ylhäällä tuijotti häneen kaksi silmää -- vilkkumatta, värähtämättä. Ei
ollut ketään muita kuin tuo pieni tyttö tässä osassa kylää, joka oli
jäänyt melkein autioksi, kun sheikki monta kuukautta sitten oli
lähtenyt matkalleen pohjoista kohti.
Ja viidakossa, tunnin matkan päässä kylästä, johti sheikki palaavaa
karavaaniansa kotiin päin.
Vuosi oli kulunut siitä, kun valkoiset miehet olivat koettaneet ampua
poikaa ja ajaneet hänet takaisin viidakkoon jatkamaan niiden olentojen
etsimistä, joilta hän vielä saattoi odottaa toveruutta, nimittäin
isojen apinain. Kuukausimääriä olivat nuo kaksi vaeltaneet itäänpäin
yhä syvemmälle aarniometsään. Tämä vuosi oli paljon kehittänyt poikaa
-- muuttanut hänen vahvat lihaksensa teräsjänteiksi, hionut hänen
metsäntuntemuksensa miltei kaamean tarkaksi, varmentanut hänen
vaistonsa ja ketteryytensä puissa kiipeilemisessä ja harjaannuttanut
häntä sekä luonnollisten että keinotekoisten aseiden käytössä.
Hänestä oli viimein tullut ruumiillisesti ihmeellisen voimakas ja
sielunlahjoiltaan ihmeen ovela. Vaikka hän vielä oli vain poika, oli
hän niin väkevä, että tukeva ihmisapina, jonka kanssa hän usein ryhtyi
leikkiotteluun, ei vetänyt hänelle vertoja. Akut oli opettanut hänet
taistelemaan urosapinan tavoin, eikä konsaan ollut tavattu opettajaa,
joka paremmin kykeni antamaan ohjausta alkuihmisen villissä
sodankäynnissä, tai oppilasta, joka oli nopsempi käyttämään mestarinsa
opastuksia hyväkseen.
Toverusten etsiessä sen melkein sukupuuttoon hävinneen apinalajin
laumaa, johon Akut kuului, elelivät he viidakon parhaista herkuista.
Antilooppi ja seebra kaatuivat pojan keihäästä tai kellistyivät näiden
kahden voimakkaan petoeläimen hyökkäyksestä, jotka karkasivat niiden
niskaan joltakin riippuvalta oksalta tai väijytyspaikasta,
juomarapakolle vievän polun ääressä kasvavasta pensaikosta.
Leopardin talja peitti pojan alastomuutta; mutta mikään kainoudentunne
ei ollut kannustanut häntä sitä käyttämään. Hänen korvissaan viuhuneet
valkoisten miesten luodit olivat herättäneet hänessä meidän kaikkienkin
povessa uinuvan pedon, mutta se villi vaisto riehui voimakkaampana
tässä pojassa, jonka isän oli petoeläin kasvattanut. Hän käytti
leopardintaljaansa aluksi halusta näytellä sitä urhoollisuutensa
merkkinä, sillä hän oli käsikähmässä tappanut pedon veitsellään.
Hän huomasi taljan kauniiksi, se soveltui hänen villiin
koristeluvaistoonsa, ja kun se jäykistyi ja myöhemmin alkoi murentua,
koska hän ei osannut sitä valmistaa tai parkita, luopui hän siitä
haikein mielin. Myöhemmin, kun hän tapasi yksinäisen, mustan soturin,
jolla oli samanlainen talja, mutta pehmeä, joustava ja kaunis, koska se
oli oikealla tavalla valmistettu, tarvitsi poika vain silmänräpäyksen
hypätäkseen ylhäältä puunoksalta mitään pahaa aavistamattoman neekerin
niskaan, upottaakseen terävän veitsensä hänen sydämeensä ja
anastaakseen hyvin valmistetun vuodan.
Hän ei tuntenut mitään omantunnon kaivelua. Viidakossa on voima
oikeutta, eikä kestä kauan ennenkuin se perusohje syöpyy jokaisen sen
asukkaan mieleen, olkoonpa hän aikaisemmin saanut minkälaisen
kasvatuksen tahansa. Että mustanaama olisi hänet tappanut, jos olisi
saanut siihen tilaisuuden, sen nuorukainen hyvin tiesi. Ei hän eikä
neekeri olleet sen pyhempiä kuin leijona tai puhveli, seebra tai kauris
tai mikä hyvänsä niistä lukemattomista olijoista, jotka samoilivat,
hiipivät, lensivät tai luikertelivat metsän tummissa sokkeloissa.
