portilta. Miriam kuunteli. Lapsen uteliaisuuden kiihoittamana hän olisi
halunnut juosta sinne kuullakseen, miksi miehet niin kovaäänisesti
puhuivat. Muita kyläläisiä parveili jo melua kohti. Mutta Miriam ei
tohtinut. Varmaankin olisi sheikki siellä, ja jos hän näkisi Miriamin,
saisi hän siitä vain uuden tilaisuuden olla Miriamille paha; sentähden
Miriam vain kuunteli hiljaa.
Pian kuuli hän joukon liikkuvan kylänraittia ylöspäin sheikin telttaa
kohti. Varovasti pisti hän pienen päänsä esille teltan kulman takaa.
Hän ei voinut vastustaa kiusausta, sillä kylän elämän samanlaisuus kävi
yksitoikkoiseksi ja hän kaipasi vaihtelua. Hän näki kaksi muukalaista
-- valkoisia miehiä. He olivat yksinään, mutta kun he lähestyivät,
kuuli hän heitä ympäröiväin alkuasukasten puheesta, että heillä oli
melkoinen seurue leiriytyneenä kylän ulkopuolella. He olivat tulossa
neuvottelemaan sheikin kanssa.
Vanha arabialainen tuli telttansa ovelle heitä vastaan. Hänen silmänsä
siristyivät häijysti, kun ne olivat tarkastaneet tulijoita. Nämä
pysähtyivät hänen eteensä vaihtaen tervehdyksiä. Sanoivat tulleensa
norsunluuta ostamaan. Sheikki murahteli. Hänellä muka ei ollut
norsunluuta. Miriamin suu lensi auki. Tyttö tiesi, että läheisessä
majassa oli mahtavia hampaita pinottuna melkein kattoon asti. Hän
työnsi pienen päänsä eteenpäin, paremmin nähdäkseen muukalaiset. Kuinka
valkoinen oli heidän ihonsa! Kuinka kellervät heidän pitkät partansa!
Äkkiä vilkaisi toinen heistä tyttöön päin. Tämä koetti peräytyä
näkyvistä, sillä hän pelkäsi kaikkia miehiä; mutta muukalainen huomasi
hänet. Miriam havaitsi melkein säikähtyneen ihmettelyn ilmeen, joka
häilähti hänen kasvoilleen. Sheikki näki sen myös ja arvasi syyn
siihen.
"Minulla ei ole norsunluuta", toisti hän. "En halua tehdä kauppaa.
Lähtekää täältä. Lähtekää nyt."
Hän astui teltastaan ja melkein työnsi muukalaisia porttia kohti. Nämä
viivyttelivät, ja silloin sheikki uhkasi. Uppiniskaisuus olisi ollut
itsemurhaa, joten molemmat miehet kääntyivät pois ja lähtivät kylästä,
palaten heti omaan leiriinsä.
Sheikki palasi teltalleen, muttei astunut sisälle. Sensijaan meni hän
sille sivulle, missä pieni Miriam kovin säikähtyneenä kyykötti
vuohennahkaista seinää vasten. Sheikki kumartui ja tarttui häneen
käsikynkästä. Häijysti tempaisi hän tytön pystyyn, raahasi hänet teltan
suulle ja työkkäsi tylysti sisälle. Tullen hänen perässään tarttui hän
jälleen poloiseen ja pieksi häntä armottomasti.
"Pysy sisällä!" murahti hän. "Älä näytä kasvojasi muukalaisille. Jos
vielä kerran näyttäydyt muukalaisille, niin tapan sinut!"
Lopuksi survaisi hän lapsen nyrkillään teltan etäiseen nurkkaan, jossa
tyttönen virui nyyhkytyksiänsä hilliten, sheikin kävellessä
edestakaisin ja jupistessa itsekseen. Ovella istui Mabunu höpisten ja
nauraa hytkähdellen. Muukalaisten leirissä haastoi toinen mies nopeasti
toiselle.
"Siitä ei ole epäilystäkään, Malbin", sanoi hän. "Ei pienintäkään
epäilystä; minua vain ihmetyttää, että se vanha lurjus ei ole jo kauan
sitten vaatinut luvattua palkintoa."
