Aamulla heidät saataisiin ilmi ja vangittaisiin. Kaikesta perimästään
ko'osta ja voimasta huolimatta oli hän sittenkin vain pieni poika --
säikähtynyt, koti-ikävää poteva poika -- joka teki lapsuuden vähäisessä
kokemuksessa virheellisiä johtopäätöksiä. Hän ei voinut ajatella muuta
kuin yhtä ainoaa räikeää tosiasiaa: he olivat tappaneet ihmisen ja
olivat hurjien muukalaisten keskuudessa, jotka janosivat ensimmäisen,
kohtalon heidän käsiinsä heittämän uhrin verta. Niin paljon hän oli
oppinut huokeahintaisista rikosromaani-vihkosista.
Heillä täytyi olla rahaa! Jälleen hän lähestyi ruumista, tällä kertaa
päättäväisenä. Apina kökötti nurkassa tarkaten nuoren toverinsa toimia.
Nuorukainen alkoi kappale kappaleelta riisua amerikkalaiselta
vaatteita, jotka hän kaikki huolellisesti tutki. Kenkiin asti tarkasti
hän vaivojaan säästämättä, ja kun viimeinen vaatekappale oli poistettu
ja tarkastettu, vaipui hän takaisin vuoteelle, silmät suurina. Ne eivät
nykyisyydestä nähneet mitään, vaan ainoastaan synkän kuvan
tulevaisuudesta, nimittäin kaksi ruumista ääneti riippumassa ison puun
oksalta.
Kuinka kauan hän täten istui, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hänet
herätti mietteistänsä alikerrasta kuuluva melu. Hypäten nopeasti
pystyyn hän sammutti lampun ja mennen ovelle lukitsi sen hiljaa. Sitten
hän kääntyi päättäväisenä apinaan päin. Edellisenä iltana hänellä oli
ollut varma aikomus lähteä ensi tilassa kotimatkalle, pyytääkseen
vanhemmiltaan anteeksi tätä hupsua seikkailua. Nyt hän tiesi, ettei
voisi heidän luokseen enää koskaan palata. Hänen kätensä olivat
tahratut lähimmäisen vereen. Sairaloisissa mietteissään hän oli jo
kauan sitten lakannut pitämästä apinaa Condonin surmaajana. Hysteerinen
kauhu oli hänen mielikuvituksessaan liittänyt syyllisyyden häneen
itseensä. Rahoilla hän olisi voinut ostaa oikeutta; mutta pennitönnä --
ah, mitäpä toivoa saattoi täällä olla rahattomilla muukalaisilla!
Mutta mihin ne rahat sitten olivat joutuneet? Hän koetti muistella,
milloin oli ne viimeksi nähnyt. Hän ei voinut, ja jos olisikin, ei hän
silti olisi voinut selittää niiden katoamista, sillä hän ei laisinkaan
ollut huomannut käärön luisumista taskustaan ja sen putoamista mereen
hänen kiivetessään laivanpartaan yli vieressä odottavaan veneeseen,
joka oli viemässä hänet maihin.
Nyt hän kääntyi Akutin puoleen. "Tule!" äänsi hän isojen apinain
kielellä. Unohtaen, että hänellä oli yllään vain ohuet alusvaatteet,
talutti hän apinan avoimen ikkunan luo. Työntäen päänsä ulos hän
kuunteli tarkkaavasti. Yksinäinen puu kasvoi muutaman jalan päässä
ikkunasta. Ketterästi loikkasi hän sen rungolle ja riippui siinä kissan
tavoin kiinni hetkisen, ennenkuin kapusi äänettömästi maahan. Lähellä
hänen takanaan tuli hänen iso apinansa. Kahdensadan metrin päässä
ulkoni viidakon kieleke hajalleen rakennettua kaupunkia kohti. Sen
kärkeen suuntasi poika askeleensa. Kukaan ei nähnyt heitä; hetkistä
myöhemmin oli viidakko niellyt heidät, ja Jack Clayton, tuleva loordi
Greystoke, oli hävinnyt ihmisten ilmoilta.
