näette,
niin muistakaa, ken olen", ja hän kuiskasi ruotsalaisen korvaan erään
nimen, mutta se olikin omansa masentamaan roiston tehokkaammin kuin
monet pieksemiset olisivat voineet. Sitten hän antoi miehelle
sysäyksen, joka ilmassa lennätti hänet teltan oven aukosta ulos
nurmikolle kellelleen.
"No", virkkoi hän kääntyen Miriamiin päin, "kellä on tämän niskaasi
kierretyn vehkeen avain?"
Tyttö osoitti Jönssonin ruumista. "Hänellä se on aina", sanoi hän.
Muukalainen penkoi ruumiin vaatteita, kunnes löysi avaimen. Hetkistä
myöhemmin oli Miriam vapaana.
"Sallitko minun palata Korakini luo?" kysyi hän.
"Minä pidän huolta, että sinut viedään takaisin omaisillesi", vastasi
mies. "Keitä ne ovat ja missä on heidän kylänsä?"
Muukalainen oli ihmetellen katsellut hänen omituista raakalaispukuansa.
Puheestansa päättäen hän oli arabialaistyttö; mutta mies ei koskaan
ollut nähnyt arabialaistyttöä noin puettuna.
"Keitä ovat omaisesi? Kuka on Korak?" kysyi hän jälleen.
"Korak! Ka, Korak on apina. Ei minulla muita omaisia ole. Korak ja minä
asumme viidakossa kahden, sittenkun A'ht meni apinain kuninkaaksi." Hän
oli aina siten lausunut Akutin nimen, sillä semmoiselta se oli hänestä
kuulostanut silloin, kun hän ensin joutui Korakin ja apinain pariin.
"Korak olisi päässyt kuninkaaksi, mutta hän ei tahtonut."
Muukalaisen silmiin tuli kysyvä ilme. Hän katseli tyttöä
tarkkaavaisesti. "Vai on Korak apina?" virkkoi hän. "Ja entä sinä, mikä
sinä olet?"
"Minä olen Miriam. Minä olen myöskin apina."
"Hm-m", oli muukalaisen ainoa kuuluva huomautus tähän hämmästyttävään
ilmoitukseen. Mutta hänen ajatuksensa olisi osittain saattanut tulkita
hänen silmiinsä välähtänyt säälivä ilme. Hän lähestyi tyttöä ja yritti
laskea kätensä hänen otsalleen. Miriam vetäysi taaksepäin, villisti
murahtaen. Hymy värähdytti miehen huulia.
"Sinun ei tarvitse minua pelätä", sanoi hän. "Minä en tee sinulle
pahaa. Tahdon vain nähdä, onko sinulla kuumetta -- oletko aivan terve.
Jos olet, niin lähdemme Korakia etsimään." Miriam katsoi suoraan noihin
teräviin harmaisiin silmiin. Varmaankin hän havaitsi niissä
eittämättömän todistuksen niiden omistajan rehellisyydestä, sillä hän
salli vieraan laskea kämmenensä hänen otsalleen ja koettaa valtimoa.
Hänellä ei tuntunut olevan kuumetta.
"Kuinka kauan olet ollut apinana?" kysyi mies.
"Jo pienestä tytöstä, monet, monet vuodet, aina siitä asti kun Korak
tuli ja vei minut isältäni, joka pieksi minua. Siitä asti olen elänyt
puissa Korakin ja A'htin kanssa."
"Missä päin viidakossa Korak asuu?" kysyi muukalainen.
Miriam osoitti suuntaa kädenheilautuksella, jonka kaari kahmaisi
auliisti puolet Afrikan mantereesta.
"Osaisitko takaisin hänen luokseen?"
"En tiedä", vastasi tyttö; "mutta hän osaa kyllä minun luokseni."