"On asioita, Jönsson, jotka ovat arabialaiselle rahaa rakkaampia",
vastasi hänelle kumppani. "Kosto on yksi niistä."
"Kuitenkaan ei haittaa, että koetamme kullan voimaa", jatkoi Jönsson.
Malbin kohautti olkapäitänsä.
"Ei kannata tarjota rahaa sheikille", sanoi hän. "Jotakuta hänen
väestään voisimme yrittää ostaa, mutta sheikki ei myy kostoansa
kultaan. Sellainen ehdotus vain varmentaisi epäluuloja, joita hänessä
varmaan herätimme puhutellessamme häntä teltan edustalla. Ja silloin
saisimme kiittää onneamme, jos säilyttäisimme henkemme."
"No, koeta sitten lahjomista", myöntyi Jönsson.
Mutta lahjomisesta oli kamalat seuraukset. Kätyri, jonka he valitsivat
muutaman päivän viivyttyään leirissään kylän ulkopuolella, oli kookas
vanha päällysmies sheikin alkuasukasjoukosta. Hän lankesi kiiltävän
metallin viettelykseen, sillä hän oli oleskellut rannikolla ja tiesi
kullan voiman. Hän lupasi myöhään illalla tuoda heille, mitä toivoivat.
Heti pimeän tullen alkoivat molemmat valkoihoiset tehdä valmistuksia
purkaakseen leirin. Puoliyön aikaan oli kaikki kunnossa. Kantajat
loikoivat kuormansa vieressä valmiina nostamaan ne hartioilleen millä
hetkellä tahansa. Asestetut _askarit_ kuljeskelivat _safarin_ ja
arabialaiskylän välillä valmiina asettumaan jälkijoukoksi
paluumatkalla, johon ryhdyttäisiin heti, kun päällysmies oli tuonut,
mitä valkoiset isännät odottivat.
Jo kuuluikin askeleita kylään vievältä polulta. Askarit ja valkoihoiset
heristivät korviansa. Useampikin mies oli tulossa leiriä kohti. Jönsson
astui eteenpäin ja puhutteli tulijoita matalalla kuiskausäänellä.
"Kuka siellä?" kysyi hän.
"Mbida", kuului vastaus.
Mbida oli petollisen päällysmiehen nimi. Jönsson rauhoittui, vaikkakin
ihmetteli, että Mbida oli ottanut muita mukaansa. Mutta pian hän
käsitti. Heidän tuomisensa lepäsi kahden miehen kantamilla paareilla.
Jönsson noitui partaansa. Toisiko se hölmö heille ruumiin? Elävästä
saaliistahan he olivat maksaneet!
Kantajat pysähtyivät valkoisten miesten eteen.
"Tämän olette kullallanne ostaneet", sanoi toinen heistä. Ja
laskettuaan paarit maahan he kääntyivät kadoten pimentoon kylää kohti.
Malbin katsahti Jönssoniin huulet vääntyneinä irvistykseen. Paareilla
makaava oli peitetty vaatekappaleella.
"No?" kysyi viimemainittu. "Kohotahan peitettä nähdäksemme, mitä olet
ostanut. Paljonpa rahaa saamme ruumiista -- varsinkin kun olemme
kuljetuttaneet sitä polttavan auringon alla ne kuusi kuukautta, jotka
kuluvat ennenkuin olemme sen saaneet määräpaikkaansa!"
"Olisihan sen hölmön luullut tajuavan, että halusimme tytön elävänä",
mörisi Malbin tarttuen vaatteenkulmaan ja temmaten pois peitteen
paareilta.
Nähdessään, mitä sen alla oli, astahtivat molemmat miehet taaksepäin,
kirousten kohotessa väkisinkin heidän huulilleen, sillä heidän edessään
virui -- Mbidan, petollisen päällysmiehen, ruumis.
Viittä minuuttia myöhemmin riensi Jönssonin ja Malbinin safari länttä
kohti, hermostuneiden askarien jälkijoukkona varjellessa sitä
hyökkäykseltä, jota joka hetki odottivat.
