TARZANIN POIKA
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
14:sta englantilaisesta painoksesta ("The Son of Tarzan") suomentanut
Valfrid Hedman
Kariston nuorisonkirjoja 37
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.
SISÄLLYS:
I. Etsivä katse
II. Opettaja oppilaan käsissä
III. Ystävykset
IV. Salaperäinen tapaus
V. Pikku Miriam
VI. Viidakon opetuksia
VII. Omaa heimoa
VIII. Apinaleirillä
IX. Kolmisin
X. Vaarallisia vieraita
XI. Neidonryöstö
XII. Neekerikylässä
XIII. Miriam myydään
XIV. Ihmisten ilmoille
XV. Taistelu mustien kanssa
XVI. Eurooppalaisia vieraita
XVII. Viettelijä
XVIII. Yöllinen ratsastus
XIX. Korak muistelee
XX. Karkaaminen
XXI. Vihaa ja rakkautta
XXII. Pako leiristä
XXIII. Neidon tähden
XIV. Tantorin kosto
XXV. Sheikin kylässä
XXVI. Polttoroviolta
XXVII. Kaikki löytävät toisensa
ENSIMMÄINEN LUKU
Etsivä katse
_Marjorie W:n_ iso vene lipui leveätä Ugambi-jokea alaspäin luoteen ja
virran kuljettamana. Sen miehistö nautti joutilaana tästä lepohetkestä,
ankaralla työllä vastavirtaan soudettuansa. Vajaan viiden kilometrin
päässä oli itse _Marjorie W_. aivan valmiina lähtemään, heti kun he
olivat kiivenneet laivaan ja kiskoneet ison veneen taaveteillensa. Nyt
havahtuivat unelmiinsa vaipuneet, rupattelu taukosi, ja jokaisen huomio
kääntyi joen pohjoisrantaan. Siellä seisoi särkyneellä piipitysäänellä
kirkuva omituinen miehen kuvatus ojennellen luisevia käsivarsiaan heitä
kohti.
"Mitä hittoa?" huudahti eräs matruusi.
"Valkoihoinen!" jupisi perämies ja virkkoi sitten: "Airoihin, pojat!
Soudammepa katsomaan, mikä hänellä on hätänä."
Rantaan tullessaan he näkivät laihan olennon, jonka harvat valkoiset
hapset riippuivat vanukkeisina. Kuihtuneen, kumaran ruumiin verhona oli
ainoastaan nivusvaate lanteiden ympärillä. Kyyneleitä valui
kuopikkailta, rokonarpisilta poskilta. Mies sopersi heille oudolla
kielellä.
"Ryssä", koetti perämies arvata. "Snajuatteko englantia?" kysyi hän
muukalaiselta.
Tämä ymmärsi ja puhuen murtamalla ja epävarmasti ikäänkuin olisi
kulunut monta vuotta siitä, kun oli sitä kieltä käyttänyt, pyysi hän
heitä viemään hänet pois tästä kauheasta maasta. Päästyään sitte
_Marjorie W:n_ kannelle kertoi mies pelastajilleen surkean tarinan
puutteista, kärsimyksistä ja kidutuksista, joita oli kokenut
toistakymmentä vuotta. Kuinka hän oli tullut Afrikkaan, sitä hän ei
heille kertonut, vaan antoi heidän otaksua, että oli unohtanut ne
elämänsä tapahtumat, jotka olivat sattuneet ennen noita hänen sieluansa
ja ruumistaan riuduttaneita koettelemuksia. Hän ei sanonut heille
oikeaa nimeänsäkään, joten he saivat tutustua häneen vain Mikael
Sabroffina. Myöskään ei ollut mitään yhtäläisyyttä tämän surkean
ihmisjäännöksen ja entisen miehekkään, vaikka periaatteettoman Aleksis
Paulvitshin välillä.
Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun venäläinen oli välttänyt
ystävänsä, suurroiston, Rokoffin saaman lopun, eikä vain kerran, vaan
monta kertaa oli hän kironnut kohtaloa, joka oli suonut Rokoffille
kuoleman ja säästänyt hänet kärsimyksistä, mutta määrännyt hänen,
Paulvitshin, osaksi sellaisen elämisen kauhut, jotka olivat
äärettömästi pahempia kuin häntä itsepintaisesti kartteleva kuolema.
Paulvitsh oli pötkinyt metsään nähdessään Tarzanin eläinten ja niiden
villin isännän parveilevan _Kincaidin_ kannelle, ja peläten Tarzanin
ajavan häntä takaa ja tavoittavan hänet oli hän juosta hölköttänyt,
kunnes oli painunut syvälle viidakkoon, vain joutuakseen vihdoin erään
villin ihmissyöjäheimon käsiin, joka oli saanut kokea Rokoffin
pahansisuisuutta ja julmaa raakuutta. Heimopäällikön kummallinen oikku
pelasti Paulvitshin kuolemasta vain syöstäkseen hänet kurjuuteen ja
kidutukseen. Kymmenen vuotta hän oli ollut kyläläisten maalitauluna,
naiset ja lapset olivat häntä piesseet ja kivittäneet, soturit
silponeet, suomineet ja raadelleet; hän oli usein ollut mitä
pahanlaatuisimpain kuumeiden uhrina. Mutta hän ei kuollut. Rokko kävi
iljettävillä kourillaan häneen kiinni, merkiten hänet kamalilla
arvillaan. Taudin runtomana ja heimon vihamielisen huomion alaisena oli
Aleksis Paulvitsh niin muuttunut ja hänen kasvonsa niin kuihtuneet,
ettei edes hänen oma äitinsä olisi niiden surkeassa naamiossa keksinyt
ainoatakaan tuttua piirrettä. Muutamia kellervän valkoisia
hiussuortuvia törrötti jälellä tuuheasta mustasta tukasta, joka ennen
oli peittänyt hänen päätänsä. Hänen jäsenensä olivat vääntyneet ja
solmuiset, hän käveli laahustavasti ja hoippuen, ruumis etukumarassa.
Hänellä ei ollut hampaita, -- hänen julmat isäntänsä olivat iskeneet ne
hänen suustansa. Hänen hengenlahjansakin olivat vain surkea irvikuva
entisistä.
Hänet otettiin _Marjorie W:n_ kannelle, missä häntä ruokittiin
ja vaalittiin. Hän voimistui hiukan, mutta hänen ulkomuotonsa
ei parantunut -- hän pysyi samana kolhittuna ja haaksirikkoutuneena
ihmisjäännöksenä, jollaisena he olivat hänet löytäneet;
haaksirikkoiseksi ja kolhituksi hylkykaluksi hän oli jäävä siihen asti,
kun kuolema hänet korjaisi. Vaikka vasta neljännelläkymmenellä, olisi
Aleksis Paulvitshia helposti voinut luulla kahdeksankymmenvuotiaaksi.
Tutkimaton luonto oli tuominnut kätyrin suurempaan rangaistukseen kuin
hänen päämiehensä oli kärsinyt.
Aleksis Paulvitshin aivoissa ei enää ollut mitään kostonajatuksia --
ainoastaan tympeää vihaa miestä kohtaan, jota hän ja Rokoff olivat
turhaan koettaneet nujertaa. Hän vihasi myöskin Rokoffin muistoa, sillä
Rokoff oli saattanut hänet näihin kärsimiinsä kauhuihin. Hän vihasi
parinkymmenen suurkaupungin poliiseja, joiden käsistä hänen oli
täytynyt paeta. Hän vihasi lakia, vihasi järjestystä, vihasi kaikkea.
