Ensiksi hän kieltäytyi jättämästä inhimillistä ystäväänsä oman rotunsa
seuran vuoksi; mutta kun hän näki lauman viimeiset vaeltamassa takaisin
viidakkoon ja hänen katseensa osui kuningas-vainajan nuoren vaimon
notkeaan vartaloon tämän luodessa ihailevia silmäyksiä herransa ja
puolisonsa seuraajaan, ei verenvietti enää sietänyt kieltoja.
Vilkaisten jäähyväisiksi rakkaaseen Korakiinsa hän kääntyi seuraamaan
naarasta metsän sokkeloihin.
Kun Korak oli viime rosvoretkellään lähtenyt neekerikylästä, olivat
hänen uhrinsa ja toisten naisten ja lasten huudot keränneet soturit
koolle metsästä ja joelta. Suuri kiihtymys ja tulinen vimma valtasi
miehet, kun he kuulivat, että valkoinen paholainen oli jälleen
tunkeutunut heidän koteihinsa, säikäyttäen heidän naisensa ja
varastanut nuolia, koristuksia ja ruokaa.
Taikauskoinen pelkokin tätä ison urosapinan kanssa metsästelevää
kaameata olentoa kohtaan väistyi heidän kostonhimonsa tieltä, ja he
tahtoivat kerta kaikkiaan vapautua tuon viidakkoeläjän uhkaavasta
läsnäolosta.
Niinpä lähtikin parikymmentä heimon nopsajalkaisinta ja urhoollisinta
soturia tavoittamaan Korakia ja Akutia vain muutama minuutti senjälkeen
kun nämä olivat poistuneet Tappajan monien rosvouksien näyttämöltä.
Nuorukainen ja apina olivat vaeltaneet verkalleen, laisinkaan
pelkäämättä menestyvää takaa-ajoa tai sen varalta varustautumatta. Eikä
heidän huoleton välinpitämättömyytensä neekereistä ollut mitenkään
ihmeteltävä. Niin monta samanlaista rosvoiluretkeä oli jäänyt
rankaisematta, että toverukset olivat alkaneet halveksia mustia.
Paluumatka kävi suoraan vastatuuleen, joten vainoojain haju haipui
heistä poispäin, ja he samosivat tietään vähääkään aavistamatta, että
joukko väsymättömiä väijyjiä, vain hiukan vähemmän kokeneita
salaperäisessä metsäntuntemuksessa kuin he itse, hurjan itsepintaisesti
vainusi heidän jälkiään.
Pientä soturiosastoa johti Kovudu, kylän päällikkö, keski-ikäinen
villi, joka oli harvinaisen ovela ja urhea. Hänpä ensimmäisenä saikin
näkyviinsä saaliin, jota he olivat seuranneet tuntikausia, noudattaen
salaperäisiä menettelytapojaan ja käyttäen melkein velhomaista
havainto- ja aavistuskykyään, jopa hajuaistiaankin.
Kovudu saavutti miehineen Korakin, Akutin ja Miriamin sitte kun
apinakuningas oli tullut surmatuksi. Taistelun melu oli lopuksi
opastanut heidät suoraan saaliinsa luo. Solakan, valkoisen tytön
nähdessään oli villipäällikkö kummastunut ja katsellut kolmikkoa kotvan
aikaa, ennenkuin komensi soturinsa hyökkäämään uhrien kimppuun. Samalla
hetkellä saapuivat isot apinat, ja taaskin jäivät neekerit keskustelun
hämmästyneinä kuulijoina paikoilleen ja katselivat pelokkaasti
ihmetellen Korakin ja nuoren urosapinan kamppailua. Mutta nyt olivat
apinat lähteneet; valkoinen nuorukainen ja valkoinen neito olivat
kahden viidakossa. Muuan Kovudun miehistä kumartui kuiskaamaan
päällikkönsä korvaan. "Katso!" sanoi hän ja osoitti tytön lanteelta
riippuvaa esinettä. "Kun veljeni ja minä olimme orjina sheikin kylässä,
teki veljeni tuon kapineen sheikin pienelle tyttärelle -- se leikki
sillä aina ja nimitti sitä veljeni mukaan Gikaksi. Juuri vähää ennen
karkaamistamme tuli joku kylään, iski sheikin tajuttomaksi ja varasti
hänen tyttärensä. Jos tämä on sama tyttö, maksaa sheikki
takaisintuomisesta runsaan palkkion."