"Sitten on minulla suunnitelma", sanoi muukalainen. "Minä asun vain
muutaman päivämatkan päässä täältä. Vien sinut kotiini, jossa vaimoni
pitää sinusta huolta ja hoivaa sinua, kunnes löydämme Korakin tai Korak
löytää meidät. Jos hän löytäisi sinut täältä, löytäisi hän sinut
kylästänikin, eikö niin?"
Muukalainen viipyi siksi, kunnes Malbin oli joukkoineen hävinnyt
viidakkoon pohjoista kohti. Luottavaisena seisoi nyt Miriam hänen
vieressään, ja Gika riippui hennosta, ruskeasta kätösestä. He
haastelivat keskenään, ja mies ihmetteli tytön hapuilevaa arabiaa,
mutta luki sen vihdoin hänen puutteellisten sielunkykyjensä syyksi. Jos
hän olisi tiennyt, että oli vierinyt vuosia siitä, kun tyttö oli sitä
kieltä käyttänyt, siihen asti, kun ruotsalaiset ostivat hänet, ei hän
olisi ihmetellyt, että lapsi oli sen puolittain unohtanut. Oli vielä
toinen syy, miksi sheikin kieli oli niin helposti hämärtynyt hänen
muistissaan -- mutta, sen syyn olemassaoloa ei hän itse saattanut sen
paremmin aavistaa kuin hänen pelastajansakaan.
Tämä koetti suostutella Miriamia palaamaan kanssaan hänen kyläänsä eli
_duariinsa_, kuten sitä arabiaksi nimitetään; mutta tyttö halusi kaikin
mokomin heti ryhtyä etsimään Korakia. Viimeisenä keinona päätti
muukalainen viedä hänet väkisin mieluummin kuin uhrata hänen elämänsä
niille sairaloisille houreille, jotka häntä kiusasivat. Mutta älykkäänä
miehenä hän päätti ensin tehdä tytön mieliksi ja sitten yrittää
johdattaa häntä omalle suunnalleen. Kun he siis lähtivät liikkeelle,
samosivat he ensin etelää kohti, vaikka hänen oma uutistilansa sijaitsi
melkein suoraan idässä.
Vähitellen hän käänsi suunnan yhä idemmäksi ja totesi suureksi
mielihyväkseen, että tyttö ei huomannut mitään poikkeamista
alkusuunnasta. Sillä välin kävi Miriam yhä luottavaisemmaksi. Ensiksi
hän oli vain vaistomaisesti taipunut uskomaan, että tämä iso tarmangani
ei mielinyt tehdä hänelle pahaa; mutta kun päivät kuluivat ja hän sai
kokea muukalaisen herkeämätöntä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, tuli
hän verranneeksi häntä Korakiin ja kiintyi häneen hartaasti, vaikkei
hänen uskollisuutensa apinamiestä kohtaan silti laisinkaan heikentynyt.
Viidentenä päivänä he saapuivat äkkiä isolle tasangolle, ja
metsänlaidasta näki tyttö aidattuja vainioita ja joukon rakennuksia,
jotka sijaitsivat jonkun matkan päässä. Silloin hän hätkähti
kummastuneena.
"Missä me olemme?" kysyi hän osoittaen sinnepäin.
"Me emme voineet löytää Korakia", vastasi mies, "ja kun tiemme kävi
duarini lähettyviltä, toin sinut tänne odottamaan ja lepäämään vaimoni
luona, kunnes mieheni voivat löytää apinasi tai se löytää sinut. Näin
on parempi, pienokaiseni. Meidän luonamme olet paremmassa turvassa ja
onnellisempi."
"Minua peloittaa, bwana", sanoi tyttö. "Sinun duarissasi ne pieksevät
minua niinkuin pieksi sheikkikin, isäni. Päästä minut menemään takaisin
viidakkoon. Sieltä löytää Korak minut. Hänen mieleensä ei juolahtaisi
etsiä minun valkoisen miehen duarista."
