sormiensa hiukan heltyä pelottavan aseen varresta. Se luisui, melkein
putosi; mutta siitä Tappaja havahtui. Hän muisti tarkoituksensa
hiipiessään salavihkaa ääntä kohti, joka oli kiinnittänyt hänen
kostonhimoisen huomionsa. Hän vilkaisi keihääseen, sen kuluneeseen
kädensijaan ja julmaan, väkäiseen kärkeen. Sitten hän jälleen loi
silmänsä; edessään olevaan siroon olentoon. Mielikuvituksessaan hän
näki raskaan aseen viuhahtavan alaspäin. Hän näki sen lävistävän
pehmeän lihan, tunkeutuvan syvälle nuorteaan ruumiiseen. Hän näki
naurettavan nuken putoavan omistajattarensa sylistä ja viruvan
hajasäärin ja surkeana tyttösen vavahtelevan ruumiin vieressä. Tappajaa
puistatti, hän muljautti vihaisen katseen keihään elottomaan rautaan ja
puuhun, ikäänkuin ne olisivat olleet osana tajullisesta häijymielisestä
olennosta.
Korak tuumi, mitä tyttö tekisikään, jos hän äkkiä pudottautuisi oksalta
hänen viereensä. Kaiketikin se juoksisi parkuen tiehensä. Sitten
tulisivat kylän miehet keihäineen ja pyssyineen ja hyökkäisivät hänen
kimppuunsa. Ne joko tappaisivat hänet tai ajaisivat pois. Pala nousi
pojan kurkkuun. Hän ikävöi oman lajinsa seuraa; vaikka tuskin aavisti
kuinka suuresti. Hän olisi mielellään livahtanut alas tyttösen viereen
ja puhutellut häntä, vaikka kuulemistansa sanoista käsittikin, että hän
puhui outoa kieltä. Olisivathan he voineet haastaa merkeillä. Se olisi
ollut parempi kuin ei mitään. Ja tytön kasvotkin hän olisi halunnut
nähdä. Ja noista vähäisistä vilahduksista arvasi Jack hänet kauniiksi.
Mutta voimakkaammin vaikutti häneen tytön hellä luonne, joka ilmeni
tämän niin äidillisesti vaaliessa nukenkuvatustansa.
Vihdoin hän keksi keinon. Hän kiinnittäisi tytön huomion ja
rauhoittaisi hänet hymyilevällä tervehdyksellä pitemmän välimatkan
päästä. Ääneti pujottelihe hän takaisin etäämmälle puuhun. Hänen
aikomuksensa oli huutaa tytölle vaajavarustuksen takaa, suoden hänelle
sen turvallisuuden tunteen, jonka hän arvelisi tukevan väliaidan
tuottavan.
Hän oli tuskin lähtenyt paikaltaan puusta, kun hänen huomiotaan herätti
äänekäs melu kylän toisella laidalla. Hiukan siirryttyään hän saattoi
nähdä portin pääkujan äärimmäisessä päässä. Joukko miehiä, naisia ja
lapsia oli juoksemassa sitä kohti. Se lensi auki ja vastakkaiselta
sivulta tuli näkyviin karavaanin alkupää. Portista sisälle tulvi
kirjava jono -- mustia orjia ja pohjoisten erämaiden tummaihoisia
arabialaisia, noituvia kameelinajajia, jotka hoputtivat oikuttelevia
juhtiansa, liiaksi kuormitettuja aaseja, jotka, korvat surkeasti
lotkossa, stoalaisen kärsivällisesti alistuivat isäntiensä julmaan
kohteluun, vuohia, lampaita ja hevosia. Kylään ne kaikki saapuivat
kookkaan, juron vanhuksen perästä, joka ratsasti, tieltään kaikkoavia
tervehtimättä, suoraan ison vuohennahkaisen kylän keskustassa
sijaitsevan teltan eteen. Siellä hän puhutteli ryppyistä ämmää.