Kullakin oli vain yksi ainoa henki, jota tuhannet väijyivät. Mitä
enemmän vihollisia sai surmansa, sitä paremmat mahdollisuudet elellä
edelleen. Niinpä poika hymyili, puki ylleen voitettunsa komeuden ja
jatkoi matkaansa Akutin kanssa, heidän etsiessään, alati etsiessään
vältteleviä ihmisapinoita, jotka ottaisivat heidät avosylin vastaan.
Vihdoin he löysivät. Syvällä viidakossa, kätkettynä kauas ihmisten
katseilta, he tapasivat sellaisen pienen luonnollisen voittelo-kentän,
jolla villi tappojuhla-rummutus oli rämissyt pojan isän ammoin ollessa
moisessa mukana.
Ensiksi kuulivat he pitkän matkan päästä isojen apinain rummutuksen. He
nukkuivat ison puun turvissa, kun kumea ääni saapui heidän korviinsa.
Molemmat havahtuivat heti. Akut oli ensimmäinen tulkitsemaan tuon
omituisen poljennon.
"Isot apinat!" mörähti se. "Ne tanssivat tappojuhlaa. Tule, Korak,
Tarzanin poika, menkäämme kansamme luo."
Kuukausia sitten oli Akut antanut pojalle oman valitsemansa nimen,
koska se ei oppinut lausumaan ihmisten antamaa nimeä Jack. Korakilta se
kuulosti, sikäli kuin se oli ihmiskielen äännemerkeillä esitettävissä.
Apinain kielessä se merkitsee "tappajaa." Ja Tappaja nousi nyt pystyyn
makuupuunsa oksalle, tukien selkänsä sen runkoa vasten. Hän ojenteli
norjia nuoria lihaksiaan, kuutamon tunkeutuessa lehvien välitse ja
täplitellessä hänen ruskean ihonsa pienillä valopilkuilla.
Apinakin nousi seisaalleen puolikyykkyyn, kuten niiden tapana on.
Matalaa murinaa kuului sen syvän rinnan pohjalta -- innostuneen
odotuksen murinaa. Poika mörisi yhteen sointuun apinan kanssa. Akut
livahti pehmeästi maahan. Aivan lähellä rummutuksen suunnalla oli iso
aukeama, jonka yli heidän oli astuttava. Kuu valeli sitä hopeisella
hohteellansa. Puolikumarassa laahusti iso apina kuutamon täyteen
kumotukseen. Sen sivulla keinui sirosti harppaillen poika
silmäänpistävänä vastakohtana kömpelölle toverilleen. Toisen musta
pörröinen turkki harjasi toisen silkoista heleää ihoa. Poika hyräili
iäksi jättämänsä englantilaisen oppikoulun luokkahuoneisiin eksynyttä
operettisäveltä. Hän oli onnellinen ja toivehikas. Hetki, jota hän niin
kauan oli odottanut, oli saapumaisillaan. Hän oli tulossa omiensa luo.
Hän oli tulossa kotiin. Kuukausien kuluessa hitaasti tai vauhdikkaasti,
ikävystyttävän pitkinä tai laukkaavan kannustettuina, sikäli kuin puute
tai seikkailut olivat etualalla, olivat -- tosin usein palaavat --
ajatukset hänen omasta kodistaan käyneet värittömämmiksi. Entinen elämä
oli alkanut tuntua pikemmin unelta kuin todellisuudelta, ja
vastoinkäymiset hänen tiellään, kun hän yritti saavuttaa rannikon ja
palata Lontooseen, olivat vihdoin vaimentaneet hänen päätöksensä ja
siirtäneet tuuman toteutumisen niin etäiseen tulevaisuuteen, että se
nyttemmin tuskin tuntui muulta kuin hauskalta, mutta toivottomalta
haaveelta.
Nyt olivat kaikki ajatukset Lontoosta ja sivistyksestä tungetut niin
kauas hänen aivojensa taustalle, että niitä saattoi pitää
olemattominakin. Paitsi ulkomuotoansa ja henkistä kehitystään hän oli
apina yhtä hyvin kuin iso hurja otus hänen vieressään.