"Kukaan ei piekse sinua, lapsi", vastasi mies. "Olenko minä sinua
piessyt? Katso, täällä ovat kaikki minun väkeäni. Ne kohtelevat sinua
hyvin. Meillä ei ketään piestä. Vaimoni on sinulle varmasti hyvin
ystävällinen, ja vihdoin saapuu Korak, sillä minä lähetän miehiä häntä
etsimään."
Tyttö pudisti päätänsä. "Ne eivät voisi tuoda häntä, sillä hän tappaisi
ne kuten kaikki ovat yrittäneet häntä tappaa. Minä pelkään. Anna minun
mennä, bwana."
"Sinä et osaisi mennä kotiseudullesi. Sinä eksyisit. Leopardit ja
leijonat kaappaisivat sinut jo ensi yönä, etkä lopultakaan löytäisi
Korakiasi. Parempi on, että jäät meidän luoksemme. Enkö minä
pelastanut sinua häijyn miehen käsistä? Etkö siitä ole minulle hiukan
kiitollisuudenvelassa? Jää siis luoksemme ainakin muutamiksi viikoiksi,
kunnes voimme päättää, mikä on sinulle parasta. Sinä olet vain pieni
tyttönen -- olisihan väärin päästää sinua yksinäsi viidakkoon."
Miriam nauroi. "Viidakko", sanoi hän, "on minun isäni ja äitini. Se on
ollut minulle ystävällisempi kuin ihmiset. En minä metsää pelkää. Enkä
pelkää leopardia tai leijonaakaan. Minä kuolen, kun aikani tulee.
Mahdollisesti surmaa minut leopardi tai leijona tai ehkä mitätön
itikka, joka ei ole isompi kuin pienimmän sormeni pää. Kun leijona
karkaa kimppuuni tai se pikkarainen itikka pistää minua, silloin minua
pelottaa -- voi, pelottaa niin kauheasti, sen tiedän; mutta elämä olisi
tosiaan kovin kurjaa, jos minun pitäisi alinomaa pelätä asioita, jotka
eivät vielä ole tapahtuneet. Jos leijona minut surmaa, ei kauhuani
kestä kauan; mutta jos se pikku itikka pistää minua, täytynee minun
kärsiä päiväkausia ennenkuin kuolen. Siksipä pelkäänkin leijonaa
kaikkein vähimmin. Hän on iso ja meluisa. Minä voin kuulla tai nähdä
tai vainuta hänet kyllin ajoissa ja pelastua; mutta jos milloin satun
kädelläni koskettamaan tai jalallani polkaisemaan sitä pientä itikkaa,
en aavistakaan sen läsnäoloa, ennenkuin tunnen kuolettavan pistoksen.
Ei, minä en pelkää viidakkoa. Minä rakastan sitä. Mieluummin kuolisin
kuin iäksi jättäisin sen; mutta sinun kansasi kylä on viidakon
liepeillä. Sinä olet ollut minulle ystävällinen. Minä teen niinkuin
haluat ja jään tänne vähäksi aikaa, Korakini tuloa odottamaan."
"Hyvä on!" sanoi mies ja astui edellä kukkien verhoamaa huvilaa kohti,
jonka takana sijaitsivat hyvin hoidetun afrikkalaisen maatilan aitat ja
ulkorakennukset.
Hennoilla sormillaan pitäen kummallakin puolellaan astelevan susikoiran
kaulahihnasta käveli Miriam asumusta kohti, jonka eteisessä
valkopukuinen nainen heilutti nenäliinaa tervetuloksi palaavalle
herralleen. Nyt osoittivat tytön silmät enemmän pelkoa kuin ennen
outojen miesten tai villien petojen läsnäollessa. Hän epäröi ja loi
vetoavan katseen mieheen.
"Hän on vaimoni", sanoi tämä. "Hän lausun sinut ilomielin
tervetulleeksi."