Korakin käsivarsi oli jälleen hiipinyt Miriamin hartioille. Rakkaus
hehkui palavana hänen nuorissa suonissaan. Sivistys oli puolittain
unohtunut olotila -- Lontoo yhtä etäällä kuin entinen Rooma. Koko
maailmassa olivat vain he kaksi -- Korak, Tappaja, ja Miriam, hänen
naisensa. Taas puristi hän tytön rintaansa vasten ja peitti hänen
halukkaat huulensa kuumilla suudelmilla. Ja silloin rähähti hänen
takaansa kamala hornankuoro villejä sotahuutoja, kun parikymmentä
neekeriä karkasi kirkuen heidän kimppuunsa.
Korak kääntyi taistelemaan. Oma keveä keihäs kädessään seisoi Miriam
hänen vieressänsä. Lumivyöryn tavoin humahti ropsahdus väkäisiä
heittoaseita heidän ympärilleen. Yksi lävisti Korakin olkapään, toinen
hänen säärensä, ja hän vaipui maahan.
Miriam oli vahingoittumatta, sillä mustat olivat ehdoin tahdoin häntä
säästäneet. Nyt ne ryntäsivät esille antaakseen Korakille kuoliniskun
ja siepatakseen tytön vangikseen; mutta samalla kun he tulivat, saapui
viidakosta vastapäiseltä taholta iso Akut ja hänen kintereillään uuden
kuningasvallan isot urokset.
Möristen ja karjuen hyökkäsivät ne mustia sotureita kohti nähdessään
tuhon, jonka nämä olivat tehneet. Käsittäen kuinka vaarallista oli
joutua käsikähmään noiden voimakkaiden apinapetojen kanssa, kaappasi
päällikkö Miriamin ja kutsui sotilaansa peräytymään. Jonkun aikaa
seurasivat apinat heitä ja yksi ruhjottiin pahanpäiväisesti ja toinen
tapettiin, ennenkuin he pääsivät pakoon. Eivätkä he olisi selviytyneet
näinkään helpolla, jollei Akutia olisi enemmän huolestuttanut
haavoitetun Korakin tila kuin tytön kohtalo, hän kun aina oli katsellut
tätä pikemminkin asiattomana tungettelijana ja eittämättömänä
rasituksena.
Korak virui verissään ja tajutonna, kun Akut ehti luo. Iso apina
riuhtaisi raskaat keihäät lihasta, nuoli haavat ja kantoi sitten
ystävänsä korkealle suojukseen, jonka Korak oli Miriamille rakentanut.
Mihinkään enempään ei eläin pystynyt. Luonnon täytyi huolehtia lopusta
tai Korakin kuolla.
Hän ei kuitenkaan kuollut. Päiväkausia hän lepäsi avuttomana kuumeessa
Akutin ja apinain metsästellessä lähettyvillä, jotta samalla voisivat
suojella häntä raatelulinnuilta ja sellaisilta petoeläimiltä, jotka
kykenivät kiipeämään hänen korkeaan turvapaikkaansa. Vähän väliä toi
Akut hänelle mehukkaita hedelmiä, joilla hän sammutti janonsa ja jotka
lievensivät hänen kuumettaan; ja vähitellen voitti vahva ruumiinrakenne
keihäänpistojen vaikutuksen. Haavat paranivat ja voimat palasivat.
Kaikkina selvinä hetkinään hän oli Miriamin pesää sisustavilla
pehmeillä sanajaloilla viruessaan kärsinyt enemmän pelostaan Miriamin
vuoksi kuin omien haavojensa tuottamasta tuskasta. Mitä olivat neekerit
tytölle tehneet? Vieläkö hän eli vai olivatko ne uhranneet hänet
kidutusta ja ihmislihaa haluavalle himolleen? Korak melkein vapisi
kauhusta, kun tytön kohtalon kaameimmat mahdollisuudet kuvastuivat
hänen mieleensä sen mukaan, mitä hän tiesi Kovudun heimon tavoista.
Päivät tuntuivat väsyttävän pitkiltä, mutta vihdoin hänen voimansa
olivat kylliksi palanneet, jotta hän kykeni ryömimään ulos suojamastaan
ja avustamatta laskeutumaan maahan. Nyt hän jo nautti etupäässä raakaa
lihaa, josta sai kiittää yksinomaan Akutin pyydystystaitoa ja
jalomielisyyttä. Liharuuasta hän vahvistui, voimat palasivat ja vihdoin
hän tunsi kykenevänsä lähtemään matkalle neekerikylään.