Tämän miehen jokaisen valveellisen hetken täytti sairaloinen
vihantunne. Hän oli tullut sielullisesti, kuten ulkonäöltäänkin oli,
vihan tuhoa vain vavahtelujen henkilöitymäksi. Hänellä ei ollut juuri
mitään tekemistä miesten kanssa, jotka olivat hänet pelastaneet. Hän
oli liian heikko työhön ja liian ärtyisä toveriksi, ja niinpä he pian
jättivätkin hänet omiin hoteisiinsa.
_Marjorie W:n_ oli vuokrannut varakas tehtailijain rengas. Varustettuna
laboratoriolla ja tarpeellisella määrällä tiedemiehiä se oli lähtenyt
etsimään jotakin luonnontuotetta. Tehtailijat, jotka yhteisesti
suorittivat retken kulut, olivat aikaisemmin tuottaneet sitä
äärettömillä kustannuksilla Etelä-Amerikasta. Mitä tuo tavara oli, sitä
ei _Marjone W:llä_ tiennyt kukaan muu kuin nuo oppineet, eikä sillä ole
meille mitään muuta merkitystä, kuin että laiva senvuoksi joutui
eräällä Afrikan rantavesillä sijaitsevalle saarelle senjälkeen kun
Aleksis Paulvitsh oli siihen otettu.
Laiva oli ankkurissa rannikon lähellä useita viikkoja, ja tämä
yksitoikkoinen elämä kävi miehistölle väsyttäväksi He menivät usein
maihin, ja vihdoin Paulvitsh pyysi päästä mukaan -- häntäkin
tuskastutti laivaelämän riuduttava yksitoikkoisuus.
Saari oli kovin metsäinen. Tiheä viidakko ulottui melkein rantaan asti.
Tiedemiehet tunkeutuivat syvälle saaren sisäosaan tuota arvoisaa
kauppatavaraa etsiäkseen, jota mannermaan alkuasukkailta kuulluista
huhuista päättäen saattoi otaksua sieltä löytyvän tuottavia määriä.
Laivan miehistö kalasti, metsästi ja tutki seutua. Paulvitsh laahusti
edestakaisin rannikolla tai Ioikoi sitä reunustavien isojen puiden
siimeksessä. Eräänä päivänä, kun miehet olivat keräytyneet lyhyen
matkan päähän hänestä tarkastamaan saaren sisäosissa metsästelleen
merimiehen luodin kaatamaa pantteria, nukkui Paulvitsh puunsa alla.
Hänet herätti kädenkosketus olkapäähän. Hän nousi säpsähtäen istualleen
ja näki ison ihmisenmuotoisen apinan kyyröttävän vieressään ja
tarkkaavan häntä kiinteästi. Venäläinen säikähtyi suunniltaan. Hän
vilkaisi merimiehiä kohti, -- ne olivat parinsadan metrin päässä.
Jälleen nykäisi apina häntä olkapäästä, mölisten valittelevasti.
Paulvitsh ei nähnyt mitään uhkaa eläimen asennossa tai kysyvässä
katseessa. Hän nousi verkalleen pystyyn. Apina hänen vieressään nousi
samoin.
Puolikumarassa laahusti Paulvitsh varovasti merimiehiä kohti. Apina
asteli hänen rinnallaan pidellen häntä käsivarresta. He olivat jo
melkein saapuneet pienen miesryhmän luo, ennenkuin heidät huomattiin,
ja nyt oli Paulvitsh tullut varmaksi siitä, että eläin ei aikonut tehdä
hänelle mitään pahaa. Se oli nähtävästi tottunut ihmisseuraan.
Venäläisen mieleen juolahti, että apina edusti melkoista raha-arvoa, ja
ennenkuin he ehtivät merimiesten luo, oli hän päättänyt, että hän yksin
hyötyisi siitä. Nähdessään tämän omituisen parin tallustavan heitä
kohti kummastuivat miehet ja alkoivat juosta tulijoita vastaan. Apina
ei osoittanut mitään pelonmerkkiä. Päinvastoin se kouraisi jokaista
merimiestä olkapäähän ja tuijotti kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa.
Tarkattuaan heitä kaikkia se palasi Paulvitshin luo haikean pettymyksen
ilme kasvoilla ja pettymystä osoittavin elein.
Elukka huvitti miehiä. He kokoontuivat sen ympärille, tehden
Paulvitshille monta kysymystä ja tarkaten hänen toveriansa. Venäläinen
sanoi heille, että apina oli hänen. Mitään enempää hän ei halunnut
kertoa, märehtihän vain yhä samaa lausetta: "Apina on minun. Apina on
minun." Väsyneenä Paulvitshiin yritti eräs miehistä pientä pilaa.
Kiepahtaen apinan taakse hän pisti ihmisenmuotoista neulalla selkään.
Kuin salama kääntyi apina kiusaajaansa kohti ja samassa tuokiossa oli
rauhallinen ystävällinen eläin muuttunut vimmatuksi raivohengeksi.
Leveä irvistys, joka oli ollut merimiehen kasvoilla hänen kepposta
tehdessään, hyytyi kauhun ilmeeksi. Hän yritti väistää kohti ojentuvia
pitkiä käsivarsia, mutta, kun ei siinä onnistunut, veti hän tupesta
vyössään riippuvan pitkän puukon. Yhdellä nykäisyllä riisti apina aseen
miehen kädestä, nakkasi sen syrjään ja upotti sitten keltaiset
torahampaansa hänen olkapäähänsä.
Kepit ja puukot kädessä karkasivat miehen toverit elukan kimppuun,
Paulvitshin tanssiessa kiroilevan ja sähisevän joukon ympärillä ja
ulistessa pyyntöjä ja uhkauksia. Hän näki unelmansa varallisuudesta
nopeasti haihtuvan miesten aseiden edessä.
Mutta apina ei ollutkaan mikään helppo uhri ylivoimalle, jonka kohtalo
oli määrännyt sen nujertajaksi. Päästäen kynsistään taistelun
alkuunpanijan se ravisti jättiläishartioitaan, irroittautuen kahdesta
sen selkään tarrautuneesta miehestä, ja kaatoi mahtavien kämmeniensä
iskuilla toisen toisensa perään hyökkääjistä, hypiskellen sinne tänne
ketterästi kuin pieni marakatti. Ottelun olivat huomanneet kapteeni ja
perämies, jotka juuri saapuivat rantaan _Marjorie W:stä_. Paulvitsh
näki heidän molempain juoksevan paikalle revolverit vireessä,
kintereillään kaksi merimiestä, jotka olivat soutaneet maihin. Apina
seisoi katsellen ympärilleen ja tarkastellen tekemäänsä tuhoa, mutta
odottiko se hyökkäyksen uudistumista vai miettikö, kenen vihollisistaan
ensimmäiseksi lopettaisi, sitä ei Paulvitsh voinut arvata. Sensijaan
hän käsitti, että niin pian kun tulijat saapuisivat ampumamatkan päähän
pedosta, he tekisivät siitä pikaisen lopun, jollei sen ehkäisemiseksi
yritettäisi mitään ja hyvin pian. Apina ei ollut tehnyt mitään liikettä
venäläistä hätyyttääkseen, mutta sittenkään ei tämä ollut varma, mitä
saattoi tapahtua, jos menisi hillitsemään villiä eläintä, joka nyt oli
ärtynyt petomaiseen raivoon ja jonka sieraimia kutkutti vastavuodatetun
veren haju. Hetkisen hän epäröi, ja sitten välähtivät hänen
mielikuvituksessaan jälleen kiiltävät kolikot, joiksi tämän ison
ihmisapinan epäilemättä voisi muuttaa, jos hän sen kerran saisi
turvallisesti kuletetuksi Lontooseen tai johonkin muuhun suureen
pääkaupunkiin.