Mukavalta tähystyspaikaltaan näki Korak sen kaiken. Hän havaitsi vanhan
miehen tekevän kysymyksiä neekeriakalle, ja sitten hän näki
viimemainitun osoittavan kylän syrjäiseen nurkkaan sen puun suuntaan,
jonka alla tyttönen leikki. Paikan kätkivät pääraitilla seisovilta
välillä olevat arabialaisten teltat ja alkuasukkaiden hökkelit. Mies
oli varmaan tytön isä, ajatteli Korak. Ukko oli ollut poissa ja kotiin
palattuaan ajatteli hän ensimmäiseksi pientä tytärtään. Kuinka
iloiseksi tyttönen tulisikaan hänet nähdessään! Kuinka se juoksisikaan
heittäytymään isän syliin, joka puristaisi lapsen rintaansa vasten ja
peittäisi suudelmilla. Korak huokasi. Hän ajatteli omaa isäänsä ja
äitiänsä, jotka olivat kaukana Lontoossa.
Hän palasi paikalleen puuhun tytön yläpuolelle. Jollei hänelle
itselleen ollutkaan tarjolla tämänlaatuista onnea, tahtoi hän toki
nauttia muiden onnesta. Kenties hän tutustuttamalla vanhuksen itseensä
saisi luvan silloin tällöin saapua ystävänä kylään. Maksaisi vaivan
sitä yrittää. Hän tahtoi odottaa kunnes vanha arabialainen oli
tervehtinyt tytärtään, jolloin hän rauhanmerkillä ilmaisisi
läsnäolonsa.
Arabialainen asteli hiljaa tyttöä kohti. Tuossa tuokiossa hän olisi
tyttärensä vieressä, ja kuinka tämä siitä hämmästyisi ja
riemastuisikaan. Korakin silmät säteilivät odotuksesta -- ja siinä jo
seisoikin vanha mies pienen tytön takana. Hänen ankarat vanhat kasvonsa
olivat yhä jäykkinä. Lapsi ei vielä ollut huomannut hänen
saapumistansa. Se leperteli vain äänettömälle Gikalle. Vanha mies
yskäisi. Säpsähtäen vilkaisi tyttö nopeasti olkansa yli. Korak näki nyt
täydellisesti hänen kasvonsa. Ne olivat hyvin kauniit suloisessa ja
viattomassa lapsellisuudessaan -- kaikki piirteet pehmeitä ja
herttaisia. Poika näki hänen isot, tummat silmänsä. Hän odotti
onnellista rakkaudenvälähdystä, jonka jälleennäkeminen virittäisi;
mutta sitä ei niihin tullut. Sensijaan kuvastui silmissä, suun ilmeessä
ja ruumiin jännittyneessä, lyyhistyvässä asennossa kauhua, mykkää
jähmetyttävä kauhua. Synkkä hymy värähti arabialaisen ohuilla, tylyillä
huulilla. Tyttö yritti hiipiä pois; mutta ennenkuin hän ehti vanhuksen
ulottuvilta, potkaisi tämä häntä raa'asti, niin että lapsi lensi suin
päin ruohikkoon. Sitten mies astui luo tarttuakseen häneen ja
piestäkseen häntä tapansa mukaan.
Puussa väijyi peto heidän yläpuolellaan, missä hetkistä aikaisemmin oli
ollut poika, -- peto, jonka sieraimet avartuivat ja hampaat
paljastuivat, -- raivosta vapiseva peto.
Sheikin kumartuessa tavoittamaan tyttöä pudottausi Tappaja maahan hänen
viereensä. Keihäs oli vielä hänellä vasemmassa kädessään, mutta hän oli
sen unohtanut. Sensijaan oli oikea käsi puristettu nyrkkiin, ja kun
sheikki astahti taaksepäin, aivan kuin ilmasta tiivistyneen ilmestyksen
ihmetyttämänä, jymähti raskas nyrkki suoraan hänen suutansa vasten
tavattoman rotevan nuorukaisen koko painolla ja hänen enemmän kuin
inhimillisten lihastensa voimalla.
