sivalsi sillä häntä kohti, saivat neekerit täysin määrin kokea, mitä
kuritusmahdollisuuksia oli joustavissa lihaksissa oudon valkoisen
jättiläisen ruskean, sametinpehmeän ihon alla. Hän ryntäsi heidän
keskeensä niin hurjana kuin koskaan on vimmastuneen uros-elefantin
tapana. Hän iski oikeaan ja vasempaan, kaataen ne harvat, jotka olivat
kyllin uhkarohkeita häntä vastustamaan; ja selvää oli, että jollei
keihäänheitto sattuisi häntä kaatamaan, kukistaisi hän koko kylän ja
anastaisi takaisin tyttönsä. Mutta vanha Kovudu ei antanut niin
helpolla riistää itseltään tytöstä saatavia lunnaita; nähdessään että
heidän heikkoutensa johtui heidän hyökkäyksensä huonosta kurista, josta
tähän asti oli ollut tuloksena vain sarja kaksinotteluja valkoisen
soturin kanssa, hän kutsui kylänmiehensä pois ja järjestäen heidät
tiiviiksi joukoksi tytön ja kahden tätä vartioivan soturin ympärille
käski heidän tyytyä pelkkään apinamiehen hyökkäysten torjumiseen.
Yhä uudestaan hyökkäsi Korak tätä keihäänkärjillä vahvistettua
ihmismuuria vastaan. Yhä uudestaan työnnettiin hänet takaisin, ja usein
hän sai vakavia haavoja kehoitukseksi suurempaan varovaisuuteen. Hän
oli kiireestä kantapäähän punaisena omasta hurmeestansa, ja vihdoin hän
verenvuodosta heikontuneena katkerin mielin totesi, ettei hän yksinään
voinut tehdä enempää Miriaminsa auttamiseksi.
Silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus. Hän parkaisi kovalla
äänellä tytölle, joka nyt oli toipunut tajuihinsa.
"Korak lähtee", huusi hän; "mutta hän palaa pelastamaan sinut
gomanganien käsistä. Hyvästi, Miriamini, Korak tulee jälleen luoksesi."
"Hyvästi!" huusi tyttö vastaukseksi. "Miriam odottaa, kunnes tulet."
Kuin salama ja ennenkuin he saattoivat aavistaa hänen tarkoitustansa ja
ehkäistä häntä, kääntyi Korak, kiiti kylän poikki ja hävisi yhdellä
hyppäyksellä isoon puuhun, joka oli hänen valtatienään Kovudun kylään.
Keihästuisku saattoi häntä, mutta sen ainoana tuloksena oli viidakon
pimennosta kajahtava härnäävä nauru.
KOLMASTOISTA LUKU
Miriam myydään
Jälleen sidottuna ja ankarasti vartioituna Kovudun omassa hökkelissä
Miriam näki yön kuluvan ja uuden päivän valkenevan, eikä hänen joka
hetki odottamansa Korak vielä palannut. Hän ei epäillytkään, että
nuorukainen tulisi takaisin, ja vielä varmempi hän oli siitä, että hän
vapauttaisi hänet vankeudesta. Miriamista Korak oli miltei kaikkivoipa.
Tyttö näki Korakissa toteutuneena kaikki, mikä hänen villissä
maailmassaan oli jalointa, väkevintä ja parasta. Hän oli ylpeä Korakin
uljuudesta ja palvoi häntä sen hellän huomaavaisuuden vuoksi, jota
poika aina oli hänelle osoittanut.
