Koko vuosi 1921, jolloin toiminta kiihtyy, on täynnä epävarmuutta ja
tuimia vastuksia. Gandhi ei jää syrjään niiden heilahteluilta.
Kapina nousi, ja hallituksen raa'at pakkotoimenpiteet kiirehtivät sen
rytmiä. Malegaonissa, Nasikin alueella puhkeaa verisiä kahakoita,
Giridihissä Beharissa meteleitä. Toukokuun alussa 1921 on vakavampia
näytöksiä Assamissa, jossa kaksitoistatuhatta kulia jätti työnsä
teeistutuksilla. Itäisessä Bengaalissa rautateiden ja laivojen työväki
tekee täydellisen kaksikuukautisen lakon, pannakseen vastalauseen.
Gandhi koettaa vielä näytellä sovittajan osaa; hänellä on toukokuussa
pitkä kohtaus varakuninkaan, lordi Readingin kanssa; hän tarjoo
tälle välitystä Ali-veljesten suhteen, joita syytettiin väkivaltaan
yllyttävistä puheista; hän saa moslemi-ystäviltään nimenomaisen
julistuksen, etteivät he koskaan tule turvautumaan väkivaltaan.
Mutta liikkeen voima ei tästä vähentynyt; ja Intian muhamettilainen
väestö tekee jatkuvasti mitä uskaliaimpia yrityksiä. Heinäkuun 8
p:nä Karachissa koko Intian Khilafatin konferenssi uusii Islamin
vastalauseet, selittäen moslemille olevan laitonta palvella armeijassa
tai auttaa sotaväenotossa ja uhaten Englannin hallitukselle, mikäli
se taistelee Angoran hallitusta vastaan, julistavansa koko Intian
kongressin loppuvuoden istunnossa siviilitottelemattomuuden ja
Intian tasavallan. — Heinäkuun 28 p:nä Intian kongressin komitea,
kokoontuneena Bombayhin (ensimmäinen uuden perustuslain jälkeen
valittu komitea), säätää, että kaikkien velvollisuus on kylmästi
kohdella Walesin prinssiä, jota odotettiin pian Intiaan, päättää
täydellisen ulkolaisten kankaiden vieromisen ennen syyskuun 30
p:ää, rohkaisee ja säännöstelee kansallista kehruuta ja kudontaa,
kiihoittaa taistelua juomia vastaan välittämättä hallituksesta,
joka suojelee vähittäiskauppiaita. Mutta Khilafatin moslemeja
viisaampana se moittii meteleitä ja neuvoo luopumaan tällä hetkellä
siviilitottelemattomuudesta, samaan aikaan kuitenkin levittäen
propagandaa »pois väkivalta».
Elokuussa pääsee valloilleen moplahsien raaka meteli, joka kestää
useamman kuukauden. Gandhi tahtoo mennä Maulana Mohamed Alin kanssa
Kalkuttasta Malabariin sitä rauhoittamaan. Hallitus ei sitä salli ja
pidätyttää syyskuussa Maulana Mohamedin ja hänen veljensä Maulana
Shaukat Alin ja useita huomattavia moslemeja siviilitottelemattomuuden
ehdotuksista, joista äänestettiin Khilafatin konferenssissa. Khilafatin
keskuskomitea Delhissä toistaa heti Khilafatin päätöksen, jota
vahvistavat voimallisesti sadat kokoukset. Lokakuun 4 p:nä Gandhi
julistaa itsensä solidaariseksi moslemiveljiensä kanssa. Kongressin
viidenkymmenen tunnetun nimen tukemana hän julkaisee manifestin, joka
vaatii takaisin jokaiselle kansalaiselle oikeutta lausua mielipiteensä,
ottaako vai ei osaa hallitukseen, teroittaa, miten jokaiselle
intialaiselle on sopimatonta palvella, olkoonpa siviilivirkamiehenä
tai sotilaana, hallitusta, joka on aikaansaanut Intian siveellisen,
taloudellisen ja valtiollisen rappeutumisen, ja julistaa jokaisen
velvollisuudeksi siitä eroamisen. Ali-veljesten oikeusjuttu tapahtuu
Karachissa. Heidät tuomittiin syytettyjen tovereittensa kera kahden
vuoden ankaraan vankeuteen. Intia kostaa yhä tarmokkaammin. Gandhin
manifestin vahvistaa marraskuun 4 p:nä koko Intian kongressin komitea
Delhissä. Komitea ottaa päättävän askeleen; se valtuuttaa joka
maakunnan omalla vastuullaan ryhtymään siviilitottelemattomuuteen,
alkaen verojen maksun lopettamisesta. Se panee ehdoksi, että
vastustavien ensin täytyy antaa laillinen todistuskirja täydellisestä
_Swadešin_ ja »pois yhteistoiminta» -ohjelman hyväksymisestä, siihen
luettuina käsinkehruu ja »pois väkivalta» -aatteen todellinen
velvoitus. — Se koettaa täten Gandhin johdolla sovittaa kapinaa kurin
ja uhrautuvaisuuden lain kanssa. Tätä alleviivatakseen se ilmoittaa
siviilivastustajille ja heidän perheilleen, ettei heidän pitäisi
luottaa kongressin rahalliseen apuun.