Verta vuotaen ja tajutonna vaipui sheikki maahan. Korak katsahti
lapseen. Tämä oli päässyt jaloilleen ja seisoi silmät suurina ja
kauhistuneena, vilkaisten ensin pojan kasvoihin ja sitten sheikin
kellistyneeseen ruumiiseen. Vaistomaisin suojeluksen elein laski
Tappaja käsivartensa tytön hartioille ja seisoi odottaen arabialaisen
tointumista. Heidän seisottuaan siten tuokion puhui tyttö.
"Kun se palaa tajuihinsa, tappaa se minut", sanoi hän arabiankielellä.
Korak ei ymmärtänyt häntä. Poika pudisti päätänsä ja puhutteli häntä
ensin englanniksi ja sitten isojen apinain kielellä; mutta molemmat
olivat tytölle käsittämättömiä. Hän kumartui eteenpäin ja kosketti
arabialaisen vyössä riippuvan pitkän puukon kahvaa. Sitte hän kohotti
kämmenensä päänsä yli ja työnsi kuvitellun säilän rintaansa sydämen
yläpuolelle. Korak ymmärsi. Vanha mies tappaisi tytön. Tämä tuli
jälleen hänen viereensä ja seisoi siinä vavisten. Lapsi ei pelännyt
poikaa. Miksikä hän olisikaan? Nuorukainenhan oli pelastanut hänet
sheikin hirveältä pieksemiseltä. Hän ei muistanut kenenkään muun
osoittaneen hänelle sellaista ystävyyttä. Hän katsoi muukalaisen
kasvoihin. Ne olivat poikamaiset, sirot ja pähkinänruskeat kuten hänen
omansakin. Hän ihaili täplikästä leopardintaljaa, joka kiersi pojan
notkeaa ruumista toiselta olkapäältä polviin. Nuorukaista koristavat
metalliset nilkka- ja rannerenkaat herättivät hänessä kateutta. Aina
oli hän halunnut jotakin senlaatuista; mutta koskaan ei sheikki ollut
suonut hänelle muuta kuin yhden ainoan puuvillahamosen, joka töintuskin
peitti hänen alastomuutensa. Turkiksia, silkkiä tai jalokiviä ei pieni
Miriam ollut milloinkaan saanut.
Ja Korak katseli tyttöä. Hän oli aina tuntenut tyttöjä kohtaan
jonkinlaista halveksumista. Pojat, jotka lyöttäytyivät niiden pariin,
olivat hänen mielestään lellikkejä. Hän aprikoi, mitä hänen tulisi
tehdä. Saattoiko hän jättää tytön tänne häijyn arabialaisen
kiusattavaksi, ehkä murhattavaksi? Mutta saattoiko hän ottaa hänet
mukaansa viidakkoonkaan? Mihin hän kykenisi, kun hänellä olisi
taakkanaan heikko, säikähtynyt tyttö? Se voisi pelästyä omaa varjoansa
ja parkaista, kun kuu nousisi viidakon yön yli ja isot pedot
samoilisivat ulisten ja karjuen tiheikköjen hämärässä.
Hän oli tovin mietteisiinsä vaipuneena. Tyttö tarkkasi hänen
kasvojansa, koettaen arvata, mitä pojan mielessä liikkui. Hänkin
ajatteli tulevaisuutta. Häntä peloitti jäädä kärsimään sheikin kostoa.
Ei ollut ketään muuta maailmassa, jonka turviin hän voisi paeta, kuin
tuo puolialaston muukalainen, joka niin ihmeellisesti oli pudonnut
pilvistä, pelastaakseen hänet sheikin tavanmukaiselta kuritukselta.