Nainen tuli polkua pitkin heitä vastaan. Mies suuteli häntä ja kääntyen
Miriamiin päin esitteli hänet puhuen arabiankieltä, niin että tyttö
ymmärsi.
"Tämä on Miriam, _my dear_", sanoi hän ja kertoi viidakonorvon tarinan,
mikäli sen tunsi.
Miriam näki, että nainen oli kaunis. Hän näki myös, että lempeys ja
hyvyys olivat poistamattomasti leimatut hänen kasvoihinsa. Miriam ei
enää pelännyt häntä, ja kun rouva oli kuullut tytön lyhyen tarinan ja
tuli häntä syleilemään ja suutelemaan, nimittäen häntä "pieneksi
rakkaaksi poloiseksi", värähti Miriamin pikku sydämessä. Hän kätki
kasvonsa uuden ystävänsä povelle tuntiessaan hänen äänessään sen
äidillisen säveleen, jota ei ollut kuullut niin moniin vuosiin, että
oli sen kokonaan unohtanut. Hän painoi kasvonsa ystävälliselle
povelle ja itki niinkuin ei ollut eläissään itkenyt -- hänelle
itselleen käsittämättömän huojennuksen ja ilon kyyneleitä.
Näin saapui Miriam, villi pikku mangani, rakkaasta viidakostaan
sivistyneen ja hienostuneen kodin keskuuteen. "Bwana" ja "My Dear",
kuten hän ensin oli kuullut heitä nimitettävän ja itse yhä nimitti,
olivat hänelle jo kuin isä ja äiti. Kun hänen villi pelkonsa kerran oli
haihdutettu, meni hän luottamuksessaan ja rakkaudessaan toiseen
äärimmäisyyteen. Nyt hän oli valmis odottamaan täällä, kunnes Korak
löydettäisiin tai Korak löytäisi hänet. Hän ei luopunut siitä
ajatuksesta -- Korak, hänen Korakinsa, oli aina ensimmäisenä.
VIIDESTOISTA LUKU
Taistelu mustien kanssa
Ja kaukana laajassa viidakossa heilautteli Korak itseänsä puusta
puuhun, monet haavat ruumiissaan, jähmettyneestä verestä kankeana,
raivon ja surun polttaessa sydäntä, ja samosi yhä etäämmälle,
paviaaneja etsimään. Hän ei ollut tavannut niitä sieltä, missä oli ne
viimeksi nähnyt, eikä niiden lavallisilta tyyssijoilta; mutta hän
seurasi niiden jättämiä hyvin selviä jälkiä ja vihdoin ne tavoittikin.
Hänen saapuessaan niiden luo ne liikkuivat hitaasti, mutta uutterasti
etelään päin yhdellä niistä ajoittaisista vaelluksistaan, joiden syyn
paviaani itse parhaiten tietänee. Nähdessään tuulen alta saapuvan
valkoisen soturin pysähtyi lauma hänet äkänneen vartijan
varoitushuudosta. Siinä oli mölyä ja mörinää, ja kankeakoipiset urokset
reuhtoivat aika lailla. Hermostuneella, kimeällä äänellä huutelivat
emot poikasiaan vierelleen ja siirtyivät niiden kera turvaan herrojen
puolisoittensa taakse.
Korak kutsui äänekkäästi kuningasta, joka tutun säveleen kuullessaan
lähestyi hitaasti, varovaisesti ja yhä jäykkäsäärisenä. Sen täytyi
saada varmennukseksi vielä nenänsä todistus ennenkuin se tohti ihan
empimättä luottaa korviinsa ja silmiinsä. Korak seisoi aivan
hievahtamatta. Jos hän silloin olisi lähestynyt, olisi se saattanut
johtaa välittömään hyökkäykseen tai yhtä helposti pakokauhuun. Villit
eläimet ovat herkkähermoisia. Verrattain helppoa on ärsyttää ne
jonkinlaiseen hysteeriseen vimmaan, joka voi herättää joko murhakiihkoa
tai ilmetä raukkamaisena pelkuruutena. Kuitenkin on epätietoista onko
villieläin koskaan todella pelkuri.