Oli jo myöhä seuraavana aamuna, kun alkuasukaspalvelija kolkutti rouva
Billingsille ja hänen pojanpojalleen varatun huoneen oveen. Kun ei
saanut mitään vastausta, pisti hän pääavaimensa lukkoon, mutta huomasi,
että toinen avain oli jo pistetty sinne sisäpuolelta. Hän ilmoitti
asiasta vieraskodin omistajalle _herr_ Skopfille, joka heti riensi
toiseen kerrokseen ja kolkutti hänkin tarmokkaasti ovelle. Kun ei
hänkään saanut vastausta, kumartui hän ja yritti vilkaista
avaimenreiästä sisälle huoneeseen. Niin tehdessään hänen, koska oli
kookas mies ja menetti tasapainonsa, täytyi itseään tukeakseen
koskettaa kämmenellänsä lattiaan kynnyksen edessä. Silloin hän tunsi
sormissaan jotakin pehmeää ja tahmeaa. Hän kohotti kämmenensä silmäinsä
eteen käytävän hämärässä valossa ja katsoi siihen. Sitten hän hiukan
vavahti, sillä puolipimeässäkin hän eroitti tummanpunaisen tahran
kädellään. Karahtaen pystyyn survaisi saksalainen ovea olkapäällänsä.
Herr Skopf on raskas mies -- ainakin oli siihen aikaan, sillä minä en
ole nähnyt häntä vuosikausiin. Heikko ovi sortui hänen painostaan, ja
herr Skopf tuupertui päistikkaa sen takana olevaan huoneeseen.
Hän näki edessään elämänsä salaperäisimmän ongelman. Hänen jalkojensa
juuressa lattialla virui oudon miehen ruumis. Niska oli taitettu ja
niskasuoni katkaistu ikäänkuin ison pedon torahampailla. Ruumis oli
aivan alasti, vaatteet heitellyt hajalleen ympärinsä. Vanha rouva
pojanpoikineen oli poissa. Ikkuna oli auki. Heidän oli täytynyt poistua
ikkunasta, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu.
Mutta kuinka oli poika saanut laahatuksi isoäitinsä toisen kerroksen
ikkunasta maahan? Se oli nurinkurista ajatella. Jälleen tutki herr
Skopf kamarin. Hän huomasi, että sänky oli vedetty melkoisen kauas
seinästä, -- miksi? Hän vilkaisi sen alle vielä kolmannen tai neljännen
kerran. Molemmat olivat poissa, ja kuitenkin sanoi hänelle hänen
järkensä, että vanha rouvashenkilö ei ollut saattanut lähteä ilman
kantajia, jotka olisivat kuljettaneet hänet alas, kuten edellisenä
päivänä olivat tuoneet hänet sinnekin.
Enempi etsintä osoitti asian yhä salaperäisemmäksi. Molempain vaatteet
olivat vielä huoneessa. Jos he olivat lähteneet, niin heidän oli
täytynyt lähteä alastomina tai yöpukimissaan. Herr Skopf pudisti
päätänsä ja raapaisi sitten korvallistansa. Hän oli aivan ymmällä. Jos
hän olisi joskus kuullut Sherlock Holmesista, olisi hän viipymättä
pyytänyt tuon kuuluisan etsiskelijän apua, sillä tässä oli jotakin
todella salaperäistä: Vanha rouvasihminen -- potilas, joka oli täytynyt
kantamalla tuoda laivasta hotelliin huoneeseensa -- ja kaunis
nuorukainen, hänen pojanpoikansa, olivat edellisenä päivänä tulleet
herr Skopfin vieraskodin toiseen kerrokseen. Sitten he olivat tilanneet
illallisen huoneeseensa, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Kello
yhdeksältä seuraavana aamuna oli oudon miehen ruumis ollut suojan
ainoana asukkaana. Mikään laiva ei ollut sillävälin lähtenyt satamasta,
ei ollut rautatietä satojen kilometrien päässä, ei mitään muuta
valkoisten siirtolaa, jonne nuo kaksi olisivat voineet saapua useankaan
päivän uutteran taivalluksen jälkeen ja hyvin varustetun _safarin_
saattamina. He olivat haihtuneet ihan kuin ilmaan, sillä alkuasukas,
jonka isäntä oli lähettänyt tutkimaan tannerta avoimen ikkunan edessä,
oli juuri palannut ilmoittamaan, että siellä ei näkynyt mitään jälkiä.