Suuri boikottaus alkoi heti, kun Walesin prinssi marraskuun 17
p:nä nousi Bombayssa maihin. Kylmäkiskoisuuden käskyä seurasivat
keski- ja aliluokat. Rikkaat, parsit, julkiset henkilöt eivät siitä
välittäneet. Rahvas pahoinpiteli heitä säästämättä naisia, ja meteli
syttyi nopeasti; taloja ryöstettiin, yltympäri oli haavoittuneita ja
tapettuja. Tämä oli ainoa räikeä purkaus koko Intiassa, jossa määrättyä
_Hartalia_ (juhlallinen lakko) uskonnollisesti noudatettiin, rauhassa,
ilman välikohtauksia. Mutta Gandhi oli sen takia sanainsa mukaan
»kuten nuolen lävistämä». Ensimmäisen uutisen saapuessa meteleistä
hän kiiruhti niihin paikkoihin, joissa metelöijät ihastushuudoin
vastaanottivat hänet; hänen häpeänsä kasvoi siitä kahta suuremmaksi.
Hän nuhteli ankarasti kansaa ja käski sitä hajautumaan. Hän sanoi,
että parseilla oli oikeus juhlia prinssiä halunsa mukaan ja ettei
mikään voinut selittää inhottavia väkivaltaisuuksia. Kansanjoukko
vaikeni, mutta myöhemmin selkkaukset syttyivät uudelleen. Pahimmat
ainekset olivat nousseet maasta; kaksikymmentätuhatta kapinassa
olevaa miestä ei heti anna itseänsä palauttaa järkiin. Meteli pysyi
kuitenkin rajoitettuna; pieninkin eurooppalainen vallankumouspäivä
jättää enemmän hävitystä. Gandhi lähetti Bombayn asukkaille ja »pois
yhteistoiminta»-ihmisille lohduttomia vetoamisia, jotka sanomalehdistö
julkaisi. Hän selitti, että sellaiset näytökset tekivät tällä haavaa
mahdottomaksi joukkosiviilitottelemattomuuden, ja hän lykkäsi
sen täytäntöönpanon toistaiseksi. Itseään rangaistakseen muiden
väkivaltaisuuksista hän määräsi itselleen uskonnollisen paaston
kahdeksi kymmeneksi tunniksi viikossa.
Intian eurooppalaisia eivät kuitenkaan Bombayn selkkaukset tehneet
siinä määrin levottomiksi kuin Hartalin mieltäjärkyttävä yksimielisyys
kautta koko Intian. He kiirehtivät varakuningasta toimimaan. Maakuntien
hallitukset ryhtyivät moniin väkivaltaisuuksiin, jotka menivät
ulkopuolelle laillisuuden. Vedettiin uudelleen esiin vanha laki
anarkisteja ja salaisia seuroja vastaan vuodelta 1908; sitä käytettiin
kongressin ja Khilafatin vapaaehtoisten yhdistyksiä vastaan. Tuhansia
pidätyksiä tehtiin. Seuraus: tuhansia uusia vapaaehtoisia kirjoittautui
julkisiin luetteloihin. Maakuntien komiteoille annettiin määräys
järjestää vapaaehtoisjoukot ja määrätä näille yhtenäinen kuri. _Hartal_
määrättiin joulukuun 24 p:ksi, prinssin Kalkuttaan tulon päiväksi. Ja
sanottuna päivänä prinssi kulki läpi aution Kalkutan.
Näinä hetkinä, joissa tuntui piilevän vallankumousta, avattiin
Ahmedabadissa koko Intian kansalliskongressi. Sillä oli vuoden
1789 säätykokouksen liikuttava juhlallisuus. Presidentti oli
juuri vangittu. Keskustelut olivat lyhyitä. Kongressi vahvisti
uudelleen »pois yhteistoiminta» -opin, vaati kaikkia kansalaisia
tarjoutumaan »vapaaehtoisiksi», mikä merkitsi pidättämistä,
kehoitti Intian kansaa pitämään kaikkialla kokouksia, julisti
uskoansa siviilitottelemattomuuteen, jonka voima on yhtä suuri ja
ihmisyys suurempi kuin asestetun kapinan; ja se neuvoi järjestämään
siviilitottelemattomuuden heti kun joukko tulisi kyllin opastetuksi
»pois väkivalta» -aatteen toimintatavoissa. Aavistaen suurimman osan
jäsenistään joutuvan vangeiksi istunnon lopussa kongressi antoi
Gandhille kaiken valtansa: teon diktatuurin ja oikeuden valita
seuraajansa; se jätti hänet yksikseen Intian politiikan johtajaksi,
sillä ainoalla ehdolla, ettei hän saa muuttaa kansallista _credoa_ eikä
tehdä rauhaa hallituksen kanssa ilman kongressin komitean suostumusta.
Kokouksen osanottajista yksi osa oli jättänyt erään ehdotuksen, joka
tähtäsi väkivaltaiseen toimintaan, jotta saavutettaisiin mitä pikimmin
Intian täydellinen riippumattomuus. Enemmistö sen hylkäsi, pitäen
kiinni Gandhin periaatteista.