KAHDESTOISTA LUKU
Neekerikylässä
Kaksi pitkää parrakasta valkoista miestä liikkui varovasti viidakon
läpi leveän joen partaalla olevalta leiriltään. Ne olivat Karl Jönsson
ja Sven Malbin. Miehet olivat ulkonäöltään vain vähän muuttuneet siitä
päivästä, jolloin Korak ja Akut vuosia sitten olivat niin pahoin
säikähdyttäneet heidät ja heidän safarinsa, kun edellinen etsi seuraa
heistä.
Joka vuosi he olivat tulleet viidakkoon tehdäkseen kauppaa
alkuasukkaiden kanssa tai rosvotakseen heitä, metsästääkseen ja
pyydystääkseen ansoilla tai opastaakseen muita valkoihoisia maassa,
jonka niin hyvin tunsivat. Siitä päivin, kun olivat joutuneet
tekemisiin sheikin kanssa, olivat he kokemuksestaan viisastuneina aina
pysytelleet turvallisen välimatkan päässä hänen alueeltansa.
Nyt he olivat lähempänä hänen kyläänsä kuin olivat olleet vuosikausiin,
mutta välillä olevan viidakon asumattomuuden vuoksi kyllin turvassa
ilmitulolta, varsinkin kun Kovudun kansa pelkäsi ja vihasi sheikkiä,
joka entisinä aikoina oli tehnyt rosvoretkiä heimon keskuuteen ja sen
miltei kokonaan tuhonnut.
Tänä vuonna he olivat tulleet pyytämään eläviä yksilöitä eräälle
eurooppalaiselle eläintieteelliselle puutarhalle, ja parhaillaan he
olivat menossa satimelle, jonka olivat virittäneet vangitakseen jonkun
seudulla asustavista isoista paviaaniapinoista. Sadinta lähestyessään
he käsittivät sen kohdalta kuulemistaan äänistä, että heidän
yrityksensä oli menestynyt. Satojen paviaanien haukunta ja kirkuna ei
voinut merkitä muuta kuin että yksi tai useampi niiden joukosta oli
joutunut viekoittelevan syötin uhriksi.
Saapuessaan paikan lähettyville he näkivät, että oli käynyt aivan
heidän odotuksensa mukaan. Iso uros takoi vimmatusti vankihäkkinsä
teräslankoja. Häkin ulkopuolella oli satamäärin toisia paviaaneja
riuhtomassa ja tempomassa sen apuna, ja kaikki kiljuivat, mölysivät ja
haukkuivat täyttä kurkkua.
Mutta eivät ruotsalaiset eivätkä paviaanitkaan huomanneet läheisen puun
lehviin kätkeytynyttä puolialastonta poikaa. Hän oli saapunut paikalle
melkein samaan aikaan kuin Jönsson ja Malbin; paviaanien hommat olivat
kaikesta päättäen herättäneet hänessä suurta mielenkiintoa.
Korakin suhde paviaaneihin ei ollut koskaan ollut kovin ystävällinen.
Jonkinlainen aseistettu rauha oli vallinnut, kun he tilapäisesti olivat
kohdanneet toisensa. Paviaanit ja Akut olivat astelleet jäykin säärin
ja murahdellen toistensa ohitse Korakin noudattaessa paljashampaista
puolueettomuutta. Eikä tämä niiden kuninkaan tukala tila häntä siis
suuresti surettanut. Vain uteliaisuudesta hän hetkiseksi viivähti, ja
silloinpa hänen terävät silmänsä äkkäsivät molempain ruotsalaisten
puvun oudon värityksen pensaan takaa, joka ei ollut kaukana hänestä.
Nyt hän tuli perin valppaaksi. Keitä olivat nuo tungettelijat? Mitä
tekemistä niillä oli manganien viidakossa? Korak kiersi hiipien
paikalle, mistä voisi heidät vainuta ja paremmin nähdäkin, ja melkein
samassa hän tunsi heidät -- tunsi miehiksi, jotka vuosikausia sitten
olivat häntä ampuneet. Hänen silmänsä leimahtivat. Hän tunsi
hiustenjuurien pääkamarassaan jäykistyvän. Hän katseli heitä
tarkkaavasti kuin pantteri, joka aikoo hyökätä saaliinsa niskaan.