Riemunsa ylenpalttisuudessa hän sivalsi toveriaan rajusti poskelle.
Puolittain vihaisena, puolittain leikillä kääntyi apina häntä kohti
kiiltävät hampaat paljastettuina. Pitkät, karvaiset käsivarret
kurottuivat häntä tavoittamaan ja, kuten nämä kaksi olivat tehneet
tuhat kertaa ennen, he ryhtyivät leikkiotteluun, kieriskellen
nurmikolla, antaen iskuja, muristen ja purren, vaikkeivät koskaan
puristaneet hampaitaan muuta kuin kipeään nipistykseen. Se oli oivaa
harjoitusta heille molemmille. Poika käytti hyväkseen koulussa
oppimiansa painitemppuja, ja monia niistä oppi myöskin Akut käyttämään
ja väistämään. Apinalta taas poika oppi menettelytapoja, jotka Akutille
olivat periytyneet joltakulta siihen aikaan maata samoilleelta
molemmille yhteiseltä esi-isältä, jolloin sen sikiävästä elämästä
kuhisevalla kamaralla kasvoi puiden korkuisia sanajalkoja ja
krokotiilit lentelivät lintuina ilmassa.
Pojalla oli sentään yksi keino, jota Akut ei kyennyt täydellisesti
oppimaan, vaikkakin apinaksi saavutti siinä melkoista etevyyttä,
nimittäin nyrkkeilytaito. Akutia aina kummastutti, kun sen härkämäiset
hyökkäykset pysähdytettiin ja torjuttiin kuononpäähän äkkiä isketyllä
nyrkillä tai kipeällä työkkäyksellä lyhyiden kylkiluiden väliin. Kyllä
se häntä suututtikin, ja silloin hänen mahtavat leukansa puristivat
ystävän pehmeätä lihaa syvempään kuin muulloin, sillä hän oli yhä
apina, hänellä oli apinan äkkipikaisuus ja raa'at vaistot; mutta
raivoisan riehuntansa aikana hänen oli vaikea tavoittaa kiusanhenkeään,
sillä menettäessään malttinsa ja hyökätessään hurjasti käsikähmään
pojan kanssa huomasi hän itseensä tähdättyjen kirveltäväin iskujen
rakeiden aina osuvan maaliinsa ja pysähdyttävän hänet tehokkaasti --
tehokkaasti ja kipua tuottaen. Silloin hän tavallisesti vetäysi pois
vihaisesti möristen, käveli loitommalle, irvistelevä kita avoinna, ja
meni tunnin ajaksi murjottelemaan.
Tänä yönä he eivät nyrkkeilleet. Tuokion he vain painivat ilakoiden,
kunnes Sheetan, pantterin, haju kavahdutti heidät pystyyn valppaina ja
varovaisina. Iso kissa harppoi viidakon läpi heidän etupuoleltaan.
Hetkiseksi he pysähtyivät kuuntelemaan. Poika ja apina mörisivät
varoittavasti yhteen ääneen, ja peto jatkoi matkaansa. Sitten
toverukset alkoivat jälleen pyrkiä tappojuhlarummutusta kohti. Yhä
äänekkäämpänä kuului rummun kumea pärrytys. Nyt he vihdoin voivat
erottaa tanssivien apinain mölyn, ja niiden erikoishaju tunki
voimakkaana heidän sieraimiinsa. Poika vapisi innostuksesta. Akutin
selkäkarvat kangistuivat, -- onnellisuuden ja suuttumuksen oireet ovat
usein samanlaisia.
Hiljalleen he hiipivät viidakon läpi, lähestyessään apinain
kokouspaikkaa. Nyt he olivat metsässä, luikerrellen eteenpäin,
vartijoita varoen. Jopa lehväverhon raosta vilahtikin näyttämö pojan
teräviin silmiin. Akutille se oli tutunomaista, mutta Korakille oli
kaikki uutta. Hänen hermojaan kutkutti tämä villi näytelmä. Isot
urokset tanssivat kuutamossa, hyppien epäsäännöllisessä kehässä
yläpinnaltaan litteän savirummun ympärillä, jonka ääressä kolme vanhaa
naarasta kumahdutteli sitä pitkästä käytöstä sileiksi kuluneilla
palikoilla.