Seuraavina viikkoina ilmeni Intiassa yleinen uskonnollinen innostus.
25.000 miestä ja naista tarjoutui riemulla vankeuteen.
Heidän jälessään tuhannet muut nousivat, odottaen vuoroansa,
voidakseen osoittaa uskoaan. Uudemman kerran Gandhi valmistautui
antamaan määräyksen siviilitottelemattomuuteen. Merkki oli annettava
mallimaasta, missä hänen ajatuksensa oli aina löytänyt valiomaaperän:
Bardolista, Bombayn maakunnasta.[79] Gandhi ilmoittaa sen
varakuninkaalle helmikuun 9 p:nä 1922 julkisella kirjeellä, joka on
kohtelias, mutta todellinen sodanjulistus. Hän on, hän sanoo, liikkeen
vastuunalainen johtaja. Bardoli on Intian joukkokapinan ensimmäinen
liittymä hallitusta vastaan, joka on raa'asti hyökännyt sananvapauden,
yhdistys- ja painovapauden kimppuun. Gandhi suo lordi Readingille
seitsemän päivää armonaikaa politiikan muutokseen. Ellei hän sitä tee,
on käsky annettu: kapina alkaa.[80]
Varakuninkaalle osoitettu kirje oli juuri lähtenyt, kun edellisiä
verisempi näytelmä näyteltiin Chauri-Chaurassa, Gorakhpurin alueella.
Erään kulkueen aikana poliisit olivat hyökänneet kansan kimppuun. Kun
heitä vastaan vuorostaan hyökättiin, he avasivat tulen ja pakenivat
Thanaan.[81] Rahvas sytytti sen tuleen. Turhaan piiritetyt pyysivät
armoa, heidät surmattiin ja poltettiin. Provokatismi oli alkanut
heidän puoleltaan eikä heidän murhaansa yksikään »pois yhteiskunta»
-liikkeen vapaaehtoinen ollut ottanut osaa. Gandhilla oli siis oikeus
vapautua vastuunalaisuudesta. Mutta hänestä oli todella tullut Intian
omatunto. Yhdenkin intialaisen rikos koski häneen verisesti. Hän
otti päälleen kaikki kansansa synnit. — Hänen järkytyksensä oli niin
suuri, että hän seisautti toisen kerran liikkeen, jonka hän juuri oli
määrännyt alkavaksi. Tilanne oli paljon tukalampi tällä kertaa kuin
Bombayn metelin jälkeen. Hän oli muutamaa päivää aikaisemmin lähettänyt
ultimaattuminsa varakuninkaalle. Miten voida se peruuttaa tulematta
naurettavaksi? Ylpeys, »saatana», kuten hän sanoi, kielsi häntä. Tämä
oli yksi syy lisää, miksi hän sen kumminkin päätti. Helmikuun 16
p:nä 1922 ilmestyy _Young Indiassa_ yksi tämän elämän ihmeellisimpiä
todistuskirjoja, hänen mea culpa'nsa, julkinen tunnustuksensa.
Itsesolvauksen pohjalta nouseva ensimmäinen puhe on riemuitsemista ja
kiitosta Jumalalle, joka on hänet nöyryyttänyt!
»Jumala on ollut minulle ylenpalttisen hyvä. (God has been
abundantly kind to me). Kolmannen kerran on hän minulle
ilmoittanut, ettei Intialla ole vielä sitä »pois väkivalta»
-aatteen ja totuuden ilmapiiriä, joka voi, joka yksin voi oikeuttaa
joukkosiviilitottelemattomuuden, ainoan kyllin arvokkaan kantamaan
siviilitottelemattomuuden nimeä, s.o. lempeän, nöyrän, viisaan,
vapaaehtoisen ja kuitenkin rakastavan, ei koskaan rikollisen eikä
vihamielisen. Hän ilmoitti sen minulle ensi kerran 1919, kun alkoi
kiihoitus Acte Rovvlattia vastaan. Ahmedabad, Viramgam ja Kheda ovat
erehtyneet. Amritsar ja Kasur ovat erehtyneet. Olen tullut järkiini,
olen kutsunut erehdystäni himalayalaiseksi laskuvirheeksi, olen
nöyrtynyt Jumalan ja ihmisten edessä, olen pysäyttänyt ei ainoastaan
joukkosiviilitottelemattomuuden, vaan omanikin... Toisen kerran se
tapahtui Bombayn tapahtumain yhteydessä. Jumala pani minut niiden
silminnäkijäksi... Pysäytin joukkotottelemattomuuden, jonka piti alkaa
Bardolissa. Nöyryytys oli suurempi, mutta se teki minulle hyvää.
Olen varma, että kansa on voittanut tästä siirtämisestä. Täten Intia
on pysynyt totuuden ja »pois väkivalta» -aatteen edustajana. Mutta
katkerin nöyryytys on tämänpäiväinen... Jumala on puhunut selvästi
Chauri-Chauran kautta... Hetkellä, jolloin Intia pyrkii nousemaan
vapauden valtaistuimelle »pois väkivalta» -aatteen avulla, rahvaan
väkivalta on surullisena enteenä... »Pois yhteistoiminta» -miesten
tulee pitää silmällä maan väkivaltaisuutta. Se on mahdollista vain
siten, että Intian »_huligaanit_» kukistetaan...