Hän näki heidän nousevan ja häkkiä lähestyessään yrittävän huutamalla
säikyttää pois paviaaneja. Sitten toinen heistä kohotti kiväärinsä ja
laukaisi hämmästyneen ja äkäisen parven keskelle. Hetkiseksi jäi Korak
siihen luuloon, että paviaanit aikoivat hyökätä; mutta kaksi uutta
laukausta valkoisten pyssyistä sai ne hajaantumaan läheisiin puihin.
Sitten molemmat eurooppalaiset astuivat häkin luo. Korak arveli niiden
tappavan kuninkaan. Hän ei välittänyt rahtuakaan kuninkaasta, mutta
noiden valkoisten miesten henki oli hänestä vieläkin halvempi.
Paviaanikuningas ei ollut koskaan yrittänyt häntä tappaa, kuten olivat
nuo valkoiset miehet. Kuningas oli hänen oman rakkaan viidakkonsa
asukas -- valkoiset miehet muukalaisia siellä. Hänen myötätuntonsa
kallistui siis paviaanien puolelle ja ihmisiä vastaan. Hän osasi
haastaa paviaanien kieltä -- se oli samaa kuin isojen apinain. Aukeaman
yli hän näki rupattelevan parven odottamassa.
Korottaen äänensä hän huusi heille. Valkoiset miehet kääntyivät tätä
takaansa kuuluvaa uutta ääntä kohti. He luulivat siellä taas olevan
paviaanin, joka oli kiertänyt heidän taakseen; mutta vaikka he
tähystivät puita, eivät he nähneet mitään sinne piiloutuneesta,
nyttemmin äänettömästä olennosta. Korak huusi jälleen.
"Minä olen Tappaja", kirkaisi hän. "Nuo miehet ovat minun vihollisiani
samoin kuin teidänkin. Tahdon vapauttaa teidän kuninkaanne. Hyökätkää
muukalaisten kimppuun, kun näette minun hyökkäävän. Yhdessä ajamme
heidät tiehensä ja vapautamme kuninkaanne."
Ja paviaanit vastasivat suuressa kuorossa: "Me teemme niinkuin käsket,
Korak."
Pudottautuen puustansa juoksi Korak ruotsalaisia kohti ja samalla
hetkellä noudatti kolmesataa paviaania hänen esimerkkiään. Nähdessään
omituisen puolialastoman valkoisen soturin hyökkäävän keihäs ojossa
heitä kohti kohottivat Jönsson ja Malbin pyssynsä ja laukaisivat
tähdäten Korakiin; mutta kiihtyneessä mielentilassaan molemmat ampuivat
harhaan, ja silmänräpäystä myöhemmin oli paviaaniparvi heidän
kimpussaan. Heidän ainoana pelastuksentoivonaan oli nyt pako, ja
riuhtoen sinne tänne ja torjuen pois niskassaan hyppiviä isoja eläimiä
he pötkivät viidakkoon. Sittenkin he olisivat olleet kuoleman omat,
jollei heidän parinsadan metrin päähän häkistä jättämänsä väki olisi
saapunut.
Sitte kun valkoiset miehet olivat livistäneet tiehensä, ei Korak enää
kiinnittänyt heihin huomiotansa, vaan kääntyi vangitun paviaanin luo.
Oven salvat, jotka olivat olleet liian arvoitukselliset paviaanien
älylle, paljastivat heti salaisuutensa Tappajan ihmisjärjelle, ja
hetkistä myöhemmin astui paviaanikuningas vapauteen. Se ei tuhlannut
keuhkojensa voimaa kiitossanoihin Korakille, eikä nuorukainen
kiitoslauseita odottanutkaan. Hän tiesi, että yksikään paviaaneista ei
milloinkaan unohtaisi hänen palvelustansa, joskaan hän ei todella
välittänyt, vaikka olisivat unohtaneetkin. Tekonsa hän oli tehnyt
kostaakseen valkoisille miehille. Paviaaneista ei koskaan voinut olla
hänelle mitään apua. Nyt riensivät ne taistelua kohti, jota käytiin
niiden toverien ja ruotsalaisten seurueen välillä, ja kun kahakan
melske häipyi etäisyyteen, kääntyi Korak jatkamaan matkaansa Kovudun
kylään. Tiellään hän tapasi norsulauman seisomassa metsän aukeamalla.
