poistui sheikin kylästä. Sen puku oli nyt pienoiskuva Miriamin omasta.
Pieni tilkkunen leopardintaljaa peitti sen rotannahkavartaloa
olkapäältä puusta vuoltuun polveen asti. Ruohoista punottu side
kulmilla kiinnitti otsaan muutamia heleitä pienen papukaijan sulkia,
kun taas toisista ruohonpätkistä oli mukailtu metallirenkaita
muistuttavia koristeita käsivarsiin ja sääriin. Gika oli ilmetty pieni
villitär; mutta sielultaan se oli sama kuin ennenkin, sama kaikkiahmiva
kuuntelija. Oivallinen piirre Gikassa oli, että se ei koskaan
keskeyttänyt puhetta, haastellakseen itsestänsä. Tänäänkään se ei
tehnyt poikkeusta. Puun runkoa vasten tuettuna se oli tuntikauden
tarkkaavaisesti kuunnellut Miriamin lavertelua, sillävälin kun sen
notkea nuori emäntä loikoi kissamaisen mukavasti sen edessä huojuvalla
oksalla.
"Pikku Gika", sanoi Miriam, "meidän Korak viipyy tänään kauan poissa.
Me kaipaamme häntä, pikku Gika, kaipaammehan me. On ikävää ja
yksinäistä isossa viidakossa, kun meidän Korak on poissa. Mitähän Korak
meille tällä kertaa tuo? Uuden kiiltävän metallirenkaanko Miriamin
nilkkaan! Vai pehmeän kauriinnahkaisen nivusvaatteen mustan
naarasihmisen lanteilta? Hän sanoo, että on vaikeampi riistää naarasten
omaisuutta; sillä hän ei huoli tappaa niitä, kuten tappaa urokset, ja
ne taistelevat vimmatusti, kun hän hyökkää niiden kimppuun,
anastaakseen niiden koristukset. Sitten tulevat urokset keihäineen ja
jousineen ja Korak pakenee puihin. Joskus hän ottaa naaraan mukaansa ja
siellä korkealla oksien seassa riistää siltä ne kapineet, jotka haluaa
tuoda kotiin Miriamille. Hän sanoo, että mustat pelkäävät häntä nyt ja
että naiset ja lapset jo ensi näkemältä rientävät parkuen
hökkeleihinsä; mutta hän seuraa niitä sinne; eikä hän usein palaa
tuomatta nuolia itselleen ja lahjaa Miriamille. Korak on mahtava
viidakkolaisten joukossa, se meidän Korak -- ei, _minun_ Korakini!"
Miriamin haastelun keskeytti pieni kiihtynyt apina, joka hypähti
naapuripuusta hänen hartioilleen.
"Kiipeä!" huusi se. "Kiipeä! Manganit tulevat."
Miriam vilkaisi kiihtyneeseen rauhanhäiritsijäänsä velttona olkansa
yli.
"Kiipeä itse, pikku Manu", virkkoi hän. "Ainoat manganit viidakossamme
ovat meidän Korak ja Akut. Niiden sinä olet nähnyt palaavan
metsästykseltä. Jonakuna päivänä sinä näet oman varjosi, pikku Manu, ja
silloin säikähdyt kuoliaaksi."
Mutta apina vain kirkui varoitustaan entistä kimakammin, ennenkuin
riensi turvallista korkeata tasannetta kohti, jonne mangani, iso apina,
ei voinut seurata. Nyt kuuli Miriam jo puiden välitse heilahtelevien
ruumiiden lähenemistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Niitä oli kaksi,
ja ne olivat isoja apinoita -- Korak ja Akut. Hänestä oli Korak apina
-- mangani, -- sillä nimellä he kolme aina itseänsä mainitsivat.
Ihminen oli vihollinen, eivätkä he siis enää lukeutuneet samaan lajiin.
