Greystoken sanoja, koska tuleva loordi Greystoke oli tuskin puoli
tuntia sitten istunut huonosti hoidetulla vuoteella rupatellen Ajaxille
yhtä sujuvasti kuin apinana syntynyt.
Tämän haastelun aikana juolahti Paulvitshin mieleen tuuma, ja sen
tuloksena hän suostui ottamaan vastaan satumaisen ison summan apinasta
ja rahat saatuaan luovuttamaan eläimen laivaan, joka kahta päivää
myöhemmin lähti Doverista eteläänpäin, matkalle Afrikkaan. Hänellä oli
kaksinainen tarkoitus suostuessaan Claytonin tarjoukseen. Ensiksikin
painoi rahasumma paljon hänen vaa'assaan, koska apina ei enää ollut
hänelle tulolähteenä, eläin kun johdonmukaisen itsepintaisesti
kieltäytyi esittämästä temppuja näyttämöllä senjälkeen kun oli Tarzanin
keksinyt. Tuntui siltä kuin se olisi sallinut tuoda itsensä
viidakkokodistaan ja alistunut tuhansille uteliaille katselijoille
näyteltäväksi vain siksi, että saisi tilaisuuden etsiä ammoin
menettämäänsä ystävää ja isäntää, jonka löydettyään se nyt piti enempää
kanssakäymistä kaiken maailman ihmisten kanssa tarpeettomana. Mutta
olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, totta oli, että apinaa ei
millään viekoittelulla voitu taivuttaa edes astumaan näyttämölle, ja
sinä ainoana kertana, jolloin kesyttäjä koetti sitä pakottaa, oli
seuraus sellainen, että mies-parka kiitti onneansa, kun suoriutui
jupakasta hengissä. Hänet pelasti vain Jack Claytonin satunnainen
läsnäolo, tämän kun oli sallittu tulla eläimen luo sille varattuun
teatterin pukuhuoneeseen, jossa oli heti rientänyt väliin, huomatessaan
että hurja eläin aikoi tosissaan tehdä tihutöitä.
Ja rahallisen edun lisäksi tunsi venäläinen sydämessään voimakasta
kostonhimoa, joka oli kasvanut hänen alituisesti mietiskellessään
elämänsä pettymyksiä ja kärsimyksiä, jotka hän luki Tarzanin syyksi.
Viimeinen eikä suinkaan pienin näistä vastoinkäymisistä oli Ajaxin
kieltäytyminen ansaitsemasta hänelle rahaa. Apinan itsepäisyyden hän
katsoi suorastaan Tarzanin syyksi ja tuli lopulta varmaksi siitä, että
apinamies oli neuvonut isoa ihmisapinaa olemaan menemättä näyttämölle.
Paulvitshin muutoinkin ilkeän luonteen teki entistä pahemmaksi se
sielullisten ja ruumiillisten kykyjen heikkeneminen ja riutuminen, joka
oli kidutuksen ja puutteen aikaansaama. Kylmästä, harkitsevasta, perin
nerokkaasta häijyydestä oli se rappeutunut hengenlahjoiltaan
puutteellisen miehen sokeaksi, vaaralliseksi uhaksi. Kuitenkin oli
hänen suunnitelmansa kyllin ovela tehdäkseen hieman epäluulonalaiseksi
väitteen, että hänen sielunkykynsä vähenivät. Se takasi hänelle
ensiksikin loordi Greystoken lupaaman korvauksen apinan poisviemisestä
ja sitten koston sen hyväntekijälle tämän jumaloitseman pojan kautta.
Se osa hänen suunnitelmastaan oli karkea ja raaka -- siitä puuttui
hienosti harkittu kidutus, mikä oli ollut ominaista entisen Paulvitshin
mestariotteille hänen työskennellessään rikostaiteilija Nikolas
Rokoffin kanssa; mutta se turvasi Paulvitshin ainakin vastuulta,
sälyttäen sen apinan niskoille, joka siten myöskin saisi rangaistuksen
siitä, että oli kieltäytynyt kauemmin ylläpitämästä venäläistä.
Kaikki kortit kääntyivät Paulvitshille kuin paholaisen järjestäminä.