Mitä ihmeen otuksia ne saattoivat ollakaan, jotka olivat niin korkealta
hypänneet pehmeälle nurmelle mitään jälkeä jättämättä? Herr Skopfia
puistatti. Niin, se oli suuri salaisuus -- koko jutussa oli jotakin
kaameata. Sen ajatteleminen värisytti häntä, ja hän pelkäsi tulevaa
yötä. Se oli herr Skopfille suuri salaisuus -- ja epäilemättä on
vieläkin.
VIIDES LUKU
Pikku Miriam
Muukalaislegionassa palveleva kapteeni Armand Jacot istui levitetyllä
satulavaipalla kitukasvuisen palmupuun juurella. Hänen leveät hartiansa
ja lyhyttukkaiseksi keritty päänsä nojasivat nautinnollisen mukavasti
palmun rosoista runkoa vasten. Pitkät sääret olivat ojennetut suoraan
eteenpäin, ulottuen vähäisen vaipan ylitse, ja kannukset olivat
hautautuneet pienen erämaankeitaan hiekkaperäiseen maahan. Kapteeni
lepäsi pitkän päivän ratsasteltuansa erämaan väikkyvän hietikon yli.
Laiskasti veteli hän haikuja savukkeestaan ja katseli
palvelussotilastansa, joka valmisteli hänelle illallista. Kapteeni
Armand Jacot oli hyvin tyytyväinen itseensä ja maailmaan. Lyhyen matkan
päässä oikealla kuhisi hänen päivänpaahtamain veteraaniensa joukko,
jotka vähäksi aikaa vapautettuina sotilaskurin ärsyttävistä kahleista
lepuuttivat väsyneitä lihaksiaan, nauroivat, laskivat leikkiä ja
polttelivat, odotellessaan hekin illallistaan kaksitoistatuntisen
paaston jälkeen. Heidän keskellään istua kyyrötti hiljaa ja vaiteliaina
viisi valkoviittaista arabialaista vankasti sidottuina ja ankarasti
vartioituina.
Juuri näiden näkeminen täytti kapteeni Armand Jacotin mielen hyvin
suoritetun velvollisuuden hauskalla tunteella. Pitkän, kuuman,
näännyttävän kuukauden ajan oli hän osastonsa kanssa samoillut ristiin
rastiin erämaan autioita seutuja etsimässä rosvojoukkoa, jonka
syntiluettelossa oli lukemattomia syytöksiä kameelien, hevosten ja
vuohien varastamisesta sekä kyllin monta murhaa, jotta koko inha lauma
olisi moneen kertaan ansainnut giljotiinin.
Viikko sitten hän oli heidät tavoittanut. Syntyneessä kahakassa hän
oli menettänyt kaksi omaa miestänsä, mutta rosvojen rankaisu oli ollut
niin ankara, että heidät surmattiin melkein viimeiseen mieheen.
Puolisentusinaa vain oli päässyt pakoon; kaikki muut olivat, näitä
viittä vankia lukuunottamatta, rikostensa sovitukseksi kaatuneet
legionalaisten pyssyistä ammuttujen nikkelikotaisten luotien
lävistäminä. Ja parasta kaikesta: joukon johtaja Ahmet ben Hudin oli
vangittujen joukossa.