Hän kutsui kokoon helmikuun 11 p:nä Bardoliin kongressin
toimintakomitean, jolle hän ilmaisi levottomuutensa. Useat hänen
virkaveljensä eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta taivas
oli hänet »siunannut», hän sanoo, »koska hän löysi heissä niin paljon
sääliväisyyttä ja kunnioitusta. He ymmärsivät hänen epäilyksensä ja
suostuivat hänen vaatimuksestaan lykkäämään siviilitottelemattomuuden
pyytäen kaikkia järjestöjä luomaan »pois väkivalta» -ilmapiirin.
»Minä tiedän», lausuu Gandhi, »että tämä näyttää liian vähän viisaalta
politiikalta; mutta tämä on uskonnon kannalta ymmärrettävissä. Maa
hyötyy minun nöyryytyksestäni ja erheeni tunnustuksesta. Ainoat hyveet,
joihin luotan, ovat totuus ja »pois väkivalta». En vaadi mitenkään
yli-inhimillistä. En siitä välitä. Kannan samaa lahoavaa lihaa kuin
heikoimmat ja olen niinikään erehtyväinen. Minun palveluksillani
on paljon rajoituksia; mutta Jumala on tähän saakka niiden
vaillinaisuudesta huolimatta niitä siunannut. Erehdyksen tunnustaminen
on luudan sipaisu. — Tunnen itseni voimakkaammaksi tehtyäni
tunnustuksen, ja asian tulee hyötyä takaisinkimmahduksestaankin. Ei
ihminen ole koskaan saavuttanut päämääräänsä ollessaan itsepäinen
oikealta tieltä poiketessaankin... Minulle sanotaan vastaan, ettei
Chauri-Chaura -rikoksella ole mitään tekemistä Bardolin suunnitelmain
kanssa. En sitä ollenkaan epäile. Bardolin kansa on mielestäni Intian
rauhaarakastavinta. Mutta Bardoli on vain yksi piste. Sen ponnistus
voi onnistua vain silloin, kun sillä on täydellinen yhteisymmärrys
Intian muiden osien kanssa... Arsenikkihiukkanen maitoastiassa
myrkyttää maidon... Chauri-Chaura on kuin kuolettava myrkky... Se
ei ole ainoa eikä eristetty. Se kuuluu sinne tänne levinneisiin
rahvaan väkivaltaisuuden ikäviin satunnaisiin symptoomeihin... _Oikea
siviilitottelemattomuus ei siedä mitään kiihoitusta._ Se on valmistusta
mykkään kärsimykseen. Sen vaikutus on ihmeellinen, vaikka tuntumaton ja
lempeä... Chauri-Chauran murhenäytelmä on osoittava sormi tiellämme.
Ellemme halua väkivaltaisuuden nousevan »pois väkivallasta», meidän on
kiireesti tultava järkiimme, muodostettava rauhan ilmapiiri, oltava
uneksimatta joukkotottelemattomuuden alkamista, ennenkuin ollaan
varmat, että rauha säilytetään kaikesta huolimatta... Syyttäköön
vastustaja meitä pelkuruudesta! On suurempiarvoista olla väärin
tuomittu kuin pettää Jumala...»
Apostoli tahtoo sovittaa toisten vuodattaman veren.
»_Minun täytyy elää henkilökohtainen puhdistus. Minun tulee kyetä
paremmin merkitsemään muistiin keveinkin muutos siveellisessä
ilmapiirissä ympärilläni_.[82] Rukoukseni tulee olla todellisempi ja
nöyrempi. Ei mikään puhdista niinkuin tosi paasto; sen kautta saavuttaa
ihminen täydellisemmän itsensä, hengen ylivallan lihan yli...»
Hän määrää itselleen julkisesti jatkuvan viiden päivän paaston.
Älköön kukaan sitä rajoittako. Hänen täytyy itse rangaista itsensä.
Hän on ollut taitamaton kirurgi. Hänen on joko jätettävä kaikki tai
saatava varmempi kokemus. Hänen paastonsa on samalla kertaa katumusta
ja rankaisua sekä itsensä että niiden Chauri-Chauran asukkaiden
takia, jotka ovat rikkoneet, ehkä hänen nimensä huulillaan. Gandhi
haluaisi yksin kärsiä heidän puolestaan; heitä hän neuvoo antautumaan
hallitukselle ja tunnustamaan. Sillä he ovat tehneet hirvittävän
karhunpalveluksen asialle, jota he tahtoivat palvella.
»Haluaisin kärsiä kaikki nöyryytykset, kaikki kidutukset, täydellisen
ostrakismin, jopa kuolemankin, jos vain voisin ostaa liikkeemme
tulemasta väkivallaksi tai väkivallan edelläkävijäksi...»