Sattumalta kuuli Tarzanin poika isänsä kertovan äidilleen, mihin
toimenpiteisiin oli ryhtynyt palauttaakseen Akutin turvallisesti sen
viidakkokotiin, ja sen kuultuaan pyysi poika, että apina tuotaisiin
heille, hänelle leikkitoveriksi. Tarzanilla ei olisi ollut mitään sitä
suunnitelmaa vastaan; mutta lady Greystokea kauhistutti jo pelkkä
ajatuskin. Jack rukoili äitiänsä, mutta kaikki turhaan. Rouva oli
heltymätön, ja vihdoin näkyi poika tyytyvän äitinsä päätökseen, että
apina palautettaisiin Afrikkaan ja hänet itse kouluun, josta oli ollut
poissa lomalla.
Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä käydä Paulvitshin luona, vaan
puuhaili muuta. Hänellä oli aina ollut runsaasti käyttövaroja, joten
hän tarpeen tullen saattoi helposti kerätä muutaman satapuntasen. Osan
näistä rahoista hän pani erilaisiin ostoksiin, jotka hän kenenkään
tietämättä kuljetti salaa taloon, palatessaan kotiin myöhään
iltapäivällä.
Seuraavana aamuna hän, annettuaan isälleen aikaa ennättää hänen
edelleen ja päättää kaupan Paulvitshin kanssa, riensi venäläisen
asuntoon. Tietämättä mitään miehen todellisesta luonteesta ei poika
tohtinut täydellisesti luottaa häneen pelosta, että ukko ei ainoastaan
kieltäytyisi häntä auttamasta, vaan ilmoittaisi koko asian isälle.
Sensijaan hän pyysi lupaa saattaa Ajaxia Doveriin. Hän selitti, että
vanhus siten säästyisi vaivaloisesta matkasta, samalla kun saisi pistää
usean punnan kukkaroonsa, sillä poika lupasi maksaa venäläiselle hyvin.
"Siinä ei edes ole mitään pelkoa ilmitulosta", jatkoi hän, "koska minun
otaksutaan matkustavan iltapäiväjunassa kouluun. Sensijaan pujahdankin
tänne, sittenkun ne ovat jättäneet minut junaan. Niin voin saattaa
Ajaxia Doveriin, nähkääs, ja myöhästyn koulusta vain päivän. Kukaan ei
saa siitä mitään vihiä, mitään haittaa ei siitä ole, ja minä saan
viettää vielä yhden päivän Ajaxin kanssa ennenkuin sen ainiaaksi
menetän."
Suunnitelma soveltui mainiosti Paulvitshin omaan. Jos hän olisi
tiennyt, mitä muita tuumia pojalla oli, olisi hän epäilemättä luopunut
omasta kostohankkeestaan ja kaikesta sydämestään auttanut poikaa hänen
suunnitelmansa toimeenpanemisessa, mikä olisikin ollut Paulvitshille
parempi, jos hän olisi kyennyt lukemaan tulevaisuutta vain muutaman
lyhyen tunnin eteenpäin.
Sinä iltapäivänä sanoivat loordi ja lady Greystoke pojalleen hyvästi ja
saattoivat hänet turvallisesti junaan ensiluokan vaunuosastoon, jossa
hän muutamassa tunnissa matkustaisi kouluun. Mutta tuskin he olivat
lähteneet hänen luotaan, kun hän keräsi matkalaukkunsa, astui junasta
ja meni ajurien odottelupaikalle aseman ulkopuolelle. Täältä hän otti
ajurin kyyditsemään hänet venäläisen asunnolle. Sinne hän saapui
hämärissä. Paulvitsh jo odotteli häntä. Mies käveli hermostuneesti
lattialla. Apina oli vahvalla köydellä kytketty sänkyyn. Ensi kertaa
näki Jack Ajaxin siten kytkettynä. Hän vilkaisi kysyvästi Paulvitshiin.
Mies mutisi vastaukseksi, että apina kaiketikin oli arvannut joutuvansa
poislähetetyksi ja että hän pelkäsi sen yrittävän karata.
Paulvitshilla oli kädessään toinen köydenpätkä. Sen päässä oli
silmukka, jota hän alati hypisteli. Hän käveli kävelemistään
edestakaisin huoneessa. Hänen rokonarpiset piirteensä värähtelivät
hirveästi hänen mumistessaan itsekseen. Poika ei ollut koskaan nähnyt
häntä tuollaisena, ja hän kävi levottomaksi. Vihdoin Paulvitsh pysähtyi
huoneen vastakkaiselle sivulle kauaksi apinasta.