Täällä kasvoivat puut liian harvassa, jotta Korak olisi voinut samota
oksien kautta -- jota matkaamistapaa hän piti mukavimpana ei ainoastaan
siksi, että silloin ei tuuhea pensaikko ollut esteenä ja että siten
tarjoutui laajempi näköala, vaan myöskin puussaliikkumistaidostansa
ylpeilläkseen. Oli niin reipastuttavaa heilauttaa itsensä puusta
puuhun, koetella vahvojen lihaksien pätevyyttä, poimia vaivaloisesti
hankitun ketteryyden suloisia hedelmiä. Korak tunsi huumaavaa riemua
aarniometsän korkeilla ylätasanteilla, missä hän estämättä saattoi
mielin määrin ilvehtiä alhaalla liikkuville isoille eläimille, joiden
täytyi alati pysytellä ummehtuneen maanpinnan tummassa hämärässä.
Mutta tällä avoimella paikalla, missä Tantor lepahdutteli
jättiläiskorviaan ja keinutti isoa ruhoaan puolelta toiselle, täytyi
apinamiehen kävellä maan pinnalla kääpiönä jättiläisten joukossa. Iso
urosnorsu kohotti kärsäänsä rätistääkseen matalan varoituksen, kun
havaitsi tungettelijan saapuvan. Sen heikot silmät tirkistelivät sinne
tänne, mutta sen terävä vainu ja tarkka kuulo ensiksi keksivät missä
apinamies oli. Lauma liikahti hermostuneesti, valmistautuen pakoon,
sillä vanha uros oli vainunnut ihmisen.
"Hiljaa, Tantor", huusi Tappaja, "minähän täällä olen -- olen
tarmangani Korak."
Uros laski kärsänsä alas, ja lauma jatkoi häirittyä mietiskelyään.
Korak sivuutti ison uroksen jalan matkan päästä. Mutkistuva kärsä
luikersi häntä kohti, koskettaen hänen ruskeata ihoaan, ikäänkuin
hyväillen. Korak hipaisi ohimennessään hellästi leveää olkapäätä.
Vuosikausia hän oli elänyt hyvissä väleissä Tantorin ja sen väen
kanssa. Kaikista viidakon asujamista rakasti hän enimmin mahtavaa
paksunahkaista -- rauhallisinta ja samalla pelottavinta. Lempeä gaselli
ei sitä säikähtänyt, mutta Numa, viidakon valtias, kaarsi kaukaa sen
ohi. Korak pujottelihe nuorempien härkien, naarasten ja vasikoiden
välitse. Silloin tällöin kurottui taaskin kärsä häntä koskettamaan ja
kerran tarttui leikkisä vasikka hänen sääriinsä ja keikautti hänet
kumoon. Oli tullut pimeä, kun Korak saapui Kovudun kylään.
Pysytellen visusti majojen siimeksessä hän aloitti järjestelmällisen
etsinnän kylässä -- korvat, silmät ja nenä alati valppaina havaitsemaan
ensimmäisen merkin Miriamin läsnäolosta. Hänen täytyi välttämättömästi
liikkua hitaasti, koska villien tarkkakorvaiset koiratkaan eivät
saaneet aavistaa muukalaisen oloa kylän porttien sisäpuolella. Kuinka
lähellä ilmituloa Tappaja monestikin oli, sen hän hyvin tiesi muutamain
rakkien hermostuneesta ulinasta. Vasta leveän kylänraitin päässä
sijaitsevan mökin taustalle tultuaan keksi Korak jälleen selvästi
Miriamin tuoksun. Nenä olkiseinää vasten haisteli Korak innokkaasti
rakennusta -- jännittyneenä ja pamppailevin sydämin kuin ajokoira. Hän
kääntyi majan edustalle ovea kohti, niin pian kun hänen nenänsä oli
vakuuttanut hänelle Miriamin olevan siellä sisällä; mutta seinustaa
pitkin kierrettyään oven näkyville hän huomasi pitkällä keihäällä
varustetun rotevan neekerin kyykistyneenä tytön vankilan kynnykselle.
Mies istui selin häneen, ja hänen vartalonsa hahmoutui alempana raitin
varrella loimuavien keittonuotioiden hohteessa. Neekeri oli
yksinään. Hänen lähimmät toverinsa olivat nuotion ääressä kuusi-,
seitsemänkymmentä jalkaa kauempana. Sisälle päästäkseen täytyi Korakin
joko mykistyttää mies tai hiipiä salavihkaa hänen ohitseen. Edellisessä
vaihtoehdossa oli se vaara, että se varmaankin hälyttäisi lähimmät
soturit, jotka karkaisivat kylän muiden asukkaiden kanssa hänen
kimppuunsa. Jälkimäinen ehto taas näytti tositeossa mahdottomalta.