* * * * *
Ihmisomantunnon historiassa on vähän yhtä yleviä sivuja. Sellaisen
työn siveellinen arvo on poikkeuksellinen. Poliittisena tekona se on
suorastaan hämmästyttävä. Gandhi tunnusti itse, että häntä voitiin
pitää »poliittisesti mielettömänä eikä tarpeeksi viisaana.» On
vaarallista jännittää kansan kaikki jouset, panna se huohottamaan
määrätyn teon odotusta, nostaa käsi määräyksen antoon ja sitten, kun
kauhea kone jo järisee, kolme kertaa se pysähdyttää. On vaara, että
ratastot kuluvat ja into katkeaa.
Kun Kongressin Komitea kokoontui Delhissä helmikuun 22 p:nä 1922,
Gandhi sai suuren vastarinnan jälkeen hyväksytyksi Bardolissa 11 p:nä
tehdyt päätökset. Syntyi skisma »pois yhteistoiminta»-miesten kesken.
Gandhi tahtoi järjestäydyttävän ankarammin, ennenkuin ryhdyttiin
toimiin; ja hän esitti järjestelysuunnitelman. Mutta moni vihastui
tästä hitaudesta, pani vastalauseen kapinamääräyksen lykkäämistä
vastaan ja väitti, että maan into näin tukahdutettiin. Osa halusi
äänestää sensuuria toimeenpanevalle komitealle ja esitti komitean
määräykset peruutettaviksi. Gandhi pääsi kuitenkin voitolle. Mutta
hän kärsi syvästi. Eipä enemmistökään, joka häntä laumana seurasi,
tuottanut hänelle paljoa iloa. Hän tunsi, ettei se ollut vilpitön.
Ja usea hänen puolestaan äänestänyt kutsui häntä »diktaattoriksi».
Pohjaltaan hän tunsi olevansa eri mieltä maansa kanssa. Hän sanoo sen
uljaalla suoruudellaan maaliskuun 2 p:nä 1922:
»Enemmistössä on niin paljon peitettyjä väkivaltavirtauksia, tietoisia
tai tiedottomia, että olen rukoillut onnettoman häviön puolesta. Olen
aina ollut vähemmistössä. Etelä-Afrikassa aloin yksimielisyydellä,
vajosin 64 hengen, jopa 16:n vähemmistöön ja nousin uudelleen
suunnattomaan enemmistöön. Parhain ja vakavin työ tehtiin vähemmistön
erämaassa... Pelkään enemmistöä. Minua ellottaa arvostelemattoman
joukon ihailu. Tuntisin maan vankemmaksi jalkaini alla, jos he
sylkisivät päälleni... Eräs ystäväni kielsi minua väärin käyttämästä
diktatuuriani... Kaukana siitä, että olisin sitä tehnyt, kysyn
pikemmin, enkö itse itseäni salli »väärinkäyttää»! Tunnustan pelkääväni
sitä enemmän kuin koskaan. Ainoa pelastukseni on häpeämättömyydessäni.
Olen ilmoittanut ystävilleni Kongressissa olevani parantumaton.
Joka kerta, kun kansa tekee hairahduksia, tulen heitä jatkuvasti
ripittämään. Ainoa tyranni, jonka tunnustan tässä maailmassa, on
sisällämme oleva omantunnon ääni (the still small voice). Ja vaikka
minun pitäisi nähdä edessäni yhden ainoan hengen vähemmistö, minulla
olisi kuitenkin rohkeutta kuulua tähän epätoivoiseen vähemmistöön.
Se on ainoa vilpitön puolue. Olen tänään surullisempi ja luullakseni
viisaampi ihminen. Näen, että »pois väkivalta» -aatteemme on vain
pölyä. Palamme harmista. Hallitus vain lisää tulta mielettömillä
teoillaan. Voisi melkein sanoa sen haluavan nähdä tämän maan murhien,
tulipalojen, ryöstöjen raatelemana voidakseen väittää, että se yksin
kykenee ne sammuttamaan. »Pois väkivalta»-liikkeemme on mielestäni
syntynyt heikkoudestamme: ikäänkuin sydämissämme hyväilisimme halua
kostaa heti kun siihen olisi tilaisuutta. Voiko vapaaehtoinen »Pois
väkivalta» nousta tästä heikkojen pakotetusta »Pois väkivallasta?»
Eikö nykyhetken harrastukseni ole vain turhaa kokeilua?... Ja jos
raivon puhjetessa yksikään ei jäisi syrjään, jos jokaisen käsi
nousisi lähimmäistään vastaan, mitä hyödyttäisi silloin, että minä
paastoan, kuollakseni sellaisen onnettomuuden jälkeen?... Jollette
kykene »pois väkivaltaan», hyväksykää rehellisesti väkivalta! Mutta
ei ulkokultaisuutta![83] Enemmistö vaatii »pois väkivalta» aatteen
hyväksymistä... Tuntekoon se vastuunalaisuutensa! Sen pitää nyt lykätä
siviilitottelemattomuus ja tehdä ensinnä rakentavaa työtä... Jollei,
hukumme vesiin, joiden syvyyksiä emme aavista...»
Ja kääntyen vähemmistön puoleen hän sanoo sille:
»Te ette halua pois väkivaltaa»? Poistukaa Kongressista! Muodostakaa
uusi puolue! Lausukaa julkisesti credonne! Valitkoon maa välillämme!...