"Tulehan", sanoi hän pojalle, "niin näytän sinulle, kuinka sinun on
köytettävä apina, jos se matkalla osoittaisi kapinan merkkejä."
Poika nauroi.
"Se ei ole tarpeellista", vastasi hän. "Ajax tekee mitä hyvänsä käsken
sen tehdä."
Vanhus polki vihaisesti jalkaansa. "Tule tänne, sanon minä", toisti
hän. "Jollet tee niinkuin sinua neuvon, niin et saata apinaa Doveriin
-- minä en ota itselleni vastuuta sen karkaamisesta."
Yhä hymyillen astui poika lattian yli ja seisahtui venäläisen eteen.
"Käänny selin minuun", käski viimemainittu, "jotta voin näyttää sinulle
kuinka voit sen nopeasti sitoa."
Poika teki työtä käskettyä ja pani kätensä selkänsä taakse, kun
Paulvitsh niin määräsi. Heti livahdutti vanha mies juoksevan silmukan
pojan toiseen ranteeseen, kietaisi köyden pariin kertaan hänen toisen
ranteensa ympäri ja veti solmuun.
Heti kun poika oli köytetty, muuttui miehen sävy. Vihaisesti kiroten
pyöritti hän vankiaan ympärinsä, kamppasi hänet ja paiskasi hurjasti
lattiaan, hypäten hänen rintansa päälle, kun hän oli kaatunut.
Vuoteelta mörisi apina ja tempoi kahleitansa. Poika ei huutanut -- se
piirre oli peritty villiltä isältä, jolle monivuotinen kokemus
viidakossa kasvatusemonsa Kaalan, ison apinan, kuoleman jälkeen oli
opettanut, että kukaan ei tullut sortunutta auttamaan.
Paulvitshin sormet etsivät pojan kurkkua. Hän irvisti kamalasti vasten
uhrinsa kasvoja.
"Isäsi saattoi minut turmioon", mutisi hän. "Tästä hän saa palkan. Hän
luulee apinan tehneen sen. Minä sanon hänelle, että apina sen teki.
Sanon jättäneeni sen yksikseen muutamiksi minuuteiksi, jolloin sinä
hiivit sisälle ja apina tappoi sinut. Minä heitän ruumiisi vuoteelle,
sitte kun olen kuristanut sinut hengiltä, ja kun tuon isäsi tänne,
näkee hän apinan istumassa päälläsi", ja tämä kiero paholainen
purskahti kaakattavaan verenhimoiseen nauruun. Hänen sormiensa puristus
pojan kaulassa tiukkeni.
Heidän takanaan murisevan raivostuneen eläimen ääni kajahteli pienen
huoneen seiniä vasten. Poika kalpeni, mutta mitään muuta pelonmerkkiä
tai kauhunilmettä ei näkynyt hänen kasvoillaan. Hän oli Tarzanin poika.
Sormien puristus kaulassa kävi tiukemmaksi. Hän hengitti vaivaloisesti,
huohottaen. Apina riuhtoi vapautuakseen pidättävästä vahvasta köydestä.
Kääntyen kietoi se köyden käsiinsä, niinkuin mies olisi tehnyt, ja
paiskautui raskaasti taaksepäin. Vahvat lihakset pinnistyivät näkyviin
pörröisen turkin alta. Kuului pirstautuvan puun rätinää, -- köysi piti,
mutta osa sängyn jalkalaudasta lohkesi.
Ryskeen kuullessaan Paulvitsh vilkaisi ylös. Hänen kamalat kasvonsa
kalpenivat kauhusta. Apina oli irrallaan.
Yhdellä ainoalla loikkauksella oli eläin hänen niskassaan. Mies
kirkaisi. Apina riuhtaisi hänet irti pojasta. Isot sormet upposivat
miehen lihaan. Vahvat keltaiset hampaat ammottivat lähellä hänen
kurkkuansa -- mies rynnisteli turhaan -- ja kun pedon leuat painuivat
yhteen, liiteli Aleksis Paulvitshin sielu niiden paholaisten haltuun,
jotka jo kauan olivat sitä odotelleet.
