hänen kasvoiltaan, kun soturit juoksivat häntä vastaan hurjin huudoin
ja uhkaavin elein. Akut huuteli hänelle takaapäin kehoittaen häntä
kääntymään ja pakenemaan, koska neekerit tappaisivat hänet. Hetkisen
katseli poika heidän tuloaan ja kohotti sitten kämmenensä heitä kohti
merkiksi, että pysähtyisivät, samalla huutaen, että hän tuli ystävänä
-- että oli vain halunnut leikkiä lasten kanssa. Tietenkään eivät ne
ymmärtäneet sanaakaan hänen puhuttelustansa, ja vastauksena oli --
kuten mikä alaston olento tahansa, joka äkkiä olisi viidakosta
hyökännyt heidän naistensa ja lastensa kimppuun, saattoi odottaa, --
ropsahdus suhisevia keihäitä. Heittoaseet viuhahtelivat kaikkialle
pojan ympärille, mutta ainoakaan ei osunut häneen. Jälleen tunsi hän
jotakin kutittavaa selkäpiissään, lyhyt tukka nousi niskassa ja
päälaella. Hänen silmänsä siristyivät. Niistä leimahti äkillistä vihaa,
joka karkoitti niitä äsken valaisseen ystävällisen hilpeyden. Kumeasti
murahtaen, aivan kuin hätyytetty eläin, kääntyi hän ja juoksi
viidakkoon. Siellä odotti Akut häntä puussa. Apina kehoitti häntä
rientämään pakoon, sillä vanha viisas ihmisenmuotoinen tiesi, että he
kaksin, alastomina ja aseettomina, eivät voisi pitää puoliaan jänteviä
mustia sotureita vastaan, jotka varmaan panisivat toimeen jonkinlaisen
etsinnän metsässä.
Mutta uusi voima liikkui Tarzanin jälkeläisessä. Hän oli poikamaisen
iloisesti ja avomielisesti tarjonnut ystävyyttä näille henkilöille,
jotka olivat ihmisolentoja kuten hänkin. Hänet oli otettu vastaan
epäluulolla ja keihäillä. Häntä ei oltu edes kuunneltu. Raivo ja viha
valtasi hänet. Akutin kehoittaessa pakenemaan hän pani vastaan. Hän
halusi taistella, mutta hänen järkensä sanoi liiankin selvästi, että
hän mielettömästi uhraisi henkensä näin paljain käsin ja hampain
kohdatessaan näitä asestettuja miehiä, -- poika ajatteli jo hampaitaan,
taisteluhampaitaan, milloin ottelun mahdollisuus häämöitti lähellä.
Liikkuen verkalleen puiden lomitse hän katseli olkansa yli taakseen,
vaikkei enää laiminlyönytkään muiden, kummallakin puolella tai edessä
väijyvien vaarojen mahdollisuutta, -- hänen kokemuksensa naarasleijonan
kanssa ei kaivannut toistamista, vaan läksy oli iäksi painunut hänen
mieleensä muutoinkin. Takaansa hän kuuli villien lähestyvän huutaen ja
kirkuen. Hän jättäysi jälemmäksi, kunnes takaa-ajajat olivat hänen
näkyvissään. He eivät huomanneet häntä, koska eivät etsineet
inhimillistä saalista puista. Poika pysyttäysi ihan heidän edellään.
Likimain kaksi kilometriä jatkoivat mustat takaa-ajoa ja kääntyivät
sitten palatakseen kylään. Nyt oli pojan vuoro, hänen odottamansa
tilaisuus, sillä kuuma kostonhimoinen veri kuohui hänen suonissaan,
kunnes hän näki takaa-ajajansa punaisen sumun läpi.