Kapteeni huusi hänelle käskien häntä väistymään, jotta voisi ampua
eläintä; mutta sensijaan laahusti Paulvitsh apinan viereen, ja vaikka
hänen haivenensa nousivat pelosta pystyyn, rohkaisihe hän kuitenkin
laskemaan kätensä apinan käsivarrelle.
"Tule!" käski hän ja yritti kiskoa eläintä pois merimiesten keskeltä,
joista monet istuivat nyt tanterella kauhusta muljottavin silmin tai
ryömivät kontillaan pois voittajansa ulottuvilta.
Verkalleen salli apina laahata itsensä sivulle eikä osoittanut
pienintäkään halua tehdä venäläiselle pahaa. Kapteeni pysähtyi muutaman
askeleen päähän omituisesta parista.
"Pois tieltä, Sabroff", komensi hän. "Minä lähetän sen otuksen sinne,
missä se ei enää pureskele kelpo merimiehiä."
"Se ei ollut apinan syy, kapteeni", puolusti Paulvitsh. "Älkäähän toki
ampuko sitä. Miehet itse aloittivat kahakan -- hyökkäsivät ensinnä sen
kimppuun. Näettehän, että se on aivan lauhkea, ja -- se on minun -- se
on minun -- se on minun! Minä en salli teidän tappaa sitä", lopetti
hän, puoliksi tärveltyneiden aivojen jälleen kuvaillessa hänelle
nautintoja, joita Lontoossa voisi ostaa rahalla -- rahalla, jota hän ei
voinut toivoa saavansa muutoin kuin jonkun tällaisen onnenpotkaisun
avulla.
Kapteeni laski aseensa alas. "Miehetkö kahakan aloittivat?" tutkaisi
hän. "Kuinka sen asian laita on?" Ja sitten hän kääntyi merimiesten
puoleen, jotka olivat jo nousseet tanterelta. Kukaan heistä ei ollut
seikkailussa saanut pahempia vaurioita, paitsi rähinän alkuunpanija,
jonka kaiketikin täytyisi viikon päivät voidella kivistelevää
olkapäätä.
"Simpson sen teki", selitti yksi miehistä. "Hän pisti apinaa neulalla
takaapäin ja eläin karkasi hänen kimppuunsa -- mikä oli hänelle hiton
oikein -- ja se peittosi meidät toisetkin, mistä en voi sitä moittia,
koska kaikki heti hyökkäsimme sen niskaan."
Kapteeni vilkaisi Simpsoniin, joka nolostuneena myönsi syytöksen
todeksi. Sitten kapteeni astui apinan luo, ikäänkuin itse ottaakseen
selvän, millainen se luonteeltaan oli, mutta hänen nähtiin samalla
pitävän revolveriansa vireessä ja ojennettuna. Hän puhutteli kuitenkin
lepytellen eläintä, joka istua kökötti venäläisen vieressä katsellen
merimiehiä vuoroonsa kutakin. Kapteenin lähestyessä nousi apina
puolittain ja hoippui häntä vastaan. Sen kasvoilla oli sama omituinen
etsivä ilme, jolla se oli tutkinut jokaista merimiestä heidät ensin
tavatessaan. Se tuli jälleen aivan viereen ja laski käpälänsä miehen
toiselle olalle tarkaten kiinteästi hänen kasvojansa pitkän tuokion.
Sitten tuli elukan kasvoille äskeisen pettymyksen ilme ja sen
rinnasta kohosi melkein inhimillinen huokaus, kun se kääntyi pois,
tuijottaakseen yhtä uteliaasti perämieheen ja päällystön mukana oleviin
kahteen matruusiin. Kussakin tapauksessa se huokasi ja siirtyi
edelleen, palaten vihdoin Paulvitshin viereen ja istahtaen taas
takajaloilleen. Senjälkeen se osoitti vähän tai ei mitään mielenkiintoa
muita miehiä kohtaan ja oli kaikesta päättäen unohtanut äskeisen
ottelunsa niiden kanssa.
Kun seurue palasi _Marjone W:n_ kannelle, oli Paulvitshilla mukanaan
apina, joka näkyi olevan kovin halukas häntä seuraamaan. Kapteeni ei
tätä järjestelyä vastustanut, ja niinpä vaitiollen hyväksyttiin
ihmisapina laivakunnan jäseneksi. Laivaan tultuaan se tarkasti
huolellisesti kaikkia uusia kasvoja, joka kerralla ilmaisten samaa
pettymystä kuin edellisiäkin tutkittuaan. Päällystö ja tiedemiehet
haastelivat usein laivalla tästä eläimestä, mutta eivät kyenneet
keksimään tyydyttävää selitysti omituiselle menettelylle, jolla se aina
tervehti uusia kasvoja. Jos se olisi tavattu mantereella tai jossakin
muussa paikassa, eikä melkein tuntemattomalla saarella, joka oli ollut
sen kotina, olisivat he päättäneet, että se oli aikaisemmin ollut
ihmisellä kesynä; mutta saaren autiuden vuoksi ei sellainen selitys
ollut mahdollinen. Se näkyi alati etsivän jotakuta, ja paluumatkan
ensimmäisinä päivinä saarelta lähtemisen jälkeen tavattiin se usein
nuuskimassa eri paikoissa laivaa; mutta sitte kun se oli nähnyt ja
tarkastanut jokaisen laivakuntaan kuuluvan kasvot ja tutkinut aluksen
kaikki loukot, ratkesi se aivan välinpitämättömäksi ympäristöstään.
Venäläistäkin kohtaan se osoitti vain satunnaista mielenkiintoa, kun
tämä toi sille ruokaa. Muulloin näkyi apina ainoastaan sietävän häntä.
Se ei milloinkaan ilmaissut kiintymystä häneen eikä kehenkään
muuhunkaan _Marjorie W:n_ matkustajista tai miehistöstä eikä enää
osoittanut merkkiäkään rajusta luonteesta, jolla oli ilmoittanut
suuttumuksensa merimiesten hyökkäyksestä silloin kun oli heidän
keskuuteensa saapunut.
Suurimman osan aikaansa se vietti vitjareikien kohdalla tähystäen
edessä olevaa taivaanrantaa, ikäänkuin sillä olisi ollut kyllin järkeä
tietääkseen, että laiva oli matkalla johonkin satamaan, missä olisi
muita ihmisolentoja sen tutkivan katseen tarkattaviksi. Sanalla sanoen
pidettiin Ajaxia, joksi hänet oli ristitty, merkillisimpänä ja
älykkäimpänä apinana, mitä _Marjorie W:n_ miehistö ja matkustajat
koskaan olivat nähneet. Eikä sen äly ollut sen merkillisin ominaisuus.
Sen koko ja ruumiinrakenne, ollakseen apinan, herättivät pelonsekaista
ihmettelyä. Että se oli vanha, oli aivan ilmeistä, mutta ei ollut
havaittavissa, että sen ikä oli vähimmässäkään määrin heikontanut sen
ruumiin- tai sielunvoimia.
Viimein saapui sitten _Marjorie W._ Englantiin, ja siellä päällystö ja
tiedemiehet, jotka säälivät viidakoista pelastamaansa surkeaa
ihmisjäännöstä, antoivat Paulvitshille rahaa ja sanoivat hänelle ja
hänen Ajaxilleen hyvästi.
Satamassa ja kaiken matkaa Lontooseen oli venäläisellä täysi työ
Ajaxistansa. Jokaiset uudet kasvot niistä tuhansista, jotka joutuivat
ihmisenmuotoisen näkyville, oli huolellisesti tutkittava, mikä sen
monissa uhreissa herätti kauhua. Mutta vihdoin iso apina, jolla
kaiketikaan ei ollut etsinnässään ollut menestystä, vaipui sairaloiseen
välinpitämättömyyteen, josta jotkut ohimenevät kasvot sen vain silloin
tällöin havahduttivat.
