Vuosi 1921 merkitsee Gandhin vaikutuksen korkeinta huippua. Hänellä
on ääretön siveellinen voima; ja hänen itsensä sitä tavoittelematta
pannaan hänen käsiinsä melkein rajaton valtiollinen mahti. Kansa
uskoo häntä pyhimykseksi; hänestä tehdään maalauksia Šri-Krišnana.[64]
Ja joulukuussa 1921 koko Intian Kongressi asettaa hänet täyteen
arvovaltaan; hänellä on oikeus valita seuraajansa. Hän on Intian kansan
kieltämätön johtaja. Hänestä riippuu, päästääkö vai ei valloilleen
valtiollinen vallankumous ja luodako vaikkapa uskonnollinen uudistus.
Hän ei sitä tehnyt. Hän ei halunnut sitä. Siveellistä suuruuttako?
Siveellistä arkuuttako? Ehkä molempaakin. Jokaiselle on vaikeata
(etenkin toisenlaista sivistystä edustavalle ihmiselle) tunkeutua
syvälle johonkin omaantuntoon, etenkin kun se on niin syvä ja herkkä
kuin Gandhin. On vaikeata arvata tekojen pyörteessä, jotka tänä
melskeisenä vuonna kuohuttivat Intiaa kaikin tavoin, onko perämiehen
käsi aina ollut varma ja ohjannut jättiläislaivaa hairahtumatta,
vapisematta. Mutta minä koetan sanoa sen, minkä luulen saaneeni ilmi
tästä elävästä arvoituksesta, tätä nuorta miestä kohtaan tuntemallani
suurella kunnioituksella ja vilpittömyydellä, minkä olen velkaa hänen
vilpittömyydelleen.
* * * * *
Vaikka Gandhin valta olikin suuri, eivät sen käyttämisen vaarat olleet
pienemmät. Sitä mukaa kuin julkinen toiminta laajeni ja värähdytti
satoja miljoonia ihmisiä, tuli vaikeammaksi sitä ohjata ja säilyttää
oma tasapaino tällä meuruavalla merellä. Oli yli-inhimillinen
tehtävä säilyttää hengen hillintä ja samalla laajakatseisuus näiden
irtipäässeiden, hillittömien joukkojen keskessä. Perämies, lempeä ja
hurskas, rukoilee ja turvautuu Jumalaan. Mutta hänen kuulemaansa ääntä
hämmentää myrsky. Kuulevatko muut sitä?
Seikka, mitä hänen vähimmin tarvitsee pelätä, on ylpeyden vaara.
Ei mikään ihailu voi panna hänen päätään pyörälle. Se haavoittaa
hänen nöyrää mieltään yhtä paljon kuin älyään. Ainutlaatuinen tapaus
profeettain ja suurten mystikkojen historiassa on seikka, ettei hän
ollenkaan näe näkyjä eikä ilmestyksiä eikä pyri sellaisia itselleen
enempää kuin muillekaan uskottelemaan. Tahratonta vilpittömyyttä!
Hänen järkensä ei lankea hurmioon eikä sydämensä turhamaisuuteen. Hän
on ja pysyy samanlaisena kuin kaikki muut ihmiset... Ei, älköön häntä
kutsuttako pyhimykseksi! Hän ei sitä halua. (Ja siksi hän juuri on
pyhimys.)
»Hän kirjoittaa: sana Pyhä on pyyhittävä pois nykyisestä elämästä...
Rukoilen kuten jokainen kunnon hindu, uskon meidän kaikkien voivan
olla Jumalan lähettejä, mutta minulla ei ole ollut mitään erikoista
Jumalan ilmestystä. Oma vahva uskoni on, että hän ilmestyy jokaiselle
ihmisolennolle, mutta me suljemme korvamme sisäiseltä ääneltä... Minä
pyrin olemaan vaatimaton työmies, vaatimaton Intian ja ihmisyyden
palvelija (a humble servant of India and humanity...) Minulla ei ole
mitään halua perustaa lahkoa. Olen todella siinä suhteessa liian
kunnianhimoinen. En esitä uusia totuuksia. Koetan esittää ja seurata
totuutta sellaisena kuin sen tunnen. Kylvän uutta valoa moniin
vanhoihin totuuksiin.»
Itsensä suhteen hän on siis aina vaatimaton, kaikissa asioissa mitä
tunnollisin, omasta kohdastaan mahdoton kaikkeen poikkeukselliseen
niin hyvin intialaisena isänmaanystävänä kuin »pois yhteistoiminta»
-aatteen pappina. Hän ei hyväksy mitään tyranniutta edes hyvän
asian puolesta. »Ei pidä koskaan korvata hallituksen orjuutusta
»pois yhteistoiminta» -aatteen miesten orjana olemisella. Hän
kieltäytyy niinikään vertaamasta isänmaataan muihin isänmaihin, eikä
hänen isänmaallisuutensa sulkeudu Intian rajojen sisälle. »Minun
patriotismini sulaa ihmisyyteen. Olen patriootti, koska olen ihminen ja
inhimillinen. En ole ahdasmielinen. En tekisi pahaa enempää Englannille
kuin Saksallekaan palvellakseni Intiaa. Imperialismilla ei ole paikkaa
elämänsuunnitelmassani... Patriootti on isänmaansa ystävä sitä
vähemmin, mitä huonompi humanisti hän on.