Vangeista salli kapteeni Jacot ajatustensa liidellä jälelläolevan
hiekka-aavikon penikulmain yli pienelle sotilasasemalle, jossa häntä
huomenna innokkaasti tervehtisi hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä.
Hänen silmiinsä tuli pehmeä kiilto, kuten aina heitä muistellessa.
Tälläkin hetkellä hän saattoi nähdä äidin kauneuden kuvastuvan pikku
Jeannen lapsellisissa piirteissä, ja nuo molemmat kasvot hymyilisivät
hänelle, kun hän myöhään seuraavana iltapäivänä hyppäisi maahan
matkasta uupuneelta ratsultaan. Jo nyt saattoi hän tuntea pehmeän
posken koskettavan omaansa -- sametin painuvan parkittua nahkaa vasten.
Hänen unelmansa keskeytyivät eräälle aliupseerille huutavan vartijan
äänestä. Kapteeni Jacot kohotti silmänsä. Aurinko ei ollut vielä
laskenut; mutta kosteikon vesireiän ympärille ryhmittyneiden muutamien
puiden ja hänen miestensä ja niiden hevosten varjot ulottuivat kauas
itään hietikolla, joka nyt kimalteli kuin kulta. Vartija osoitti
sinnepäin ja siristäen silmiänsä tähysti korpraali etäisyyteen.
Kapteeni Jacot nousi seisaalleen. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka
tyytyivät muiden silmillä katselemaan. Hän tahtoi itse nähdä.
Tavallisesti hän erotti esineet paljoa aikaisemmin kuin muut ja
senvuoksi hänelle olikin annettu liikanimeksi Haukka. Hän näki tusinan
verran pilkkuja nousevan ja laskevan hietikolla juuri noiden pitkien
varjojen takana. Ne hävisivät ja tulivat jälleen esille, mutta aina
kävivät ne kookkaammiksi. -- Jacot tunsi heidät heti. He olivat
ratsumiehiä -- erämaan ratsumiehiä. Eräs kersantti juoksi jo häntä
kohti. Koko leirikunta ponnisti silmiään nähdäksensä etäisyyteen. Jacot
antoi kersantille muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä. Kersantti
teki kunniaa, kääntyi koroillaan ja palasi sotilaittensa luo. Sieltä
hän keräsi kaksitoista miestä, jotka satuloitsivat hevosensa ja
ratsastivat muukalaisia vastaan. Jälelle jääneet sotamiehet
laittautuivat täysin taisteluvalmiiksi. Ei ollut ihan mahdotonta, että
ratsastajat, jotka näin nopeasti kiitivät leiriä kohti, olivat
vangittujen ystäviä ja aikoivat nopealla hyökkäyksellä vapauttaa
sukulaisensa. Jacot sitä kuitenkin epäili, koska muukalaiset kaikesta
päättäen eivät yrittäneetkään salata saapumistansa, vaan karauttivat
täyttä laukkaa leiriä kohti ihan näkyvissä. Tuon avonaisen esiintymisen
takana saattoi väijyä vilppi, mutta ken tunsi Haukan, ei ollut niin
hupsu, että luuli hänet voitavan siten viekoitella ansaan.
Kersantti osastoineen kohtasi arabialaiset kahdensadan metrin päässä
leiristä. Jacot saattoi nähdä hänen juttelevan kookkaan,
valkoviittaisen olennon, arvatenkin joukon johtajan kanssa. Nyt
ratsastivat kersantti ja arabialainen vierekkäin leiriä kohti. Jacot
odotti heitä. He pysähdyttivät ratsunsa ja astuivat maahan hänen
eteensä.
"Sheikki Amor ben Khadur", ilmoitti kersantti esittelyksi.