Lontoossa meni Paulvitsh saaliineen suoraa päätä kuuluisan
eläintenkesyttäjän luo. Ajax herätti hänessä suurta mielenkiintoa ja
niinpä hän suostuikin opettamaan sitä ehdolla, että sai suuremman osan
näyttelyn tuloista; ja hän otti sillävälin huolehtiakseen sekä apinan
että sen omistajan elatuksesta.
Ja niin joutui Ajax Lontooseen, ja siellä taottiin uusi rengas monien
henkilöiden elämään vaikuttavien merkillisten tapausten ketjuun.
TOINEN LUKU
Opettaja oppilaan käsissä
Herra Harold Moore oli kellerväkasvoinen, uuttera nuori mies. Hän otti
hyvin vakavasti elämän ja tehtävänsä, jona oli brittiläisen
aatelismiehen nuoren pojan opettaminen. Hänestä ei hänen huostaansa
uskottu nuorukainen edistynyt siinä määrin kuin vanhemmilla oli syytä
toivoa, ja nyt hän koetti tunnollisesti selittää asiaa pojan äidille.
"Eipä niin, että nuorukainen ei olisi älykäs", sanoi hän; "jos
asianlaita olisikin siten, olisi minulla menestyksen toiveita, kun
ponnistaisin kaiken tarmoni voittaakseni hänen typeryytensä. Vaikeus on
vain siinä, että hän on ylen älykäs ja oppii niin nopeasti, etten voi
keksiä mitään vikaa hänen läksyjensä valmistuksessa. Mutta minua
huolestuttaa se, että hänellä kaikesta päättäen ei ole laisinkaan
mielenkiintoa mihinkään niistä aineista, joita opiskelemme. Hän vain
suorittaa jokaisen tehtävän välttämättömänä pahana, josta on päästävä
eroon mahdollisimman pian, ja olen varma, että mitkään läksyt eivät
sitten enää muistu hänen mieleensä ennenkuin oppi- ja lukutunnit
jälleen palaavat. Hänen ainoana harrastuksenaan näkyy olevan
ruumiilliset urotyöt, ja hän lueskelee kaikkea käsiinsä saamaansa,
missä vain kerrotaan villeistä pedoista ja sivistymättömäin kansain
elämästä ja tavoista; mutta erikoisesti näkyvät eläintarinat häntä
tenhoavan. Hän saattaa istua tuntikausia jonkun Afrikantutkijan teoksen
ääressä, ja kaksi kertaa olen yllättänyt hänet iltamyöhällä vuoteessaan
lukemassa Carl Hagenbeckin kirjaa ihmisistä ja eläimistä."
Pojan äiti kopautteli hermostuneesti jalallaan uuninmattoa.
"Tietenkin koetatte te saada poikaa sellaisesta luopumaan?" rohkaistui
hän kysymään. Herra Moore liikahti hämillään.
"Minä... hm... yritin ottaa häneltä kirjan", vastasi hän huoahtaen ja
heikon punan noustessa kelmeille poskille; "mutta... hm... poikanne on
aika jäntevä niin nuoreksi."
"Hän ei tahtonut antaa sitä?" kysyi äiti.
"Ei", tunnusti opettaja. "Hän käyttäytyi siinä aivan hyväntuulisen
hilpeästi; mutta hän väitti itsepintaisesti olevansa gorilla ja minun
olevan simpanssin, joka tahtoi varastaa siltä ruokaa. Hän hyökkäsi
kimppuuni ulvoen niin hurjasti, etten ole moista ennen kuullut, nosti
minut ihan päänsä päälle, paiskasi vuoteelleen, ja suoritettuaan
kuoliaaksi tukehduttamista kuvailevan pantomiimin hän nousi siinä
venyessäni seisomaan ruumiilleni ja karjaisi mitä kauheimmin,
selittäen, että se oli urosapinan voittohuuto. Sitten hän kantoi minut
ovelle, tuuppasi eteiseen ja lukitsi oven jälkeeni."
Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan virkkanut mitään. Vihdoin keskeytti
pojan äiti äänettömyyden.
"On hyvin tarpeellista, herra Moore", sanoi hän, "että teette kaiken
voitavanne vaimentaaksenne moisia taipumuksia Jackissa; hän..." mutta
rouva ei ehtinyt pitemmälle. Äänekäs "huup!" ikkunasta päin sai heidät
molemmat nousemaan seisaalleen. Huone sijaitsi rakennuksen toisessa
kerroksessa, ja vastapäätä ikkunaa, johon heidän huomionsa kääntyi,
kasvoi iso puu, jonka oksa ulottui muutaman jalan päähän
ikkunalaudasta. Tuolta oksalta he nyt molemmat keksivät äskeisen
keskustelunsa aiheuttajan, kookkaan, rakenteeltaan sopusuhtaisen pojan
huolettomasti keinumassa taipuvalla orrellaan ja iloisesti hoilaamassa,
kun näki kuulijansa säikähtyneet kasvonilmeet.
Sekä äiti että opettaja ryntäsivät ikkunaa kohti, mutta ennenkuin
olivat päässeet huoneen puoliväliin, hyppäsi poika ketterästi
ikkunalaudalle ja tuli sisälle heidän luokseen.
"'Borneon villi on juuri tullut kaupunkiin'" lauloi hän tanssien
jonkinlaista sotatanssia säikähtyneen äidin ja nolostuneen opettajan
ympärillä ja kietoi lopuksi käsivartensa edellisen kaulaan, suudellen
häntä kummallekin poskelle.
"Oi äiti", huusi hän, "eräässä konserttisalissa näytellään ihmeellistä
opetettua apinaa. Willie Grimsby näki sen eilen illalla. Sanoo sen
osaavan tehdä kaikkea muuta, paitsi ei puhua. Se ajaa polkupyörällä,
syö veitsellä ja kahvelilla, laskee kymmeneen ja tekee jos joitakin
ihmeellisiä temppuja; ja saanko minä mennä sitä katsomaan? Oi, äiti --
salli minun mennä!"
Taputtaen poikaa hellästi poskelle pudisti äiti päätänsä. "Ei, Jack",
sanoi hän; "tiedäthän, että minä en pidä sellaisista näytöksistä."
"En käsitä, mikset pidä, äiti", vastasi miehenalku. "Kaikki muut pojat
menevät, ja käyvät eläintarhassakin, etkä sinä koskaan päästä minua
sinnekään. Jokainen luulisi minua tytöksi tai... tai... sylivauvaksi.
Oi, isä", huudahti hän, kun ovi aukeni ja sisään astui kookas,
harmaasilmäinen mies. "Oi, isä, enkö minä saa mennä?"
"Minne sitten, poikaseni?" kysyi vastatullut.
"Jack tahtoisi mennä johonkin konserttisaliin katsomaan kesytettyä
apinaa", selitti äiti katsahtaen varoittavasti puolisoonsa.
"Sitä Ajaxiako?" kysyi herrasmies.
Poika nyökkäsi.
"Ka, en siinä näe mitään moitittavaakaan, poikani", virkkoi isä;
"tekisi minunkin mieleni nähdä se. Sanovat, että se on kovin
ihmeellinen, ja ihmisenmuotoiseksi kuuluu olevan tavattoman kookas.
Menkäämme kaikin, Jane -- mitä sanot?" Ja hän kääntyi vaimoonsa päin,
mutta rouva vain pudisti mitä itsepintaisimmin päätänsä ja kysyi
kääntyen herra Mooren puoleen, eikö ollut aika, että tämä ja Jack
ryhtyisivät aamulukuihinsa. Kun nuo kaksi olivat lähteneet huoneesta,
kääntyi hän puolisoaan kohti.