"Tarmangani" eli ison valkoihoisen nimitys heidän kielellään ei
soveltunut heihin kaikkiin. "Gomangani" -- iso musta apina, neekeri --
ei ollut kuvaava nimitys kellekään heistä, ja niinpä he sanoivat
itseänsä pelkiksi manganeiksi. Miriam päätti olla nukkuvinaan,
kiusoitellakseen Korakia. Senvuoksi hän pysytteli aivan hiljaa, silmät
tiukasti suljettuina. Hän kuuli noiden kahden tulevan yhä lähemmäksi.
Ne olivat nyt naapuripuussa ja varmaankin olivat hänet huomanneet,
koskapa olivat pysähtyneet. Mutta miksi ne olivat niin hiljaa? Miksei
Korak huutanut hänelle tavallista tervehdystänsä? Tuo äänettömyys
tuntui pahaaennustavalta. Mutta nyt kuuluikin jo hyvin salavihkainen
rasahdus, -- toinen niistä hiipi häntä kohti. Suunnitteliko Korak
kepposta omasta puolestaan? No, kyllä hän nuorukaisen nolaisi!
Varovaisesti raotti hän hitusen verran silmiään, ja silloin hänen
sydämensä jähmettyi. Hiljaa hiipimässä häntä kohti oli iso urosapina,
jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen takana oli toinen
samanlainen.
Vikkelästi kuin orava nousi Miriam seisomaan, ja samassa hetkessä
ryntäsi uros häntä kohti. Hyppien oksalta oksalle pakeni tyttö viidakon
läpi noiden kahden ihmisapinan seuratessa hänen kintereillään. Niiden
yläpuolella kirmasi parvi kirkuvia, rupattelevia marakatteja, jotka
ilkkuen sinkauttelivat hämäyksiä manganeille ja koettivat rohkaista ja
neuvoa tyttöä.
Puusta puuhun sujahteli Miriam ponnistellen yhä ylöspäin, hennommille
oksille, jotka eivät kannattaisi hänen vainoojiansa. Yhä nopeammin ja
nopeammin tulivat urosapinat hänen perässään. Etumaisen käyristyvät
sormet olivat tuon tuostakin hänet tavoittaa, mutta tyttö vältti ne
äkkinäisillä vauhdinponnistuksilla ja huimilla loikkauksilla,
heitellessään itseänsä vaarallisen pitkien välimatkojen poikki
pyörryttävän korkealla ilmassa.
Verkalleen lähestyi tyttö ylempiä oksia, missä turvallisuus odotti,
kunnes hän uhkarohkean hyppäyksen jälkeen joutui notkuvan oksan varaan,
joka taipui syvälle hänen painostansa eikä ponnahtanutkaan takaisin
ylös, niinkuin sen olisi pitänyt. Jo ennenkuin kuului risahdustakaan,
tiesi hän, että oli väärin arvioinut oksan kestävyyden. Se myötäsi
ensin verkalleen. Sitten se ryskähti, ikäänkuin olisi eronnut rungosta.
Irroittaen kätensä pudottausi Miriam alemmaksi lehvistöön tavoitellen
uutta tukea. Hän löysi sellaisen toistakymmentä jalkaa murtuneen oksan
alapuolella. Siten hän oli pudottautunut monta kertaa ennen eikä
putoaminen häntä erikoisesti säikyttänyt. Viivästyminen häntä enimmin
kauhistutti ja syystä, sillä tuskin oli hän kiivennyt turvapaikkaan,
kun apinan raskas ruho mätkähti hänen viereensä ja iso karvainen
käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen.
Melkein heti ehti toinen apina toverinsa viereen. Se hyökkäsi Miriamia
kohti; mutta tytön kaappaaja heilautti tämän sivummalle, paljasti
irvistäen isot hampaansa ja murisi pahaaennustavasti. Miriam ponnisteli
vapautuakseen. Hän iski karvaista rintaa ja parrakasta poskea. Hän puri
vahvat valkoiset hampaansa pörrökarvaiseen kyynärvarteen. Apina sivalsi
tyttöä nyrkillään häijysti kasvoihin, mutta sitten sen täytyi
kiinnittää huomionsa toveriin, joka ilmeisesti halusi saalista
omakseen.