Poika ponnisteli Akutin avustamana jaloilleen. Kaksi tuntia puuhaili
apina pojan ohjeiden mukaan solmujen päästämisessä, joilla sen ystävän
ranteet olivat sidotut. Vihdoin laukesi niiden salaisuus ja nuorukainen
oli vapaa. Hän leikkasi poikki köyden, joka vielä riippui apinan
ruumiista. Sitten hän avasi yhden laukuistaan ja otti esille muutamia
vaatekappaleita. Hän oli laatinut suunnitelmansa hyvin. Hän ei
neuvotellut elukan kanssa, joka teki kaikki, mitä hän määräsi. Yhdessä
he hiipivät talosta, mutta kukaan ohikulkija ei olisi voinut havaita,
että toinen heistä oli apina.
NELJÄS LUKU
Salaperäinen tapaus
Muutaman päivän kertoivat sanomalehdet turvattoman venäläisen, Mikael
Sabroffin, kuolemasta hänen oman suuren aljuapinansa surmaamana. Loordi
Greystoke luki siitä, ja vaikka hän erikoisen huolellisesti koetti
välttää nimensä joutumista asian yhteyteen, tarkkaili hän
poliisitutkinnon tuloksia ja apinan etsimistä.
Samoin kuin oli suuren yleisönkin laita, keskittyi hänen
mielenkiintonsa etupäässä salaperäisen murhaajan katoamiseen. Tai
ainakin siihen asti, kunnes hän muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen
kuuli, että Jack ei ollut ilmoittautunut oppikouluun, jolle matkalle he
olivat hänet turvallisesti toimittaneet rautatievaunuun. Vielä
silloinkaan ei isä yhdistänyt poikansa katoamista apinan olopaikkaa
verhoavaan salaisuuteen. Vasta kuukautta myöhemmin, kun huolellinen
tutkimus oli ilmaissut sen seikan, että poika oli poistunut junasta,
ennenkuin se lähti Lontoon asemalta, ja kun oli löydetty ajuri, joka
oli kyydinnyt hänet vanhan venäläisen asunnolle, käsitti Apinain
Tarzan, että Akutilla oli jotakin osaa hänen poikansa katoamisessa.
Siitä hetkestä aikain, jolloin ajuri oli jättänyt pojan katukäytävän
viereen talon edustalle, missä venäläisellä oli majapaikkansa, ei ollut
enää mitään johtolankaa. Siitä saakka ei kukaan ollut nähnyt poikaa
eikä apinaa -- ei ainakaan kukaan, joka vielä oli elossa. Talon
omistaja tunsi valokuvasta pojan samaksi, joka oli usein käynyt
vanhuksen huoneessa. Mitään muuta hän ei tiennyt. Ja siellä, vanhan
likaisen rakennuksen ovella Lontoon slummissa, joutuivat etsijät
ymmälle kaikkien jälkien hävitessä.
Aleksis Paulvitshin kuoleman jälkeisenä päivänä astui Doverissa laivaan
sairasta isoäitiänsä saattava nuorukainen. Vanhalla rouvalla oli paksu
huntu kasvoilla, ja hän oli niin iän ja kivun murtama, että hänet
täytyi kärrätä laivaan pyörätuolissa.
Poika ei sallinut kenenkään muun sysätä sairastuolia ja omin käsin
auttoi hän mummon sisälle heidän loistohyttiinsä, -- eivätkä laivassa
olijat sen koommin nähneet vanhaa rouvaa ennenkuin pari nousi maihin.
Poika tahtoi hoitaa hytinsiivoojattarenkin toimen, selittäen että
isoäidin ankara hermotauti teki jokaisen vieraan henkilön läsnäolon
hänelle kovin vastenmieliseksi.
Hyttinsä ulkopuolella -- eikä kukaan laivassa tiennyt, mitä hän sen
sisällä puuhaili -- oli poika aivan kuin kuka muu terve englantilainen
poika tahansa. Hän seurusteli matkatoveriensa parissa, tuli päällystön
erikoiseksi suosikiksi ja joutui ystävällisiin suhteisiin monen
tavallisen merimiehen kanssa. Hän oli aulis ja koruton, mutta esiintyi
silti arvokkaasti ja osoitti sellaista luonteenlujuutta, että se hänen
monissa uusissa ystävissään herätti sekä ihailua että kiintymystä.