"John", virkkoi hän, "jotakin on tehtävä lannistaaksemme Jackin
taipumusta kaikkeen, mikä voi kiihoittaa villin elämän kaipuuta, jonka
pelkään hänen sinulta perineen. Tiedät omasta kokemuksestasi, kuinka
voimakas erämaan kutsu toisinaan on. Tiedät, että sinun itsesi on
monesti täytynyt lujasti ponnistella vastustaaksesi sinut joskus
valtaavaa melkein mielipuolista halua jälleen antautua viidakkoelämään,
jota olit niin monet vuodet viettänyt, ja samalla tiedät paremmin kuin
kukaan muu, kuinka kauhea Jackin kohtalo olisi, jos tie villiin
viidakkoon tehtäisiin hänelle joko vietteleväksi tai helpoksi."
"En oikein usko olevan vaaraa, että hän perii viidakon vietin minulta",
vastasi puoliso, "sillä en voi käsittää, että sellainen vaisto
periytyisi isältä pojalle. Ja välistä tuntuu minusta siltä, Jane, että
huolenpidossasi hänen tulevaisuudestansa menet ehkäisevissä
toimenpiteissäsi hieman liian pitkälle. Hänen rakkautensa eläimiin --
esimerkiksi hänen halunsa nähdä tuo opetettu apina -- on varsin
luonnollista hänen ikäisessään terveessä, säännöllisesti kehittyneessä
pojassa. Se, että hän haluaa nähdä Ajaxin, ei todista, että hän
haluaisi naida apinan, ja jos hän tahtoisikin, niin eihän toki sinulla,
Jane, ole oikeutta huutaa 'mikä häpeä!'" Ja John Clayton, loordi
Greystoke, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille, nauraen hilpeästi
hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa, ja kumartui häntä
suutelemaan. Sitten jatkoi hän vakavammin: "Et ole koskaan kertonut
Jackille mitään entisestä elämästäni etkä sallinut minunkaan kertoa, ja
siinä olet luullakseni tehnyt erehdyksen. Jos olisin saanut jutella
hänelle Apinain Tarzanin kokemuksista, olisin varmaan voinut riistää
viidakkoelämältä paljon sitä runohohdetta, joka siihen luonnollisesti
liittyy sitä tuntemattomien mielessä. Silloin hän olisi voinut käyttää
kokemustani hyväksensä, mutta jos viidakon vietti hänet joskus valtaa,
ei hänellä ole nyt muuta opastajaa kuin omat vaikutelmansa, ja minä
tiedän, kuinka raisuina ne joskus voivat vetää meitä väärään suuntaan."
Mutta lady Greystoke pudisti vain päätänsä, niinkuin oli tehnyt sata
kertaa ennen, milloin tämä kysymys oli kiinnittänyt heidän huomiotansa.
"Ei, John", väitti hän, "minä en koskaan anna suostumustani siihen,
että Jackin mieleen istutetaan mitään villielämän haaveita, me kun
molemmat haluamme häntä varjella sellaisesta."
Oli ilta, ennenkuin jälleen puhuttiin asiasta, ja silloin sen toi
esille Jack itse. Hän oli istuskellut lukemassa isoon nojatuoliin
painuneena, kun hän äkkiä katsahti ylös ja alkoi puhutella isäänsä.
"Miksi", kysyi hän käyden suoraan asiaan, "en saa mennä Ajaxia
katsomaan?"
"Äitisi ei sitä hyväksy", vastasi isä.
"Entä sinä?"
"Siitä ei ole kysymys", vältteli loordi Greystoke. "Riittää, että
äitisi on sitä vastaan."
"Minä menen sitä katsomaan", julisti poika parin minuutin mietiskelevän
äänettömyyden jälkeen. "En ole toisenlainen kuin Willie Grimsby tai
joku muu niistä pojista, jotka ovat käyneet sitä katsomassa. Ei siitä
ollut niille vahinkoa eikä ole minullekaan. Voisin mennä sinulle
ilmoittamatta; mutta en tahdo sitä tehdä. Niinpä sanoinkin nyt
etukäteen, että menen Ajaxia katsomaan."
Pojan äänessä tai sävyssä ei ollut mitään kunnioitukseni puutetta tai
uhmaa. Hän vain esitti kiihkottomasti asianlaidan, Hänen isänsä saattoi
tuskin hillitä hymyä tai olla ilmaisematta ihailuaan poikansa
miehekkäästä menettelystä.
"Ihailen sinun vilpittömyyttäsi, Jack", sanoi hän. "Salli minunkin olla
vilpitön. Jos menet luvattani katsomaan Ajaxia, niin minä rankaisen
sinua. En ole koskaan antanut sinulle ruumiillista kuritusta, mutta
minä varoitan sinua: jos olet tottelematon äitisi tahdolle, niin tällä
kertaa sitä saat."
"Hyvä on, isä", vastasi poika. "Minä ilmoitan sinulle, kun olen käynyt
Ajaxia katsomassa", lisäsi hän sitten.
Herra Mooren huone oli seinätysten hänen nuoren holhottinsa huoneen
kanssa, ja opettajan tapana oli kurkistaa pojan suojaan joka ilta, kun
tämä oli menossa nukkumaan. Ja tänään hän täytti sen velvollisuutensa
erikoisen huolellisesti, sillä hän oli juuri saapunut neuvottelusta
pojan isän ja äidin luota, ja siellä oli hänen mieleensä painettu, että
hänen täytyi kaikin mokomin estää Jack käymästä konserttisalissa, jossa
Ajaxia näyteltiin. Kun hän siis avasi pojan huoneen oven puoli kymmenen
tienoissa, näki hän suureksi kiihtymyksekseen, joskaan ei siitä aivan
kummastunut, vastaisen loordi Greystoken täysissä pukimissa kadulle
mennäkseen ja ryömimässä ulos makuukammionsa avonaisesta ikkunasta.
Herra Moore harppasi nopeasti lattian yli, mutta se ponnistus oli
tarpeeton, sillä kuullessaan hänen olevan huoneessa ja huomatessaan
joutuneensa ilmi kääntyi poika takaisin ikäänkuin luopuen
suunnittelemastaan seikkailusta.
"Mihin olit menossa?" läähätti kiihtynyt herra Moore.
"Menen Ajaxia katsomaan", vastasi poika tyynesti.
"Minua kummastuttaa..." huudahti herra Moore. Mutta hetkistä myöhemmin
hän kummastui monin verroin enemmän, sillä astuen hänen lähelleen
tarttui poika häneen äkkiä vyötäisiltä, nosti ylös ja paiskasi
kasvoilleen vuoteelle, työntäen pään syvälle pehmeään pielukseen.
"Olkaa hiljaa", kehoitti voittaja, "tai minä tukehdutan teidät."
Herra Moore ponnisteli, mutta turhaan. Mitä muuta Apinain Tarzan lienee
pojalleen perinnöksi antanutkin, oli tämä ainakin saanut melkein yhtä
ihmeelliset ruumiinvoimat kuin hänellä itsellään oli sillä iällä ollut.
Opettaja oli kuin tahdasta pojan käsissä. Polvistuen hänen ruumiilleen
Jack repi suikaleita raidista ja sitoi opettajan kädet selän taakse.
Sitten hän käänsi hänet ja sulloi samasta aineesta tehdyn suuntukkeen
hänen hampaittensa väliin, lujittaen sen uhrinsa pään taitse
kierretyllä suikaleella. Kaiken aikaa hän jutteli matalalla
rupatteluäänellä.