Villien kääntyessä kääntyi poika heidän peräänsä. Akutia ei enää ollut
näkyvissä. Luullen pojan seuraavan oli tämä vaeltanut yhä kauemmaksi,
haluttomana kiusaamaan kohtaloa noiden kuolettavain keihäiden
ulottuvilla. Hiipien hiljaa puusta puuhun vaani poika palaavien
soturien askeleita. Vihdoin yksi miehistä jäi tovereistansa jälkeen
heidän seuratessaan pientä kylään vievää polkua. Julma hymy valaisi
nuorukaisen kasvot. Nopeasti riensi hän eteenpäin, kunnes liikkui
melkein neekerin pään päällä, tämän mitään aavistamatta. Hän hiipi
vaanien saaliinsa perässä kuin Sheeta, pantteri, -- olihan hän monet
kerrat nähnyt Sheetan hiivintää.
Äkkiä ja äänettömästi hyppäsi hän etuvinoon alaspäin uhrinsa leveille
hartioille. Heti kun hän kosketti miestä, hapuilivat hänen sormensa
hänen kurkkuaan. Pojan ruumiinpaino paiskasi neekerin raskaasti maahan
ja samalla sai hän niin ankaran tölmäyksen takaapäin tämän polvista,
että hengitys rintakehän tärskähtäessä salpautui. Sitten iskeytyivät
vahvat valkoiset hampaat hänen niskaansa ja jäntevät sormet puristivat
yhä tiukemmin hänen henkitorveansa. Jonkun aikaa ponnisteli soturi
raivoisasti, paiskautuen sinne tänne, koettaessaan ravistaa
hätyyttäjäänsä erilleen; mutta alati hän kävi yhä heikommaksi ja alati
riippui hänessä tuo hirveä ja äänetön olento, jota hän ei voinut nähdä,
ja laahasi hänet verkalleen pensaikkoon tien viereen.
SEITSEMÄS LUKU
Omaa heimoa
Kun Akut huomasi, että poikaa ei ollutkaan takana, kääntyi hän tätä
etsimään. Hän oli ehtinyt palata vain vähän matkaa, kun äkkiä ja
hämmästyneenä pysähtyi nähdessään kummallisen olennon lähestyvän puiden
välitse. Se oli poika, mutta oliko se mahdollista? Hänen kädessään oli
keihäs ja selässä riippui soikea kilpi, jollaisia heidän kimppuunsa
hyökänneillä mustilla sotureilla oli ollut; nilkoissa ja käsivarsissa
oli rauta- ja vaskirenkaita, ja nivusvaate oli kiedottuna hänen
vyötäisilleen. Sen laskoksiin oli pistetty veitsi. Nähdessään apinan
riensi poika näyttämään hänelle voitonmerkkejänsä. Ylpeänä osoitti hän
jokaista vastikään hankkimaansa esinettä ja kertoi kerskuen urotyönsä
yksityiskohdista. "Paljain käsin ja hampaillani minä hänet surmasin",
sanoi hän. "Olisin halunnut päästä, heidän ystäväkseen, mutta he
tahtoivat mieluummin olla vihollisiani. Ja nyt kun minulla on keihäs,
näytän Nunnallekin, mikä minä vihollisena olen! Ainoastaan valkoihoiset
ihmiset ja isot apinat, Akut, ovat ystäviämme. Niitä me etsimme;
kaikkia muita on meidän vältettävä tai tapettava ne. Sen olen
viidakossa oppinut."
He kiersivät vihamielisen kylän sivuitse ja palasivat tolalleen rantaa
kohti. Poika oli hyvin ylpeä uusista aseistaan ja koristuksistaan. Hän
harjoitteli alituisesti keihäällänsä, heitellen sitä tuntikausia
kaikenlaisiin eteensä sattuviin esineihin heidän kiirettä pitämättä
samoillessaan, kunnes saavutti sellaisen taidon, mikä vain nuorille
lihaksille on niin lyhyen harjoituksen jälkeen mahdollinen. Kaiken
aikaa oli Akut kasvatuksessa hänen ohjaajanansa. Ei enää ollut
ainoatakaan jälkeä viidakossa, joka ei olisi pojan tarkoille silmille
ollut avoin kirja, ja nekin epämääräiset jäljet, joita sivistynyt
ihminen ei aisteillaan laisinkaan huomaa ja jotka hänen villille
serkulleen ovat vain osittain havaittavissa, tulivat innokkaalle
pojalle perin tutunomaisiksi. Hän kykeni hajusta erottamaan
lukemattomat kasvinsyöjäin lajit ja myös pelkästään sen ihosta
erittyvän huurun lisääntymisestä tai vähenemisestä ilmassa tuntemaan,
oliko elukka lähenemässä vai kulkiko se poispäin. Eikä hän kaivannut
silmiensä todistusta tietääkseen, oliko tuulen päällä kaksi tai neljä
leijonaa -- sadanko metrin vai kilometrin päässä.