KUUDES LUKU
Viidakon opetuksia
Tarzanin pojan ensimmäinen yö viidakossa oli se, joka kauimmin säilyi
hänen muistissaan. Mitkään villit petoeläimet eivät häntä uhanneet. Ei
ollut merkkiäkään kauheista raakalaisista. Tai jos oli, ei poika
järkkyneessä mielentilassaan sitä huomannut. Hänen omaatuntoansa
piinasi ajatus äidin kärsimyksistä. Itsesyytökset tekivät hänen tilansa
kurjaa kurjemmaksi. Amerikkalaisen tappaminen ei hänelle juuri
tunnonvaivoja tuottanut. Mies oli ansainnut kohtalonsa. Jack suri
etupäässä vain sitä, että Condonin kuolema oli särkenyt hänen omat
suunnitelmansa. Nyt hän ei voinut palata suoraan vanhempainsa luo,
kuten oli aikonut. Hän ei tohtinut tällä kohdalla palata
rannikollekaan. Sillä hän ei niin suuresti kavahtanut oman
turvallisuutensa vuoksi kuin säästääkseen isänsä ja äitinsä enemmästä
murheesta ja siitä häpeästä, että heidän kunniallinen nimensä joutuisi
ruman murhajutun yhteydessä mainittuna lokaan vedetyksi.
Aamun valjetessa rohkaistui pojan mieli. Auringon noustessa heräsi
uutta toivoa hänen rinnassaan. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan
toista tietä. Kukaan ei aavistaisi, että hän oli ollut osallisena
muukalaisen murhassa syrjäisellä kaukaisen rannikon kauppa-asemalla.
Isoa apinaa vasten painuneena oli poika värissyt ison puun haarukassa
melkein unettoman yön läpi. Hänen keveät alusvaatteensa olivat vain
vähän suojanneet viidakon kylmältä kosteudelta, ja vain sillä
kyljellään, jonka hän oli painanut toverinsa turkkipeittoista ruumista
vasten, oli hän tuntenut tilansa mukavanlaiseksi. Niinpä hän ilahtuen
tervehtikin nousevaa aurinkoa, joka lupasi lämpöä ja valoa -- siunattua
aurinkoa, ruumiillisen ja sielullisen tuskan karkoittajaa. Hän ravisti
Akutin hereille.
"Tule", sanoi hän. "Minun on vilu ja nälkä. Etsikäämme ravintoa tuolta
päivänpaisteesta", ja hän osoitti avonaista kenttää, jolla oli siellä
täällä kitukasvuisia puita ja jota teräväsärmäiset kivimöhkäleet
peittivät.
Poika livahti puhuessaan maahan, mutta apina vilkaisi huolellisesti
ympärilleen, haistellen aamuilmaa. Sitten se todettuaan, että vaaraa ei
ollut väijymässä, laskeutui verkalleen maahan pojan viereen.
"Numa ja sen naaras, Sabor, syövät niitä, jotka laskeutuvat ensin
maahan ja sitten vasta katsovat; mutta ne, jotka ensin katsovat ja
sitten astuvat maahan, elävät ja saavat itse herkutella." Täten opetti
vanha apina Tarzanin pojalle hänen ensimmäisen läksynsä viidakon
viisaudessa. Vieretysten he lähtivät astumaan rosoista kenttää kohti,
sillä poika halusi ensin saada lämpöä. Apina näytti hänelle paraat
paikat, mistä kaivaa esiin nakertajia ja matoja; mutta jo ajatuskin
sellaisten ilettäväin otuksien hotkimisesta kuvotutti poikaa. He
löysivät muutamia munia, ja niiden sisällön hän imi raakana ja söi
myöskin Akutin maasta penkomia juuria ja mukuloita. Kentän takaa he
löysivät matalan kalliotörmän edestä vettä -- suolansekaista, pahalta
haisevaa nestettä matalasta kuopasta, jonka äyräitä ja pohjaa olivat
monien elukkain jalat tallanneet. Heidän lähestyessään kaikkosi
seebralauma laukaten paikalta.
Poika oli liian janoissaan hylkiäkseen mitään, joka vähänkin muistutti
vettä, ja niin hän joi kyllikseen Akutin seisoessa pää pystyssä ja
korvat hörössä vaaran varalta. Ennen kuin itse ryhtyi juomaan, kehoitti
apina poikaa olemaan valppaana, mutta juodessaankin kohotti hän
tuontuostakin päänsä luodakseen nopean silmäyksen parinsadan metrin
päässä vesikuopan toisella puolella kasvavaan pensasryhmään.