Mutta ovatko hänen oppilaansa aina olleet yhtä pidättyväisiä? Mitä
tulee hänen opistaan joidenkuiden muiden ohjatessa? Ja miten paljon
kansa siitä hyötyy heidän välityksellään?
* * * * *
Kun Rabindranath Tagore monien vuosien matkustelun jälkeen palaa
Euroopasta Intiaan elokuussa 1921, on hän hämmästynyt mielten
muutoksesta. Hänen tuskansa ei näyttäytynyt vasta hänen palatessaan,
se ilmeni jo monissa hänen Euroopasta intialaisille ystävilleen
lähettämissään kirjeissä, joista useat julaistiin _Modern
Review'ssa_.[65] On välttämätöntä pysähtyä tähän kahden suuren
hengen erimielisyyteen, henkien, jotka kunnioittavat ja ihailevat
toisiaan, mutta jotka ovat samalla niin kohtalokkaasti erotetut kuin on
kreikkalainen viisas apostolista, Platon pyhästä Paavalista. Toisella
puolen uskon ja laupeuden nero, joka haluaa olla uuden ihmisyyden
hiiva. Toisella puolen taas älyn nero, vapaa, laajakatseinen ja selkeä,
joka käsittää kaiken olemassaolevan kokonaisuuden.
Tagore on aina tunnustanut Gandhin pyhyyden; ja olen hänen kuullut
siitä puhuvan kunnioituksella. Kun minä esitin Tolstoin olemusta
Mahatmana, osoitti Tagore, kuinka paljon Gandhi oli tätä olemusta
lähempänä ja hänen mielestään kirkkaamman valon ympäröimä — (ja minä
myönnän tämän nyt, kun tunnen hänet paremmin) — sillä Gandhissa on
kaikki luontoa, yksinkertaista, vaatimatonta ja puhdasta; ja hänen
taistelujansa ympäröi tyyneys. Sensijaan Tolstoilla kaikki on ylpeätä
kapinaa ylpeyttä vastaan, vihaa vihaa vastaan, intohimoa intohimoja
vastaan, kaikki on väkivaltaa, itse väkivallan vierominenkin... Tagore
kirjoitti Lontoosta huhtikuun 10 p:nä 1921: »Olemme kiitolliset
Gandhille siitä, että hän antaa Intialle tilaisuuden todistaa uskon
jumalaiseen henkeen ihmisessä vielä elävän.» Ja vaikkakin hän jo
suhtautui varovaisesti Gandhin liikkeeseen lähtiessään Ranskasta
paluumatkalle kotimaahan, oli hän halukas antamaan sille apuansa.
Vieläpä muuan huomiota herättävä manifesti lokakuulta 1921, _Totuuden
vaatimus_, jonka myöhemmin tähän lainaan ja joka vahvistaa välien
katkeamisen, alkaa suurimmalla ylistyksellä, mitä koskaan Gandhista on
kirjoitettu.
Omasta puolestaan Gandhi osoittaa Tagorelle syvää kunnioitusta ja
koettaa eri mieltäkin ollessaan pysyttää sen. Tuntuu, että hänestä
on työlästä ruveta väittelyihin Tagoren kanssa. Kun hyvät ystävät
koettavat kiihoittaa taistelua kantelemalla eräitä yksityislaatuisia
puheita, käskee Gandhi heitä vaikenemaan osoittaen, miten paljosta
hänen on Tagorea kiittäminen.[66]
Mutta on kohtalokasta, että heidän henkinen eroavaisuutensa vahvistui.
Kesästä 1920 alkaen Tagore oli valittanut sitä, että Gandhissa asuva
ylitsevuotava rakkauden ja uskon voima suuntautui Tilakin kuoleman
jälkeen politiikan palvelukseen. Varmasti Gandhi itse ei ollut siihen
ryhtynyt sydämen ilolla; mutta Tilakin kuoltua Intia oli vailla
poliittista johtajaa. Täytyi astua hänen tilalleen.
»Jos minun havaitaan ottavan osaa politiikkaan, sanoo hän nimenomaan
hetkenä, jolloin hän siinä suhteessa ryhtyy ratkaisevaan päätökseen,
teen sen ainoastaan sikäli, että nykyinen politiikka sieppaa meidät
kuin käärme kiemuroihinsa... Koetan saada uskonnon leimaa politiikkaan.»
Mutta Tagore valitti tämän seikan tarpeellisuutta. Hän kirjoitti
syyskuun 7 p:nä 1920:
»Koko se siveellinen into, jota Mahatma Gandhin elämä osoittaa ja
jota maailman kaikkien ihmisten joukossa vain hän voi edustaa, on
meille tarpeellinen. On raskas onnettomuus meidän maallemme, että niin
kallisarvoinen aarre on asetettu politiikkamme hauraaseen laivaan
ja heitetty kiihtyneiden vastasyytösten loppumattomaan aallokkoon,
maallemme, jonka tehtävä on sielun tulella antaa uudelleen elämä
kuolleille....