Paviaanikuningas lähestyi Korakia. Se kiersi häntä yhä ahtaammassa
kaaressa, möristen, röhkien ja haistellen. Korak puhui sille.
"Minä olen Korak", sanoi hän. "Minä avasin sinun vankihäkkisi. Pelastin
sinut tarmanganien käsistä. Minä olen Korak, Tappaja. Olen sinun
ystäväsi."
"Öhöö!" röhkäisi kuningas. "Niin, sinä olet Korak. Korvani sanoivat
minulle, että olit Korak. Silmäni sanoivat minulle, että olit Korak.
Nyt kertoo nenänikin, että olet Korak. Minun nenäni ei milloinkaan
erehdy. Minä olen sinun ystäväsi. Tule, lähdetään yhdessä riistaa
ajamaan!"
"Korak ei voi nyt metsästää", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat
varastaneet Miriamin... Ne ovat sitoneet hänet kylässään. Ne eivät
mieli päästää häntä, ja Korak yksinään ei kykene häntä vapauttamaan.
Korak vapautti sinut. Tahdotko nyt kansoinesi lähteä vapauttamaan
Miriamin?"
"Gomanganeilla on paljon teräviä sauvoja, joita ne heittelevät. Ne
lävistävät meikäläisten ruumiit. Ne tappavat meidät. Gomanganit ovat
pahaa kansaa. Ne tappavat meidät kaikki, jos menemme niiden kylään."
"Tarmanganeilla on sauvoja, jotka synnyttävät äänekästä melua ja
surmaavat pitkän matkan päästä", vastasi Korak. "Niillä oli sellaisia
silloinkin, kun Korak vapautti sinut ansasta. Jos Korak olisi juossut
tiehensä luotanne, olisit nyt vankina tarmanganeilla."
Paviaani raapaisi päätänsä. Säännöttömässä kaaressa sen ja apinamiehen
ympärillä istua kököttivät lauman urokset. Ne vilkuttivat silmiänsä,
töykkivät toisiansa saadakseen edullisimman aseman, tonkivat lahoavia
kasvijätteitä siltä varalta, että sattuisivat löytämään herkullisen
madon, tai silmäilivät haluttomina kuningastaan ja vierasta, joka
nimitti itseänsä manganiksi sekin, mutta pikemmin muistutti vihattuja
tarmanganeja. Kuningas katseli muutamia vanhempia alamaisiaan,
ikäänkuin odottaen ehdotuksia.
"Meitä on liian vähän", mörähti yksi.
"Onhan mäkiseudun paviaanit", ehdotti toinen. "Niitä on yhtä paljon
kuin lehtiä metsän puissa. Nekin vihaavat gomanganeja. Ne taistelevat
mielellään. Ne ovat aika hurjia. Pyytäkäämme ne mukaamme. Silloin
voimme surmata kaikki gomanganit viidakosta." Se nousi ja röhki
kauheasti ja nosti kankeat karvansa pystyyn.
Korak ei voinut suostuttaa apinoita. Ne tahtoivat kernaasti auttaa
häntä, mutta niiden oli tehtävä se omalla tavallaan, mikä merkitsi,
että niiden oli hankittava mukaansa vuoristosta heimolaisensa ja
liittolaisensa. Korakin täytyi siis antaa perään. Tällä hetkellä hän ei
muuta voinut kuin hoputtaa niitä, ja hänen ehdotuksestaan suostuivat
kuningas ja kaksitoista mahtavimmista uroksista lähtemään Korakin
kanssa vuoriseudulle, jättäen muun lauman jälkeensä.