Mutta ei kaksimielisyyttä! Olkaa suorat!...»
Näissä nasevissa sanoissa on katkera, joskin miehekäs surumielisyys.
Oli Olivipuistojen yö. Gandhin vangitseminen oli lähellä... Kuka
tietää, vaikka hän sisimmässä sydämessään olisi ottanut tapauksen
vastaan vapautuksena?...
Hän oli sitä odottanut jo kauan. Marraskuun 10:nnestä päivästä
1920 lähtien hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin. Hän oli
sanellut kansalle määräyksensä sen päivän varalta, jolloin hän
ei enää olisi heidän keskellään (If I am arrested). Hän palaa
siihen uudessa kirjoitelmassaan maaliskuun 9 p:ltä 1922, kun huhu
hänen vangitsemisestaan alkoi levitä. Hän ei sano pelkäävänsä
minkäänlaista hallituksen väkivaltaa. Hän pelkää vain yhtä seikkaa:
kansan väkivaltaisuuksia. Ne häpäisisivät hänet. »Pitäköön kansa
vangitsemisen! päivää ilon päivänä! Hallitus luulee, että Gandhin
tultua vangituksi Intian asia on lopussa. Osoittakaa sille, että
asianlaita on päinvastainen. Mitatkoon se kansan voiman!» Kaunein
kunnianosoitus, minkä kansa voi hänelle antaa, on se, että se säilyttää
täydellisen rauhan. Gandhia nöyryyttäisi ajatus, että hallitus epäröi
hänen vangitsemistaan verisen nousun pelossa. Siis pysyköön kansa
rauhallisena, älköön se jättäkö työtään, älköön pitäkö kokouksia!
Mutta sulkekoot oikeusistuimet ovensa, jätettäköön hallituksen
palveluspaikat, viralliset koulut olkoot autiot, toteutukoon
kokonaisuudessaan järjestyksen ja kurin vallitessa »pois väkivalta»
-ohjelma! Jos kansa toimii näin, on sillä voitto. Jollei, se sortuu.
Kun kaikki oli valmista, lähti Gandhi rakkaaseen turvapaikkaansa Ašram
de Sabarmatiin lähelle Ahmedabadia, siellä odottaakseen, ajatuksiaan
kooten rakastettujen oppilaiden keskuudessa vangitsijainsa saapumista.
Hän toivoi vankilaa. Hänen poissa ollessaan Intian usko ilmaantuisi
paremmin. »Ja hän, hän löytäisi rauhan, jonka ehkä ansaitsi»...
Illalla maaliskuun 10 p:nä, vähän jälkeen rukouksen, poliisimiehet
saapuivat. Ašramiin oli ilmoitettu heidän tulonsa. Mahatma antautui
heidän käsiinsä. Matkalla vankeuteen hän tapasi Maulana Hasrat Mohanin,
muhamettilaisen ystävänsä, joka riensi kaukaa saapuville juuri ajoissa
häntä suudellakseen. Hänet saatettiin vankihuoneeseen _Young Indian_
toimittajan Bankerin kanssa. Hänen vaimollaan oli lupa seurata häntä
kynnykselle.
Lauantaina maaliskuun 18 p:nä kello kaksitoista alkoi »suuri prosessi»[84]
Ahmedabadin aluetuomarin ja tuomioistuimen edessä. Se oli
harvinaisen arvokas. Tuomari ja syytetty kilpailivat ritarillisessa
kohteliaisuudessa. Ei koskaan Englanti ole noussut taistelussa
jalomielisempään puolueettomuuteen. Tuomari, C.N. Broomsfield,
sovitti tänä päivänä paljon hallituksen virheitä. Gandhin ystävien
antama kertomus oikeudenkäynnistä julkaistiin osassa eurooppalaista
sanomalehdistöä, ja huhut siitä saapuivat Ranskaan. Minä esitän sen
siis ainoastaan lyhykäisesti.