Korakia odotellessaan Miriam uneksi hänestä ja kaikesta, mitä
nuorukainen hänelle merkitsi. Hän vertasi tätä sheikkiin, isäänsä, ja
ankaraa, harmaantunutta vanhaa arabialaista ajatellessaan hän tunsi
puistatusta. Mustat raakalaisetkin olivat olleet hänelle vähemmän
tylyjä. Ymmärtämättä heidän kieltään hän ei voinut arvata, missä
tarkoituksessa he pitivät häntä vankina. Hän tiesi ihmisten syövän
ihmisiä ja oli odottanut joutuvansa villien ruuaksi; mutta nyt hän oli
ollut heidän keskuudessaan jonkun aikaa, eikä hänelle ollut mitään
pahaa tapahtunut. Hän ei tiennyt, että oli lähetetty viestinviejä
sheikin etäiseen kylään hieromaan kauppaa lunnaista. Hän ei tiennyt,
eikä tiennyt Kovudukaan, että viestinviejä ei milloinkaan ollut päässyt
määräpaikkaansa -- että hän oli tavannut Jönssonin ja Malbinin safarin
ja alkuasukasten tapaan puheliaana paljastanut saamansa tehtävän
ruotsalaisten mustille palvelijoille. Nämä olivat ennen pitkää
kertoneet asian isännilleen, ja seurauksena oli, että melkein heti kun
viestinviejä oli lähtenyt heidän leiristään jatkamaan matkaansa ja
ehtinyt näkyvistä, kuului laukaus, ja mies kellahti hengetönnä
vesakkoon, selkä kiväärinluodin lävistämänä.
Vähää myöhemmin asteli Malbin takaisin leiriin, jossa hän koetti
selittää tähdänneensä sievää kaurista mutta ampuneensa harhaan.
Ruotsalaiset tiesivät, että heidän miehensä vihasivat heitä ja että
julkinen vihollisuus Kovudua vastaan heti ensi tilassa kerrottaisiin
päällikön korviin. Eikä heillä ollut riittävästi tuliaseita eikä
luotettavia seuralaisia rohjetakseen suututtaa ovelaa vanhaa
päällikköä.
Tämän välitapauksen jälkeen sattui seikkailu paviaanien ja eläimiin
ihmisiä vastaan liittyneen valkoisen villin kanssa. Vain taitavilla
manööveritempuilla ja paljon ruutia tuhlaamalla oli ruotsalaisten
onnistunut lyödä raivostuneet apinat takaisin, ja vielä tuntikausia
jälkeenpäin saartoi heidän leiriänsä monisatainen parvi murisevia,
kirkuvia paholaisia.
Pyssyt kädessä torjuivat ruotsalaiset lukuisia rajuja hyökkäyksiä,
jotka vain pätevän johdon puutteessa koituivat vähemmän tehokkaiksi
seurauksiltaan kuin ne näköjään olivat peloittavia. Tuontuostakin
luulivat nämä kaksi miestä nähneensä sileäihoisen, hurjan apinaihmisen
liikkumassa paviaanien joukossa metsässä, ja se otaksuma, että juuri
hän saattaisi johtaa hyökkäystä heitä vastaan, teki heidät perin
levottomiksi. He olisivat antaneet paljon, jos olisivat voineet saada
hänet selvästi pyssyjensä maalitauluksi, sillä hänen syykseen he
lukivat näyte-eläimen menetyksen ja paviaanien häijyn halun heitä
ahdistaa.
"Se on varmaan sama, jota ammuimme useita vuosia sitten", sanoi Malbin.
"Sillä kertaa hänellä oli seurassaan gorilla. Näitkö hänet selvästi,
Karl?"
"Kyllä", vastasi Jönsson. "Hän ei ollut viittä askelta minusta, kun
häntä ammuin. Hän näkyy olevan älykäs eurooppalainen -- ja melkein
vielä poika. Hänen piirteissään ja ilmeessään ei ole mitään merkkejä
typeryydestä tai rappeutumisesta, kuten yleensä on laita tällaisissa
tapauksissa, jolloin joku mielipuoli karkaa metsään ja ruokottomana ja
alastomana eläen hankkii itselleen naapuriston talonpojilta
villi-ihmisen nimen. Ei, hän on toista maata -- ja juuri senvuoksi
monin verroin pelättävämpi. Niin mielelläni kuin hänet ampuisinkin,
soisin hänen kuitenkin pysyvän loitolla. Jos hän joskus ryhtyisi
harkitusti johtamaan hyökkäystä meitä vastaan, en uskoisi meille jäävän
suurtakaan pelastusmahdollisuutta, paitsi jos saisimme hänet kaadetuksi
jo ensi ryntäyksessä."