Matkustajain joukossa oli amerikkalainen nimeltä Condon, tunnettu
ammattipelaaja ja veijari, jota "kaivattiin" puolessatusinassa
suurkaupungissa Yhdysvalloissa. Hän oli kiinnittänyt vähän huomiota
poikaan, kunnes kerran sattumalta näki hänen ottavan esille
setelitukun. Siitä alkain lyöttäytyi hän nuoren brittiläisen ystäväksi.
Hän sai helposti tietää, että poika matkusti yksinään sairaan
isoäitinsä kanssa, ja että heidän matkansa määränä oli pieni
satamakaupunki Afrikan länsirannikolla hiukan päiväntasaajan
alapuolella, että heidän nimensä oli Billings ja ettei heillä ollut
mitään ystäviä vähäisessä siirtolassa, jonne olivat matkalla. Matkan
tarkoituksesta huomasi Condon pojan puhuvan pidättyvästi, eikä hän siis
sitä udellutkaan -- hän oli jo saanut tietää kaikki, mitä halusi.
Useita kertoja yritti Condon viekoitella poikaa korttipeliin; mutta
hänen uhrinsa ei osoittanut siihen halua ja eräiden muiden
miesmatkustajain synkät katseet havaitessaan päätti amerikkalainen
keksiä muita keinoja siirtääkseen pojan setelitukon omaan taskuunsa.
Vihdoin tuli päivä, jolloin höyrylaiva ankkuroitsi metsäisen niemekkeen
suojaan, missä pari-, kolmekymmentä rautalevyistä kyhättyä rakennusta
luonnonkauniilla povella vähäpätöisenä täplänä osoitti kulttuurin
koronjälkeä. Hajallaan ulkosyrjillä oli alkuasukkaiden olkikattoiset
majat, somina alkuperäisessä viileydessään, sulaen sopusuhtaisesti
troopillisen viidakon puitteisiin ja tehden valkoisen uranuurtajan
kamalan ruman rakennustyylin sitä silmäänpistävämmäksi.
Laivan kaidepuun yli kumartuneena tähysti poika ihmiskätten rakentaman
kaupungin yli kauas Jumalan kasvattamaan viidakkoon. Heikko enteellinen
väristys vapisutti hänen selkäpiitänsä, ja sitten hän aivan
tahtomattansa huomasi katselevansa äitinsä herttaisiin silmiin ja isän
voimakkaihin kasvoihin, jotka miehekkyydessäänkin kuvastivat yhtä
hellää rakkautta kuin äidin silmissä päilyi. Hän tunsi päätöksensä
horjuvan. Siinä lähellä huuteli eräs laivan perämiehistä käskyjä
alkuasukasten venekunnalle, joka lähestyi keventämään laivaa tähän
pieneen satamaan aiotusta lastimäärästä.
"Milloin poikkeaa tänne ensimmäinen Englantiin menevä höyrylaiva?"
kysyi poika.
"_Emanuelin_ pitäisi olla näihin aikoihin täällä", vastasi mies.
"Ajattelin tapaavamme sen", ja hän jatkoi ohjeittensa kirkumista
tummalle laumalle, joka läheni laivan kylkeä.
Pojan isoäidin laskeminen laivanpartaan yli alhaalla odottavaan
kanoottiin oli jokseenkin vaikeata. Poika tahtoi aina olla hänen
vieressään, ja kun mummo vihdoin oli turvallisesti saatu sijoitetuksi
veneen pohjalle, joka kuljettaisi heidät rantaan, hyppäsi pojanpoika
kissamaisesti hänen jälkeensä. Niin kovin huolehti hän vanhan rouva
mukavasta sijoituksesta, ettei huomannut pientä kääröä, joka oli
solunut esiin hänen taskustaan hänen auttaessaan vanhaa naista
kannattavan köydenmutkan suoltamisessa höyrylaivan kannelta, eikä
myöskään, kun se kokonaan luiskahti ulos ja putosi mereen.
Tuskin oli vene, jossa poika ja vanha nainen olivat, lähtenyt rantaan,
kun Condon kutsui kanootin laivan toiselta puolelta ja tingittyään sen
omistajan kanssa vihdoin astui siihen matkatavaroineen. Maihin
päästyään hän pysytteli poissa kaksikerroksisen kauhistuksen näkyvistä,
joka "hotellin" nimellä kerskaillen viekoitteli pahaa-aavistamattomia
matkustajia nauttimaan sen monenlaisista epämukavuuksista. Oli aivan
pimeä, ennen kuin hän tohti astua sisään ja tilata yösijan ja
illallisen.