Kun paviaanit kerran olivat yhtyneet seikkailuun, innostuivat ne siitä
melko lailla. Lähetystö lähti heti matkaile. Taivallettiin nopeasti,
mutta apinamiehen ei ollut vaikea pysyä manganien mukana. Ne pitivät
kauheaa metakkaa samotessaan puiden välitse, siten koettaen uskotella
edellään oleville vihollisille, että suuri lauma oli lähestymässä,
sillä milloin paviaanit matkustavat isoissa joukoissa, ei ole
ainoatakaan viidakon olentoa, jonka tekisi mieli niitä häiritä. Milloin
maan laatu vaati pitkää taivallusta tasaisella tantereella ja puiden
välit olivat isot, liikkuivat ne hiljalleen, tietäen, että melulla ei
voitaisi pettää leijonaa ja leopardia silloin, kun nämä saattoivat omin
silmin selvästi nähdä, että vain kourallinen paviaaneja oli matkalla.
Kaksi päivää riensi joukko villin seudun läpi, saapuen tiheästä
viidakosta avonaiselle tasangolle ja sen yli vilistettyään hirsimetsää
kasvaville vuorenrinteille. Täällä ei Korak ollut koskaan ennen
liikkunut. Se oli hänelle uutta seutua, ja vaihtelu näköpiiriä
rajoittavan viidakon yksitoikkoisuuden jälkeen tuntui miellyttävältä.
Mutta tällä kertaa hän ei juuri välittänyt luonnon kauneudesta. Miriam,
hänen Miriaminsa, oli vaarassa. Kunnes Miriam olisi vapautettu ja
jälleen hänellä, ajatteli hän vähän mitään muuta.
Kerran metsään päästyään, joka verhosi vuorenrinteitä, etenivät
paviaanit hitaammin. Alituisesti he ääntelivät valittelevaa
kutsumissäveltä. Sitten ne kuuntelivat hiljaa. Vihdoin kuului kaukaa
suoraan edestäpäin heikko vastaus.
Paviaanit jatkoivat samoiluaan äänten suuntaan, jotka metsän läpi
värähtelivät niitä kohti väliaikoina, kun ne itse olivat vaiti. Näin
kutsuen ja kuunnellen ne tulivat lähemmäksi sukulaisiaan, jotka, kuten
Korakille selvisi, saapuivat monilukuisena parvena niitä vastaan; mutta
kun vuoriston paviaanit vihdoin tulivat näkyviin, hämmästyi apinamies
silmiensä eteen ilmestyvää todellisuutta.
Tiiviiltä seinältä näyttävä paljous isoja paviaaneja ulottui
maanpinnalta puiden oksien lomitse korkeimmalle tasanteelle minkä
varaan ne uskalsivat ruumiinpainonsa jättää. Verkalleen ne lähenivät
äännellen kaameaa, valittelevaa kutsuaan ja taempaa, niin kaukaa kuin
Korakin silmät saattoivat lehvistön läpi nähdä, nousi tiiviiden seinien
tavoin yhä lisää tovereita taajoina toisiaan koskettelevina parvina.
Niitä oli tuhatmäärin. Apinamies ei voinut olla ajattelematta, mikä
tulisi hänen pienen joukkueensa kohtaloksi, jos joku kommellus
hetkeksikin ärsyttäisi vaikkapa yhden ainoan noista tuhansista
eläimistä raivoon tai säikähdyttäisi jonkun.
Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Molemmat kuninkaat lähestyivät
toisiaan tapansa mukaan ahkerasti nuuskien nenällään ja karvat
pystyssä. Ne totesivat kuka kumpikin oli. Sitten kumpikin raaputteli
toisensa selkää. Hetkistä myöhemmin ne haastelivat keskenään. Korakin
ystävä selitti vierailun tarkoituksen, ja vasta nyt näyttäysi Korak.