Paljon tästä oli Akut hänelle opettanut, mutta paljoa enemmän siinä oli
vaistomaista tietoa -- isältä perittyä omituista aavistusta. Hän oli
alkanut rakastaa viidakkoelämää. Alituinen älyn ja vaistojen kamppailu
varovaisten ja varomattomien polulla öin päivin vaanivia tuhoavia
vihollisia vastaan vetosi siihen seikkailuhenkeen, joka sykkii
alkuperäisen Aatamin jokaisen täysiverisen pojan sydämessä. Mutta
vaikka hän tätä elämää rakasti, ei hän ollut sallinut itsekkäiden
toivomustensa hälventää velvollisuudentunnetta, joka oli saanut hänet
käsittämään, kuinka siveellisesti rikollinen hänen seikkaileva
karkaamisensa Afrikkaan pohjaltaan oli. Isän ja äidin rakkaus eli
voimakkaana hänen sydämessään -- liian voimakkaana salliakseen hänen
täysin siemauksin nauttia onnesta, joka epäilemättä tuotti näille monta
surunpäivää. Ja siksipä hän pysyi hellittämättä päätöksessään etsiä
rannikolta satama, lähettääkseen itsestään tietoja kotiin ja saadakseen
rahoja Lontooseen palatakseen. Samalla hän tunsi itsensä varmaksi, että
nyt voisi taivuttaa vanhempansa sallimaan hänen viettää ainakin osan
ajastaan niillä afrikkalaisilla tiluksilla, jotka hän kodissaan
kuulemistansa huolimattomista, tilapäisesti virketyistä sanoista
päätellen tiesi isänsä omistavan. Se olisi jotakin -- ainakin parempaa
kuin kuluttaa elinaikansa kaavoihin puristuneen sivistyksen
kyllästyttävien nautintojen ja rajoitusten puitteissa.
Ja niin hän oli pikemminkin tyytyväinen heidän rannikkoa kohti
samoillessaan, sillä samalla kun hän nautti saloseudun vapautta ja sen
villejä riemuja, tunsi hän omantuntonsa keveäksi, koska tiesi tekevänsä
kaiken voitavansa palatakseen vanhempainsa luo. Hän toivoikin
tapaavansa jälleen valkoihoisia -- omia heimolaisiaan, -- sillä monessa
tilaisuudessa hän oli ikävöinyt muuta seuraa kuin ison apinan.
Seikkailu mustien kanssa ärsytti yhä hänen mieltänsä. Hän oli
lähestynyt heitä niin viattoman toverillisesti ja niin lapsellisen
varmana vieraanvaraisesta vastaanotosta, että hänen kokemansa kohtelu
oli pahoin kolhinut nuoren sydämen ihanteita. Hän ei enää pitänyt
mustaa miestä veljenään, vaan pikemminkin yhtenä verenhimoisen viidakon
lukemattomista vihollisista -- petoeläimenä, joka neljän jalan asemesta
käveli kahdella.
Ja niin kuluivat päivät, ja metsästyksestä ja kiipeilystä kehittyivät
pojan lihakset ja hänen ketteryytensä lisääntyi, niin että Akutkin,
joka olikin laiskanläntä, ihmetteli oppilaansa urheutta. Ja todetessaan
riemukseen suuren voimansa kävi poika varomattomaksi. Hän samoili
viidakkoa pää pystyssä, vaaraa uhmaten. Akutin paetessa puihin heti kun
tunsi Numan hajun, poika vain nauroi eläinten kuninkaalle vasten naamaa
ja asteli uljaasti sen ohitse. Hyvä onni suosi häntä pitkän aikaa.