Eräässä toisen kerroksen takahuoneista selitti poika juuri silloin
melkoisen vaivaloisesti isoäidilleen, että oli päättänyt palata
Englantiin ensimmäisellä höyrylaivalla. Hän koetti saada vanhan naisen
käsittämään, että tämä voi jäädä Afrikkaan, jos halusi, mutta että
häntä itseään pakotti omatunto palaamaan isänsä ja äitinsä luo, jotka
epäilemättä silläkin hetkellä kärsivät sanomatonta surua hänen
poissaolostaan. Siitä kaikesta saattoi päättää, että hän ei ollut
kertonut vanhemmilleen suunnitelmista, joita hän ja vanha rouvashenkilö
olivat tehneet Afrikan erämaissa seikkaillakseen.
Ratkaisuun päästyään tunsi poika huojennusta tuskasta, joka monina
unettomina öinä oli häntä ahdistanut. Kun hän sulki silmänsä ja nukkui,
näki hän unta onnellisesta yhtymisestä kotiväkensä kanssa. Ja hänen
uinaillessaan hiipi julma ja armoton kohtalo hänen luokseen pimeän
käytävän kautta siinä rakennuksessa, jossa hän nukkui, -- kohtalo
amerikkalaisen veijarin, Condonin, hahmossa.
Varovasti lähestyi mies vanhan naisen huonetta. Hän kyyristyi oven
taakse kuuntelemaan, kunnes hän sisällä olevain säännöllisestä
hengityksestä huomasi, että molemmat nukkuivat. Hiljaa pisti hän ohuen
tiirikan lukkoon. Näppärin sormin ja pitkäaikaisen ammattikokemuksensa
avulla toisten omaisuutta suojelevain salpojen ja telkien äänettömässä
käsittelemisessä käänsi Condon tiirikkaa ja ovenripaa samaan aikaan.
Hiljainen työkkäys oveen painoi sen hiljalleen saranoillaan liikkuvana
sisäänpäin. Mies astui huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Sillä
hetkellä peittivät paksut pilvet kuun. Huoneen sisusta oli tummassa
verhossa. Condon hapuili vuodetta. Suojan etäisimmässä nurkassa liikkui
jotakin -- liikkui niin hiipivän hiljaa, että se vei harjaantuneen
murtovarkaankin hiivinnästä voiton. Condon ei kuullut mitään. Hänen
huomionsa oli kokonaan keskittynyt vuoteeseen, josta luuli tapaavansa
nuorukaisen ja hänen avuttoman, sairaan isoäitinsä.
Amerikkalainen etsi vain setelitukkua. Jos hän saisi sen haltuunsa
ilmitulematta, niin hyvä oli; mutta jos kohtaisi vastustusta, oli hän
valmistunut senkin varalta. Pojan vaatteet olivat tuolin selkänojalla
vuoteen vieressä. Amerikkalaisen sormet tunnustelivat ne nopeasti --
taskuissa ei ollut mitään tukkua uusia kahisevia seteleitä. Epäilemättä
olivat ne vuoteessa pielusten alla. Hän astahti lähemmäksi nukkujaa;
hänen kätensä oli jo puolitiessä pieluksen alle tunkeutumassa, kun
kuuta peittänyt paksu pilvi vyörähti syrjään ja huoneeseen valui kirkas
valo. Samalla avasi poika silmänsä ja katsoi suoraan Condonin silmiin.
Miehelle selvisi äkkiä, että poika oli yksinään vuoteessa. Silloin kävi
hän kiinni uhrinsa kurkusta. Kun poika nousi häntä vastustamaan, kuuli
Condon matalaa murinaa takaansa, ja sitten hän tunsi pojan tarttuvan
ranteisiinsa ja huomasi noiden hoikkien valkoisten sormien kätkevän
teräksiset lihakset.