Henkisten voimiemme tuhlaus seikkailuihin, jotka siveellisen totuuden
kannalta katsoen ovat kehnoja, on kovin surullista. On rikollista
muuttaa siveellinen voima sokeaksi voimaksi.»[67]
»Pois yhteistoiminta»-sotaretken raikuvat alkutoitotukset,
Khilafat-nimen sekä Punjabin rikosten Intiassa nostattama levottomuus
olivat sanelleet Tagorelle nämä rivit. Hän pelkäsi niiden vaikutuksia
heikkoon ja hysteerisen raivon puuskiin alttiiseen kansaan. Hän olisi
tahtonut sen vieroittaa kostoajatuksista ja teoista, joita olisi
mahdoton korjata, saada sen unohtamaan, mikä ei ollut autettavissa,
haaveilemaan vain mitä suurimman isänmaan sielun rakentamista. Yhtä
paljon kuin hän Gandhin ajatuksessa ja toiminnassa ihaili uhrautuvan
hengen palavaa säteilyä (ja sen hän sanoo kirjeessään maaliskuun
2 p:ltä 1921, jonka myöhemmin esitän), yhtä paljon oli hänestä
vastenmielinen se kielteinen aines, jonka uusi uskonto sisälsi, —
»pois yhteistoiminta». Häntä kauhisti kaikki kielteinen! Ja tässä on
hänellä tilaisuus verrata brahmalaisuuden positiivista ihannetta,
elämänilojensa puhdistamista, täydelliseen luopumiseen, jota taas
buddhalaisuuden kielteinen ihanne vaatii. Tähän tulee Gandhi
vastaamaan, ettei hylkäämisen teho ole vähemmän tarpeellinen kuin
hyväksymisen. Ihmisponnistuksessa on kumpaakin. Upanišadien viimeinen
sana on kielteinen. Ja _Brahman_ määrittelevät Upanišadien tekijät
seuraavasti: Neti (Ei tätä). Intia oli liiaksi unohtanut taidon sanoa:
»Ei!» Gandhi on sen sille uudelleen opettanut.
»Ennen kylvämistä on kitkettävä... temmattava pois paha.»
Mutta eikö Tagore halua mitään kitkeä? Hänen runollinen mietiskelynsä
sopeutuu kaikkeen olevaan ja nauttii sen sopusoinnusta. Hän tuo sen
ilmi lauseissa, jotka ovat nerokkaan kauniit, mutta äärimmäisen vapaat
toiminnasta. Tämä on mielikuvilla leikkivän Natarajan tanssia:
»Koetan kaikin voimin sovittaa ajatustapani isänmaani yli kulkevaan
kiihkoisan innostuksen tunnemyrskyn säveleen. Mutta miksi on
olemuksessani tämä vastustuksen henki, vastoin voimakasta haluani
välttää sitä? En löydä selvää vastausta, mutta alakuloisuuteni
sumuun pilkistää hymy ja ääni sanoo: »Teidän paikkanne on lasten
parissa, maailmojen rannikolla: siellä on rauhanne; ja siellä olen
minä kanssanne.» Ja siksi olen äsken leikilläni keksinyt uusia
rytmejä. Ne ovat vain tyhjiä, mutta iloisia siitä, että hetken
virta on tuonut ne mukanaan; ne tanssivat auringossa ja nauravat
kadotessaan. Mutta sillaikaa kuin huvittelen, koko luomus huvittelee:
sillä eivätkö lehdet ja kukat ole loppumattomia kokeiluja rytmeillä?
Eikö Jumalani ole aikojen ikuinen tuhlaaja? Hän heittää tähdet ja
planeetat muutosten pyörteeseen; näkyväisyyden virralle hän heittää
aikakausien mielikuvitustäydet paperiveneet. Kun minä häntä ahdistan
ja häntä rukoilen sallimaan minun jäädä hänen pieneksi oppilaakseen
ja hyväksymään muutamia tekemiäni pikku näperryksiä hänen ilolaivansa
lastuiksi, hän hymyilee ja minä astelen hänen takanaan hänen takkinsa
liepeeseen tarttuen... Mutta missä olen kansanjoukon keskellä, takaa
työnnettynä, joka puolelta puserrettuna? Ja mikä on melu, joka
minua ympäröi? Jos se on laulu, silloin voi _sitarini_ siepata sen
melodian, ja minä yhdyn kuoroon, sillä olenhan laulaja. Mutta jos se on
valitusta, on ääneni tukahtunut ja olen itsekin turta. Olen koettanut
kaikkina näinä päivinä korvaani heristäen keksiä siinä melodiaa: mutta
»pois yhteistoiminta» -ajatus hirvittävine, helisevine vyöryineen,
kasattuine uhkineen, kieltäymyksen-huutoineen ei minulle laula mistään.
Ja minä ajattelen: »Jos ette voi kulkea yhtä jalkaa kansalaistenne
kanssa heidän historiansa suuressa vaiheessa, varokaa sanomasta,
että he ovat väärässä ja te itse oikeassa; jättäkää sotilaan osanne,
palatkaa runoilijanurkkaanne ja olkaa valmiit ottamaan vastaan kansan
iva ja epäsuosio!»[68]
Täten puhuisi joku Goethe — intialainen Goethe Bacchus. Ja näyttää
siltä kuin tämä olisi hänen lopullinen mielipiteensä: runoilija
jättäisi hyvästit kielteiselle toiminnalle ja kutoisi ympärilleen
luomisilon lumokehän. — Mutta Tagore ei tee sittenkään näin, sillä
hän kirjoittaa tästä: »kohtalo oli hänet valinnut ohjaamaan venettään
juuri vasten virtaa!» Hän ei ollut ainoastaan runoilija; hän oli tällä
hetkellä Aasian henkinen lähettiläs Euroopassa; ja hän palasi juuri
pyytämästä tätä maanosaa liittoon perustaessaan yleismaailmallisen
yliopiston Santiniketaniin.