Mutta valkoista jättiläistä ei enää kuulunut johtamaan paviaanien
hyökkäystä heitä vastaan, ja vihdoin nämä vihaiset luontokappaleet
itsekin kaikkosivat viidakkoon, jättäen säikähtyneen safarin rauhaan.
Seuraavana päivänä lähtivät ruotsalaiset taivaltamaan Kovudun kylää
kohti hankkiakseen itselleen sen valkoisen tytön, jonka Kovudun
viestinviejä oli kertonut viruvan vangittuna päällikön kylässä.
Heidän suunnitelmansa oli viisaasti valmistettu. Valkoisesta vangista
ei hiiskuttukaan, -- he eivät olleet tietävinään, että Kovudulla
sellaista olikaan. He vaihtoivat lahjoja vanhan päällikön kanssa ja
hieroivat hänen valtuutettujensa kanssa kauppaa siitä, mitä ja
minkäarvoista heidän oli antimistaan saatava, kuten on tavallista ja
luonnollista, milloin ei ole sivuvaikuttimia. Aiheeton anteliaisuus
olisi herättänyt epäluuloa.
Tätä seuraavan keskustelun aikana he kertoivat kuulumisia ja juoruja
kylistä, joiden läpi olivat matkustaneet, Kovudun heille vastavuoroon
jutellessa sellaisia uutisia, mitä hän tiesi. Rupattelu oli
pitkällistä ja väsyttävää, kuten nämä alkuasukasten menot aina ovat
eurooppalaisille. Kovudu ei maininnut vangistaan, ja siitä päätellen,
että hän auliisti tarjosi heille oppaita ja lahjoja, näkyi hän
hartaasti toivovan, että hänen vieraansa pian lähtisivät. Keskustelun
lopulla Malbin kuin sattumalta mainitsi sheikin kuolemasta. Kovudu
ilmaisi mielenkiintoa ja kummastusta.
"Etkö sitä tiennyt?" kysyi Malbin. "Sepä omituista. Viime kuunkierrolla
se tapahtui. Hän putosi ratsultaan, kun eläin astui koloon. Hevonen
kaatui hänen päällensä. Kun hänen miehensä saapuivat, oli sheikki jo
ihan hengetön."
Kovudu raapaisi päätänsä. Häntä oli kohdannut suuri pettymys. Kun ei
ollut sheikkiä, ei myöskään ollut valkoisesta tytöstä saatavien
lunnaiden toivoa. Tyttö oli nyt arvoton, jollei käyttäisi häntä
juhlateuraaksi tai -- luovuttaisi jollekulle. Jälkimäinen ajatus
havahdutti hänet. Hän sylkäisi pieneen, maassa jalkojensa juuressa
ryömivään kuoriaiseen. Hän silmäili tutkivasti Malbiniin. Nämä
valkoiset miehet olivat omituisia: vaelsivat kauaksi kotikylistään
ilman naisia. Mutta hän tiesi heidän silti välittävän naisista. Oli
vain kysymys siitä, kuinka paljon he niistä välittivät, ja se kysymys
sai Kovudun ymmälle.
"Minäpä tiedän valkoisen tytön", virkkoi hän äkkiä. "Jos haluatte hänet
ostaa, saanette hänet huokealla."
Malbin kohautti olkapäitänsä. "Meillä on tässä ilmankin vastuksia,
Kovudu", sanoi hän, "niin ettei meidän kannata ottaa vaivoiksemme ja
kiusaksemme vanhaa naarashyeenaa, saati sitten mokomasta maks--"
Malbin napsautti halveksivasti sormiansa.