Kaappaaja ei voinut edukseen taistella notkuvalla oksalla, kun se oli
kuormitettu kiemurtelevalla ja sätkyttelevällä vangilla, minkä vuoksi
se nopeasti pudottausi alas maahan. Toinen seurasi sitä ja sitten ne
kamppailivat silloin tällöin luopuen rynnistelystään, tavoittaakseen
uudestaan tytön, joka käytti hyväkseen ahdistajainsa taisteluhommia
riuhtautuakseen niiden käsistä ja yrittääkseen pakoon; mutta aina ne
hänet tavoittivat, ja ensiksi omisti hänet toinen ja sitten toinen
noista kilpailevista eläimistä, jotka koettivat repiä toisensa
palasiksi.
Monesti sai tyttö iskuja, jotka olivat aiotut karvapeitteiselle
vastustajalle, ja kerran hänet kaadettiin ja hän makasi tajutonna,
jolla välin apinat vapautuneina tyttöä väkisin pidättämästä hyökkäsivät
hurjina ja pelottavina toistensa kimppuun.
Niiden yläpuolella parkuivat pikkuapinat kirmaten sinne tänne
puolihulluina kiihtymyksestä ja raivosta. Edestakaisin taistelukentän
yläpuolella lenteli lukemattomia loistavasulkaisia lintuja, kirkuen
käheitä vimman- ja uhmanhuutojaan. Etäällä karjui leijona.
Isompi uros repi vastustajaansa vähitellen kappaleiksi. Ne kierivät
maassa pureskellen ja huitoen toisiaan. Taas ne olivat pystyssä
takajaloillaan, raastoivat ja reuhtoivat kuin inhimilliset painijat;
mutta molemmat taistelijat ja maa niiden ympärillä punoitti hurmeesta.
Kaiken aikaa virui Miriam yhä tajutonna maassa. Vihdoin sai toinen
apinoista ratkaisevasti isketyksi hampaansa toisen niskasuoneen, ja
niin ne painuivat tantereelle viimeisen kerran. Muutaman minuutin ne
makasivat siinä melkein potkiskelematta. Vain isompi uros yksinään
nousi tästä viimeisestä syleilystä. Se ravisti itseänsä. Syvä murahdus
vyöryi sen karvaisesta kurkusta. Se hoippui edestakaisin tytön ja
voitetun vihollisensa ruumiin välillä. Sitten se nousi viimemainitun
päälle ja karjaisi kauhean voitonhuutonsa. Pienet apinat hajaantuivat
kirkuen kaikille haaroille, kun tuo pelottava ulvahdus kajahti niiden
korviin. Komeasulkaiset linnut lehahtivat lentoon ja pakenivat. Taas
kuului leijonan karjunta, tällä kertaa kauempaa.
Iso apina vaappui vielä kerran tytön viereen. Se käänsi hänet selälleen
ja kumartui nuuskimaan kasvoja ja rintaa ja kuuntelemaan hänen
hengitystään. Tyttö eli. Marakatit palasivat. Niitä tuli parvittain ja
ne syytivät ylhäältä herjauksia voittajalle.
Ihmisapina osoitti suuttumustaan paljastamalla hampaansa ja mörisemällä
niille. Sitten se kumartui ja nostaen tytön hartioilleen hoippui pois
viidakkoon. Sen perässä seurasi äkäinen mölyjoukko.