»Mikä kohtalon iva, että juuri olen saarnannut merten tällä puolen
Idän ja Lännen kulttuurien yhteistoimintaa samanaikaisesti kuin »pois
yhteistoiminta» -aatetta saarnataan toisella puolen.»
»Pois yhteistoiminta» -aate loukkasi juuri hänen toimintaansa ja
henkevää uskoaan: »Uskon todelliseen Idän ja Lännen liittoon.»
Se loukkasi hänen rikasta, maailman kaikkien kulttuurien ravitsemaa
älyään.
»Kaikki ihmiskunnan kunnia on minun... _Ihmisen ääretön personallisuus_
(kuten sanovat Upanišadit) voi toteutua vain kaikkien ihmissukukuntien
suurenmoisessa sopusoinnussa... Rukoilen aina, että Intia edustaisi
maailman kaikkien kansain yhteistoimintaa. Sille on yhteys totuus ja
jakautuminen Mâyâ. Yhteys on jotain, mikä käsittää kaiken eikä siis ole
saavutettavissa kieltämisen tietä... Nykyinen pyrkimys viedä meidän
henkemme eroon Lännen hengestä on henkisen itsemurhan koe... Nykyaikaa
on mahtavasti hallinnut Länsi. Se on ollut mahdollista vain siten, että
Lännelle on tullut osaksi joku suuri ihmiselle tarkoitettu tehtävä.
Meidän, Idän ihmisten, tulee siitä oppia... On epäilemättä epäkohta,
ettemme pitkään aikaan ole olleet kosketuksessa oman kulttuurimme
kanssa ja että Lännen kulttuuri on siksi vallannut meidän kulttuurimme
oikean paikan... Mutta jos väitetään olevan pahasta jäädä kosketukseen
sen kanssa, merkitsee se huonoimman lajisen nurkkakuntaisuuden
rohkaisemista, nurkkakuntaisuuden, josta seuraa vain henkistä
vajavaisuutta... Päivän kysymys on yleismaailmallinen. Ei yksikään
kansa voi menestyä irtautumalla toisista. On joko pelastauduttava tai
hävittävä yhdessä.»[69]
Kuten Goethe vuonna 1813 kieltäytyi vihaamasta ranskalaista sivistystä,
ei Tagorekaan voi hyväksyä Lännen sivistyksen hylkäämistä. Ja vaikka
tämä ei olisi ollutkaan Gandhin ajatus, tietää Tagore intialaisen
natsionalismin nostettujen intohimojen antavan tämän sävyn sille. Hän
pelkää tämän hengen barbarian tuloa:
»Ylioppilaat tuovat uhriantimensa — mille? Ei täydellisemmälle
kasvatukselle, vaan »pois kasvatus» -aatteelle... Muistan, että
_Swadeši-liikkeen_[70] ensi aikoina parvi nuoria ylioppilaita tuli
minua tervehtimään; he sanoivat minulle siinä tapauksessa, että
käskisin heitä jättämään koulunsa ja kolleegionsa, tottelevansa minua
heti. Minä kielsin jyrkästi, ja he poistuivat vihaisina, epäillen
äiti-isänmaani rakkauden vilpittömyyttä.»
Juuri näinä kevätpäivinä 1921, jolloin Tagore sai mielipahakseen
kuulla, että Intiassa oli alettu vieroa englantilaisia tieteellisiä
harrastuksia, hän sai itse Lontoossa kouraantuntuvan esimerkin tästä
henkisestä natsionalismista; erään englantilaisen professorin, hänen
ystävänsä Pearsonin luennolla intialaiset ylioppilaat ryhtyivät
sopimattomiin mielenosoituksiin. Tagore pahastui. Eräässä kirjeessä
Santiniketanin johtajalle hän suomii tätä huonoa suvaitsemattomuutta.
Hän panee »pois yhteistoiminta» -liikkeen siitä vastuunalaiseksi. —
Gandhi vastaa näihin soimauksiin.[71] Tehden huomautuksiaan Euroopan
kirjallisen kasvatuksen siveellistä tasoa vastaan, jolla ei ole mitään
yhteistä luonteen kasvatuksen kanssa ja jota voi syyttää siitä, että
se on vienyt Intian nuorisolta sen miehuuden, hän tuomitsee tehdyt
törkeydet ja panee vapaahenkisenä vastalauseen:
»En pidä siitä, että taloni olisi joka puolelta saarrettu ja ikkunani
tukitut. Pidän siitä, että kaikkien maiden kulttuurien henki virtaa
vapaasti asuntoni halki, mutta kieltäydyn sallimasta sen itseäni
valloittaa. Uskontoni ei ole vankilauskontoa. Siinä on paikka
pienimmällekin Jumalan luodulle. Sille on vain vierasta eri heimojen,
uskontojen ja värien omahyväinen ylpeys.»
Nämä ovat jaloja sanoja. Mutta ne eivät tee tyhjäksi Tagoren
huolestumista. Hän ei epäile Gandhia. Mutta hän pelkää gandhilaisia.
Ja heti laivasta Intian mantereelle astuttuaan elokuussa 1921 häntä
tukahduttaa heidän sokean uskonsa johtajan todistuksiin. Hän näkee
henkisen despotismin uhkaavan, ja _Modern Review'ssaan_ hän julkaisee
lokakuun 1 p:nä todellisen manifestin: _Totuuden vaatimuksen_, joka
nousee tätä orjahenkisyyttä vastaan. Vastalause on sitä vaikuttavampi,
koska sen edellä on loistava kunnioituksenosoitus Mahatman olemukselle.