"Se on nuori", sanoi Kovudu, "ja kaunis katsella."
Ruotsalaiset nauroivat. "Ei ole kauniita valkoisia naisia viidakossa,
Kovudu", selitti Jönsson. "Sinun tulisi hävetä yritystäsi tehdä pilaa
vanhoista ystävistä."
Kovudu hypähti pystyyn. "Tulkaahan", virkkoi hän. "Näytän teille, että
hän on ihan sanojeni mukainen."
Malbin ja Jönsson nousivat seuratakseen häntä, ja samalla heidän
katseensa yhtyivät; Malbin loi toisen luomensa hitaasti alas iskien
viekkaasti silmää. Yhdessä he seurasivat Kovudua hänen hökkeliinsä. Sen
hämäryydessä he eroittivat naisen hahmon sidottuna lepäämässä
makuumatolla.
Malbin vilkaisi vain kerran ja kääntyi pois. "Se on varmaan
tuhatvuotias, Kovudu", sanoi hän lähtiessään majasta.
"Tyttö on nuori", huudahti villi. "Täällä sisällä on pimeä. Ette voi
nähdä. Malttakaas, minä käsken tuoda hänet päivänvaloon", ja hän käski
kahden tyttöä vartioivan soturin katkaista siteet hänen nilkoistansa ja
taluttaa hänet esille tarkastettavaksi.
Malbin ja Jönsson eivät ilmaisseet mitään innostusta, vaikka molemmat
olivat ihan pakahtua -- ei tytön näkemisen, vaan omistamisen halusta.
He eivät välittäneet, vaikka hänellä olisi ollut marakatin naama tai
samanlainen vartalo tynnyrimahoineen kuin Kovudulla itsellään. He eivät
halunneet tietää muuta kuin että hän oli sheikiltä useita vuosia sitten
varastettu lapsi. He arvelivat tuntevansa hänet siksi, jos hän todella
oli sama, mutta muutoinkin oli Kovudun sheikille lähettämä viesti sitä
laatua, että he saattoivat varmasti otaksua tytön samaksi, jonka jo
kerran olivat yrittäneet ryöstää.
Kun Miriam tuotiin esille hökkelin pimeästä sisustasta, käänsivät
molemmat miehet kaikin tavoin välinpitämättömyyttä teeskennellen
katseensa häneen. Vaivoin sai Malbin hillityksi kummastelevan
huudahduksen. Tytön kauneus salpasi hänen hengityksensä; mutta samassa
hän palautti tyynen sävynsä ja kääntyi Kovuduun päin.
"No?" sanoi hän vanhalle päällikölle.
"Eikö hän ole nuori ja hyvännäköinen?" kysyi Kovudu.
"Vanha hän ei ole", vastasi Malbin; "mutta sittenkin hänestä tulisi
meille vastusta. Emme saapuneet pohjoisesta tänne vaimoja etsimään, --
siellä olisi meille ollut niitä enemmän kuin kylliksi."
Miriam seisoi katsellen suoraan valkoisiin miehiin. Hän ei odottanut
heiltä mitään -- he olivat hänestä yhtä paljon hänen vihollisiaan kuin
mustatkin. Hän vihasi ja pelkäsi niitä kaikkia. Malbin puhutteli tyttöä
arabiaksi.
"Me olemme ystäviä", sanoi hän. "Tahtoisitko, että veisimme sinut
täältä pois?"
Hitaasti ja hämärästi, ikäänkuin jostakin hyvin etäältä, palasi tytölle
tämän ennen tutunomaisen kielen muisto.
"Minä tahtoisin päästä vapaaksi", sanoi hän, "ja palata Korakin luo."
"Etkö tahtoisi lähteä meidän mukaamme?" tiukkasi Malbin.
"En", vastasi Miriam.