Teille ja minulle se olisi ollut mahdotonta; mutta Korak, Tappaja, ei
ollut meidänlaisiamme. Oli runsaasti kahdentoista tuuman rako neekerin
leveän selän ja oven välillä. Saattoiko Korak hiipiä villin sotilaan
taitse hänen huomaamattansa? Vartijan mustalle, ebenpuunkiiltoiselie
pinnalle lankeava valo osui myöskin Korakin vaaleanruskeaan ihoon. Jos
joku raitilla olevista sattumalta vilkaisi sinne päin, täytyi hänen
varmaan huomata pitkä, vaaleaverinen liikkuva olento; mutta Korak
uskoi, että he olivat niin syventyneinä omaan jutustukseensa, että se
edelleen kiinnittäisi heidän huomionsa, ja että tulen liekki heidän
lähellään estäisi heitä liian selvästi näkemästä niin pitkältä matkalta
pimentoon kylän toiseen päähän, missä hänen oli toimittava. Hökkelin
seinää vasten litistyneenä, mutta herättämättä mitään varoittavaa
kahinaa sen kuivassa olkikudoksessa hiipi Tappaja yhä lähemmäksi
vartijaa. Pian hän oli hänen olkapäänsä takana. Nyt hän oli pujotellut
hänen taitseen. Hän tunsi alastoman ruumiin lämmön löyhähtävän
polviansa vasten. Hän kuuli miehen hengityksen. Hän ihmetteli, ettei
tuo hidastajuinen olento jo kauan sitten ollut hätääntynyt; mutta siinä
mies vain istua kökötti tietämättä toisen läsnä olosta ikäänkuin toista
ei olisi ollutkaan.
Korak liikahti tuskin tuumaa enempää kerrallaan ja seisoi sitten taas
hetkisen hievahtamatta. Näin hän oli hiipimässä neekerin taitse, kun
tämä suoristausi, avasi laajan suunsa leveään haukotukseen ja kohotti
kädet päänsä yli. Korak seisoi kuin kivettyneenä. Vielä askel, ja hän
olisi hökkelissä. Neekeri laski kätensä alas ja herpaantui. Hänen
takanaan oli ovenpieli. Usein ennenkin se oli kannattanut hänen unista
päätänsä, ja nyt hän nojasi taaksepäin nauttiakseen pienen torkahduksen
kielletystä sulosta.
Mutta oven asemesta koskettivatkin hänen päänsä ja hartiansa elävän
sääriparin lämmintä lihaa. Hämmästyksenhuudon, joka oli pääsemäisillään
hänen huuliltaan, tukehduttivat hänen kurkkuunsa teräsjänteiset sormet,
jotka nopeasti kuin ajatus puristuivat hänen äänitorvensa ympärille.
Neekeri ponnisteli noustakseen -- kääntyäkseen häneen tarttunutta
olentoa vastaan, reuhtoakseen itsensä irti sen kynsistä; mutta kaikki
turhaan. Kuin mahtaviin rautapihteihin puristettuna hän ei kyennyt
hievahtamaan. Ei edes parkaisemaan. Kauheat sormet puristivat kurkkua
yhä vain tiukemmin. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan. Kasvot
kävivät tuhansinerviksi. Taaskin hän herpaantui -- tällä kertaa
viimeiseen raukenemiseen, josta ei enää elvytä. Korak sovitti ruumiin
ovea vasten. Siinä se istui hengettömänä hämärässä. Sitte apinamies
kääntyi ja livahti hökkeliin, jossa oli pimeää kuin tuonelan virran
rannalla.
"Miriam!" kuiskasi hän.
"Korak! Minun Korakini!" kuului tytöltä vastaus heikkona, hänen
vangitsijainsa hälyttämisen pelosta hillittynä ja riemullisen
tervetulon nyyhkytyksen puoliksi tukahduttamana kirahduksena.