Tagore, muistellen Intian vapausliikkeen alkua v. 1907—1908, sanoo, että
Intian poliittisten johtajain yleiskuva oli pysynyt myöntyväisenä;
se haltioitui Burken, Gladstonen, Mazzinin, Garibaldin varjoista ja
osoittautui kykenemättömäksi syrjäyttämään englantia puhuvaa ylhäisöä.
»Silloin tuli Mahatma Gandhi. Hän on pysytellyt tuhansien osattomain
olkikattomökin kynnyksellä, puettuna kuten he. Hän on puhunut heille
heidän omalla kielellään. Siinä vihdoinkin kuultiin totuus, eikä mitään
kirjoista opittua. Niinikään hänelle annettu nimitys, Mahatma, on
hänen oikea nimensä. Kuka muu on tuntenut kaikki Intian ihmiset omaksi
lihakseen ja verekseen? Kosketuksesta totuuden kanssa sielun sorretut
voimat elpyivät. Heti kun todellinen Rakkaus oli Intian ovella, ovi
aukeni selälleen. Kaikki epäily haihtui. Totuus herätti totuuden...
Kunnia Mahatmalle, joka on tehnyt näkyväksi totuuden voiman!...
Samaten kuin Buddhan kuuluttaessa kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa säälin
totuutta, jonka hän oli saavuttanut itsekasvatuksensa hedelmänä, Intia
heräsi miehuutensa kukkaan; sen voima levisi tieteisiin, taiteisiin ja
rikkauksiin; se on tulvinut tuolle puolen valtamerien ja erämaiden...
Ei yksikään kaupallinen tai sotilaallinen toimenpide ole koskaan
päässyt samoihin tuloksiin... Rakkaus yksin on tosi. Kun se antaa
vapauden, se asettaa sen sisimpäämme.»
Mutta tämä jumaloiminen keskeytyy äkkiä. Sitä seuraa pettymys.
»Muutamia nuotteja tästä Intian ihmeellisen heräämisen musiikista
on liitänyt luokseni merten halki... Odotellen saavani hengittää
uuden vapauden virvoittavaa ilmaa palasin iloa täynnä. Mutta se,
minkä palattuani löysin, masensi minut. Painostava ilmakehä vaappui
maan yllä. En tiedä, mikä ulkonainen puristus näytti pakottavan
jokaista ja kaikkia puhumaan samaan äänilajiin ja heittäytymään
saman muulin vedettäväksi. Kaikkialla kuului, että äly ja kulttuuri
oli pantava lukon taa, oli tarpeen enää vain tarttua kiinni sokeaan
tottelevaisuuteen. On niin helppoa kahlita ulkonaisen vapauden nimessä
ihmisen sisäinen vapaus!»
Tunnemmehan tämän tuskan ja tämän vastaanpanon. Ne ovat kaikkien
aikojen tuttuja. Katoavan antiikkisen maailman viimeiset vapaat henget
ovat samoin vastaanottaneet tulevan kristityn maailman. Me tunnemme
itsessämme nousevan tämän vastarinnan inhimillisiä luoteita ja vuoksia
vastaan, joita nostattaa tähän aikaan yhteiskunnallisen ja kansallisen
uskon sokea virta. Se on vapaan sielun ikuista kapinaa uskonaikakausia
vastaan, jotka se itse on esiin manannut: sillä usko — kouralliselle
valituita ääretön vapaus — on sitä ihastuksella tervehtiville kansoille
yksi orjuutus lisää.
Mutta Tagoren soimaus kantaa kansanjoukkojen kiihkoilun tuolle
puolen. Tottelevaisuuden humaltamien ihmisjoukkojen yläpuolella
hän saavuttaa Mahatman. Miten suuri Gandhi lieneekään, eikö hänen
auktoriteettinsa mene yli yhden miehen voimien? — Sellaista kuin Intian
asiaa ei voida antaa yhden johtajan käsiin. Mahatma on totuuden ja
rakkauden Mestari. Ja tosiaankin: »kultainen johtosauva», joka voi
herättää maamme totuuteen ja rakkauteen, ei ole niitä esineitä, joita
voitaisiin teetättää lähimmällä kultasepällä... Mutta _Swarâjin_ (Home
Rule) rakentamisen tieto ja taito ei ole pieni asia. Sen polut ovat
vaikeat ja aikaa vaativat. Sellaiseen työhön ovat into ja hartaus
välttämättömät, mutta vielä enemmän tutkiminen ja tuumiskelu. Sitä
varten tulee taloustieteilijän miettiä, työmiehen työskennellä,
opettajan opettaa, valtiomiehen harkita. Sanalla sanoen maan
siveellisen voiman tulee harjaantua kaikkiin suuntiin. On säilytettävä
kaikkialla tutkimuksen henki koskemattomana ja esteettömänä. Ei saa
antaa tietoisen tai tiedottoman puristuksen tehdä älyä araksi.»
Tagore vetoaa siis Intian kaikkien vapaiden voimien yhteistoimintaan.
»Meidän vanhoissa metsissämme asuvat _gurut_ (viisaat) lähettivät
moninaisten näkemystensä viisastuttamina vetoomuksen kaikille totuuden
etsijöille... Miksei meidän _gurumme_, joka haluaa meitä opastaa
toiminnan teillä, tee samanlaista vetoomusta?»