YHDESTOISTA LUKU
Neidonryöstö
Metsästämästä palatessaan kuuli Korak kiihtyneiden marakattien
pärpätyksen. Hän tiesi siitä, että jotakin varsin vakavaa oli
tapahtunut. Varmaankin oli Histah, käärme, kiertänyt niljakat
kiemuransa jonkun varomattoman manun ruumiin ympäri. Nuorukainen
kiirehti eteenpäin. Pienet apinat olivat Miriamin ystäviä. Korak
auttaisi niitä, jos voisi. Hän samosi joutuisasti keskitasanteen
lehvätietä pitkin. Puuhun, jossa Miriamin suojus sijaitsi, laski hän
riistansa ja kutsui ääneensä tyttöä. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän
pudottausi nopeasti alemmalle lehvätasanteelle. Kenties tyttö piileili
häneltä.
Isolla oksalla, jolla Miriam usein keinui huolettoman mukavasti, näki
hän Gikan tuettuna puun paksua runkoa vasten. Mitähän se merkitsi?
Miriam ei koskaan ennen ollut jättänyt Gikaa noin yksikseen. Korak otti
nuken ja työnsi sen vyöhönsä. Hän kutsui uudestaan ja äänekkäämmin;
mutta Miriam ei vastannut hänen huhuntaansa. Etäällä kävi kiihtyneiden
manujen mölinä vähemmän selväksi.
Oliko niiden kiihtymyksellä ehkä jotakin yhteyttä Miriamin katoamisen
kanssa? Pelkkä ajatuskin oli kylliksi. Odottamatta Akutia, joka tuli
verkalleen jonkun matkan päässä hänen takanaan, riensi Korak nopeasti
mölyjoukkoa kohti. Muutamassa minuutissa hän ehtikin takimmaisten luo.
Hänet nähdessään ne alkoivat kirkua ja osoitella eteensä alaspäin, ja
hetkistä myöhemmin saapui Korak paikalle ja näki, mikä niiden raivon
aiheutti.
Nuorukaisen sydän jähmettyi kauhusta hänen nähdessään tytön ruumiin
riippuvan ison apinan hartioilla. Että Miriam oli kuollut, sitä hän ei
epäillytkään, ja sillä hetkellä heräsi hänessä jotakin, mitä hän ei
yrittänyt itselleen selvittää eikä olisi voinut selvittää, vaikka olisi
yrittänytkin. Mutta yhtäkkiä tuntui koko maailma keskittyneen tuohon
pehmeään, siroon ruumiiseen, tuohon hentoon, pieneen ruumiiseen, joka
niin surkean velttona ja avuttomana riippui luontokappaleen vankoilta
olkapäiltä.
Nyt hän tiesi, että pikku Miriam oli hänen maailmansa -- hänen
aurinkonsa, kuunsa ja tuikkivat tähtensä. Tytön menetyksessä oli
häneltä sammunut kaikki valo, kylmennyt kaikki lämpö, kadonnut kaikki
onni. Voihkaus pääsi hänen huuliltaan ja senjälkeen sarja kamalia
karjahduksia, petojen karjuntaa petomaisempina, kun hän mittausluodin
lailla laskeusi vimmatusti alas ja riensi tämän inhoittavan rikoksen
tekijää kohti. Urosapina käännähti uuden ja uhkaavan äänen kuullessaan,
ja sen kääntyessä leimahti uutta liekkiä Tappajan raivoon ja vihaan,
sillä hän näki, että eläin hänen edessään ei ollut kukaan muu kuin
kuningasapina, joka oli ajanut hänet pois isojen ihmisenmuotoisten
yhteiskunnasta, hänen sieltä etsiessään ystävyyttä ja turvapaikkaa.
Heittäen tytön maahan kääntyi apinauros jälleen taistelemaan kalliin
saaliinsa omistuksesta; mutta tällä kertaa se odotti helppoa voittoa.
Sekin puolestaan tunsi Korakin. Eikö se ollut karkoittanut häntä
apinaleiristä hampaan iskemättä tai käpälän koskematta? Pää kumarassa
ja kaartuvin hartioin se vyöryi sileäihoista olentoa vastaan, joka
rohkeni vastustaa sen oikeutta saaliiseen.