"Minä olen Wadsha -- wadshien päällikkö", selitti hän, "ja te olette
Mohammed Dubn, arabialaissheikki, joka tahtoisi murhata minun kansani
ja ryöstää norsunluuni", ja hän kytki herra Mooren kahlehditut nilkat
takaapäin ylös, kunnes ne kohtasivat hänen kahlehditut ranteensa.
"Haa, konna! Nyt olet vihdoinkin käsissäni. Minä menen, mutta minä
palajan!" Ja Tarzanin poika hyppäsi huoneen lattian yli ja pujahti
vapauteen, laskeutuen räystäskourun laskutorvea pitkin alas.
Herra Moore kiemurteli ja ponnisteli vuoteessa. Hän oli varma
tukehtumisestaan, jollei apua pian tulisi. Vauhkossa kauhussaan hänen
onnistui vierittää itsensä alas vuoteelta. Putoamisen tuottama tuska ja
järkytys palautti hänet jokseenkin terveesti miettimään tilaansa.
Sensijaan, ettei aikaisemmin ollut hysteerisen pelkonsa vallassa
kyennyt järkevästi ajattelemaan, makasi hän nyt aivan tyynenä ja koetti
keksiä jotakin keinoa päästäkseen pulasta. Vihdoin hänen mieleensä
juolahti, että huone, jossa loordi ja lady Greystoke olivat istuneet,
kun hän heidät jätti, oli suoraan sen alapuolella, jonka lattialla hän
virui. Hän tiesi, että oli kulunut melko tovi siitä, kun hän oli tullut
yläkertaan, ja että he olivat saattaneet lähteä, sillä hänestä tuntui,
että hän oli ponnistellut vuoteella iäisyyden yrittäessään vapautua.
Mutta paras, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää herättää alhaalla
olevien huomiota, ja niinpä hän monien turhien yritysten jälkeen
onnistui kohoamaan asentoon, jossa saattoi naputtaa saappaansa kärjellä
lattiaan. Tätä hän toisteli lyhyin väliajoin, kunnes hänen vaivansa --
hänen mielestään kovin pitkän ajan päästä -- palkittiin ja hän kuuli
astuntaa portaita ylöspäin ja senjälkeen kolkutuksen ovelta. Herra
Moore naputti tarmokkaasti jalkaterällään -- hän ei voinut vastata
muulla tavoin. Kolkutus uudistui hetkisen äänettömyyden perästä.
Jälleen naputti herra Moore. Eivätkö ne koskaan avaisi ovea!
Vaivaloisesti kieritti hän itsensä apua kohti. Jos hän saisi selkänsä
työnnetyksi ovea vasten, voisi hän silloin naputtaa sen alaosaan,
jolloin hänet varmaan kuultaisiin. Kolkutus uudistui vähän
äänekkäämpänä ja vihdoin kuului ääni huutavan: "Nuori herra Jack!"
Siellä oli yksi talon palvelijoista -- herra Moore tunsi miehen äänen.
Hän oli vähällä revähdyttää verisuonen, yrittäessään suuntukkeensa
lävitse huutaa: "Tulkaa sisälle!" Hetkisen perästä kolkutti mies
jälleen oikein äänekkäästi ja kutsui taaskin poikaa nimeltä. Kun ei
saanut mitään vastausta, käänsi hän ovenrivan nuppia, ja samassa
valtasi opettajan uusi jähmetyttävä kauhu, -- hän oli huoneeseen
astuessaan itse lukinnut oven jälkeensä.
Hän kuuli palvelijan useaan kertaa yrittävän avata ovea ja lähtevän
sitten pois. Siihen herra Moore pyörtyi.
Sillävälin nautti Jack täysin siemauksin varkain hankittuja riemujaan
konserttisalissa. Hän oli päässyt tuohon ilontemppeliin juuri kun
Ajaxin esitys alkoi ja ostettuaan aitiopaikan nojasi nyt kaidepuun yli,
henkeään pidätellen ja tarkaten, silmät suurina ihmettelystä, ison
apinan jokaista liikettä. Kesyttäjä äkkäsi pian pojan kauniit,
innostuneet kasvot, ja koska yhtenä Ajaxin loistonumeroista oli
pistäytyä esityksensä aikana yhteen tai useampaan aitioon muka kauan
kadoksissa ollutta sukulaistaan etsimään, kuten kesyttäjä selitti,
arveli mies olevan tehokasta lähettää apina kauniin pojan luo, joka
varmaan kovin säikähtyisi pörröturkkisen, voimakkaan eläimen
läheisyydestä.
Kun siis tuli aika apinan palata sivuseinämän takaa vastaukseksi
yleisön takaisinkutsuun, kohdisti kesyttäjä sen huomion poikaan, joka
sattui istumaan yksinänsä aitiossaan. Loikaten hyppäsi iso ihmisapina
näyttämöltä pojan lähelle; mutta jos kesyttäjä oli odottanut
naurettavaa pelästyskohtausta, niin hän pettyi. Leveä hymy valaisi
pojan kasvot, kun hän laski kätensä vieraansa karvaiselle käsivarrelle.
Apina tarttui poikaan kummastakin olkapäästä ja tuijotti kauan ja
totisena hänen kasvoihinsa, jälkimäisen silitellessä sen päätä ja sitä
hiljaa puhutellessa.
Koskaan ei Ajax ollut uhrannut niin pitkää aikaa minkään muun henkilön
tarkastamiseen. Se näytti hämmentyneeltä ja melkoisesti kiihtyneeltä,
äänteli ja mölisi pojalle ja hyväili häntä niinkuin kesyttäjä ei
koskaan ennen ollut nähnyt sen ihmisolentoa hyväilevän. Sitten se
kiipesi aitioon ja kyyristyi maahan ihan pojan viereen. Yleisö oli
riemuissaan ja riemastui vielä enemmän, kun kesyttäjä näytäntöajan
loputtua yritti viekoitella Ajaxia lähtemään aitiosta. Apina ei
tahtonut hievahtaa. Johtaja, joka tuskastui viivytyksestä, koetti
kiirehtiä kesyttäjää; mutta kun tämä astui aitioon laahatakseen
vastahakoisen Ajaxin pois, kohtasivat häntä paljastetut torahampaat ja
uhkaava murina.
Yleisö oli riemusta revetä. Hurrattiin apinalle, hurrattiin pojalle,
huudettiin ja ilkuttiin kesyttäjälle ja johtajalle, joka onneton oli
varomattomasti saapunut paikalle ja yritti auttaa kesyttäjää.
Vihdoin oli kesyttäjä epätoivoissaan, ja käsittäen, että tämä
kapinallisuuden näyte kallisarvoisen elätin taholta voisi
vastaisuudessa tehdä eläimen näyttelytarkoituksiin kelpaamattomaksi,
jollei sitä heti taltutettaisi, oli hän rientänyt noutamaan
pukuhuoneestaan paksun ruoskan. Sillä varustettuna hän palasi nyt
aitioon; mutta vain kerran uhattuaan sillä Ajaxia näki hän yhden
asemesta edessään kaksi raivostumitta vihollista, sillä poika oli
hypännyt pystyyn ja siepattuaan tuolin seisoi apinan vieressä valmiina
puolustamaan uutta ystäväänsä. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää
hymyilleet. Harmaissa silmissä oli välke, joka sai kesyttäjän
pysähtymään, ja pojan vieressä seisoi iso ihmisapina muristen ja
taisteluvalmiina.
Mitä olisi voinut tapahtua, jollei olisi ajoissa sattunut keskeytystä,
sitä saattaa vain aavistella. Mutta että kesyttäjä olisi saanut ankaran
kurituksen, ellei pahempaa, ilmeni selvästi molempain häntä katselevien
vastustajain asennosta.