Aikoiko hänen uusi ystävänsä nyt jättää hänet? Kaihoten tuijotti hän
tämän ajatusponnistusta ilmaiseviin kasvoihin. Hän siirtyi vähän
lähemmäksi poikaa, laskien hennon ruskean käden hänen käsivarrelleen.
Kosketus havahdutti Tappajan mietteistään. Hän vilkaisi tyttöön, ja
sitten hänen kätensä sujahti toistamiseen hänen kaulaansa, sillä hän
näki kyyneliä hänen silmäripsissään.
"Tule", sanoi hän. "Viidakko on ystävällisempi kuin ihmiset. Sinä saat
asua siellä; ja Korak ja Akut suojelevat sinua."
Tyttö ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta pojan käsivarren puristus,
kun tämä veti häntä poispäin maassa viruvasta arabialaisesta ja
teltoista, oli täysin tajuttavissa. Pieni käsivarsi kietoutui hänen
vyötäisilleen, ja yhdessä he kävelivät vaajavarustusta kohti. Ison puun
alla, jossa Korak oli piillyt tytön leikkiä katsellessaan, hän otti
tämän syliinsä ja heittäen hänet keveästi olalleen hyppäsi ketterästi
alemmille oksille. Tytön käsivarret olivat hänen kaulassaan ja
toisesta pienestä kätösestä riippui Gika pojan suoralla, nuorella
selällä.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkan päähän kylästä, kun tyttö äkkäsi
valtavan Akutin. Puolittain tukahdetuin parahduksin puristi hän
tiukemmin Korakia ja osoitti pelokkaasti apinaa.
Arvellen Tappajan palaavan vanki mukanaan, tuli Akut heitä vastaan, --
pieni tyttö ei herättänyt elukan sydämessä enempää myötätuntoa kuin
täysikasvuinen apinauros olisi herättänyt. Se oli muukalainen ja siis
surmattava. Akut paljasti keltaiset hampaansa heitä lähestyessään ja
kummastuksekseen näki hän Tappajankin paljastavan omansa; mutta hän
paljasti ne Akutille ja murisi uhkaavasti.
-- Ai, -- ajatteli Akut. -- Tappaja on ottanut elämänkumppanin, -- ja
niin se totellen heimonsa perinnäislakeja jätti heidät rauhaan ja
kiinnitti äkkiä huomionsa hääräilevään toukkaan, joka näytti erikoisen
mehevältä. Sen ahmaistuaan apina vilkaisi salavihkaa Korakiin.
Nuorukainen oli laskenut taakkansa isolle oksalle, josta tyttö
epätoivoisesti piteli kiinni, peläten putoavansa.
"Hän liittyy seuraamme", sanoi Korak Akutille nykäyttäen peukaloaan
tyttöä kohden. "Älä tee hänelle pahaa, meidän on suojattava häntä."
Akut kohautti niskojansa. Sille ei ollut mieluista saada
ihmisenpenikoita rasituksekseen. Se saattoi nähdä tyttösen ilmeisestä
hätäännyksestä hänen oksalla istuessaan ja hänen Akutiin luomistansa
säikähtyneistä katseista, että hän oli toivottoman kykenemätön. Akutin
opitun ja perityn siveysopin mukaan olivat kykenemättömät raivattavat
pois tieltä; mutta jos Tappaja halusi pitää tämän naaraksen, niin ei
ollut muuta neuvoa kuin sitä sietää. Akut ei suinkaan mokomaa halunnut
-- siitä hän oli aivan varma. Tuon ihmissikiön iho oli liian sileä ja
karvaton, ihan kuin käärmeennahkaa, ja kasvot olivat kaikkea viehätystä
vailla. Se ei ollenkaan muistuttanut muuatta ihastuttavaa naarasta,
jonka Akut oli erikoisesti pannut merkille apinain joukossa
amfiteatterissa edellisenä yönä. Ah, sillä vasta oli tosinaisellista
kauneutta! Iso lempeä suu, ihastuttavat, keltaiset hampaat ja mitä
siroimmat, pehmeimmät turpajouhet. Akutilta pääsi huokaus. Sitten se
nousi, pullisti ison rintansa laajaksi ja astella tepsutti edestakaisin
vankalla oksalla, sillä saattoihan sellainenkin hintelä olento kuin
tämä Korakin naaras ihailla hänen hienoa turkkiansa ja soreaa
ryhtiänsä. Mutta pieni Miriam-rukka vain lyyhistyi lähemmäksi Korakia
ja melkein toivoi olevansa jälleen sheikin kylässä, jossa elämän kauhut
olivat inhimillistä alkuperää ja siis enemmän tai vähemmän
tutunomaisia. Kamala apina pelotti häntä. Se oli niin iso ja hurjan
näköinen. Sen liikkeet saattoi tyttö tulkita vain uhkailuksi, sillä
kuinka saattoi hän arvata, että se pöyhisteli herättääkseen ihailua?