Mutta guru Gandhi on tehnyt tämän ainoan vetoomisen jokaiselle erikseen
ja kaikille yhteisesti: »Kehrätkää ja kutokaa!»
»Onko tämä uuden aikakauden vetoomusta uuteen luomiseen? Jos suuret
koneet ovat vaara Lännen hengelle, eivätkö _pienet koneet_ ole meille
vielä pahempi vaara?»
Ei riitä edes se, että kansan kaikki voimat toimivat yhdessä keskenään,
niiden tulee olla yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa. »Intian
herääminen on sidottu maailman heräämiseen». »Jokainen kansa, joka
sulkeutuu itseensä, kulkee uuden aikakauden hengenvirtaa vastaan.»
Ja Tagore, joka juuri on viettänyt useampia vuosia Euroopassa,
haltioituu niiden miesten muistosta, joita hän oli siellä tavannut,
niiden kunnon eurooppalaisten, jotka ovat vapauttaneet sydämensä
natsionalismin kahleista uhratakseen sen koko ihmiskunnan palvelukseen,
— maailmankaikkeuden kansalaisten vainottu vähemmistö, — _cives totius
orbis_, — jotka hän laskee _Sannyasinein_ joukkoon,»[72] niiden, jotka
sielussaan ovat toteuttaneet ihmisten yhteyden...»
»Ja me, me tyytyisimme yksin lueskelemaan Kieltäymyksen rukousnauhaa,
palaamaan lakkaamatta muiden vikoihin, valvomaan _Swarâjin_
rakentamista vihan perusteille!... Kun aamurusko kutsuu lintua uuteen
päivään, ei ruuan haku ole valtavin vaisto hänen herätessään. Hänen
siipensä vastaavat väsymättä taivaiden kutsuun. Hänen kurkkunsa
purkaa ilolauluja uudelle valolle. Uusi ihmisyys on meille lähettänyt
kutsunsa. Vastatkoon henkemme omalla kielellään!... Ensimmäinen
velvollisuutemme aamuruskossa on muistaa _Sitä, joka on Yksi, jolla ei
ole luokka- eikä värieroa ja joka erilaisten voimiensa avulla pitää
sikäli kuin välttämättömyys vaatii huolia joka luokan tarpeista ja
joka luokasta. Rukoilkaamme Sitä, joka antaa meille kaikille viisauden
omaksua oikea ymmärtämystä_.»[73]
Tämä kuninkaallinen puhe, korkeimpia, mitä mikään kansa on kuullut,
tämä aurinkoinen runoelma on yläpuolella kaikkien ihmiskiistojen.
Ja ainut arvostelu, minkä siitä voisi tehdä, on se, että se liikkuu
ehkä liiankin korkealla. Se lienee totta vuosisatojen taustaa
vastaan. Runoilijalintu, kotkan kokoinen pääsky (kuten Heine sanoi
eräästä musiikkimme jättiläisestä), laulaa Ajan raunioilla. Hän elää
ikuisuudessa. Mutta nykyhetki on kiireinen. Kiitävä hetki haluaa
välitöntä vajanaistakin helpotusta katkeriin kärsimyksiinsä, — maksoi
mitä maksoi! Ja tähän seikkaan Gandhin, jolta puuttuu Tagoren lentoa
(tai joka ehkä Säälin Bôdhisattvana on siitä kieltäytynyt, elääkseen
osattomien kanssa), on helppo vastata.
Hän tekee sen tällä kertaa intohimoisemmin kuin koskaan ennen tässä
jalossa kiistassa. Hänen vastauksensa ei viivy; se ilmestyy lokakuun
13 p:nä _Young Indiassa_ ja on pateettinen. Gandhi kiittää _suurta
vahtimiestä_[74] siitä, että tämä varoittaa Intiaa erinäisistä
vaaroista. Hän on samaa mieltä hänen kanssaan vapaan päättelemisen
välttämättömyydestä:
»Ei tule antaa järkeänsä kenenkään säilytettäväksi. Sokea leväperäisyys
on usein vahingollisempi kuin pakollinen alistuminen tyrannin piiskaan.
Raakuuden orjasta on vielä toivoa; rakkauden orjasta ei ole.»
Tagore on hyvä vahti, joka ilmoittaa vihollisten, toisin sanoen
ulkokultaisuuden, horroksen, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden,
velttouden lähestymisestä. Mutta Gandhi ei myönnä Tagoren soimauksia
oikeutetuiksi. Mahatma vetoaa aina järkeen. Ei ole, hän sanoo,
ollenkaan totta, että Intiassa olisi sokeaa tottelevaisuutta. Jos maa
on päättänyt ruveta käyttämään rukkia, on se tapahtunut pitkän ja
uutteran ajattelun jälkeen. Tagore puhuu kärsivällisyydestä ja tyytyy
kauniisiin lauluihin. Nyt on sota! Laskekoon runoilija lyyransa! Hän
laulakoon perästäpäin. — »Talon liekehtiessä tulessa jokainen ottaa
saavin sammuttaakseen tulipalon...»
»Kun ihmiset ympärilläni kuolevat ruoan puutteesta, niin on ainoa
luvallinen toimeni ravita nälkiintyneitä... Intia on kuin talo tulessa.