He kohtasivat toisensa kallo kalloa vasten, kuin kaksi hyökkäävää
härkää, tuupertuakseen tantereelle huitoen ja repien toisiansa. Korak
unohti veitsensä. Sellaista raivoa ja verenhimoa, jonka vallassa hän
oli, saattoi tyydyttää vain lämpöisen lihan tuntu raatelevissa
hampaissa, tuoreen sydänveren pirskoittuminen hänen paljaalle iholleen;
sillä sitä itse tietämättänsä taisteli Korak, Tappaja, suuremmasta
kannustuksesta kuin vihan ja koston -- hän taisteli väkevänä
urospuolena toista urosta vastaan omaan lajiinsa kuuluvan naaraan
omistamisesta.
Niin raju oli apinaihmisen hyökkäys, että hän pääsi kiinni
vastustajaansa, ennenkuin tämä ehti ehkäistä, ja iski vahvat leukansa
pullistuneeseen kaulasuoneen; ja siinä hän riippui, ummessa silmin,
samalla kun sormet hapuilivat kiinni karvaisesta kurkusta.
Silloin Miriam raotti silmänsä, jotka tämä näky sai avartumaan.
"Korak!" huudahti hän. "Korak! Minun Korakini! Tiesinhän minä, että
sinä tulisit. Tapa se, Korak! Tapa se!" Ja salamoivin silmin ja
kohoavin povin nousi tyttö jaloilleen ja riensi Korakin viereen häntä
rohkaisemaan. Tappajan keihäs oli siinä lähellä, mihin hän oli sen
paiskannut hyökätessään apinaa vastaan. Tyttö näki sen ja sieppasi
käteensä. Hän ei tuntenut mitään huimaavaa heikkoutta tätä jalkojensa
juuressa taisteltua alkuaikojen kamppailua katsellessaan. Hän ei
tuntenut mitään hysteeristä jälkivaikutusta hermojännityksestä, jonka
hänen oma seikkailunsa uroksen kanssa oli aiheuttanut. Hän oli
kiihtynyt, mutta tyyni ja aivan peloton. Hänen Korakinsa taisteli
toisen manganin kanssa, joka oli mielinyt ryöstää hänet; mutta hän ei
etsinyt turvaa riippuvalta oksalta, sieltä matkan päästä tarkatakseen
ottelua, kuten joku manganinaaras olisi tehnyt. Sen sijaan hän suuntasi
Korakin keihään terävän kärjen urosapinan kylkeen ja työnsi sen syvälle
pedon sydämeen. Korak ei olisi tarvinnut hänen apuansa, sillä iso uros
oli jo henkitoreissaan ja veri pulppusi sen revitystä kaulasuonesta;
mutta Korak nousi hymyillen ja lausui tunnustuksen auttajalleen.
Kuinka solakka ja siro tuo tyttö olikaan! Oliko hän äkkiä muuttunut
muutaman tunnin kuluessa nuorukaisen poissa ollessa vai oliko taistelu
apinan kanssa vaikuttanut hänen näköhermoihinsa? Hän katseli Miriamia
ikäänkuin uusilla silmillä, sillä niin monta hämmästyttävää ja
ihmeellistä yllätystä ilmeni hänen katseelleen. Kuinka kauan oli
kulunut siitä, kun hän oli tavannut hänet isänsä kylästä pienenä
arabialaistyttönä, sitä hän ei tiennyt, sillä aika ei viidakossa
merkitse mitään eikä hän siis ollut päiviä laskenut. Mutta
katsellessaan häntä nyt hän tajusi, että Miriam ei enää ollut sama
pikku tyttö, jonka hän oli nähnyt leikkimässä Gikan kanssa suuren puun
alla juuri vaajavarustuksen sisäpuolella. Muutoksen oli täytynyt olla
hyvin verkallinen, koska se tähän asti oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Ja miksi hän sen nyt näin äkkiä oli tullut todenneeksi? Hänen katseensa
siirtyi tytöstä kuolleen apinauroksen ruumiiseen. Ensi kertaa välähti
hänen mielikuvitukseensa syy, miksi tyttöä oli yritetty ryöstää.