Miksi hallitus oli päättänyt vangita Gandhin? Miten se oli kaksi
vuotta epäröityään voinut valita hetken, jolloin Mahatma oli juuri
suistanut kansansa kapinan ja näytti edelleenkin olevan väkivallan
välttäjä? Oliko tämä hairahdus? Vai tahtoiko se vahvistaa Gandhin
hirvittävän lauseen: »Hallitus näyttää tahtovan nähdä tämän maan
murhien, tulipalojen ja ryöstöjen raatelemana, saadakseen syyn sitä
masentaa!» — Todellisuudessa sen asema oli vaikea. Hallitus kunnioitti
ja epäili Gandhia. Se olisi tahtonut häntä säästää; mutta Gandhi ei
sitä puolestaan ollenkaan säästänyt. Mahatma paheksi väkivaltaa;
mutta hänen »pois väkivalta» -liikkeensä oli vallankumouksellisempi
kuin kaikki väkivalta. Niinä samoina päivinä, jolloin hän nousi
joukkosiviilitottelemattomuutta vastaan, Delhin kongressin aattona,
helmikuun 23 p:nä, hän oli julaissut yhden brittiläiselle vallalle
uhkaavimmista artikkeleistaan. Lordi Birkenheadin ja Herra Montagun
loukkaava sähkösanoma oli juuri antanut Intialle korvapuustin.[85]
Gandhi oli harmin pakahduttamana nostanut uudestaan solvaisevan,
taisteluvaatimuksen:
»Ei mitään sovittelua valtakunnan kanssa, niin kauan kuin brittiläinen
leijona ravistaa kasvojemme edessä verisiä kynsiään!... Brittein
valtakunta, joka on rakennettu maan ruumiillisesti heikompain heimojen
järjestetylle hyväksikäyttämiselle ja raa'an voiman sovinnaiselle
näytteilleasettamiselle, ei voi kestää, jos on olemassa oikeamielinen
Jumala maailman kaikkeutta hallitsemassa. On jo koittanut aika,
jolloin brittiläinen kansa käsittää vuonna 1920 aletuntaistelun olevan
taistelua loppuun saakka, kestäköön se sitten kuukauden, vuoden,
kuukausia tai vuosia... Rukoilen Jumalaa antamaan Intialle nöyryyttä
ja tarpeeksi voimaa, jotta se jaksaisi kestää ilman väkivaltaa
loppuun saakka. Mutta on mahdotonta alistua näihin julkeisiin
taisteluvaatimuksiin...»
Syytös perustui tähän ja pariin uudempaan[86] kirjoitelmaan. Gandhia
syytettiin siitä, »että hän oli kehoittanut nurjamielisyyteen,
kiihoittanut vihaan ja yllyttänyt ylenkatsomaan lakien säätämää Hänen
Majesteettinsa hallitusta.» Hänellä ei ollut ollenkaan puoltajia. Hän
oli asiassa asianajajana ja samalla kaikkeen syyllisenä.
Yleinen asianajaja, sir J.T. Strangman Bombaysta, kannatti sitä,
että syytöksen kolmea eri kohtaa ei käsiteltäisi erillisinä, vaan
oleellisina osina jo kaksi vuotta hallitusta vastaan käydystä
taistelusta, ja hän todisti sen lainauksilla. Hän myönsi Gandhin
suuret avut. Se paha, minkä tällaiset kirjoitukset voivat aikaansaada,
oli siitä syystä vain vakavampi. Hän pani Gandhin laskuun Bombayn ja
Chauri-Chauran veriset tapahtumat. Epäilemättä Gandhi saarnasi »pois
väkivaltaa», mutta samalla kertaa nurjamielisyyttä. Hän oli siis
vastuussa rahvaan väkivallantöistä.
Gandhi pyysi sananvuoroa. Hänen omantunnontaistelunsa, hänen tuskansa,
hänen viimeviikkoiset epäilynsä niiden ratkaisujen oikeudesta, joita
hänen oli täytynyt tehdä, ja niistä heijastuksista, joita niillä
täytyi olla hänen kansansa omaantuntoon, olivat häipyneet. Hän oli
saanut takaisin sielunsa tyynen herruuden. Hän hyväksyi kaiken, mitä
oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi välttämättömyydestä, josta
hän ehkä voisi olla pahoillaankin, mutta jota hänen täytyi kantaa. —
Hän selitti olevansa samaa mieltä yleisen asianajajan kanssa. Niin,
hän oli vastuunalainen! Täydelleen vastuunalainen. Hän oli saarnannut
nurjamielisyyttä jo paljon kauemmin aikaa kuin syyte sanoi. Se oli
hänen intohimonsa. Hän otti päälleen kaiken solvauksen Madrasin
levottomuuksista, Chauri-Cauran »pirulliset rikokset» ja Bombayn
»mielettömät häväistykset»...
»Yleinen syyttäjä on oikeassa sanoessaan, että vastuunalaisena
ihmisenä, koska olen saanut hyvän kasvatuksen osakseni ja saavuttanut
suuren määrän tämän maailman kokemusta, minun olisi pitänyt tietää
tekojeni seuraukset. _Tiesin leikkiväni tulella. Olen antautunut
vaaraan; ja jos minut vapautettaisiin, alkaisin uudestaan._ Olen tämän
kypsäksi harkinnut näinä viimeisinä öinä. Tunsin tänä aamuna, etten
olisi tehnyt velvollisuuttani, jos olisin jättänyt sanomatta, minkä
nyt juuri sanon. Koetin ja koetan välttää väkivaltaa. »Pois väkivalta»
on uskoni ensimmäinen ja viimeinen pykälä. Mutta minun oli valittava;
— joko alistua poliittiseen järjestelmään, joka mielestäni on tehnyt
maalleni korjaamattoman vahingon, — tai uskaltaa ottaa vastaan kansani
mieletön raivo, sen saadessa kuulla huuliltani totuuden. Tiedän kansani
aina hetkittäin tulevan hulluksi. Olen siitä syvästi vihainen; ja siksi
olen täällä alistuakseni, ei helppoon rangaistukseen, vaan kaikkein
raskaimpaan. En pyydä armoa, en esitä yhtään lieventävää asianhaaraa.