Säikähdyksestä kalpein kasvoin riensi palvelija Greystoken
kirjastohuoneeseen ilmoittamaan, että oli tavannut Jackin oven
lukittuna eikä ollut kyennyt saamaan moniin kolkutuksiinsa ja
kysymyksiinsä muuta vastausta kuin kummallisen naputtavan äänen ja
laahausta, ikäänkuin olisi ruumis liikkunut lattialla.
Harpaten neljä askelmaa kerrallaan nousi John Clayton yläkertaan vieviä
portaita. Hänen vaimonsa ja palvelija riensivät hänen perässään. Kerran
hän huusi kovalla äänellä poikansa nimeä; mutta kun ei saanut mitään
vastausta, paiskasi hän painavan ruhonsa jättiläislihastensa kaikella
heikkenemättömällä voimalla raskasta ovea vasten. Rautasaranain
paukahdellessa poikki ja puun pirstoutuessa sortui este sisälle päin.
Kynnyksen vieressä virui tunnotonna herra Moore, jonka päälle ovi oli
pudota mäjähtänyt. Aukosta hyppäsi Tarzan sisälle, ja hetkistä
myöhemmin hohti huoneessa puolentusinan sähköpäärynän valo. Kesti pari
minuuttia ennenkuin opettaja huomattiin, niin täydellisesti olivat
ovenpirstaleet hänet peittäneet. Mutta vihdoin hänet kiskottiin esille,
suukapula poistettiin, siteet katkottiin, ja runsas valelu kylmällä
vedellä edisti hänen tajuntansa palaamista.
"Missä on Jack?" oli John Claytonin ensimmäinen kysymys. "Kuka tämän on
tehnyt?" tiedusti hän sitten muistaen Rokoffin ja peläten uutta
lapsenryöstöä.
Verkalleen kompuroi herra Moore pystyyn. Hänen katseensa harhaili
huoneessa. Vähitellen hän sai kerätyksi hämärtyneet ajatuksensa. Hän
muisti äskeisen tuskallisen kokemuksensa yksityiskohdat.
"Minä pyydän eroa toimestani, sir, ja haluan jättää sen heti kohta",
olivat hänen ensimmäiset sanansa. "Ette tarvitse pojallenne opettajaa,
-- hän tarvitsee villieläinten kesyttäjän."
"Mutta missä hän on?" huudahti lady Greystoke.
"Meni Ajaxia katsomaan."
Vaivoin sai Tarzan hillityksi hymyn, ja tyydytyksekseen havaittuaan,
että opettaja oli pikemmin säikähtynyt kuin loukkaantunut, hän käski
noutaa katetun autonsa ja ajoi erästä hyvin tunnettua konserttisalia
kohti.
KOLMAS LUKU
Ystävykset
Kesyttäjän epäröidessä hetkisen ruoska ojossa aition ovella, missä
poika ja apina olivat häntä vastassa, tunkeutui hänen ohitseen kookas,
leveäharteinen mies ja astui sisälle. Kun pojan silmät osuivat
tulijaan, kohosi hänen poskilleen lievä puna. "Isä!" äännähti hän.
Apina vilkaisi englantilaiseen loordiin ja hyppäsi sitten häntä kohti
riemusta mölisten. Silmät suurina kummastuksesta pysähtyi vastatullut
kuin kivettynyt. "Akut!" huudahti hän.
Poika katsoi ihmeissään ja hämillään apinasta isäänsä ja isästänsä
apinaan. Kesyttäjän naama venähti hänen kuunnellessaan, mitä seurasi,
sillä englantilaisen huulilta tippui apinainkielen kurkkuäänteitä,
joihin häneen kiinni tarrautunut iso ihmisenmuotoinen vastasi samalla
tavalla.
Kulissien takaa katseli tätä aitiokohtausta kamalasti käyristynyt ja
ruma vanhus, jonka rokonarpiset kasvot vavahtelivat värveentapaisesti
niillä vaihtelevista ilmeistä, osoittaen melkein kaikkia tunnelmia
mielihyvän ja kauhun välisestä asteikosta.
"Kauan olen sinua etsinyt, Tarzan", puhui Akut. "Nyt kun olen sinut
löytänyt, tulen viidakkoosi elääkseni siellä alati."
Mies siveli elukan päätä. Hänen aivoissaan liikkui nopea sarja
muistelmia, jotka siirsivät hänet loitolle Afrikan aarniometsäin
syvyyksiin, missä tämä iso ihmistä muistuttava eläin oli menneinä
vuosina taistellut hänen rinnallaan olka olassa. Hän näki mustan
Mugambin heiluttamassa murhaavaa ryhmysauvaansa ja heidän vieressään
kauhean Sheetan, iskuhampaat paljaina ja turpajouhet törröllään; ja
aivan lähellä pantterin takana parveilivat Akutin kamalat apinat. Mies
huoahti. Hänessä kuohahti voimakkaana viidakkovaisto, jonka jo oli
luullut kuolleeksi. Ah, kunpa hän voisi palata sinne edes yhdeksi
ainoaksi kuukaudeksi, tuntea jälleen lehväisten oksien hipaisevan
alastonta ihoaan, vetää sieraimiinsa kuolleen, mädäntyvän
kasvullisuuden ummehtunutta hajua -- joka on suitsutusta ja myrrhaa
viidakossa syntyneelle, -- havaita suurten petoeläinten äänettömän
hiivinnän jälessään, metsästää ja olla metsästettynä, tappaa! Kuva oli
kiehtova. Ja sitten esiintyi toinen kuva -- suloiset naisen kasvot,
vielä kauniit ja nuoret, ystäviä, koti, poika. Hän kohautti
jättiläisolkapäitänsä.
"Se ei käy päinsä, Akut", sanoi hän; "mutta jos sinä tahdot palata,
niin minä järjestän sen asian. Sinä et voisi elää onnellisena täällä --
minun ei sovi siellä."
Kesyttäjä astui esille. Apina paljasti hampaansa muristen.
"Mene hänen kanssaan", kehoitti Apinain Tarzan. "Minä tulen huomenna
sinua katsomaan."
Eläin siirtyi nyrpeillään kesyttäjän viereen. John Claytonin pyynnöstä
ilmoitti tämä missä he olisivat tavattavissa. Tarzan kääntyi poikaansa
päin.
"Tule!" sanoi hän, ja he lähtivät teatterista. Kumpikaan ei puhunut
useaan minuuttiin, sittenkun olivat nousseet autoon. Poika keskeytti
ensimmäisenä äänettömyyden.
"Apina tunsi sinut", sanoi hän, "ja te haastoitte yhdessä apinain
kieltä. Kuinka se apina sinut tunsi, ja mistä olit oppinut hänen
kieltänsä?"
Ja silloin Tarzan ensi kertaa selosti lyhyesti pojalleen aikaisemman
elämänsä -- syntymisensä viidakossa, vanhempainsa kuoleman ja kuinka
Kaala, iso naarasapina, oli imettänyt häntä ja kasvattanut hänet
lapsuudesta melkein miehuudenikään asti. Hän kertoi myöskin viidakon
vaaroista ja kauhuista, suurista pedoista, jotka öin päivin vaanivat
saalista, poutakausista ja rajuista syöksysateista, nälästä, kylmästä,
tavattomasta kuumuudesta, alastomuudesta, pelosta ja kärsimyksistä. Hän
kertoi kaikista niistä asioista, jotka sivistyneestä ihmisestä tuntuvat
hirvittävimmiltä, toivoen sellaisen tiedon karkoittavan pojan mielestä
kaiken ehkä synnynnäisen kaipuun viidakkoon. Mutta juuri ne tekivätkin
viidakon muiston Tarzanille siksi, mitä se hänelle oli, juuri niissä
sykki koko hänen rakastamansa viidakkoelämä. Ja kertoessaan hän unohti
yhden asian -- pääasian, -- nimittäin sen, että innokkaasti kuunteleva
nuorukainen hänen vieressään oli Apinain Tarzanin poika.