Korakin silmät lensivät suuriksi, ja sitten ne kapenivat raivoa
osoittaviksi raoiksi, kun hän kiiluvin katsein tarkkasi jalkainsa
juuressa viruvaa peikkomaista otusta. Kun hänen katseensa sitten kohosi
Miriamin kasvoihin, nousi hänen omilleen hillitty puna. Nyt hän tosiaan
katseli häntä toisilla silmillä --- neitoa tähystävän miehen silmillä.
Akut oli saapunut juuri kun Miriam oli keihästänyt Korakin vastustajan.
Vanhan apinan riemastus oli raju. Se asteli kankeakoipisena ja hirveän
näköisenä kaatuneen vihollisen ympärillä. Se murisi ja kohotti ylöspäin
pitkän, liikkuvan huulensa. Sen niskakarvat nousivat pystyyn. Se ei
kiinnittänyt mitään huomiota Korakiin ja Miriamiin. Etäällä sen pienien
aivojen sisimmissä sopukoissa liikkui jotakin -- jotakin, minkä ison
uroksen haju oli herättänyt. Tämän itävän ajatuksen ulkonainen ilmaus
oli eläimellistä raivoa; mutta sisempi tunne oli mitä mieluisin. Ison
uroksen haju ja sen kookkaan, karvaisen ruhon näkeminen oli herättänyt
Akutin sydämessä omaan lajiinsa kuuluvan toverin kaipausta. Niinpä ei
Korak yksinään ollut muuttumassa.
Entä Miriam? Hän oli nainen. Naisen jumalaisena oikeutena on rakastaa.
Ja hän oli aina rakastanut Korakia. Korak oli hänen iso veljensä.
Ainoastaan Miriamissa ei siis tapahtunut muutosta. Hän oli yhä
onnellinen Korakinsa toverina. Hän rakasti yhä Korakia -- niinkuin
sisar rakastaa hellää veljeä -- ja oli hänestä hyvin, hyvin ylpeä. Koko
viidakossa ei ollut toista niin voimakasta, niin komeata tai niin
uljasta.
Korak tuli hänen lähelleen. Katsahtaessaan pojan silmiin näki tyttö
niissä uuden valon; mutta hän ei ymmärtänyt sitä. Hän ei käsittänyt,
kuinka lähellä kypsymystä he olivat, eikä mitään kaikesta siitä
muutoksesta heidän elämässään, mitä Korakin ilme saattoi merkitä.
"Miriam", kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänensä kuulosti käheältä, kun
hän laski ruskean käden tytön paljaalle olalle. "Miriam!" Äkkiä hän
puristi tytön rintaansa vasten. Tämä vilkaisi nauraen hänen
kasvoihinsa, ja sitten nuorukainen kumartui suutelemaan häntä suoraan
huulille. Vielä silloinkaan ei tyttö käsittänyt. Hän ei voinut muistaa,
että häntä koskaan ennen oli suudeltu. Se oli hyvin suloista. Miriam
piti siitä. Hän ajatteli, että Korak sillä tavoin tahtoi osoittaa,
kuinka iloissaan oli siitä, että ison apinan ei ollut onnistunut
raahata häntä pois. Hänkin oli iloissaan. Ja siksi hän kietoi
käsivartensa Tappajan kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen. Sitte hän
huomatessaan nuken nuorukaisen vyössä siirsi sen omaan haltuunsa,
suudellen sitä, niinkuin oli suudellut Korakia.
Korak mieli sanoa jotakin. Hän halusi sanoa tytölle, kuinka suuresti
hän häntä rakasti; mutta hänen rakkautensa kuohunta tukehdutti häntä,
ja manganien kielen sanasto oli rajoitettu.