Siemailtuaan kyllikseen hän nousi ja puhui pojalle kielellä, joka oli
heidän yhteinen perintönsä, -- isojen apinain kielellä.
"Eikö ole vaaraa lähellä?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi poika. "En nähnyt mitään liikkuvan sinun juodessasi."
"Silmistäsi on sinulla vähän apua viidakossa", virkkoi apina. "Täällä
eläessä on luotettava korviin ja nenään, mutta ennen kaikkea nenään.
Kun tulimme alas juomaan ja näin seebrat niiden vainutessa meidät,
tiesin, ettei mikään vaara väijynyt vesikuopan tällä puolen, sillä
muutoin olisivat seebrat sen haistaneet ja paenneet ennen meidän
tuloamme; mutta toisella puolella, tuolla tuulen alla, saattoi vaara
piillä. Me emme voineet vainuta sitä, sillä tuuli puhaltaa hajun
toisaalle, ja siksipä minä heristin korviani ja jännitin silmäni
tarkatakseni tuulen suuntaan, jonne nenäni ei ulotu."
"Etkä keksinyt -- mitään?" kysäisi poika nauraen.
"Minä keksin Numan tuolta korkearuohoisesta pensaikosta", ja Akut
osoitti kädellään.
"Leijonanko?" huudahti poika. "Mistä sen tiedät? Minä en näe mitään."
"Numa on siellä sittenkin", vastasi iso apina. "Ensiksikin kuulin sen
huokauksen. Sinusta ei Numan huokaus kuulune erilaisilta kuin muut
äänet, joita tuulen suhina synnyttää ruohossa ja puissa; mutta
myöhemmin sinun täytyy oppia tuntemaan Numan huokaus. Sitten minä
tähystin ja vihdoin näin korkean ruohon liikkuvan yhdeltä kohtaa jonkun
muun voiman kuin tuulenviiman röyheltämänä. Katso, ruohon korret
hajaantuvat molemmin puolin Numan mahtavaa ruhoa, ja kun se hengittää
-- näetkö? Näetkö pientä huojuntaa molemmin puolin, joka ei ole tuulen
huojutusta -- huojuntaa, jollaista ei ole muualla ruohikossa?"
Poika jännitti silmiänsä -- ne olivat terävämmät silmät kuin mitä pojat
vanhemmiltaan ylimalkaan perivät -- ja viimein hän päästi havainnostaan
innostuneena pienen huudahduksen.
"Niin", sanoi hän, "minä näen. Tuolla se on", ja hän osoitti
sormellaan. "Sen pää on käännettynä meitä kohti. Vaaniiko se meitä?"
"Numa vaanii meitä", vastasi Akut, "mutta meillä ei ole suurta vaaraa,
ellemme mene liian lähelle, sillä se lepää kaatamansa saaliin päällä.
Sen maha on melkein täysi, koskapa emme kuule sen rusentelevan luita.
Se katselee meitä ääneti, vain pelkästä uteliaisuudesta. Kohta se
jatkaa ateriaansa tai nousee ja tulee alas rapakolle juomaan. Kun se ei
meitä pelkää eikä himoitsekaan, ei se viitsi salata meiltä
läsnäoloansa. Mutta nyt on oivallinen hetki tutustua Numaan, sillä
sinun täytyy oppia tuntemaan se hyvin, jos mielit kauan elää
viidakossa. Missä isoja apinoita on paljon, jättää Numa meidät rauhaan.
Torahampaamme ovat pitkät ja vahvat, ja me osaamme taistella. Mutta kun
olemme yksinämme ja se on nälissään, emme voi pitää puoliamme. Tule,
kiertäkäämme sen taakse, jotta saamme sieraimiimme sen hajun. Mitä
pikemmin nenäsi tottuu sen erottamaan, sitä parempi; mutta
kiertäessämme tulee sinun pysytellä puiden lähettyvillä, sillä usein
tekee Numa, mitä siltä vähimmin odottaa. Ja pidä korvasi, silmäsi ja
nenäsi avoinna. Muista aina, että joka pensaan, joka puun takana ja
jokaisessa viidakkoruohon tiheikössä voi väijyä vihollinen. Numaa
välttäessämme on sinun varottava joutumasta Saborin, Numan naaraan,
kitaan. Seuraa minua!" Ja Akut läksi laajassa kaaressa kiertämään
vesikuoppaa ja lyyhistynyttä leijonaa.