Eikä hän aavistanut ison elukan ja hänet sheikin käsistä pelastaneen
jumalaisen nuorukaisen välillä vallitsevaa toveruussuhdetta.
Miriam vietti illan ja yön lieventymättömässä kauhussa. Korak ja Akut
kuljettivat häntä huimaavia teitä pitkin, ruokaa etsiessänsä. Kerran ne
kätkivät hänet puunoksille, kun vaanivat lähelle tullutta kaurista.
Hänen luontainen pelkonsa tulla jätetyksi yksikseen kammottavaan
viidakkoon vaihtui vielä suuremmaksi kauhuksi, kun hän näki ihmisen ja
petoeläimen hyökkäävän yhtä haavaa saaliin kimppuun ja raastavan sen
maahan, -- kun näki suojelijansa kasvot vääntyneinä eläimelliseen
irvistykseen, valkoisten hampaiden uppoavan kaadetun saaliin pehmeään
lihaan.
Pojan palatessa Miriamin luo olivat hänen kasvonsa, kätensä ja rintansa
verellä tahratut; ja tyttöä hirvitti, kun hän tarjosi ison kimpaleen
lämmintä raakaa lihaa. Poika näkyi nolostuvan kovin, kun Miriam
kieltäytyi syömästä, ja kun hän hetkistä myöhemmin loikki pois metsään
palatakseen tytölle hedelmiä tuoden, täytyi tämän vielä kerran muuttaa
mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa ei Miriam väistänyt ja epäröinyt,
vaan tunnusti kiitollisuutensa hymyllä, joka, jos hän olisi sen vain
tiennyt, oli hellyyttä ikävöivälle pojalle enemmän kuin riittävä
palkkio.
Nukkumiskysymys tuotti Korakille päänvaivaa. Hän tiesi, ettei tyttönen
nukkuessaan voinut pysytellä tasapainossa oksanhaarukassa; ja yhtä
vähän turvallista oli sallia hänen nukkua tanterella kaikkien
rosvoilevien petoeläinten hyökkäyksille alttiina. Oli vain yksi
mahdollinen ratkaisu -- Korakin täytyi pidellä häntä sylissään kaiken
yötä. Ja niin hän tekikin. Akut lepäsi tytön toisella puolella ja Korak
toisella, niin että molempain ruumiit lämmittivät häntä.
Miriam ei nukkunut paljoa ennenkuin yö oli puoliväliin kulunut; mutta
vihdoin luonto voitti alhaalla ammottavan mustan kuilun ja toisella
sivulla lepäävän villieläimen karvaisen ruumiin herättämän pelon, ja
hän vaipui syvään uneen, jota kesti vielä päivännousun jälkeenkin. Kun
hän avasi silmänsä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Aluksi hän ei
voinut uskoa asemaansa todeksi. Hänen päänsä oli kierähtänyt Korakin
olkapäältä, niin että silmät osuivat apinan karvaiseen selkään. Sen
nähdessään hän säpsähti. Sitten hän huomasi, että joku piteli häntä, ja
kääntäessään päätänsä hän havaitsi pojan katselevan häntä hymyilevillä
silmillään. Hänen hymyillessään ei tyttönen voinut häntä pelätä, ja nyt
hän lyöttäysi lähemmäksi poikaa, tuntien luonnollista inhoa vieressään
toisella puolen lepäävää pörröturkkista eläintä kohtaan.