Malbin kääntyi Kovudun puoleen. "Se ei halua lähteä meidän kanssamme",
selitti hän.
"Olettehan miehiä", vastasi neekeri. "Ettekö voi viedä häntä väkisin?"
"Se vain lisäisi vaivojamme", vastasi ruotsalainen. "Ei, Kovudu, me
emme halua häntä; mutta jos toivot hänestä pääseväsi, niin ystävyydestä
sinua kohtaan korjaamme hänet pois."
Nyt Kovudu tiesi, että tästä tulisi kauppa. Miehet halusivat tyttöä.
Siksi hän alkoi hieroa sopimusta hinnasta, ja lopuksi Miriam joutui
mustan päällikön käsistä näille kahdelle ruotsalaiselle kuudesta
metristä guttaperka-kangasta, kolmesta messinkisestä patruunakotelosta
ja kiiltävästä, uudesta newjerseyläisestä linkkuveitsestä. Ja kaikki
muut, paitsi Miriam, olivat kauppaan erittäin tyytyväisiä.
Kovudu pani vain yhden ehdon, sen nimittäin, että eurooppalaisten oli
lähdettävä kylästä ja otettava tyttö mukaansa niin aikaisin seuraavana
aamuna kuin vain pääsisivät liikkeelle. Nyt kun kauppa oli tehty, hän
ei epäröinyt selittää heille syytä vaatimukseensa. Hän kertoi tytön
hurjan toverin tekemästä tarmokkaasta yrityksestä vangitun
pelastamiseksi ja vihjaisi, että mitä pikemmin he veisivät hänet pois
siltä seudulta, sitä luultavammin he saisivat hänet pitää.
Miriam sidottiin jälleen, ja häntä vartioittiin, mutta tällä kertaa hän
oli ruotsalaisten teltassa. Malbin puhutteli häntä, koettaen
suostutella häntä vapaaehtoisesti seuraamaan heitä. Hän kertoi tytölle,
että he veisivät hänet takaisin hänen kotikyläänsä, mutta huomattuaan,
että tämä mieluummin kuolisi kuin palaisi vanhan sheikin luo,
vakuutteli hän, etteivät he veisi häntä sinne eivätkä oikeastaan
koskaan olleet sitä aikoneetkaan. Jutellessaan tytön kanssa ahmi
ruotsalainen silmillään hänen kauniita kasvonpiirteitänsä ja vartalon
siroja muotoja. Miriam oli kasvanut pitkäksi, soreaksi ja solakaksi ja
alkanut kypsyä naiseksi siitä ajasta, kun Malbin kauan sitten oli
nähnyt hänet sheikin kylässä. Vuosikausia oli tyttö hänelle merkinnyt
jotakin satumaista palkintosummaa ja kangastanut hänen ajatuksissaan
vain niiden nautintojen ja sen ylellisyyden vertauskuvana, joita
runsaalla frangimäärällä saattoi ostaa. Nyt, kun Miriam seisoi hänen
edessään elämää uhkuvana ja herttaisena, hän herätti Malbinin mielessä
muita kiehtovia ja viekoittelevia mahdollisuuksia. Hän astui lähemmäksi
ja laski kätensä tytön hartioille. Miriam säpsähti. Silloin Malbin
tarttui häneen kiinni, ja tyttö antoi hänelle navakan suutillikan, kun
hän yritti suudella. Samassa astui Jönsson telttaan.
"Malbin! Oletko hullu?" hän melkein huusi.
Sven Malbin päästi tytön irti ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen
kasvonsa olivat suuttumuksesta punaiset.
"Mitä hittoa sinä yrittelet?" murisi Jönsson. "Tahdotko hukata kaiken
palkkiontoivon? Jos me pitelemme häntä pahoin, emme saa penniäkään,
vaan meidät lähetetään vielä vankilaan vaivojemme palkaksi. Luulin
sinua järkevämmäksi, Malbin."
"Minä en ole puusta", jupisi Malbin.