Poika astui aivan sen kintereillä, joka vaisto valppaana, hermot
jännittyneinä äärimmäiseen kiihtymykseen. Tämä vasta oli elämää.
Hetkiseksi hän unohti muutama minuutti sitten tekemänsä päätöksen
rientää jollekulle toiselle kohdalle rannikkoa, jonkun matkan päähän
maihinnousupaikastaan, ja sieltä heti lähteä paluumatkalle Lontooseen.
Mutta nyt hän ajatteli vain elämisen villiä iloa ja riemuitsi
saadessaan terästää aistejaan ja koettaa uljuuttansa villin viidakon
sikiöiden viekkautta ja voimaa vastaan ison kesyttämättömän mantereen
laajoilla lakeuksilla ja synkillä metsäpoluilla, joilla ne alati
väijyivät. Hän ei tuntenut pelkoa. Hänen isällään ei ollut sellaista
ollut pojan perittäväksi; mutta kunniantunto ja omatunto hänellä oli,
ja niistä usein koitui hänelle kiusaa, kun ne hänen synnynnäisen
vapaudenrakkautensa kanssa taistelivat hänen sielunsa omistamisesta.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkaa Numan selkäpuolelle, kun poika
erotti petoeläimen vastenmielisen hajun. Hymy kirkasti hänen kasvonsa.
Joku vaisto sanoi hänelle, että hän olisi tuntenut tuon lemun monien
tuhansien muiden joukosta, vaikkei Akut olisikaan ilmoittanut hänelle
leijonan läsnäolosta. Siinä oli omituista tutunomaisuutta -- kaameaa
tutunomaisuutta, joka sai hänen lyhyen niskatukkansa nousemaan ja toi
ehdottoman irvistyksen hänen huulilleen, paljastaen hampaat. Hänestä
tuntui kuin olisi nahka hänen korviensa ympärillä pingoittunut, aivan
kuin nuo jäsenet olisivat litistyneet pääkalloa vasten kuolettavan
kamppailun aavistuksesta. Hänen ihoansa kutkutti. Hän hehkui
mieluisasta aistimuksesta, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut, Hän
oli silmänräpäyksessä muuttunut toiseksi olennoksi -- varovaiseksi,
valppaaksi, valmiiksi. Näin muutti Numan, leijonan, haju pojan
metsäeläimeksi.
Hän ei ollut koskaan nähnyt leijonaa -- hänen äitinsä oli
ponnistelullaan suurin vaivoin ehkäissyt hänet siitä. Mutta hän oli
ahmimalla katsellut lukemattomia leijonankuvia ja nyt hän tunsi
kiihkeää intohimoa saada omin silmin tarkata ilmielävää eläinten
kuningasta. Akutia seuratessaan hän vilkui alati toisella silmällään
olkansa yli taakseen toivoen Numan nousevan haaskaltaan ja
näyttäytyvän. Niinpä hän jättäytyi Akutista hiukan jälkeen, eikä
aikaakaan, niin apinan kimakka varoitushuuto herätti hänet äkkiä
miettimään muita asioita kuin kätkettyä Numaa. Kääntäen silmänsä
nopeasti toveriin päin näki poika suoraan edessään polulla seisomassa
jotakin, mikä sai kiihtymyksen sävähtämään hänen ruumiinsa jokaisessa
hermossa. Ruho puolittain ulkona pensaikosta, jossa se varmaan oli
piillyt, seisoi sileä ja kaunis naarasleijona. Sen kellervänvihreät
silmät olivat pyöreät ja tuijottivat suoraan pojan silmiin, ikäänkuin
tunkeutuen niihin. Heidän väliään ei ollut kymmentäkään askelta.
Kahdenkymmenen askeleen päässä leijonasta seisoi iso apina mylvien
ohjeita pojalle ja sinkautellen ärsytyksiä valtavalle pedolle,
ilmeisesti koettaen kääntää sen huomion pojasta, samalla kun hän itse
otti turvansa läheiseen puuhun.