Kapteeni Jacot silmäili vastatullutta. Hän tunsi melkein jokaisen
vaikutusvaltaisen arabialaisen useiden satojen kilometrien päässä joka
suunnalla. Tätä miestä hän ei ollut nähnyt. Hän oli pitkä,
ahavoittunut, jörön näköinen, kuusikymmenvuotias tai vanhempi. Silmät
olivat kapeat ja häijyt. Kapteeni Jacot ei pitänyt hänen
ulkomuodostansa.
"Mitä haluatte?" kysyi hän tutkivasti.
Arabialainen kävi suoraan asiaan. "Ahmet ben Hudin on sisarenpoikani",
sanoi hän. "Jos annatte hänet minun haltuuni, niin pidän huolta, ettei
hän enää riko ranskalaisten lakeja vastaan."
Jacot pudisti päätänsä. "Se ei ole mahdollista", vastasi hän. "Minun
täytyy ottaa hänet mukaani. Hänet tutkitaan asianmukaisesti ja
puolueettomasti siviilioikeudessa. Jos hän on viaton, päästetään hänet
vapaaksi."
"Ja ellei hän ole viaton?" kysyi arabialainen.
"Häntä syytetään monista murhista. Jokaisesta odottaa häntä
kuolemantuomio, jos hänet todistetaan syylliseksi."
Arabialaisen vasen käsi oli ollut kätkettynä burnuusin alle. Nyt hän
veti sen esille ja näytti ison, raskaan vuohennahkaisen pussin, joka
oli pullollaan kultarahoista. Hän avasi sen suun ja juoksutti
kourallisen sen sisällöstä oikealle kämmenelleen -- kaikki oli hyvää
ranskalaista kultaa. Pussin koosta ja pulleudesta päätteli kapteeni
Jacot sen sisältävän pikku omaisuuden. Sheikki Amor ben Khadur
pudotteli kämmenelleen kaatamansa kullan kolikko kolikolta takaisin
kukkaroon. Sitten hän veti sen nauhat tiukkaan. Kaiken aikaa hän oli
ääneti. Jacot silmäili häntä tarkkaavaisesti. He olivat kahdenkesken.
Esiteltyään vieraan oli kersantti poistunut lyhyen matkan päähän ja
seisoi nyt selin heihin. Pantuaan takaisin kaikki kultakolikot piti
sheikki pulleaa kukkaroa avoimella kämmenellään kapteeni Jacotia kohden
ojennettuna.
"Sisarenpoikani Ahmet ben Hudin _voisi_ karata tänä yönä", sanoi hän.
"Häh?"
Kapteeni Armand Jacot punehtui lyhyen tukkansa hiusmartoa myöten.
Sitten hän kalpeni ja astahti arabialaista kohti. Hänen kätensä olivat
nyrkkiin puristettuina, mutta äkkiä hän hillitsi aikomuksensa, mikä se
sitten lienee ollutkin.
"Kersantti!" huusi hän. Aliupseeri riensi hänen luokseen ja teki
kunniaa, seisahtuen päällikkönsä eteen ja lyöden kantapäänsä yhteen.
"Vie tämä musta hurtta takaisin väkensä luo", käski hän; "pidä huolta,
että he heti lähtevät. Ammuttakoon jokainen, joka tänä yönä saapuu
leirin piiriin."
Sheikki Amor ben Khadur suoristausi täyteen mittaansa. Hänen häijyt
silmänsä kapenivat. Hän kohotti kultapussin ranskalaisen upseerin
silmien kohdalle.
"Maksatte enemmänkin Ahmet ben Hudinin, sisarenpoikani, hengestä",
virkkoi hän, "ja saman verran herjausnimestä, jonka minulle heititte,
ja kaupanpäällisiksi saatte surua sadoin kerroin."
"Pois täältä, ennenkuin potkaisen teidät ulos!" ärjäisi kapteeni Armand
Jacot.
Kaikki tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen kertomuksemme alkamista.