Korak haastoi hänelle apinain kieltä; mutta tyttö ravisti päätänsä ja
puhui vuorostaan arabialaisten kieltä, joka oli yhtä käsittämätöntä
pojalle kuin apinain kieli hänelle itselleen. Akut istui katsellen
heitä. Hän kykeni ymmärtämään mitä Korak sanoi; mutta tyttö päästeli
suustansa ainoastaan hupsuja ääniä, jotka olivat aivan käsittämättömiä
ja naurettavia. Akut ei voinut ymmärtää, mitä viehätystä Korak tuossa
lapsukaisessa näki. Se katseli tyttöä kauan ja kiinteästi, arvosteli
häntä huolellisesti ja raapaisi sitten päätänsä, nousi ja ravisti
itseänsä.
Se liikahdus sai tyttösen säikähtämään, -- hän oli hetkiseksi unohtanut
Akutin. Jälleen häntä pöyristytti. Eläin näki, että tyttö pelkäsi sitä,
ja elukkana se nautti eläimellisyytensä herättämästä kammosta.
Kyyristyen ojensi se ison kätensä salavihkaa tyttöä kohti ikäänkuin
tarttuakseen häneen. Tämä väistyi vielä kauemmaksi. Akutin vilkkuvat
silmät nauttivat kovin tilanteen lystillisyydestä -- se ei havainnut
pojan siihen tähdättyjä kapenevia silmiä eikä lyhenevää kaulaa leveiden
olkapäiden kohotessa hyökkäysasentoon. Juuri kun apinan sormet olivat
tarttumaisillaan tytön käsivarteen, nousi nuorukainen äkkiä, vihaisesti
murahtaen. Nyrkkiin puristettu käsi vilahti Miriamin silmien ohitse
mäiskäyttämään nasevan nenäpiuvin ällistyneen Akutin kuonoon. Päästäen
ölisevän mylvähdyksen tuupertui ihmisenmuotoinen taaksepäin ja kierähti
puusta.
Korak seisoi tuijottaen alas häneen, kun samassa äkillinen sujahdus
läheisissä pensaissa kiinnitti hänen huomionsa. Tyttökin katsoi
alaspäin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin vihaisen apinan kompuroimassa
jaloilleen. Sitten välähti kuin jousesta ammuttu vasama vanuke
täplikästä keltaista turkkia suoraan Akutin selkää kohti. Se oli
Sheeta, leopardi.
KYMMENES LUKU
Vaarallisia vieraita
Leopardin loikatessa isoa apinaa kohti huohotti Miriam hämmästyksestä
ja kauhusta -- ei Akutia uhkaavan vaaran tähden, vaan tuon nuorukaisen
menettelyn vuoksi, joka vastikään oli vihaisesti iskenyt omituista
toveriansa. Sillä tuskin oli peto tullut näkyviin, kun poika
paljastettu veitsi kädessä hyppäsi kauas aivan sen päälle, niin että
juuri kun Sheeta oli iskemäisillään hampaansa ja kyntensä Akutin
leveään selkään, putosi Tappaja leopardin hartioille.
Kissaeläin pysähtyi ilmassa, sivuutti apinan vain hitusen verran ja
kierähti kamalasti kiljuen selälleen. Reuhtoen ja kynsien ponnisteli se
tavoittaakseen ja ravistaakseen kimpustansa vihollisen, joka
hampaillaan raateli sen niskaa ja veitsellään viilteli sen kylkeä.