Mutta Sabor ei ollut houkuteltavissa. Se tuijotti yhä poikaan. Tämä
seisoi naaraksen ja uroksen välillä, leijonaemon ja haaskan välillä.
Tuo tuntui epäilyttävältä. Kaiketikin oli pojalla jotakin suunnitelmia
sen herraa ja puolisoa vastaan tai se tahtoi riistää heidän
metsästyksensä hedelmät. Naarasleijona on äkkipikainen. Akutin mylvintä
ärsytti sitä. Se murahti kumeasti ja astahti poikaa kohti.
"Puuhun!" huusi Akut.
Poika kääntyi pakenemaan, ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi
leijona. Puu oli vain muutaman askeleen päässä. Oksa riippui kymmenen
jalan päähän maasta, ja pojan hypätessä sitä tavoittamaan hyppäsi
leijona häntä tavoittamaan. Apinan tavoin veti hän itsensä ylös
ja siirtyi toiselle sivulle. Valtava etukäpälä hipaisi hänen
lanteitaan -- juuri ja juuri. Käyrä varvas tarttui kuin koukku hänen
pyjama-housujensa vyötäröön, reväisten ne riekaleina hänen yltään
hyökkäävän leijonan saaliiksi. Puolialastomana vetäytyi poika turvaan
pedon kääntyessä ja hypätessä uudestaan häntä kohti.
Läheisessä puussa mölysi ja torui Akut haukkuen naarasleijonaa kaikilla
mahdollisilla herjausnimillä. Matkien opettajansa käytöstä tyhjensi
poikakin herjaussanojensa varaston viholliselleen, kunnes hän
huomattuaan sanojen tehottomuuden alkoi etsiä jotakin raskaampaa
heittoasetta. Ei ollut käsillä muuta kuin kuivuneita oksia ja
karahkoja, mutta niitä hän paiskeli Saborin ylöspäin käännettyyn
mölisevään kuonoon, aivan kuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt
kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänkin poikana oli härnäillyt ja
kiusoitellut viidakon isoja kissoja.
Naarasleijona kiersi vähän aikaa hermostuneena puun runkoa; mutta
sitten se joko todeten valppautensa hyödyttömyyden tai nälän nipistelyn
pakottamana harppoi majesteettisesti pois ja hävisi tiheikköön herransa
luo, joka ei ollut rähinän aikana kertaakaan näyttäytynyt. Kun Akut ja
poika uskalsivat jättää pakopaikkansa, laskeutuivat he maahan
jatkaakseen keskeytynyttä matkaansa. Vanha apina nuhteli poikaa tämän
huolimattomuudesta.
"Jollet olisi ollut niin innostunut takanasi olevaan urosleijonaan,
olisit huomannut naaraksen paljoa aikaisemmin kuin nyt", sanoi hän.
"Mutta sinähän menit ihan sen ohitse sitä huomaamatta", vastasi poika.
Akut näytti nolostuneelta.
"Niin se on", sanoi hän, "sillä lailla viidakon väki kohtaa kuolemansa.
Käymme varovaisesti kautta elinkautemme ja sitten me lyhyeksi hetkeksi
unohdamme ja sitten..." Apina matki hampaillaan isojen leukojen
jyrsintää lihassa. "Tämä on läksy", jatkoi hän. "Olet oppinut, ettet
saa liian kauan tähystää silmilläsi yhtäälle, kallistaa korviasi ja
ojentaa nenääsi yhteen ja samaan suuntaan."
Sinä yönä paleli Tarzanin poikaa enemmän kuin häntä ikänä oli palellut.
Pyjama-housut eivät tosin olleet paksut, mutta ne olivat toki tyhjää
paksummat. Ja seuraavana päivänä kärvensi häntä polttava aurinko, sillä
jälleen kävi heidän matkansa suurelta osaltaan eräiden laajojen ja
puuttomien kenttien yli. Pojan mielessä oli yhä tuuma vaeltaa etelää
kohti ja kiertää takaisin rannikolle etsimään toista sivistyksen
ulkoasemaa. Hän ei ollut siitä suunnitelmasta virkkanut mitään
Akutille, sillä hän tiesi, että apinasta tuntuisi vastenmieliseltä
jokainen eroon vivahtava ehdotus.