Tuntien heimolaistensa luonteen ja tavat oli Akut liian viisas
ilmoittaakseen omaa ja toverinsa läsnäoloa ennenkuin tanssin hullu
huumaus oli ohitse. Sitte kun rummutus lakkaisi ja apinaveikkojen
vatsat olivat hyvin ravitut, huutaisi hän niille. Seuraisi neuvottelu,
jonka jälkeen hän ja Korak otettaisiin yhteiskunnan jäseniksi.
Saattaisi olla niitä, jotka panisivat vastaan, mutta sellaiset olisivat
taivutettavissa lihasvoimilla, joita hänellä ja pojalla oli yllin
kyllin. Viikkojen, ehkä kuukausienkin aikana heidän läsnäolonsa
mahdollisesti herättäisi alati vähenevää epäluuloa toisissa heimon
jäsenissä, mutta lopuksi heistä tulisi vieraille apinoille yhtä hyvät
ystävät kuin jos olisivat saman emon maitoa imeneet.
Akut toivoi, että he olivat tulleet niiden pariin, jotka olivat
tunteneet Tarzanin, sillä se olisi auttanut pojan esittelyssä ja
edistänyt Akutin hartaimman toivomuksen toteutumista eli Korakin
pääsemistä apinain kuninkaaksi. Kuitenkin sai Akut pojan vain vaivoin
pidätetyksi ryntäämästä tanssivien eläinten keskelle -- mikä olisi
tiennyt heidän molempien välitöntä tuhoa, koska hysteerinen vimma,
johon isot apinat kummallisia menojansa suorittaessaan yltyvät, on
laadultaan sellaista, että julmimmatkin petoeläimet niitä silloin
kaukaa kiertävät.
Kuun vaipuessa verkalleen amfiteatterin korkean, lehväisen
taivaanrannan taakse, vaimeni rummun räminä ja tanssivain ponnistukset
tulivat hillitymmiksi, kunnes loppusävel lyötiin ja isot eläimet
kävivät käsiksi ateriaan, jonka olivat tänne remuista juhlaansa varten
raastaneet.
Siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, tiesi Akut selittää Korakille, että
näillä juhlamenoilla julistettiin uuden kuninkaan valitsemista, ja hän
näytti pojalle pörröturkkisen itsevaltiaan mahtavaa ruhoa. Kaiketi se
oli tullut kuninkaaksi kuten monet inhimillisetkin hallitsijat --
edeltäjänsä murhaamalla.
Kun apinat olivat ahmineet vatsansa täyteen ja monet niistä vetäytyneet
puuntyville, kiertyäkseen nukkumaan, nykäisi Akut Korakia käsivarresta.
"Tule", kuiskasi hän. "Tule verkalleen. Seuraa minua. Tee niinkuin Akut
tekee."
Sitten hän pujottelihe hiljaa puiden välitse, kunnes seisoi
amfiteatterin yli riippuvalla oksalla. Siihen hän äänetönnä pysähtyi.
Sitten hän mörähti. Heti hyppäsi parikymmentä apinaa jaloilleen. Niiden
villit pienet silmät kiitivät nopeasti pitkin aukeaman kehää.
Kuningasapina näki ensimmäisenä molemmat olennot puun oksalla. Se
mölähti pahaaennustavasti. Sitten se astua köntysti muutaman askeleen
tungettelijoita kohti. Sen karvat olivat pystyssä. Koivet olivat
kankeat, minkä vuoksi sen käynti näytti ontuvalta ja tempovalta. Sen
kintereillä astui joukko urosapinoita.
Se pysähtyi hiukan ennen kuin ehti puussa olevien kohdalle --
juuri riittävän matkan päähän, ollakseen heidän harppauksensa
ulottumattomissa. Varovainen kuningas! Siinä se seisoi keinutellen
itseään edestakaisin lyhyillä säärillään, paljastaen hampaansa kamalaan
irvistykseen, mylvien mylvimistään, yhä äänekkäämmin, kunnes se
verkalleen, mutta alati vahvistuen oli yltynyt karjunnaksi. Akut tiesi,
että ruhtinas kiihoitti itseänsä tarpeelliseen raivomäärään, jotta se
riittäisi hyökkäykseen heitä vastaan.
Vanha apina ei halunnut taistella. Hän saapui pojan kanssa
yhdistääkseen kohtalonsa heimon kohtaloihin.