Hämärää vaistoa totellen ponnahti Akut, heti kun oli kuullut takaansa
tuon äkillisen ryntäyksen, puuhun tytön viereen niin ketterästi, että
se moisessa raskaassa eläimessä oli miltei ihmeteltävää. Mutta
kääntyessään ja nähdessään mitä alhaalla tapahtui riensi se yhtä
nopeasti jälleen maahan. Yksityiset riidat unohtuivat pian vaaran
uhatessa sen inhimillistä toveria, eikä se ollut rahtuakaan vähemmän
kerkeä panemaan omaa turvallisuuttaan alttiiksi ystävänsä puolesta,
kuin Korak oli ollut sitä auttaakseen.
Tuloksena oli, että Sheeta pian näki kimpussaan kaksi raivokasta
olentoa repimässä sitä riekaleiksi. Ulvoen, kiljuen ja möristen
kierähtelivät kaikki kolme sinne tänne vesakossa, tämän ruhtinaallisen
kamppailun ainoan, tuijottavan katselijan vavisten kyyröttäessä puussa
heidän yläpuolellaan ja vimmatusti puristaessa Gikaa rintaansa vasten.
Pojan puukko taistelun lopullisesti ratkaisi, ja kun hurja
kissansukuinen vavahti henkitoreissaan ja kellahti toiselle kyljelleen,
nousivat nuorukainen ja apina ja katsoivat toisiinsa maassa viruvan
raadon yli. Korak nytkäytti päätänsä puuhun päin tyttöstä kohti. "Jätä
hänet rauhaan; hän on minun", sanoi nuorukainen. Akut murahti, vilkutti
veristyneillä silmillään ja kääntyi Sheetan ruumiiseen päin. Seisoen
sen päällä hän pullisti laajan rintansa, kohotti katseensa taivasta
kohti ja kajahdutti niin kauhean parkaisun, että pientä tyttöä taaskin
puistatti. Se oli urosapinan voitonhuuto, kun se on kaatanut
vihollisen. Poika vain katseli hetkisen äänetönnä; sitten hän hyppäsi
jälleen puuhun tytön viereen. Pian saapui myöskin Akut heidän luokseen.
Muutaman minuutin puuhaili hän haavojensa nuoleskelemisessa ja lähti
sitten pyydystämään itselleen aamiaista.
Monet kuukaudet jatkui tämä elämä kolmisin, mitään erikoisempaa
tapahtumatta. Ainakaan ei tapahtunut sellaista, mikä nuorukaisen tai
apinan mielestä olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa; mutta pienelle
tytölle oli tämä elämä päivä- ja viikkokausia kuin alituista kauhulla
täytettyä painajaisunta, kunnes hänkin tottui katselemaan kuoleman
terättömiin silmäkuoppiin ja karaistui ohuen mekkonsa läpi purevaa
viimaa vastaan. Hitaasti hän oppi sen ainoan yhteisen ajatustenvaihdon
välineen alkeet, joka hänen tovereillaan oli, -- hän oppi käyttämään
isojen apinain kieltä. Nopeammin hän saavutti mestaruutta viidakon
viisaudessa, niin että pian tuli aika, jolloin hän oli tärkeä tekijä
metsästyksessä, vartioiden toisten nukkuessa tai auttaen heitä
keksimään otuksen jäljet, mitä milloinkin ajoivat. Akut seurusteli
hänen kanssaan yhdenvertaisuutta lähentelevään tapaan, milloin heidän
oli välttämätöntä tulla läheisiin kosketuksiin; mutta enimmäkseen hän
karttoi tyttöä. Poika oli hänelle aina ystävällinen, ja vaikka hän
monissa tilaisuuksissa tunsi holhokkinsa hoivailun rasittavaksi
taakaksi, kätki hän sen tytöltä.