Kuukauden päivät samoilivat toverukset eteenpäin, ja poika oppi
nopeasti viidakon lait; hänen lihaksensa sopeutuivat uuteen
elämäntapaan, johon olivat joutuneet. Isän jänteet olivat periytyneet
pojalle -- niitä tarvitsi vain karaista ja kehittää. Poika havaitsi,
että hänelle oli aivan luonnollinen asia heilautella itseään puiden
välitse. Hyvin korkeallakaan hän ei milloinkaan tuntenut pienintäkään
huimausta, ja kun hän oli oppinut heittäytymisen ja irroittautumisen
taidon, ponnahdutti hän itsensä ilman läpi oksalta oksalle vielä
ketterämmin kuin Akut, joka oli raskaampi.
Ja säiden vaikutuksesta sitkistyi ja koveni hänen pehmeä, valkoinen
ihonsa, muuttuen nyt ruskeaksi päiväpaisteessa ja tuulessa. Hän oli
eräänä päivänä riisunut pyjama-röijynsä uidakseen pienessä joessa, joka
oli liian kapea krokotiilien tyyssijaksi, ja sillä välin kun hän Akutin
kera kisaili vilpoisessa vedessä, oli marakatti pudottautunut
yläpuolella riippuvalta oksalta, siepannut pojan ainoan sivistyneestä
maailmasta perityn vaatekappaleen ja kiitänyt pois sen kanssa.
Ensimmältä Jack oli vihoissaan; mutta oltuaan vähän aikaa röijyttä hän
alkoi käsittää, että puolipukeissa käyminen on paljoa epämukavampaa
kuin alastomana oleskelu. Pian hän ei vaatteitaan enää laisinkaan
kaivannut. Ja nyt hän alkoi täysin siemauksin nauttia rajattomasta
vapaudestansa. Joskus värähti hymy hänen kasvoillaan, kun hän yritti
kuvitella koulutoveriensa hämmästystä, jos ne vain olisivat voineet
nähdä hänet nyt. Ne olisivat kadehtineet häntä. Niin, ne olisivat häntä
kovin kadehtineet. Sellaisina hetkinä hän sääli heitä; mutta kun hän
sitten ajatteli heitä englantilaisten kotiensa ylellisyyden ja
mukavuuden keskellä onnellisina vanhempainsa parissa, nousi kiusallinen
pala hänen kurkkuunsa ja hän oli näkevinään äitinsä kasvot sekavan
sumun läpi, joka ehdottomasti kohosi hänen silmiinsä. Ja silloin hän
hoputti Akutia eteenpäin; he samosivat nyt läntiseen suuntaan,
rannikkoa kohti. Apina luuli heidän etsivän hänen omaan lajiinsa
kuuluvaa parvea, eikä poika huolinut sitä uskoa häneltä riistää.
Ehtisihän Akutille ilmoittaa todelliset suunnitelmat vielä sittenkin,
kun olisivat saapuneet sivistyksen ulottuville.
Eräänä päivänä he verkalleen vaeltaessaan joen vartta pitkin tapasivat
odottamattaan alkuasukaskylän. Muutamia lapsia leikki veden partaalla.
Pojan sydän hytkähti rinnassa hänen nähdessään heidät, sillä hän ei
ollut kuukauteen tavannut ihmisolentoa. Mitäpä siitä, vaikka ne
olivatkin alastomia villejä? Mitäpä siitä, vaikka niiden iho oli musta?
Eikö Luoja ollut heitä muotissaan muovannut, kuten hänet itsensäkin?
Olivathan he hänen veljiään ja sisariaan! Hän juoksi lapsia kohti.
Lausuen matalan varoituksen tarttui Akut häntä käsivarresta,
pidättääkseen häntä. Poika ravistautui irti ja riensi tervehdyshuudoin
mustia leikkijöitä kohti. Hänen äänensä sai jokaisen pään kohoamaan.
Silmät muljollaan tuijottivat lapset hetkisen häneen ja kääntyivät
sitten säikähdyksestä kirkuen pakenemaan kylään. Heidän kintereillään
juoksivat heidän äitinsä ja vastauksena hälytykseen tuli kyläportista
parikynmentä soturia, nopeasti sieppaamansa keihäät ja kilvet käsissä.