Tapahtui äkillinen keskeytys. Kuului matalaa mörinää -- Akut mörisi, ei
äänekkäämmin kuin äsken, kun se teikaroi kuolleen uroksen ruumiilla, ei
tosiaan puoleksikaan niin äänekkäästi; mutta sävel tehosi Korakissa
uinuvan viidakkopedon huomiokykyyn. Se oli varoitus. Korak nosti
nopeasti katseensa häntä niin lähellä olevista säteilevistä kasvoista.
Nyt heräsivät hänen muut aistinsa. Hänen korvansa, hänen sieraimensa
herkistyivät. Jotakin oli tulossa!
Tappaja siirtyi Akutin viereen. Miriam oli ihan heidän takanaan. Nuo
kolme olivat kuin veistettyjä kuvapatsaita, jotka tuijottivat viidakon
lehväiseen sotkuiseen tiheikköön. Melu, joka oli herättänyt heidän
huomionsa, paisui, ja samassa ryntäsi esille iso apina vesakosta
muutaman askeleen päästä heidän seisomapaikaltaan. Eläin pysähtyi
heidät nähdessään. Se mörähti varoittavasti hartiainsa yli, ja hetkistä
myöhemmin tuli toinen apina arastellen esille. Sitten seurasi muita --
uroksia ja naaraksia pentuineen, kunnes parikymmentä karvaista hirviötä
seisoi näihin kolmeen tuijottamassa. Siinä oli kaatuneen apinakuninkaan
heimo. Akut puhui ensimmäiseksi. Se osoitti kuolleen uroksen ruumista.
"Korak, mahtava taistelija, on tappanut kuninkaanne", mörisi hän.
"Viidakossa ei ole suurempaa kuin Korak, Tarzanin poika. Nyt Korak on
kuningas. Kuka uros on Korakia mahtavampi?"
Se oli taisteluhaaste jokaiselle urokselle, joka mielisi vastustaa
Korakin oikeutta kuninkuuteen. Apinat supattivat möristen keskenään
jonkun aikaa. Vihdoin asteli verkalleen esille nuori uros hoippuen
lyhyillä koivillaan, harjakset pystyssä ja kauheasti muristen.
Eläin oli tavattoman kookas ja parhaissa voimissaan. Se kuului siihen
melkein sukupuuttoon kuolleeseen lajiin, jota valkoiset miehet ovat
alkuasukasten tiedonantojen mukaan, kauan etsineet viidakkojen
vaikeimmista, läpitunkemattomista sopukoista. Harvoin tapaavat
alkuasukkaatkaan näitä isoja, karvaisia "alkuaikojen ihmisiä."
Korak astui hirviötä vastaan. Hänkin mörisi. Mielessään hän hautoi
suunnitelmaa. Antautua rynnistelyyn tuon väkevän eläimen kanssa, joka
ei ollut väsyttänyt voimiansa, kun hän itse sitävastoin juuri oli
suoriutunut kauheasta ottelusta toisen samanlaisen kanssa, olisi ollut
tappion tavoittelua. Hänen oli keksittävä helpompi keino voittoon.
Kyyristyen hän valmistausi ottamaan vastaan hyökkäyksen, jonka tiesi
pian tapahtuvan, eikä hänen tarvinnutkaan pitkälti odottaa. Hänen
vastustajansa pysähtyi vain sikäli, että ehti kuulijainsa valistukseksi
ja Korakin hämmentämiseksi mölytä lyhyen yhteenvedon entisistä
voitoistaan, uljuudestaan ja siitä, mitä tekisi mokomalle hintelälle
tarmanganille. Sitten se hyökkäsi. Sormet käyrinä ja kita ammollaan se
ryntäsi odottavaa Korakia kohti pikajunan vauhdilla. Korak ei
liikahtanut ennenkuin isot käsivarret ojentuivat häntä syleilemään,
jolloin hän kumartui niiden alitse, antoi oikealla nyrkillään kamalan
survaisun pedon leukaan, sivuuttaessaan sen maahan romahtavan ruhon, ja
kiepahtaen nopeasti ympäri kumartui taisteluvalmiina tuon tanterella
hajasäärin sätkyttelevän apinan yli.