Nuorukainen polvistui leikkaamaan poikki siteet tytön ranteista ja
nilkoista. Hetkistä myöhemmin hän oli nostanut Miriamin pystyyn ja
tarttuen hänen käteensä talutti ovea kohti. Sen ulkopuolella oli tuonen
synkkä vahti kaameassa vartijatoimessaan. Ruumiin jalkoja nuuskien
ulisi kapinen alkuasukasten rakki. Nähdessään näiden kahden tulevan
hökkelistä murahti eläin vihaisesti, ja hetkistä myöhemmin se
vainutessaan valkoisen muukalaisen haukahteli ärtyneesti. Se kiinnitti
heti läheisen nuotion luona olevien soturien huomion. Ne käänsivät
päänsä hälinää kohti. Mahdotonta oli, että ne eivät eroittaisi
pakolaisten valkoista ihoa.
Korak hiipi nopeasti majan seinustan siimekseen laahaten Miriamin
mukanaan, mutta liian myöhään. Neekerit olivat nähneet kylliksi, jotta
heidän epäluulonsa heräsi, ja tusinan verta miehiä riensi nyt ottamaan
asiasta selvää. Luskuttava rakki oli yhä Korakin kintereillä ja varmana
oppaana takaa-ajajille. Nuorukainen huitaisi eläintä kohti äkäisesti
pitkällä keihäällänsä, mutta ovela koira, jolla oli pitkä tottumus
iskujen väistämisessä, oli mitä epävarmin maalitaulu.
Toverien juoksu ja huuto oli hälyttänyt muita neekereitä, ja nyt
parveili koko kylän väki raittia ylöspäin, avustaakseen etsinnässä.
Ensiksi he huomasivat vartijan kuolleen ruumiin, ja hetkistä myöhemmin
oli joku rohkeimmista astunut hökkeliin ja havainnut, että vanki oli
poissa. Nämä kummastuttavat tiedot saivat neekerit samalla kertaa sekä
säikähtymään että raivostumaan; mutta kun he eivät silmiensä edessä
nähneet mitään vihollista, ehti raivo päästä voitolle heidän
säikähdyksestään, ja niinpä johtajat taempien työntäminä juoksivat
nopeasti hökkelin sivulle, nalkuttavaa rakkia kohti. He keksivät yhden
ainoan valkoisen soturin rientämässä pois heidän vankinsa kanssa ja
tuntien hänet monien rosvoretkien ja kunnottomuuksien toimeenpanijaksi
ja luullen saaneensa hänet ahtaalle ja epäedulliseen asemaan
hyökkäsivät hurjasti hänen kimppuunsa.
Nähdessään tulleensa ilmi nosti Korak Miriamin hartioilleen ja juoksi
puuta kohti, jonka kautta he voisivat paeta kylästä. Mutta häntä
ehkäisi taakkansa paino, tytön jalat kun vaivoin kykenivät häntä
kannattamaan kävelyssä, saati siten nopeassa juoksussa, sillä tiukkaan
vedetyt siteet, jotka niin kauan olivat puristaneet hänen nilkkojaan,
olivat osittain herpaannuttaneet hänen jalkansa.
Jollei näin olisi ollut laita, olisi näiden kahden pako ollut tuokiossa
suoritettu, koska Miriam oli tuskin rahtuakaan vähemmän ketterä kuin
Korak ja yhtä tottunut puissa liikkumaan. Mutta tyttö hartioillaan ei
Korak voinut sekä juosta että taistella edukseen, ja seurauksena oli,
että ennenkuin hän oli ehtinyt puoltakaan matkaa puuta kohti oli
parikymmentä toverinsa luskutuksen ja isäntiensä huutojen havahduttamaa
koiraa tavoittanut pakenevan valkoisen miehen. Ne näykkivät hänen
sääriänsä, saaden hänet vihdoin kaatumaan. Ja silloin kävivät nuo
hyeenamaiset pedot heti häneen kiinni, ja kun hän ponnisteli
jaloilleen, saapuivat jo neekeritkin paikalle.
Pari heistä tarttui kynsivään, pureskelevaan Miriamiin vaimentaen hänet
-- isku päähän oli riittävä. Apinamiestä vastaan he havaitsivat
ankarammat toimenpiteet tarpeellisiksi. Vaikka sekä koirat että soturit
painoivat häntä alas, onnistui hänen kuitenkin päästä pystyyn. Oikealle
ja vasemmalle hän jakeli musertavia iskuja inhimillisten vastustajainsa
kasvoihin, -- koirista hän ei välittänyt rahtuakaan, tarttuen vain
itsepintaisimpiin ja taittaen niiltä niskat yhdellä ainoalla nopealla
ranteensa liikkeellä.