Sittenkun poika oli toimitettu vuoteeseen -- saamatta rangaistusta,
jolla häntä oli uhattu, -- kertoi John Clayton vaimolleen illan
tapahtumasta ja mainitsi tutustuttaneensa pojan oman viidakkoelämänsä
vaiheisiin. Äiti, joka oli kauan aavistanut, että hänen poikansa täytyi
kerran saada kuulla niistä hirveistä vuosista, jotka isä oli
alastomana, villinä petoeläimenä samoillut viidakkoa, pudisti vain
päätänsä toivoen toivottomuudessakin, että kiehtova vaisto, jonka hän
tiesi elävän vielä voimakkaana isän rinnassa, ei ollut pojalle
periytynyt.
Tarzan kävi seuraavana päivänä katsomassa Akutia, mutta vaikka Jack
anoi päästä mukaan, ei sitä sallittu. Tällä kertaa näki Tarzan apinan
vanhan rokonarpisen omistajan, jota hän ei tuntenut entisten aikojen
ovelaksi Paulvitshiksi. Akutin pyyntöjen vaikutuksesta Tarzan kyseli
ostaakseen apinaa; mutta Paulvitsh ei maininnut mitään hintaa, vaan
lupasi miettiä asiaa.
Kun Tarzan palasi kotiin, oli Jack ylen innokas kuulemaan hänen
vierailunsa vaiheista ja ehdotti lopuksi, että isä ostaisi apinan ja
toisi sen kotiin. Lady Greystoke kauhistui sellaisesta tuumasta. Poika
ei hellittänyt. Tarzan selitti halunneensa ostaa Akutin lähettääksensä
sen takaisin viidakkokotiinsa, ja siihen äiti suostui. Jack pyysi lupaa
käydä apinaa katsomassa, mutta taaskin sai hän ehdottomasti kieltävän
vastauksen. Hän tiesi kuitenkin osoitteen, jonka kesyttäjä oli antanut
isälle, ja kahta päivää myöhemmin hän sai vältetyksi uuden opettajansa
valvonnan -- opettajan, joka oli tullut säikytetyn herra Mooren tilalle
-- ja melkoisen etsinnän jälkeen sellaisessa Lontoon osassa, jossa ei
ollut koskaan ennen käynyt, löysi hän rokonarpisen vanhuksen pienen
löyhkäävän asunnon. Ukko itse vastasi koputukseen ja pojan selitettyä
tulleensa Ajaxia katsomaan avasi oven ja päästi hänet pieneen
huoneeseen, jos hän itse ja iso apina asuivat. Ennen muinoin oli
Paulvitsh ollut keikarimainen lurjus; mutta kymmenen kamalaa vuotta
Afrikan ihmissyöjäin keskuudessa oli lopen hävittänyt kaiken
hienostelun hänen tavoistansa. Hänen pukunsa oli rutistunut ja
tahrainen. Kädet olivat pesemättä, harvat tukanhaivenet kampaamatta.
Suojassa oli pelkkää likaista epäjärjestystä. Kun poika astui sisään,
näki hän ison apinan istua kököttävän vuoteella, jolla oli sotkuinen ja
lemuava vanuke likaisia ryijyjä ja sisustettuja peitteitä. Nuorukaisen
nähdessään hyppäsi apina lattialle ja tallusti eteenpäin. Mies, joka ei
edellisestä näkemästä tuntenut vierastansa ja pelkäsi apinalla olevan
pahaa mielessä, astui heidän väliinsä käskien aljun pedon mennä
takaisin vuoteelle.
"Se ei tee minulle pahaa", huudahti poika, "me olemme ystäviä; ja ennen
se oli isäni ystävä. He tunsivat toisensa viidakossa. Isä on loordi
Greystoke. Hän ei tiedä, että minä olen tullut tänne. Äiti kielsi minua
tulemasta; mutta minä tahdoin nähdä Ajaxin, ja minä maksan teille, jos
sallitte minun usein tulla tänne sitä katsomaan."
Hänen kuullessaan, kuka poika oli, siristyivät Paulvitshin silmät.
Siitä asti, kun hän ensi kerran oli jälleen nähnyt Tarzanin teatterin
kulissien takaa, oli hänen tylsistyneissä aivoisaan alkanut herätä
kostonhalua. Heikoille ja rikollisille luonteenomaista on syyttää muita
niistä vastoinkäymisistä, jotka ovat heidän oman häijyytensä tuloksia,
ja niinpä nyt Aleksis Paulvitsh johdatteli verkalleen mieleensä menneen
elämänsä tapauksia ja luki sen miehen syyksi, jonka tuhoa ja murhaa hän
ja Rokoff niin hartaasti olivat yrittäneet, kaikki onnettomuudet, jotka
olivat häntä kohdanneet heidän monissa tyhjiin rauenneissa juonissaan.
Hän ei ensin keksinyt mitään keinoa, kuinka voisi oman turvallisuutensa
säilyttäen kostaa Tarzanille Tarzanin pojan, välityksellä; mutta että
poika toisi hänelle suuria kostonmahdollisuuksia, sen hän tajusi ja
siksipä hän päätti kehittää ystävyyttä nuorukaisen kanssa, toivoen että
kohtalo tuonnempana osoittaisi hänelle jonkun hyvän tuuman. Hän kertoi
pojalle kaikki, mitä tiesi hänen isänsä entisestä viidakkoelämästä;
ja kuultuaan, että nuorukaista oli pidetty niin monet vuodet
tietämättömyydessä kaikista näistä asioista, jopa kielletty käymästä
eläintieteellisessä puutarhassa, ja että tämän oli täytynyt sitoa ja
suukapulalla mykistää opettajansa saadakseen tilaisuuden tulla
konserttisaliin Ajaxia katsomaan, arvasi hän heti, kuinka suuresti
pojan vanhemmat sydämessään pelkäsivät, että poika kaipaisi viidakkoon,
kuten hänen isänsä oli sinne kaivannut.
Niinpä Paulvitsh rohkaisi poikaa tulemaan usein häntä katsomaan ja
käytti aina hyväkseen nuorukaisen halua kuulla tarinoita siitä villistä
maailmasta, jonka Paulvitsh liiankin hyvin tunsi. Hän jätti hänet usein
Akutin kanssa kahdenkesken, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän
kummastuksekseen huomasi pojan voivan tehdä ajatuksensa tuolle isolle
eläimelle ymmärrettäviksi -- huomasi, että poika todella oli oppinut
monta sanaa ihmisapinain alkuperäisestä kielestä.
Tällä ajalla kävi Tarzan useita kertoja Paulvitshin luona. Hän näytti
kovin halukkaalta ostamaan Ajaxin ja vihdoin hän sanoi miehelle
suoraan, että häntä ei siihen kannustanut yksinomaan hänen oma halunsa
palauttaa eläin sen kotiviidakon vapauteen, vaan myöskin hänen vaimonsa
pelko, että heidän poikansa jollakin tavoin saisi tietoonsa apinan
olinpaikan ja hänen kiintymyksensä eläimeen synnyttäisi hänessä
seikkailuvaistoa, joka, kuten Tarzan Paulvitshille selitti, oli perin
suuresti vaikuttanut hänen omaan elämäänsä.