"Olen Akut", sanoi hän. "Tämä on Korak. Korak on Tarzanin, Apinain
entisen kuninkaan poika. Minä taas olin niiden apinain kuninkaana,
jotka asuivat isojen vetten varsilla. Olemme tulleet metsästämään
teidän kanssanne. Olemme suuria metsästäjiä. Olemme mainioita
taistelijoita. Sallikaa meidän saapua rauhassa!"
Kuningas lakkasi keinuttelemasta itseänsä. Se vilkaisi pariin synkeänä
tuuheiden kulmiensa alta. Sen silmät veristivät, niiden ilme oli villi
ja ovela. Sen kuninkuus oli perin uutta, ja se oli siitä hyvin arka. Se
pelkäsi kahden vieraan apinan anastuksia. Pojan sileä, ruskea, karvaton
iho oli ilmaissut ihmisen, ja ihmistä se kammosi ja vihasi.
"Menkää tiehenne!" murisi se. "Menkää tiehenne, taikka minä tapan
teidät."
Innokas poika, joka seisoen isoruhoisen Akutin takana oli hehkunut
odotuksesta ja onnesta, oli mielinyt hypätä alas noiden karvaisten
hirviöiden joukkoon ja osoittaa niille olevansa niiden ystävä ja yksi
niistä. Hän oli otaksunut niiden ottavan hänet avosylin vastaan, mutta
nyt täyttivät kuningasapinan sanat hänen sydämensä suuttumuksella ja
surulla. -- Neekerit olivat karanneet hänen kimppuunsa ja ajaneet.
hänet pois. Sitten hän oli kääntynyt valkoisten miesten, omain
heimolaistensa, puoleen, vain kuullakseen luotien vinkunaa odottamainsa
tervehdyssanojen asemesta. Isot apinat olivat olleet hänen viimeisenä
toivonaan. Niiltä hän odotti toveruutta, jonka ihmiset olivat häneltä
kieltäneet. Äkkiä valtasi hänet raivo.
Kuningasapina oli melkein suoraan hänen alapuolellaan. Toiset olivat
asettuneet puoliympyrään muutaman metrin päähän ruhtinaansa taakse. Ne
tarkkasivat perin uteliaina tapausten kulkua. Ennenkuin Akut saattoi
arvata pojan aikomusta tai estää häntä siitä, hyppäsi tämä suoraan
kuninkaan eteen, jonka nyt oli onnistunut ärsyttää itsensä
raivokkaaseen vimmaan.
"Minä olen Korak!" huusi poika. "Minä olen Tappaja. Minä tulin
elääkseni ystävänä joukossanne. Te mielitte ajaa minut pois. Hyvä on,
kyllä minä lähden; mutta ennen lähtöäni näytän teille, että Tarzanin
poika on herranne, kuten hänen isänsä oli ennen häntä -- että hän ei
pelkää kuningastanne enempää kuin teitä muitakaan."
Hetkisen seisoi apinain kuningas hämmästyksestä liikkumattomana. Se ei
ollut odottanut niin ruttoa toimintaa kummaltakaan tungettelijalta.
Samaten oli Akut kummissaan. Hän huuteli nyt kiihkeästi Korakia
takaisin, tietäen, että tuolla pyhitetyllä tanterella tulisivat toiset
urokset otaksuttavasti kuninkaan avuksi sivullista vastaan, vaikka
olikin vähän luultavaa, että kuningas apua tarvitsisi. Kun nuo mahtavat
leuat kerran puristuisivat yhteen pojan kaulassa, tulisi loppu väleen.
Hypätä pojalle avuksi olisi varma kuolema Akutille itselleenkin; mutta
urhea vanha apina ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Karvat pystyssä ja
möristen pudottausi hän nurmikolle juuri kun kuningasapina hyökkäsi.
Eläimen kädet koukistuivat tarttuakseen kiinni sen karatessa pojan
kimppuun. Sen julmat leuat olivat ammollaan upottaakseen isot kellervät
hampaat pojan ruskeaan ihoon. Myöskin Korak loikkasi eteenpäin
ottaakseen hyökkäyksen vastaan; mutta hän loikkasi köyristyen, pedon
ojennettujen käsivarsien alitse. Kosketuksen hetkellä pyörähti poika
toisella jalallaan ja iski koko ruumiinsa painolla ja harjaantuneiden
lihaksiensa voimalla nyrkkinsä uroksen vatsaan. Parahtaen haukkasi
kuningasapina ilmaa ja tuupertui, samalla kun se turhaan tavoitti
ketterää, alastonta olentoa, joka vikkelästi livahti sen käsistä.