Hänen tapaamansa leijonat olivat kai ruuasta kylläisiä tai ehkä ne niin
hämmästyivät alueelleen tunkeutuneen oudon olennon rohkeudestakin, että
hyökkäystuumat kaikkosivat niiden mielestä, kun ne silmät muljollaan
katselivat hänen lähestymistään ja poistumistaan. Mikä lienee syy
ollutkin, totta on, että poika monissa tilaisuuksissa sivuutti jonkun
ison leijonan muutaman askeleen päästä, sen vain hiukan murahtaessa
varoitukseksi.
Mutta kaksi leijonaa ei silti ehdottomasti ole aivan samanlaisia
luonteeltaan ja sävyltään. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin
ihmissukuun kuuluvat olennot. Siitä, että kymmenen leijonaa menettelee
samoin samankaltaisissa olosuhteissa, ei voi päättää, että
yhdestoistakin niin tekee, -- hyvin mahdollisesti se käyttäytyy toisin.
Leijona on hermoiltaan korkealle kehittynyt eläin. Se ajattelee ja
tekee siis johtopäätöksiä. Kun sillä on hermosto ja aivot, on sillä
myöskin luonnonlaatu, johon ulkonaiset syyt vaikuttavat eri tavoin.
Eräänä päivänä poika tapasi yhdennentoista leijonansa. Se käveli pienen
tasangon yli, jolla kasvoi vähäisiä pensasryhmiä. Akut oli muutaman
askeleen päässä vasemmalla pojasta, joka ensimmäiseksi huomasi Numan
läsnäolon.
"Juokse, Akut!" huusi poika nauraen. "Numa on kätkeytyneenä pensaisiin
oikeallani. Riennä, vilistä nyt pikaisesti puihin, Akut! Minä, Tarzanin
poika, suojelen sinua", ja poika pysyi nauraen suunnallaan, joka vei
hänet aivan läheltä pensaikkoa, jossa Numa oli piilossa.
Apina huusi hänelle kehoittaen tulemaan pois, mutta poika vain heilutti
keihästään ja suoritti tilapäisen sotatanssin osoittaakseen
halveksumistaan eläinten kuningasta kohtaan. Hän tuli yhä lähemmäksi
pelottavaa surmaajaa, kunnes leijona äkkiä vihaisesti murahtaen kohosi
makuusijaltaan vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä nuorukaisesta.
Isokokoinen eläin oli tämän viidakon ja erämaan valtias. Pitkä
pörröinen harja peitti sen hartioita. Leuoissa oli julmat
raateluhampaat. Sen keltaisenvihreistä silmistä leimusi vihaa ja uhmaa.
Surkean tehoton keihäs kädessään käsitti poika pian, että tämä leijona
oli toisenlainen kuin hänen ennen kohtaamansa, mutta hän oli jo mennyt
liian pitkälle peräytyäkseen. Lähin puu oli usean metrin päässä
vasemmalla, -- leijona saattoi olla jo hänen kimpussaan ennenkuin hän
oli ehtinyt matkan puoliväliin, eikä kukaan, joka tuota eläintä nyt
katseli, voinut epäillä sen hyökkäysaikeita. Leijonan takana oli
oaspuu, vain muutaman jalan päässä siitä. Se oli läheisin turvapaikka
mutta Numa oli sen ja saaliinsa välillä.
Pojan tuntiessa pitkän keihäänvarren kädessään ja nähdessä puun
leijonan takana, juolahti hänen mieleensä ajatus -- takaperoinen,
naurettava, epätoivon synnyttämä ajatus. Mutta nyt ei ollut aikaa
punnita mahdollisuuksia, -- oli vain yksi ainoa pelastuksen
mahdollisuus, ja sen vähäisen tilaisuuden tarjosi oaspuu. Jos leijona
hyökkäisi, olisi myöhäistä, -- pojan oli hyökättävä ensin, ja Akutin
eikä vähemmin Numan kummastukseksi loikkasi hän nopeasti petoa kohti.