Huomatessaan, että yön kosteus ja kylmyys tuottivat tälle epämukavuutta
ja kärsimystäkin, rakensi Korak tiiviin pienen suojuksen korkealle
jättiläispuun huojuville oksille. Siellä pieni Miriam nukkui verraten
lämpimästi ja turvallisesti, sillaikaa kun Tappaja ja apina valitsivat
yöpuukseen läheisiä oksia, edellinen aina korkealla riippuvan majan
aukon edessä, mistä paraiten voi varjella sen asukasta puissa
asustavilta vihollisilta. He olivat liian korkealla, jotta heidän juuri
olisi tarvinnut pelätä Sheetaa; mutta kaikkiallahan hiipi Histah,
käärme, herättäen kauhua mielissä, ja lähellä asustivat isot
paviaaniapinat, jotka eivät tosin koskaan hyökänneet kimppuun, mutta
aina hampaat irvissä haukkuivat, milloin vain joku kolmikosta ohimennen
sattui niin lähelle.
Suojuksen rakentamisen jälkeen paikallistui kolmen metsäläisemme
toiminta. He samoilivat vähemmin laajalti, kun oli pakko aina yöksi
palata kotipuulle. Puro juoksi siinä lähellä. Metsänriistaa ja hedelmiä
oli yllin kyllin, samoin kuin kalaakin. Elämä oli kiteytynyt
villi-ihmisen yksitoikkoiseksi jokapäiväisyydeksi -- ruuan etsinnäksi
ja täysin vatsoin nukkumiseksi. He eivät ajatelleet päivää
pitemmälle, eivät huolehtineet huomisesta. Jos nuorukainen joskus
miettikin menneisyyttä ja muisteli niitä, jotka häntä etäisessä
maailmankaupungissa kaipailivat, tapahtui se hajanaisesti ja tuskin
omakohtaisesti, ikäänkuin tuo toinen elämä olisi ollut jonkun muun
henkilön elämää. Hän oli hylännyt toivon palata sivistyneeseen
yhteiskuntaan, sillä niin useasti koettuaan tylyyttä niiden puolelta,
joilta oli ystävyyttä odottanut, oli hän samoillut niin kauas
sisämaahan, että käsitti olevansa iäksi eksynyt aarniometsän
sokkeloihin.
Sitäpaitsi oli hän Miriamin tulon jälkeen saanut tytöstä sen, mitä
villissä viidakkoelämässään siihen asti oli enimmin kaivannut --
inhimillisen toverin. Hänen suhteessansa tyttöön ei ollut havaittavissa
mitään tietoista sukupuolitunnetta. He olivat ystävyksiä -- toveruksia
-- siinä kaikki. Molemmat olisivat saattaneet olla poikia, paitsi että
Korakin sävyssä esiintyi puolihellä ja aina isännöivä, suojeleva
vaisto.
Tyttönen jumaloi häntä, kuten olisi saattanut jumaloida hellää,
hemmottelevaa veljeä, jos hänellä olisi sellainen ollut. Lempi oli
kummallekin tuntematon käsite; mutta täytyihän sen tunteen
välttämättömästi herätä pojan lähestyessä miehuutta, kuten se herää
jokaisessa villissä viidakon uroksessa. Liikkumisalueellaan viidakossa
he olivat tutunomaista väkeä. Pienet apinat tunsivat heidät hyvin ja
tulivat usein lähelle, rupattelemaan ja ilakoimaan heidän ympärillään.
Kun Akut oli saapuvilla, pysyttelivät nuo pikkueläimet loitommalla,
mutta Korakia ne kaihtoivat vähemmän; ja kun molemmat urospuoliset
olivat poissa, tulivat ne ihan Miriamin luo nykien hänen koristuksiaan
tai leikkien Gikan kanssa, joka oli niille ehtymättömänä rattoisuuden
lähteenä. Tyttö leikitteli niiden kanssa ja ruokki niitä, ja hänen
ollessaan yksikseen ne tuottivat hänelle ajanviettoa pitkinä hetkinä,
kunnes Korak palasi.