Ahmet ben Hudinin ja hänen toveriensa tutkinto ja tuomio on
historiallinen tosiasia -- voitte sen todeta, jos haluatte. Hän
kohtasi ansaitsemansa kuoleman ja hän kohtasi sen arabialaisen
kylmäverisyydellä. --
Kuukautta myöhemmin katosi pieni Jeanne Jacot, kapteeni Armand Jacotin
seitsenvuotias tytär, perin salaperäisellä tavalla. Ei hänen
vanhempainsa varallisuus eivätkä kaikki suuren tasavallan mahtavat
apuneuvot riittäneet riistämään hänen olinpaikkansa salaisuutta
tutkimattomalta erämaalta, joka oli hänet ja hänen ryöstäjänsä niellyt.
Niin suunnaton palkkio luvattiin, että se viekoitteli monta
seikkailijaa etsintään. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen sivistyneen
yhteiskunnan salapoliisijuttu, mutta monet sen etsivistä ryhtyivät
koettamaan onneansa -- ja usean sellaisen luut valkenevat jo Afrikan
auringon alla Saharan hiljaisilla hietikoilla.
Kaksi ruotsalaista, Karl Jönsson ja Sven Malbin, olivat kolme vuotta
turhaan harhailtuaan vihdoin luopuneet lapsen etsinnästä etäällä
Saharan eteläpuolella, kääntääkseen huomionsa norsunluun varastamisen
tuottavampaan ammattiin. Laajalla alueella tunnettiin heidät
armottomasta julmuudestaan ja ahneudestaan. Alkuasukkaat pelkäsivät ja
vihasivat heitä. Eurooppalaiset hallitukset, joiden alueilla he
toimivat, olivat kauan heitä etsittäneet; mutta pujahdellen verkalleen
pohjoisesta etelää kohti olivat he oppineet kaikenlaista isännättömällä
alueella, Saharan eteläpuolella, missä heidän senvuoksi oli mahdollista
välttää kiinnijoutumista puikkimalla mukavia pakopolkuja pitkin, joita
heidän takaa-ajajansa eivät tunteneet. Heidän ryöstöretkensä olivat
äkillisiä ja nopeita. He anastivat norsunluuta ja kerääntyivät
pohjoisen seudun tiettömiin erämaihin, ennenkuin heidän ryöstämänsä
tienoon vartijoille ehdittiin saattaa sana heidän läsnäolostaan.
Säälittä teurastivat he elefantteja itsekin, samoin kuin riistivät
norsunluuta alkuasukkailta. Heidän seurueenansa oli runsas sataluku
arabialaisluopioita ja neekeriorjia -- hurja, hillitön, verta ja murhaa
kammoamaton joukko. Painakaa muistiinne nämä miehet -- nämä
kellerväpartaiset ruotsalaiset jättiläiset nimeltä Karl Jönsson ja Sven
Malbin, -- sillä te tapaatte heidät myöhemmin.
Viidakon sydämessä, kätkettynä Atlanttiin laskevan ison joen pienen
tutkimattoman lisähaaran varrelle, ei kaukanakaan päiväntasaajasta, oli
vähäinen, vahvalla paaluaidalla varustettu kylä. Noin kaksikymmentä
palmunlehdillä katettua mehiläiskeon muotoista hökkeliä tarjosi suojaa
sen mustalle väestölle, kun taas puolisentusinaa aukeaman keskelle
pystytettyä vuohennahkaista telttaa oli asuntona ja turvapaikkana
parillekymmenelle arabialaiselle sillä välin kun he ostamalla ja
ryöstämällä keräsivät varastoja, kuormittaakseen ne "erämaanlaivojensa"
selkään kahdesti vuodessa Timbuktun markkinoille vietäviksi.