Vain sekunnin ajan oli leijona hämmästyksestä hievahtamatta, ja siinä
sekunnissa pani Jack Clayton koulussa oppimansa tempun kovan koetuksen
alaiseksi.
Hän juoksi suoraan villipetoa kohti pitäen keihästä varsipää edellä
ruumiinsa edessä. Akut kirkui kauhusta ja hämmästyksestä. Leijona
seisoi silmät muljottaen pyöreinä päässä ja odotti hyökkäystä, valmiina
nousemaan takajaloilleen ja vastaanottamaan tuon yltiöpään olennon
iskuilla, jotka olisivat voineet murskata puhvelin kallon.
Ihan leijonan eteen työnsi poika keihäänsä varren maahan, suoritti
mahtavan hyppäyksen, ja ennenkuin hämmästynyt eläin saattoi arvata,
mikä kepponen sille oli tehty, suhahti hän leijonan pään yli oaspuun
raatelevaan syleilyyn; -- hän oli turvassa, mutta haavoitettuna.
Akut ei ollut koskaan nähnyt seiväshyppyä. Nyt hän tanssi oman puunsa
turvassa kirkuen ärsytyksiä ja kerskumisia nolatulle Numalle, sillä
välin kun poika, raadeltuna ja verta vuotaen, koetti piikkisessä
turvapaikassaan sijoittua niin, että tuntisi mahdollisimman vähän
kipua. Hän oli pelastanut henkensä, mutta melkoisen kärsimyksen
hinnalla. Hänestä tuntui siltä, kuin ei leijona koskaan mielisi lähteä,
ja vasta ummelleen tunnin varrottuaan luopui vihainen peto väijymästä
ja asteli majesteettisesti pois kentän yli. Kun se oli turvallisen
välimatkan päässä, irroitteli poika itsensä oaspuusta, saaden kuitenkin
vielä uusia naarmuja jo muutoinkin kidutettuun lihaansa.
Kului monta päivää, ennenkuin hänen saamansa läksyn ulkonaiset merkit
hävisivät; mutta vaikutus, jonka se hänen mieleensä jätti, oli sinne
iäksi painunut. Sen erän perästä hän ei aiheettomasti kiusannut
kohtaloa. Hän antautui myöhemmässä elämässään monesti suureenkin
uhkaan, mutta ainoastaan milloin hän siten voi edistää jonkun hartaasti
toivomansa päämäärän saavuttamista, -- ja hän harjoitteli sitten
seiväshyppyjä.
Useita vuorokausia pysyivät apina ja poika paikoillaan puussa,
jälkimäisen toipuessa terävien okaiden tuskallisista haavoista. Iso
nelikätinen nuoli inhimillisen toverinsa haavoja, eikä niitä millään
muulla tavoin hoideltukaan; mutta pian ne paranivat, sillä
turmeltumaton iho paikkautuu helposti. Kun poika taas tunsi itsensä
reippaaksi, jatkoivat toverukset matkaansa rannikolle päin, ja
mieluisat aavistukset täyttivät jälleen nuorukaisen mielen.
Ja vihdoin saapui kauan odotettu hetki. He samosivat sotkuisen metsän
läpi, kun pojan silmät keksivät hänen tähystellessään alemmilta
oksilta, joita pitkin he vaelsivat, vanhat, mutta hyvin selvät jäljet
-- jäljet, jotka saivat hänen sydämensä pamppailemaan -- ihmisen,
valkoisten miesten jäljet, sillä paljaiden jalkain tallaamain joukossa
oli selväpiirteiset eurooppalaismallisten saappaiden jäljet. Latu,
jolla näkyi melkoinen joukko vaeltaneen, suuntausi pohjoiseen suorassa
kulmassa siitä urasta, jota pitkin poika ja apina olivat rannikolle
pyrkineet.