"Soisinpa, että olisit", vastasi Jönsson, "ainakin siihen asti, kun
olemme luovuttaneet tytön turvaan ja perineet, mitä meille kuuluu."
"Lempo soikoon!" huudahti Malbin. "Mitä hyötyä siitä on? Ne riemastuvat
kyllä muutoinkin, saadessaan hänet takaisin, ja sinne päästyämme pitää
tyttö hyvinkin mielellään suunsa kiinni. Miksikä ei?"
"Siksi, että minä sen kiellän", ärjäisi Jönsson. "Olen aina sallinut
sinun ärhennellä, Sven; mutta tässä tapauksessa minä pidän pääni ja
ajan tahtoni perille -- koska minä olen oikeassa ja sinä väärässä,
kuten molemmat tiedämme."
"Sinusta on äkkiä tulemassa hiton siveellinen", jupisi Malbin. "Ehkä
luulet unohtaneeni majatalon isännän tyttären ja pikku Celellan ja sen
neekeritytön..."
"Suu kiinni!" katkaisi Jönsson. "Ei tässä ole puhetta siveellisyydestä,
sen sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En halua riidellä
kanssasi, Sven, mutta sinä et jumal'avita tee pahaa tälle tytölle,
vaikka minun sitä estääkseni täytyisi sinut tappaa. Olen kärsinyt ja
raatanut kuin orja; ainakin neljäkymmentä kertaa olen ollut joutumassa
surmansuuhun viimeksi kuluneina yhdeksänä tai kymmenenä vuonna,
yrittäessäni saavuttaa, mitä onni vihdoinkin on poimittavaksemme
heittänyt; enkä minä nyt salli riistää itseltäni voiton hedelmiä siksi,
että sinä satut olemaan pikemmin elukka kuin mies. Varoitan sinua vielä
kerran, Sven..." ja hän napautti lanteeltaan riippuvaa, tuppeen
pistettyä revolveria.
Malbin katsoa muljautti vihaisesti toveriinsa, kohautti olkapäitänsä ja
lähti teltasta. Jönsson kääntyi Miriamin puoleen. "Jos hän vielä kiusaa
sinua, niin kutsu minua", sanoi hän. "Minä olen aina lähellä."
Tyttö ei ollut ymmärtänyt omistajainsa keskustelua, sillä he olivat
puhuneet ruotsia; mutta sen, mitä Jönsson juuri oli sanonut hänelle
arabiankielellä, hän ymmärsi ja käsitti siitä oivallisesti, mitä näiden
kahden kesken oli haasteltu. Heidän kasvojensa ilmeet, eleet ja
Jönssonin uhkaava liike, revolverin napauttaminen ennenkuin Malbin oli
lähtenyt teltasta, olivat kaikki kaunopuheisesti todistaneet heidän
torailunsa vakavuutta. Nyt Miriam odotti Jönssonilta ystävyyttä
ja heittäytyi nuoressa viattomuudessaan hänen armoilleen,
rukoillen vapauttamaan hänet, jotta voisi palata Korakin luo ja
viidakkoelämäänsä; mutta hän oli tuomittu toiseen pettymykseen, sillä
mies vain nauroi hänelle karkeasti ja sanoi, että jos hän yritti
karata, rangaistaisiin häntä juuri sillä, mistä hänet vastikään oli
pelastettu.
Pitkin yötä odotti tyttö maatessaan kuulevansa merkkiä Korakilta. Koko
viidakon elämä liikkui pimeässä. Hänen herkkiin korviinsa kuului ääniä,
joita muut leirissä olijat eivät voineet eroittaa ja jotka hän tulkitsi
niinkuin me osaisimme tulkita ystävän puheen, mutta ainoakaan sävel ei
kuiskannut Korakin läsnäolosta. Kuitenkin Miriam tiesi, että hän
tulisi. Mikään muu kuin kuolema ei estäisi Korakia palaamasta häntä
noutamaan. Mikä häntä sitten viivyttikään?