Yhden tuollaisen arabialaisteltan edustalla leikitteli pieni
kymmenvuotias tyttö -- mustakutrinen ja mustasilmäinen lapsi, joka
pähkinänruskeana iholtaan ja siroryhtisenä näytti ilmetyltä erämaan
tyttäreltä. Hänen pienet sormensa hypistelivät uutterasti ruohohameen
kutomista repaleiselle nukelle, jonka ystävällinen orjatar oli hänelle
tehnyt, vuosi pari sitten. Nuken pää oli kömpelösti veistetty
norsunluusta ja runkona taas oli ruohoilla täytetty rotannahka.
Käsivarsina ja säärinä oli toisesta päästään lävistettyjä ja
rotanvartaloon kiinni ommeltuja puupuikkoja. Nukke oli kamalan
näköinen, perin huonossa kunnossa ja likainen, mutta Miriamista se oli
maailman kaunein ja ihastuttavin olento, mikä ei olekaan niin
kummallista, kun ajattelemme, että se tässä maailmassa olikin ainoa,
jolle hän saattoi suoda luottamuksensa ja rakkautensa.
Kaikki muut, joiden kanssa Miriam joutui kosketuksiin, olivat melkein
poikkeuksetta välinpitämättömiä tai julmia, niinpä se vanha
neekeriakkakin, hampaaton, likainen ja pahansisuinen Mabunu, joka oli
hänen kaitsijanaan. Hän ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta yrmiäkseen
tyttöstä tai hiukan kiduttaakseen häntä nipistelyillä, nyrkiniskuilla
ja muulla sellaisella; olipa kahdesti kärventänyt hentoa ihoa kuumilla
hiililläkin. Ja sitten oli sheikki, tytön isä. Häntä pelkäsi Miriam
enemmän kuin Mabunua. Hän torui tyttöä usein aivan aiheettomasti,
miltei säännöllisesti lopettaen nuhdesaarnansa julmasti pieksemällä
lasta, kunnes hänen pieni ruumiinsa oli mustelmilla ja sinelmillä.
Mutta kun hän oli yksinään, oli hän onnellinen leikkiessään Gikan
kanssa, koristellessaan tukkaansa kedon kukkasilla tai punoessaan
ruohoköysiä. Hän oli alati touhussa ja laulaa liverteli aina -- milloin
hänet jätettiin yksikseen. Mikään ilkeyden määrä ei näkynyt riittävän
rusentamaan synnynnäistä onnea ja lempeyttä hänen pulppuilevasta pikku
sydämestään. Vain sheikin läsnäollessa hän oli hiljainen ja raukea.
Tyttö pelkäsi häntä niin, että se toisinaan läheni hysteeristä kauhua.
Hän pelkäsi myöskin synkkää viidakkoa -- pienen kylän ympärillä olevaa
julmaa viidakkoa, josta päivisin kuului mölyäväin apinain ja kirkuvain
lintujen ääniä, öisin taas petoeläinten karjuntaa, yskivää haukuntaa ja
murinaa. Niin, hän pelkäsi viidakkoa; mutta siksi paljoa enemmän hän
pelkäsi sheikkiä, että hänen lapselliseen päähänsä monesti pälkähti
ajatus karata iäksi sen hirveään helmaan mieluummin kuin kauemmin jäädä
alati pelottavan isän pateille.
Jälleenkin, istuessaan siinä sheikin vuohennahkaisen teltan edustalla
Gikalle ruohohametta laittamassa, huomasi hän äkkiä sheikin lähestyvän.
Heti häipyi onnellisuuden ilme lapsen kasvoilta. Hän kavahti sivulle
koettaen siirtyä pois nahkakasvoisen vanhan arabialaisen tieltä. Mutta
hän ei ollut kyllin nopsa. Raa'alla potkaisulla paiskasi mies hänet
kasvoilleen maahan, missä hän virui hiljaa, itkemättä mutta vavisten.
Sitten mies astui telttaan murahdettuaan hänelle kirouksen. Vanha
neekeriakka tutisi hyväksyvästä naurusta ja paljasti yksinään
törröttävän keltaisen torahampaan.