Epäilemättä nuo valkoiset miehet tiesivät lähimmän rannikkosiirtolan.
Saattoivatpa juuri olla sinne matkallakin. Joka tapauksessa maksaisi
vaivan tavoittaa heidät jo pelkän sen ilonkin vuoksi, jota omaan
heimoon kuuluvien olentojen kohtaaminen tuottaisi. Poika oli aivan
haltioissaan; hänen sydämensä pamppaili innosta ja hän joudutti matkaa
sinnepäin. Akut epäröitsi. Hän ei tahtonut tietää ihmisistä. Hänelle
oli nuorukainen apinatoveri, sillä olihan tämä apinakuninkaan poika.
Akut koetti vieroittaa häntä tuumasta, selitellen hänelle, että he pian
saapuisivat oman kansansa heimon luo, missä poika kerran vanhemmaksi
tultuaan valittaisiin kuninkaaksi, kuten hänen isänsä oli ennen häntä
ollut. Mutta Jack oli itsepintainen. Hän sanoi kaikin mokomin
tahtovansa jälleen tavata valkoihoisia. Halusi lähettää sanoman
vanhemmilleen. Akut kuunteli, ja hänen kuunnellessaan vihjaisi hänelle
eläimenvaisto totuuden: poika suunnitteli paluuta omien heimolaistensa
luo.
Se ajatus täytti vanhan apinan surulla. Akut rakasti poikaa, kuten oli
rakastanut tämän isää, hartaan uskollisesti kuin koira isäntäänsä.
Apinansydämessään ja apiananaivoissaan hän oli viljellyt toivoa, että
hän ja poika eivät koskaan eroaisi toisistansa. Hän näki kaiken rakkaan
kuvittelunsa haihtuvan, ja kuitenkin hän pysyi uskollisena pojalle ja
hänen toivomuksilleen. Lohduttomanakin hän myöntyi pojan päätökseen
seurata valkoihoisten safaria ja saattoi häntä luulonsa mukaan
viimeisellä yhteisellä matkalla.
Jäljet olivat vain parin päivän vanhat, kun ystävykset ne löysivät,
mikä merkitsi, että hiljalleen liikkuva karavaani oli ainoastaan
muutaman tunnin matkan päässä heistä; harjaantuneet ja notkeat lihakset
pystyivät kiidättämään heitä nopeasti oksien välitse takkuisen
pensaskasvullisuuden yläpuolella, joka oli ehkäissyt valkoisten miesten
kuormitettujen kantajain vauhtia.
Poika samosi etumaisena, innostuksen ja odotuksen kannustaessa häntä
edelle toveristaan, jolle heidän päämääränsä saavuttaminen tiesi vain
surua. Nuorukainen ensiksi näkikin karavaania suojaavan jälkijoukon ja
valkoiset miehet, joita oli ollut niin innokas tavoittamaan.
Kömpien edellä astuvien sekavissa jäljissä laahusti tusina raskaasti
kuormitettuja neekereitä, jotka uupuneina tai sairaina olivat jääneet
jälemmäksi, ja heitä jälkijoukon mustat soturit tyrkkivät
kärkisauvoilla, potkivat kaatuvia, riuhtaisivat heidät sitten tylysti
jaloilleen ja hätyyttivät eteenpäin. Kummallakin puolella astui
valkoinen jättiläinen, jonka tuuhea kellertävä parta melkein kätki
hänen kasvonsa. Pojan huulet avautuivat iloiseen tervehdyshuutoon, kun
hänen silmänsä ensiksi keksivät valkoiset miehet -- huutoon, joka ei
sitten kajahtanut ilmoille, sillä melkein samassa muuttui hänen
onnentunteensa vihaksi, hänen nähdessään, kuinka molemmat valkoiset
miehet raskailla ruoskilla raa'asti suomivat neekerien alastomia selkiä
poloisten horjuessa eteenpäin taakkojen alla, jotka jo aamupuolella
päivää olisivat lannistaneet vahvojenkin miesten voimat ja kestävyyden.