Perin ällistyneenä koetti ihmisenmuotoinen kompuroida pystyyn. Vaahto
valui sen inhoittavilta huulilta. Sen pienet silmät punottivat. Verta
hyydyttävää mylvinää kuului sen syvästä rinnasta. Mutta se ei päässyt
jaloilleen. Tappaja odotti sen yläpuolella, ja heti kun karvainen leuka
kohosi uuden, härkäänkin tehoavan iskun ulottuville, paiskattiin apina
nurin taaksepäin.
Yhä uudelleen ja uudelleen yritti apina pystyyn, mutta joka kerralla
oli mahtava tarmangani odottamassa, nyrkki ojossa, navakalla iskulla
kellistääkseen sen jälleen. Yhä heikommiksi kävivät uroksen
ponnistukset. Veri tahrasi sen kasvot ja rinnan. Punainen juova virtasi
nenästä ja suusta. Joukko, joka kirkunallaan oli sitä kiihoittanut
taisteluun sen ensimmäiset hurjat karjahdukset kuullessaan, ivaili sitä
nyt, -- hyväksymishuudot kohdistuivat nyttemmin tarmanganiin.
"_Ka-go-da_?" kysyi Korak nujertaessaan uroksen vieläkin kerran.
Taas yritti itsepintainen elukka kömpiä jaloilleen. Taas antoi Tappaja
sille kauhean iskun. Ja taas kysyi hän _ka-go-da_ -- joko riittää?
Hetkisen virui uros liikkumatonna. Sitten se mörähti kolhittujen
huultensa välitse: "_Ka-go-da_!"
"Nouse sitten ja mene takaisin kansasi luo", käski Korak. "Minä en
halua olla kuninkaana teillä, jotka kerran ajoitte minut pois. Pitäkää
omat tapanne, ja me pidämme omamme. Olkaamme ystäviä, toisemme
kohdatessamme, mutta yhdessä me emme elä."
Eräs vanha uros astui verkalleen Tappajaa kohti. "Olet tappanut
kuninkaamme", sanoi hän. "Olet lyönyt hänet, joka pyrki kuninkaaksemme.
Olisit voinut hänet tappaakin, jos olisit tahtonut. Mistä me saamme
kuninkaan?" Korak kääntyi Akutiin. "Tuossa on kuninkaanne", lausui hän.
Mutta Akut ei tahtonut erota Korakista, vaikka se oli kylläkin halukas
jäämään oman rotunsa luo. Hän tahtoi, että myös Korak olisi jäänyt. Ja
niin hän sanoikin.
Nuorukainen ajatteli Miriamia -- mikä olisi tytölle parasta ja
turvallisinta. Jos Akut lähtisi apinain mukaan, olisi vain yksi
Miriamia vartioimassa ja suojelemassa. Mutta jos he taas liittyisivät
heimoon, niin hän ei koskaan voisi turvallisesti jättää Miriamia
leiriin, kun itse lähtisi metsästämään, sillä apinakansan halut eivät
ole helposti hillittyjä. Jossakussa naaraksessakin saattaisi herätä
hentoa valkoista tyttöä kohtaan sairaloista vihaa, joka ärsyttäisi sen
surmaamaan hänet Korakin poissaollessa.
"Me elelemme teidän lähettyvillänne", sanoi hän vihdoin. "Kun te
vaihdatte pyydystysaluettanne, siirrymme mekin. Miriam ja minä,
pysyäksemme aina lähellänne; mutta me emme tule asumaan teidän
keskuuteenne."