Tähän asti hän oli lymyillyt pensaan takana. Vuoripaviaanien kiihtymys
oli suuri, kun ne hänet näkivät. Hetkiseksi pelkäsi Korak, että hänet
revittäisiin palasiksi, mutta hän pelkäsi vain Miriamin tähden. Jos hän
kuolisi, ei ketään olisi tyttöä auttamassa.
Molempain kuninkaitten onnistui kuitenkin tyynnyttää rahvas, ja Korakin
sallittiin lähestyä. Verkalleen tulivat vuoripaviaanit häntä
lähemmäksi. Ne haistelivat häntä joka puolelta. Kun hän haastoi niille
niiden omalla kielellä, kummastuivat ne ja riemastuivat. Ne puhuivat
hänelle ja kuuntelivat hänen puhettansa. Hän kertoi niille Miriamista
ja heidän elämästään viidakossa, jossa he olivat koko apinakansan
ystäviä, pienestä manusta isoon manganiin asti.
"Gomanganit, jotka ovat vieneet minulta Miriamin, eivät ole teidän
ystäviänne", sanoi hän. "Ne tappavat teidän väkeänne. Alangon paviaanit
ovat liian harvalukuisia mennäkseen niitä vastaan. Olen kuullut näiltä
sukulaisiltanne, että teitä on hyvin paljon ja että olette hyvin
urhoollisia -- että teidän lukumääränne on kuin tasankojen
ruohonkortten tai metsän lehtien ja että norsukin, Tantor, pelkää teitä
uljuutenne vuoksi. Olen kuullut, että te hyvin mielellänne tulette
mukanamme gomanganien kylään rankaisemaan häijyä kansaa, sillä välin
kun minä, Korak, Tappaja, kannan pois Miriamini."
Vuoripaviaanien kuningas pullisti rintaansa ja astua tepsutteli tosiaan
hyvin jäykkäkoipisesti. Samoin tekivät monet isot urokset sen
alamaisista. Niille olivat mieluisia ja imartelevia vieraan
tarmanganin sanat, joka nimitti itseään manganiksi ja puhui ihmisen
karvaisten esivanhempain kieltä.
"Niin", sanoi yksi, "me vuorelaiset olemme mahtavia taistelijoita.
Tantor pelkää meitä. Numa pelkää meitä. Sheeta pelkää meitä.
Vuoriseudun gomanganit kiittävät onneansa, kun pääsevät rauhassa
ohitsemme. Minä yhtenä tulen kanssasi alankomaan gomanganien kylään.
Minä olen kuninkaan ensimmäinen uroslapsi. Yksinäni kykenen minä
tappamaan kaikki alhaisen maan gomanganit" ja se pullisti rintaansa ja
astella tepsutteli kopeasti edestakaisin, kunnes erään toverin syyhyvä
selkä vaati sen uutteraa huomiota.
"Minä olen Gub", huusi toinen. "Taisteluhampaani ovat pitkät. Ja
terävät. Ja vahvat. Monen gomanganin pehmeään lihaan olen ne upottanut.
Yksinäni minä surmasin Sheetan sisaren. Gub tulee kanssasi alangoille
ja tappaa niin monta gomangania, ettei jää ruumiiden lukijaa" -- ja
sekin röyhenteli ja teikaroi naaraiden ja nuoren väen ihailevien
silmien edessä.
Korak vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen.
"Teikäläiset urokset ovat hyvin uljaita", sanoi hän; "mutta uljain
kaikista on kuningas."
Näin puhuteltuna pörrökarvainen uros, joka vielä oli parhaissa
voimissaan -- muutoin se ei enää olisikaan ollut kuninkaana --, mörisi
raivokkaasti. Metsän kaiku vastasi sen voimakkaisiin huutoihin.
Pikkupaviaanit tarrautuivat pelokkaina emojensa karvaiseen kaulaan.
Kuin sähköistettyinä hyppäsivät urokset korkealle ilmaan ja yhtyivät
kuninkaansa karjuvaan uhmanhuutoon. Meteli oli kauhea.