Silloin tällöin loi jälkijoukko ja valkoiset miehet pelokkaita katseita
taakseen, ikäänkuin joka hetki odottaen siltä taholta jonkun kauan
odotetun vaaran toteutumista. Poika oli pysähtynyt heti karavaanin
nähtyään ja seurasi nyt verkalleen tämän ruman raa'an näytelmän latua.
Nyt saapui Akut hänen luokseen. Eläimestä tuntui tämä näytelmä vähemmän
kauhealta kuin pojasta, mutta sittenkin iso apina murisi puoliääneen,
katsellessaan avuttomien orjien kärsimää hyödytöntä kidutusta. Hän
vilkaisi poikaan. Miksei tämä tavattuaan oman heimonsa olentoja
rientänyt esille niitä tervehtimään? Hän kysyi sitä toveriltaan.
"Ne ovat paholaisia", jupisi poika. "Minä en matkustaisi mokomain
kanssa, sillä silloin minä karkaisin niiden kimppuun ja tappaisin ne,
kun ensi kerran näkisin niiden pieksevän väkeänsä, niinkuin ne nyt
tekevät. Mutta", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "minä voin tiedustaa
niiltä lähintä satamaa, ja sitten, Akut, voimme heidät jättää."
Apina ei vastannut mitään, ja poika hypähti maahan ja läksi ripeästi
astumaan safarin perässä. Hän oli noin sadan metrin päässä, kun toinen
valkoisista huomasi hänet. Mies päästi hälytyshuudon, ojensi heti
kiväärinsä poikaa kohti ja laukaisi. Luoti osui juuri maalinsa eteen
siroitellen turvetta ja varisseita lehtiä pojan sääriä vasten. Sekuntia
myöhemmin ampuivat toinen valkoihoinen ja jälkijoukon mustat soturit
vimmatusti poikaa kohti.
Jack hyppäsi loukkaantumattomana puun taakse. Päiväkausien hätääntynyt
pako viidakon läpi oli ärsyttänyt Karl Jönssonin ja Sven Malbinin
hermot ja täyttänyt heidän mustat sotapoikansa tolkuttomalla pelolla.
Jokainen uusi ääni takaapäin toitotti heidän säikähtyneihin korviinsa
sheikin ja hänen verenhimoisten seuralaistensa tuloa. He olivat
hirveästi hätääntyneitä, ja alastoman valkoisen soturin äänetön
esillepujahtaminen viidakosta, jonka läpi juuri olivat tulleet,
hätkähdytti niin Malbinin, että tämä päästi valloilleen kaiken hillityn
tarmonsa; sillä Malbin oli tuon omituisen ilmestyksen ensiksi nähnyt,
ja Malbinin huuto ja laukaus hälytti toiset toimimaan.
Kun heidän hermojännityksensä oli lauennut ja he selostivat toisilleen,
mitä vastaan olivat taistelleet, havaittiin, että ainoastaan Malbin oli
jotakin selvästi nähnyt. Jotkut neekereistäkin vakuuttivat olennon
hyvin erottaneensa, mutta heidän kuvauksensa siitä vaihtelivat niin
suuresti, että Jönsson, joka ei itse ollut mitään nähnyt, oli hiukan
taipuvainen asiaa epäilemään. Yksi mustista väitti, että olento oli
ollut yksitoista jalkaa pitkä ja että sillä oli miehen ruumis ja norsun
pää. Toinen oli nähnyt _kolme_ tavattoman isoa arabialaista suurine
mustine partoineen; mutta kun jälkijoukko hermostuksestaan toivuttuansa
läksi tarkastamaan vihollisen asemaa, ei se löytänyt mitään; sillä Akut
ja poika olivat loitonneet epäystävällisten pyssyjen kantamilta.
Jack oli alakuloinen ja murheellinen. Hän ei ollut vielä kokonaan
toipunut neekereiltä saamansa tylyn vastaanoton masentavasta
vaikutuksesta, ja nyt oli hänen osakseen tullut vielä vihamielisempi
kohtelu miesten taholta, jotka olivat samanvärisiä kuin hänkin.