Kun pieni tyttö oli varma siitä, että sheikki oli lähtenyt, hiipi hän
teltan varjoiselle sivulle, missä makasi aivan hiljaa puristaen Gikaa
rintaansa vasten, samalla kun tukehduttavat nyyhkytykset pitkin
väliajoin vapisuttivat hänen pientä ruumistaan. Hän ei tohtinut itkeä
ääneen, koska sheikki silloin taas olisi hyökännyt hänen kimppuunsa.
Hänen pienen sydämensä tuska ei ollut ainoastaan ruumiillisen kivun
tuottamaa, vaan rakkautta kaipaavan ja sitä turhaan ikävöivän
lapsensydämen monin verroin haikeampaa tuskaa.
Pieni Miriam saattoi tuskin muistaa muuta kuin sheikin ja Mabunun
julmuutta. Hänen lapsellisen muistinsa pohjukassa tosin häämötti
hämäränä sekava kuva lempeästä äidistä; mutta Miriam pelkäsi senkin
olevan vain hänen omien unelmiensa luomaa, johtuneen hyväilyjen
kaipuusta, joita hän ei koskaan saanut, mutta joita hän itse tuhlasi
hellästi rakastetulle Gikalleen. Koskaan ei ole ollut niin hemmoteltua
lasta kuin Gika. Kaukana siitä, että sen pieni äiti olisi käytöksessään
matkinut isänsä ja hoitajattarensa esimerkkiä, meni tämä sukoilevassa
hellyydessään aivan äärimmäisyyksiin. Gika sai tuhat suudelmaa
päivässä. Oli leikki, jossa Gika esiintyi häijynä; mutta sen pieni äiti
ei sitä koskaan rangaissut. Sensijaan hän silitteli ja hyväili
vauvaansa; hänen käyttäytymisensä määräsi yksinomaan hänen oma harras
rakkaudenkaipuunsa.
Kun hän nyt puristi Gikaa rintaansa vasten, lakkasivat hänen
nyyhkytyksensä vähitellen; ja vihdoin hän kykeni hallitsemaan äänensä
ja haastelemaan kovan kohtalonsa ainoan uskottunsa norsunluiseen
korvaan.
"Gika rakastaa Miriamia", kuiskasi hän. "Miksei isäkin, sheikki,
rakasta Miriamia? Olenko minä niin paha? Minä koetan olla kiltti; mutta
minä en koskaan tiedä, miksi hän minua lyö, enkä siis ymmärrä, millä
olen häntä pahoittanut. Äskenkin hän potkaisi minua, ja se teki niin
kipeää, Gika, mutta minähän vain istuin teltan edessä laittamassa
sinulle hametta. Se oli kai pahasti, eihän hän minua muutoin olisi
senvuoksi potkaissut. Mutta miksi se on pahasti, Gika? Voi, voi! Minä
en tiedä, en tiedä. Soisin olevani kuollut, Gika. Eilen toivat
metsästäjät tänne _el adrean_ ruumiin. _El adrea_ oli aivan kuollut. Ei
se enää salavihkaa hiivi aavistamattoman saaliinsa niskaan. Ei sen iso
pää ja hartioilla riippuva harja enää säikähdytä ruohonsyöjiä, jotka
yöllä saapuvat juomapaikalle. Ei sen jylisevä karjunta enää vapisuta
maata. _El adrea_ on kuollut. Ne pieksivät sen ruumista hirveästi, kun
se tuotiin kylään, mutta _el adrea_ ei välittänyt. Se ei tuntenut
iskuja, kun se oli kuollut. Jahka minä kuolen, Gika, niin en minäkään
tunne Mabunun lyöntejä, enkä isäni, sheikin, potkuja. Sitten minä olen
onnellinen. Oi, Gika, kuinka toivoisin olevani kuollut!"