Raivon ja kauhun mylvähdykset pääsivät kaatuneen kuninkaan takana
seisovilta uroksilta, kun ne murhan himo villissä pienessä sydämessään
ryntäsivät eteenpäin Korakia ja Akutia vastaan; mutta vanha apina oli
liian viisas antautuakseen sellaiseen epätasaiseen otteluun. Neuvoa
poikaa peräytymään olisi nyt ollut turhaa, ja sen Akut tiesi.
Sekunninkin tuhlaaminen kehoituksiin olisi sinetöinyt heidän kummankin
kuolemantuomionsa. Oli vain yksi ainoa keino, ja sitä Akut käytti.
Tarttuen poikaan vyötäisistä hän nosti hänet ilmaan, kääntyi ja vilisti
toista puuta kohti, jonka oksat riippuivat matalalla kentän
yläpuolella. Aivan heidän kintereillään parveili kamala joukko; mutta
vaikka Akut olikin vanha ja hänellä oli kannettavanaan rimpuileva
Korak, oli hän kuitenkin vainoojiansa nopeampi.
Yhdellä hyppäyksellä apina tavoitti matalan oksan ja ketterästi kuin
marakatti se kiepautti itsensä ja pojan turvaan. Eikä se täälläkään
vitkastellut, vaan riensi öisen viidakon läpi kantaen kuormaansa
turvalliseen paikkaan. Jonkun aikaa ajoivat urokset heitä takaa; mutta
kun nopeammat pääsivät hitaammista edelle ja havaitsivat joutuneensa
tovereistaan erilleen, luopuivat ne ajosta ja pysähtyivät karjumaan ja
kiljumaan, kunnes viidakko värähteli niiden hirveästä mölystä. Sitten
ne kääntyivät ja palasivat amfiteatteriin.
YHDEKSÄS LUKU
Kolmisin
Onnettomana samoili Korak ilman päämäärää viidakossa päivää jälkeen,
kun oli isoilta apinoilta saanut niin tylyn vastaanoton. Hänen
sydämensä oli pettymyksestä raskas. Tyydyttämätön kostonhimo kyti hänen
povessaan. Hän katseli vihantuntein viidakkomaailman asukkaita,
paljasti uhkaavasti terävät hampaansa ja murisi niille, jotka tulivat
hänen aistiensa ulottuville. Hänen isänsä varhaisen elämän vaistot
olivat hänessä voimakkaina ja niitä oli tehostanut kuukausien
seurustelu luontokappalten kanssa, joilta nuorukaisen matkimiskyky oli
omaksunut lukemattomia erämaan petoeläinten pikku ominaisuuksia.
He liikkuivat tuulen suuntaan verkalleen ja varovasti, koska jokainen
eläin, joka mahdollisesti metsästeli heidän etupuolellaan, oli heitä
edullisemmassa asemassa, keveä viima kun löyhytteli heidän hajunsa sen
sieraimiin. Äkkiä pysähtyivät molemmat yhteen aikaan. Kaksi päätä
kuunteli kallellaan. He seisoivat siinä liikkumattomina kuin kovasta
kalliosta hakatut kuvapatsaat. Ei lihaskaan värähtänyt. Muutaman
silmänräpäyksen he pysyivät siinä asennossa, mutta sitten astui Korak
hiljaa muutaman metrin eteenpäin ja hyppäsi vikkelästi puuhun. Akut
seurasi hänen kintereillään. Kumpikaan ei ollut aiheuttanut mitään
melua tai rasahdusta, jonka ihmiskorva olisi erottanut kahdentoista
askeleen päähän.
Pysähtyen usein kuuntelemaan he hiipivät eteenpäin puiden välitse. Että
molemmat olivat kovin ymmällä, ilmeni kysyvistä katseista, joita he
tuon tuostakin loivat toisiinsa. Vihdoin näki poika vilahduksen
satakunnan metrin päässä olevasta vaajavarustuksesta, jonka
takaa kohosi muutamain vuohennahkaisten telttojen huiput ja
alkuasukas-majojen olkikattoja. Hänen huulensa venähti julmaan
irvistykseen. Mustia! Kuinka hän niitä vihasikaan! Hän viittasi Akutia
jäämään paikoilleen siksi aikaa kun hän meni vakoilemaan.