Olen täällä pyytääkseni ja ilolla hyväksyäkseni suurimman vaivan, mikä
voidaan määrätä sellaisesta asiasta, joka lain mukaan on harkittu
rikos, mutta joka minusta itsestäni näyttää kansalaisen ensimmäiseltä
velvollisuudelta. Tuomarit, teillä ei ole valintaa; erotkaa virastanne
tai rangaiskaa minut!...»
Tämän voimallisen improvisation jälkeen, jossa olivat erinomaisesti
tasapainossa uskonnollisen omantunnon punnitseminen ja poliittisen
johtajan sankarillinen lujuus, Gandhi luki kirjoitetun, Intian ja
Englannin yleisölle osoitetun lausunnon. Hän on yleisölle velkaa, sanoo
hän, tiedoksiannon, »miksi lojaalisesta ja hartaasta brittiläisen
hallituksen työkumppanista on tullut »epäsuosiollinen ja sovittamaton
»pois yhteistoiminta» -mies. Hän kuvaa julkisen elämänsä vuodesta 1893
alkaen. Hän muistelee kaikkea, mitä hän on saanut kärsiä intialaisena
brittiläisen järjestelmän puolelta, kaksikymmentäviisivuotisia
ponnistuksiaan samaisen järjestelmän parantamiseksi, itsepäisesti
kuvittelemalla tämän olevan mahdollista irroittamatta Intiaa
valtakunnasta. Vuoteen 1919 saakka, huolimatta kaikista vastuksista,
hän puolusti yhteistoimintaa, Mutta loukkaukset ja konnantyöt ovat
menneet yli rajojen. Ja sen sijaan että hallitus olisi korjannut
epäkohtia, on se kunnioittanut, eläkkeillä auttanut ja palkinnut
syyllisiä Intian omaatuntoa mitä kipeimmin loukaten. Hallitus on itse
katkonut siteet alaisiinsa. Siksi on Gandhi nyt tullut vakuutukseen,
että Englannin ehdottamat parannuksetkin ovat kuolettavia Intialle.
Hallitus nojaa kansanjoukkojen edukseen käyttämiseen. Laki on
tehty tätä riistämistä varten. Lainkäyttö on saastutettu riistäjän
palveluksessa. Terrorismin terävä ja tehokas järjestelmä on turmellut
kansan ja opettanut sille teeskentelyn. Intia on perikatoon saatettu,
nälkiintynyt, alennettu; ja jotkut ovat voineet lausua, että ennenkuin
se kykenisi itse itseänsä hallitsemaan dominiona, sen tulisi kehittyä
miespolvia. Ei yksikään menneisyydessä Intiaa sortanut hallitus ole
tehnyt sille niin paljon pahaa kuin Englanti. »Pois yhteistoiminnan»
rikollisuus on velvollisuus. Gandhi on sen velvollisuuden täyttänyt.
Mutta sen sijaan, että tähän saakka väkivalta oli ylin turva, hän on
antanut kansalleen korkeimman aseen: »pois väkivalta» -aatteen.
Tässä syntyy ritarillinen kamppailu tuomari Broomsfieldin ja Mahatman
välillä:
— »Herra Gandhi, tunnustaessanne tekonne, te olette tehnyt tehtäväni
jossain suhteessa mukavaksi. Mutta vaikeimpia asioita, mitä tuomari
voi ottaa tehtäväkseen, on oikean tuomion määrääminen... On mahdotonta
tekeytyä tietämättömäksi, että te olette miljoonain ihmisten silmissä
suuri johtaja ja suuri isänmaanystävä. Nekin, jotka ovat toista mieltä
kuin te politiikassa, pitävät teitä korkean ihanteen miehenä, jalona,
jopa pyhänä elämältään... Mutta minun velvollisuuteni on teidät tuomita
vain lainalaisena ihmisenä... Intiassa on luultavasti vähän henkilöitä,
jotka eivät vilpittömästi valittaisi, että olette tehnyt hallitukselle
mahdottomaksi jättää teidät vapauteen. Mutta näin on asianlaita...
Koetan saada tasapainoon yleisen edun kanssa sen, minkä teille olemme
velkaa...»
Kohteliaasti hän neuvottelee syytetyn kanssa rangaistuksesta, mikä
tälle voitaisiin antaa. Hän ehdottaa Gandhille Tilakille kaksitoista
vuotta sitten määrättyä tuomiota: kuusi vuotta vankeutta... »Älkää
pitäkö sitä kohtuuttomana. Jos erinäisten tapausten kulku tekee
mahdolliseksi lyhentää tätä aikaa, ei kukaan olisi siitä onnellisempi
kuin minä...»
Gandhi ei jää jälkeen kohteliaisuudessa. Hän pitää ylpeimpänä
kunnianaan nähdä nimensä yhdistetyksi Tilakin nimeen. Tuomio on kevein,
minkä tuomari voi hänelle määrätä; ja koko oikeudenkäynnin osaksi hän
ei voinut odottaa enempää huomaavaisuutta.[87]
Juttu oli lopussa. Gandhin ystävät heittäytyivät hänen jalkoihinsa
nyyhkyttäen. Mahatma jätti heille hyvästit hymyillen. Ja Sabarmatin
vankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.[88]