Hän tunsi toiset kädet kurkussaan -- karkeat, karvaiset kädet, jotka
takaa ojentuivat hänen olkapäittensä yli. Hän loi säikähtyneen katseen
taaksensa, ja hiukset hänen päässänsä kangistuivat näystä, jonka
hänen silmänsä kohtasivat, sillä häneen takaapäin tarttunut oli
ihmisenmuotoinen apina. Sen paljastetut raateluhampaat olivat lähellä
hänen kurkkuaan. Poika piti hänen ranteensa kahlittuina. Kumpikaan ei
äännähtänyt. Missä oli isoäiti? Condonin silmät etsivät pitkin huonetta
yhdellä ainoalla, kaikki tavoittelevalla katseella. Hänen silmänsä
pullistuivat kauhusta hänen käsittäessään totuuden, jonka tuo katse
paljasti. Minkä kamalan salaperäisen otuksen kynsiin hän oli
antautunutkaan! Raivoisasti taisteli hän irroittuakseen pojasta, jotta
voisi kääntyä selkänsä takana uhkaavaa peikkoa vastaan. Riuhtaisten
toisen kätensä vapaaksi hän antoi pojalle hurjan iskun kasvoihin. Tämä
teko näkyi päästävän valloilleen tuhannen paholaista hänen kurkkuaan
rutistelevassa olennossa. Condon kuuli matalan, villin murinan. Se oli
viimeinen ääni, jonka amerikkalainen tässä elämässä kuuli. Sitten hänet
riuhtaistiin takaperin lattialle, raskas ruho lankesi hänen
ruumiilleen, voimakkaat hampaat iskeytyivät hänen kaulasuoniinsa, hänen
päätänsä huumasi iäisyyttä reunustava äkillinen pimeys. Hetkistä
myöhemmin nousi apina hänen pitkäkseen paiskatulta ruumiiltansa; mutta
Condon ei sitä tiennyt, -- hän oli kuollut.
Kauhistuneena hyppäsi poika vuoteesta kumartuakseen miehen ruumiin yli.
Hän tiesi, että Akut oli tappanut itsepuolustuksessa, niinkuin se oli
tappanut Mikael Sabroffin; mutta mitä tehtäisiin täällä villissä
Afrikassa, jossa hän oli kaukana kodista ja ystävistä, hänelle ja hänen
uskolliselle apinalleen? Poika tiesi, että murhasta rangaistiin
kuolemalla; hän tiesi myöskin, että apulainen saattoi joutua kärsimään
kuolemanrangaistuksen yhdessä päärikollisen kanssa. Ken heitä täällä
puolustaisi? Kaikki olisivat heitä vastaan. Tämä oli tuskin muuta kuin
puolisivistynyt yhteiskunta, ja mahdollista oli, että aamulla
laahattaisiin Akut ja hänet pois ja hirtettäisiin lähimpään puuhun, --
hän oli lukenut sellaista tapahtuneen Amerikassa, ja Afrikka oli vielä
kamalampi ja villimpi kuin hänen äitinsä synnyinmaa, suuri länsi. Niin,
aamulla heidät molemmat hirtettäisiin!
Eikö ollut mitään pelastusmahdollisuutta? Hän mietti ääneti muutamia
minuutteja, ja sitten hän riemusta huudahtaen löi kämmeniänsä yhteen ja
kääntyi tuolille asetettuja vaatteitansa kohti. Rahalla voi tehdä mitä
hyvänsä! Raha pelastaisi hänet ja Akutin! Hän tunnusteli setelitukkua
taskusta, jossa hänen tapansa oli ollut sitä pitää. Se ei ollut siellä!
Ensin verkalleen ja sitten raivokkaalla kiireellä etsi hän
vaatteittensa muut taskut. Sitten hän vaipui kontilleen ja tarkasti
lattiaa. Sytyttäen lampun hän siirsi sängyn syrjään ja tunnusteli tuuma
tuumalta koko lattian. Condonin ruumiin ääressä hän epäröitsi, mutta
rohkaistui viimein siihen koskemaan. Vierittäen sen sivummalle haki hän
rahojaan sen alta. Ne eivät olleet sielläkään. Hän arvasi, että Condon
oli tullut heidän huoneeseensa ryöstöaikeissa; mutta hän ei uskonut,
että varas vielä oli ehtinyt anastaa rahoja. Kun ei niitä kuitenkaan
muuallakaan ollut, täytyi niiden olla kuolleella miehellä. Jack penkoi
amerikkalaisen vaatteet, mutta turhaan. Yhä uudelleen ja uudelleen
penkoi hän huoneen, vain palatakseen joka kerta ruumiin luo, mutta
mistään hän ei voinut löytää rahojansa.