Kun aamu valkeni eikä yön kuluessa ollut kuulunut mitään auttavasta
Korakista, oli Miriamin usko ja luottamus vielä horjumaton, vaikka
pahat aavistukset hänen ystävänsä turvallisuudesta alkoivat häntä
kiusata. Tuntui käsittämättömältä, että olisi sattunut mitään vakavaa
onnettomuutta hänen ihmeelliselle Korakilleen, joka päivät pääksytysten
samoili mitään onnettomuuksia kokematta viidakon kaikkien kauhujen
keskellä. Mutta aamu tuli, aamiainen syötiin, leiri purettiin ja
ruotsalaisten huonomaineinen safari oli jo liikkeellä pohjoiseen päin,
eikä vielä näkynyt merkkiäkään pelastuksesta, jota tyttö joka hetki
odotti.
Koko sen päivän he vaelsivat ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän,
eikä Korak edes näyttäytynyt pienelle kärsivälliselle odottajalle, joka
ääneti ja sievästi astui kovasydämisten vangitsijainsa vieressä.
Malbin oli yhä nyrpeä ja vihainen. Jönssonin ystävällisiin
puhutteluihin hän vastasi lyhyillä, yksitavuisilla murahduksilla.
Miriamille hän ei haastellut, mutta useinkin tyttö havaitsi miehen
tuijottavan häneen ahneesti, puolittain suljettujen silmäluomien alta.
Se katse puistatti Miriamia. Hän puristi Gikaa tiukemmin poveansa
vasten ja oli kaksin verroin suruissaan, että oli otettu pois hänen
veitsensä silloin kun Kovudu hänet vangitsi.
Neljäntenä päivänä alkoi Miriam lopullisesti menettää toivonsa. Jotakin
oli tapahtunut Korakille. Hän tiesi sen. Nuorukainen ei enää koskaan
saapuisi, ja nämä miehet kuljettaisivat hänet kauas pois. Joskus ne
hänet tappaisivat. Hän ei enää milloinkaan saisi nähdä Korakia.
Tänä päivänä lepäsivät ruotsalaiset, sillä he olivat marssineet
nopeasti, ja heidän miehensä olivat väsyksissä. Malbin ja Jönsson
olivat poistuneet leiristä, mennäkseen metsästämään, ja kääntyneet eri
suunnille. He olivat olleet poissa noin puoli tuntia, kun Miriamin
teltan ovikaistaletta kohotettiin ja Malbin astui sisälle. Hänen
kasvoillaan oli pedon ilme.
NELJÄSTOISTA LUKU
Ihmisten ilmoille
Tuijottaen häneen silmät suurina, kuten väijytty eläin ison käärmeen
hypnotisoivasta katseesta jähmettyneenä, vartosi kauhistunut tyttö
miehen lähestymistä. Hänen kätensä olivat vapaat, sillä ruotsalaiset
olivat kytkeneet hänet vanhan orjakahleen pätkällä, joka toisesta
päästä oli kiinnitetty tytön kaulaan pantuun rautaiseen kauluslukkoon
ja toisesta päästä pitkään, maahan lyötyyn paaluun.
Miriam kavahti tuuma tuumalta teltan takaseinää kohti. Malbin seurasi
häntä. Hänen kätensä olivat ojennettuina ja sormet kynsien tavoin
puolittain käyristyneet -- valmiina tarttumaan kiinni. Hänen huulensa
olivat raollaan, ja hän hengitti nopeasti, läähättäen.