"Pienemmät eläimet pakenevat säikähtyneinä tieltäni", jupisi hän
puolittain itsekseen, "suuremmat pedot ovat minut nähdessään valmiit
repimään minut palasiksi. Mustat miehet tappaisivat minut keihäillään
ja nuolillaan, ja nyt ovat omat valkoiset heimolaiseni ampuneet minua
ja ajaneet minut pois. Ovatko kaikki maailmaan luodut olennot minun
vihollisiani? Eikö Tarzanin pojalla ole muuta ystävää kuin Akut?"
Vanha apina vetäysi lähemmäksi poikaa.
"On isot apinat", virkkoi hän. "Vain ne olisivat Akutin ystävän
ystäviä. Vain isot apinat lausuvat Tarzanin pojan tervetulleeksi. Olet
nähnyt, että ihmiset eivät sinusta huoli. Lähtekäämme nyt jatkamaan
isojen apinain -- meidän kansamme etsimistä."
Isojen apinain kieli on kokoonpantu yksitavuisista
kurkkuäännähdyksistä, joita tehostetaan eleillä ja merkeillä.
Kirjaimellisesti ei sitä voi ihmiskielelle tulkita; mutta mikäli se on
tulkittavissa, kuuluivat pojalle lausutut sanat siten.
Toverukset vaelsivat ääneti jonkun aikaa, senjälkeen kun Akut oli
puhunut. Poika oli vaipuneena syviin ajatuksiin -- katkeriin
ajatuksiin, joissa viha ja kostonhalu olivat etualalla. Vihdoin hän
lausui: "No niin, Akut, menkäämme etsimään ystäviämme, isoja apinoita."
KAHDEKSAS LUKU
Apinaleirillä
Vuosi oli kulunut siitä, kun molemmat ruotsalaiset olivat kauhun
vallassa paenneet maasta, jossa sheikki hallitsi. Pikku Miriam
leikitteli yhä Gikan kanssa, tuhlaten lapsellista rakkauttaan
nukke-rievulleen, joka ei loistopäivinäänkään omannut vähäisintäkään
herttaisuutta. Mutta Miriamille oli Gika kaikki, mikä oli suloista ja
ihailtavaa. Hän vuodatti kolhitun norsunluisen pään kuuroihin korviin
kaikki surunsa, kaikki toiveensa ja kaikki haaveensa, sillä kaikessa
toivottomuudessakin, pelätyn mahdin kynsissä, joista ei mitään
pakomahdollisuutta ollut, toivoi ja odotti pikku Miriam kumminkin.
Tosin olivat hänen pyrkimyksensä jokseenkin usvamaisia, yhtyen
pääasiallisesti haluksi paeta Gikan kanssa johonkin etäiseen,
tuntemattomaan paikkaan, jossa ei ollut sheikkejä eikä mustia
syöjättäriä -- johon ei _el adrea_ päässyt ja jossa hän voisi
leikitellä kaiken päivää ainoastaan kukkien, lintujen ja puunlatvoissa
kisailevien pienten apinain ympäröimänä.
Tänään istua kyyhötti Miriam ison puun juurella, joka kasvoi
vaajavarustuksen sisäpuolella kylän laidassa. Hän muovaili lehvätelttaa
Gikalle. Teltan edessä oli muutamia puunpalasia, pieniä lehtiä ja
joitakuita kiviä. Ne olivat talousesineitä. Gika keitti päivällistä.
Leikkiessään rupatteli tyttönen alati toverilleen, joka parin oksan
avulla oli tuettu istuvaan asentoon. Hän oli kokonaan kiintynyt Gikan
taloushommiin -- niin täydellisesti, ettei huomannut yläpuolellaan
leviäväin oksien hiljaista huojuntaa, kun ne taipuivat olennon
painosta, joka oli sinne salavihkaa sujahtanut viidakosta.