Intia kuolee nälkään, koska sillä ei ole työtä, joka sille tuottaisi
ravintoa. Khulna kuolee nälkään... _Ceded Districteissä_ on neljäs
nälkäkausi. Orissa kärsii kestävää nälkää... Intia uupuu päivä päivältä
yhä enemmän. Sen jäsenissä ei veri juuri ollenkaan enää kulje. Jollemme
tätä käsitä, se kukistuu... Nälkiintyneelle ja toimettomalle kansalle
uskaltaa Jumala ilmestyä ainoastaan työssä luvaten palkintona ruokaa.
Jumala on luonut ihmisen ansaitsemaan työllään ravintonsa, ja hän on
sanonut varkaiksi niitä, jotka työtä tekemättä syövät... Ajatelkaamme
miljoonia ihmisolentoja, jotka nykyään ovat eläimiä alempana, ihmisiä,
jotka ovat melkein kuolleita. Rukki on miljoonille kuoleville elämä.
Nälkä se vie Intian rukin ääreen... Runoilija elää huomista varten
ja tahtoisi meidän tekevän samoin. Hän esittää haltioituneille
katseillemme kauniin maalauksen linnuista, jotka varhain aamulla
laulavat ylistyslauluja tai lehahtavat lentoon. Nämä linnut ovat
ravitut. Niillä on jokapäiväinen leipänsä ja ne lehahtavat lentoon
levännein siivin, joiden veri yöllä on uudistunut. Mutta olen surukseni
seurannut lintuja, joilla voimain puutteessa ei ollut edes halua
heikosti liikuttaa siipiään. Ihmislintu Intian taivaan alla nousee
heikompana kuin silloin, kun se on ollut lepäävinään. Miljoonille
olennoille elämä on ikuista valvomista tai ikuista halvausta... Minusta
on mahdotonta keventää nälkiintyneiden kärsimystä Kabirin laululla...
Antakaa heille työtä, että voisivat syödä!... Mutta miksi,
kysytään, kehräisin minä, jolla ei ole tarve tehdä työtä syödäkseni?
Koska syön sitä, mikä ei kuulu minulle. Elän imemällä kansalaisiani.
Seuratkaa kaikkien niiden rahojen jälkiä, jotka joutuvat taskuumme,
ja huomaatte todeksi sen, mitä sanon... On kehrättävä! Kehrätköön
jokainen! Kehrätköön Tagore, kuten muutkin! Polttakoon hän ulkolaiset
vaatteensa!... Se on tämän päivän velvollisuus. Jumala pitää huolen
huomisesta. Kuinka sanookaan Gitâ: _Tehkää niinkuin oikein on_!»
Synkkiä ja surullisia sanoja! Maailman kurjuus kohoaa taiteen unelman
eteen ja huutaa sille: »Uskallapa kieltää minut!» Kuka ei ymmärtäisi
Gandhin intohimoista liikutusta ja ottaisi siihen osaa!
Ja kuitenkin tässä niin ylpeässä ja pistävässä vastauksessa on jotain,
mikä todistaa eräät Tagoren epäilyt oikeiksi: _Sileat Poeta_, jokin
käskevä vetoaminen taistelun kuriin. Tottele ehdottomasti _Swadeši
-lakia_, jonka ensimmäinen jokapäiväinen velvollisuus kaikille on rukin
käyttö.
Inhimillisessä taistelussa epäilemättä kuri on velvollisuus. Mutta
onnettomuudeksi ne, joille on annettu tehtäväksi sen käytäntöönpano
— mestarin apulaiset — ovat useimmiten ahdasmielisiä: he muodostavat
itselleen ja muille ihanteen siitä, minkä pitäisi olla vain keino
ihanteen saavuttamiseen; sääntö lumoo heitä juuri ahtaudellaan, sillä
he viihtyvät vain ahtaalla tiellä. Heille _Swadeši_ on imperatiivi.
Se saa pyhän luonteen. Yksi Gandhin pääoppilaita, professori hänen
sydämelleen rakkaimmassa koulussa, Sabarmatin _Satyâgrah Ašramissa_,
Ahmedabadissa, D.B. Kalelkar, julkaisee _Swadešin evankeliumin_,[75]
jonka alkuun Gandhi asettaa hyväksymisensä. Tämä kirjanen kääntyy
syvien rivien puoleen. Kas tässä _credo_, jonka eräs puhtaan opin
lähteellä olevista, on kansalle opettanut:
»Jumala tulee lihaksi aikakaudesta aikakauteen maailman
lunastukseksi... Ei ole ehdoton sääntö, että hän ilmestyisi
ihmisolennon hahmossa.... Yhtä hyvin hän sen voi tehdä abstraktisen
periaatteen tai maailmata lumoavan suuren aatteen hahmossa... Uusi
ilmestys on _Swadeši-Evankeliumi_.»
Evankelista myöntää, että voi hymyillä tälle todistukselle, jos
_Swadešissa_ näkee vain ulkolaisten kankaiden hylkäämisen. Mutta tämä
kysymys on vain laajan, »koko maailmaa sen vihamielisistä riidoista
vapauttamaan ja ihmiskuntaa tasa-arvoiseksi tekemään määrätyn
uskonnollisen periaatteen» käytäntöönsovittamista. Sen ydin sisältyy
hindulaisiin Pyhiin kirjoituksiin. Kas tässä:
»_Sinun oma Dharmasi, vaikka vailla ansioita, on paras, Sinulle vieraan
Dharman saavuttaminen on aina vaarojen saartama. Pyri vain sellaiseen
onneen, jonka ydin on velvollisuus_.»