Onnettomia ne poloiset kyläläiset, joiden kimppuun Tappaja nyt
karkaisi! Pujotellen itsensä puiden alioksien välitse, hypäten
ketterästi toisesta viidakon jättiläisestä toiseen, missä välimatka ei
ollut liian pitkä, tai kiepauttaen itsensä toiselta kädenkannattimelta
toiselle, hiipi Korak hiljaa kylään päin. Hän kuuli ääntä
vaajavarustuksen takaa, ja sitä kohti hän suuntausi. Iso puu riiputti
oksiaan aitauksen puolelle, juuri sillä kohtaa, mistä ääni kuului.
Siihen hiipi Korak. Keihäs oli valmiina hänen kädessään. Hänen korvansa
kertoivat hänelle ihmisolennon läsnäolosta. Hänen silmänsä tarvitsivat
vain yhden ainoan vilkaisun näyttääkseen hänelle hänen maalitaulunsa,
jolloin heittoase singahtaisi kohti kuin salama. Keihäs kohotettuna hän
ryömi puun oksilla, tuijottaen alaspäin, etsiäkseen äänen omistajan.
Vihdoin hän näki ihmisen selän. Keihästä pitelevä käsi ponnahti
asentoon, kerätäkseen voimia rautakärkisen heittoaseen syöksemiseksi
mitään aavistamattoman uhrin ruumiin lävitse. Ja sitten Tappaja
pysähtyi. Hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen maalitaulunsa
paremmin. Varmempaa tähtäystä vartenko? Vai oliko pienen ruumiin
siroissa viivoissa ja lapsekkaissa muodoissa tuolla hänen alapuolellaan
ollut jotakin hillitsemässä murhanviettiä, joka hänen suonissaan
riehui?
Hän laski keihäänsä varovasti alemmaksi, niin että se ei kahistelisi
lehtiä tai rasahtelisi oksia vastaan. Hiljaa hän kyyristyi mukavaan
asentoon isolle puunhaaralle ja siinä hän loikoi, silmät suurina
katsellen ja ihmetellen olentoa, jota surmaamaan hän oli hiipinyt --
pientä tyttöstä, pähkinänruskeaa pikkuneitoa. Irvistys oli hävinnyt
hänen huuliltaan. Hänen ilmeensä kuvasti vain mielenkiintoista
tarkkaavaisuutta -- hän koetti saada selville, mitä tyttönen hommaili.
Äkkiä ilmestyi leveä virnistys hänen kasvoilleen, sillä tytön
kääntäessä ruumistaan oli tullut näkyviin Gikan norsunluinen pää ja
rotannahkainen vartalo -- Gikan puupuikoista tehdyt jäsenet ja sen
kurja ulkoasu. Tyttönen kohotti kolhitut kasvot omiaan kohti ja
keinutellen itseään edestakaisin hymisi nukelleen valittavaa
arabialaista kehtolaulua. Hempeämpi valo kirkasti Tappajan silmät.
Pitkän hetken, joka hänestä kului varsin nopeasti, loikoi Korak, katse
kiinnitettynä leikkivään lapseen. Kertaakaan hän ei ollut nähnyt tyttöä
suoraan kasvoihin. Enimmäkseen hän näki vain kasan aaltoilevaa mustaa
tukkaa, pienen ruskean olkapään pilkistämässä sivulta, siltä kohtaa,
jossa hänen ainoa hameensa oli kiinnitetty kainalon alle, ja siron
polven pistämässä esiin puvun alta tytön istuessa jalat ristissä
maassa. Kun pää kallistui hänen korostaessaan jotakuta äidillistä
kehoitustaan välinpitämättömälle Gikalle, vilahti joskus näkyviin
pyöreä poski ja viehättävä pikku leuka. Milloin hän heristi
nuhtelevasti pientä sormeaan Gikalle, milloin taas puristi rintaansa
vasten tämän ainoan olennon, jolle saattoi tuhlata lapsellisen
hellyytensä mittaamatonta rikkautta.