Tyttö muisti Jönssonin neuvon, että piti kutsua häntä, jos Malbin
yrittäisi tehdä väkivaltaa; mutta Jönsson oli mennyt viidakkoon
metsästämään. Malbin oli hyvin valinnut aikansa. Kuitenkin parkaisi
tyttö kovaa ja kimakasti kerran, kahdesti, kolme kertaa, ennenkuin
Malbin oli ehtinyt hypätä teltan toiselle sivulle ja raaoilla
sormillaan puristaen tukehduttaa hänen hätähuutonsa. Sitten Miriam
taisteli hätyyttäjäänsä vastaan hampaillaan ja kynsillään, niinkuin kai
jokainen viidakon naaras olisi taistellut. Malbin huomasi, että hänellä
tässä ei ollutkaan mikään helppo saalis. Solakassa, nuoressa ruumiissa
oli pyöreiden muotojen ja hienon, pehmeän ihon alla naarasleijonan
lihakset. Mutta eipä ollut Malbinkaan heikko. Hän oli karkea
luonteeltansa ja ulkonäöltänsä, ja hänen lihasvoimansa olivat
senmukaiset. Hän oli jättiläinen kooltaan ja tavattoman väkevä.
Hitaasti hän painoi tytön lattiaan ja löi häntä kasvoihin, milloin hän
kovin kipeästi puraisi tai raapaisi. Miriam iski takaisin, mutta kävi
yhä heikommaksi kuristavien sormien tukehduttavasta puristuksesta.
Ulkona viidakossa oli Jönsson kaatanut kaksi kaurista. Metsästäessään
hän ei ollut joutunut etäälle eikä ollut sitä halunnutkaan. Hän epäili
Malbinia. Se, että hänen toverinsa oli kieltäytynyt häntä seuraamasta
ja mieluummin mennyt yksin metsästämään toiselle suunnalle, ei
tavallisissa oloissa olisi hänessä herättänyt mitään kaameita
aavistuksia; mutta Jönsson tunsi Malbinin hyvin, ja siksipä hän,
hankittuaan syötävää, kääntyi heti takaisin leiriä kohti,
neekerinuorukaisten kantaessa hänen riistaansa.
Hän oli kävellyt noin puolet paluumatkasta, kun hänen korviinsa kuului
heikko huuto leiristä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Se toistui
kahdesti, ja sitten oli kaikki hiljaa. Mutisten kirouksen lähti Jönsson
nopeasti juoksemaan. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Mikä hölmö
Malbin olikaan, kun tuolla tavoin pani kokonaisen omaisuuden vaaraan!
Etäämpänä leiristä kuin Jönsson ja sen vastakkaisella puolella kuuli
Miriamin kirahdukset toinenkin -- muukalainen, joka ei aavistanut
keitään muita valkoisia olevankaan läheisyydessä, metsästäjä,
kourallinen kiiltävän mustia sotilaita mukanaan. Hänkin kuunteli
hetkisen tarkkaavaisesti. Hän ei voinut epäilläkään, että parkaisut
olivat hätähuutoja, ja niinpä hänkin juoksujalkaa riensi säikähtynyttä
ääntä kohti; mutta kun hän oli paljoa etäämpänä kuin Jönsson, ehti tämä
ensiksi teltalle. Se, mitä ruotsalainen siellä näki, ei herättänyt
mitään sääliä hänen paatuneessa sydämessään, vaan ainoastaan
suuttumusta lurjustoveria vastaan.
Miriam torjui yhä hätyyttäjäänsä. Malbin yhä lyödä mäjäytteli tyttöä.
Syytäen rumia sadatuksia entistä ystäväänsä vastaan ryntäsi Jönsson
telttaan. Keskeytettynä hommastaan Malbin päästi uhrinsa ja kääntyi
ottamaan vastaan Jönssonin vimmatun hyökkäyksen. Hän tempasi revolverin
kupeeltansa. Mutta arvaten toverinsa käden salamannopean liikkeen
paljasti Jönsson melkein samaan aikaan oman aseensa, ja molemmat
laukaisivat heti. Jönsson oli vielä hyökkäämässä Malbinia kohti, mutta
'laukauksen leimahtaessa hän pysähtyi. Revolveri putosi hänen
hervottomista sormistaan.