Tämä _Swadešin_ perusajatus nojautuu uskoon »yhteen Jumalaan, joka
ikuisiksi ajoiksi on huolehtinut maailmankaikkeuden onnesta. Tämä
Jumala on antanut jokaiselle ihmisolennolle soveltuvan ympäristön,
hänelle määrätyn erikoistehtävän mukaan. Ihmisen kaikkien
toimenpiteitten tulee mukautua hänen omaan elämäntilanteeseensa...
Emme voi itse valita kulttuuria enempää kuin syntymäämme, perhettämme,
maatamme; meidän on vain hyväksyttävä se, minkä Jumala on meille
antanut, meidän on hyväksyttävä perinnäistapamme Jumalalta tulleina, ja
meidän ankara velvollisuutemme on niihin mukautua. Niiden pelkääminen
olisi syntiä.»
Näistä uskonkappaleista seuraa että yhden maan kansalaisen ei pidä
huolehtia muiden maiden kansalaisista.
»_Swadešin-palvoja_ ei ota koskaan osalleen turhaa tehtävää koettaa
parantaa maailmaa, koska hän uskoo että maailma on liikkunut ja
tulee liikkumaan määrättyjen Jumalan suunnitelmien mukaan. Ei
pidä odottaa jonkin maan kansan huolehtivan toisen maan tarpeista
ihmisystävällisistäkään syistä; ja vaikkakin tämä olisi mahdollista,
ei se ole toivottavaa... Oikea _Swadešin -palvoja_ ei unohda, että
jokainen ihmisolento on hänen veljensä mutta hänen on silti pysyttävä
syntymässä hänelle määrätyssä tehtävässä... Meidän on palveleva niin
hyvin syntymävuosisataamme kuin syntymämaatamme kaikin voimin. On
etsittävä sielun vapauttamista oman uskontomme ja oman sivistyksemme
pohjalta.»
Onko kansan edes luvallista kehittää vaurastumisensa välikeinoja:
kauppaa ja teollisuutta. Ei suinkaan. Inhoittava into pyrkiä
armoittamaan Intiaa mahtavilla kutomatehtailla! Tämä olisi samaa kuin
mennä turmelemaan toisten Dharmaa. Omien tuotteiden maastavienti
on yhtä rikollista kuin vieraiden tuotteiden maahantuonti. Sillä
»proselytismi (käännytyskiihko) on _Swadešin_ periaatteiden vastainen».
Ja tämän lain johdonmukainen seuraus (vaikkakin eurooppalaisille
yllättävä) on, ettei pidä viedä maasta enempää tuotteita kuin
ajatuksiakaan.
Seikka, että Intian arvo historian kuluessa on kovasti laskenut,
pohjautuu sen Egyptin ja Rooman kanssa kauppaa käyneiden esi-isien
rikokseen, joka rikos yhä on uudistunut kaikkien seuraavien sukupolvien
aikana. Jokainen maa, jokainen kansanluokka pysyköön omassa
kutsumuksessaan, eläköön omista apulähteistään ja perintätavoistaan!
Välttäkäämme olla läheisessä kanssakäymisessä niiden kanssa, joiden
yhteiskuntatavat ovat erilaiset kuin meidän. Olkaamme kietomatta
elämäämme sellaisten ihmisten ja kansojen elämään, joiden ihanne on
ristiriidassa meidän ihanteemme kanssa... Jokainen ihminen on puro.
Jokainen kansa on virta. Niiden tulee seurata uomaansa kirkkaina
ja tahrattomina kunnes saavuttavat autuuden meren, jossa ne kaikki
sekaantuvat.»
Tämä on natsionalismin voittoa. Kaikkein puhtainta. Kaikkein ahtainta.
On jäätävä kotiin. Suljettava kaikki ovet. Ei vaihdettava mitään.
Kaikki säilytettävä. Ei myytävä mitään. Ei mitään ostettava. On
puhdistuttava. Luostarimunkkien keskiaikaista evankelismia.[76] Ja
laajasydäminen Gandhi antaa tähän nimensä.
Ymmärtää kyllä Tagoren harmin näiden taantuvan natsionalismin pappien
takia, jotka pyrkivät seisauttamaan vuosisatain kulun, sulkemaan
häkkiin hengen innon ja katkaisemaan kaikki sillat Länteen.[77]
Todellisuudessa tämä ei ole ollenkaan Gandhin ajatus. Hän kirjoittaa
suorat sanat Tagorelle: »_Swadeši_ on sanoma maailmalle.» (Siis hän
välittää maailmasta eikä hylkää »proselytismiä, käännytyskiihkoa».)
»_Pois yhteistoiminta» -liike ei ole suunnattu Länttä vastaan_. Se
on suunnattu aineellista sivistystä ja sitä seuraavaa heikkojen
riistämistä vastaan.» (Siis hän taistelee ainoastaan Lännen erheitä
vastaan, työskentelee Lännen hyväksikin). »_Se on pako omaan
itseemme»_, (mutta väliaikainen pako, kootaksemme voimiamme ja
asettaaksemme ne sitten ihmisyyden palvelukseen). »_Intian tulee oppia
elämään, ennenkuin oppii kuolemaan ihmisyyden puolesta_...» Eikä Gandhi
kiellä mitenkään yhteistoimintaa eurooppalaisten kanssa, ehdolla, että
he sopeutuvat terveelliseen ihanteeseen, jota hän kaikille tarjoaa.
Tämä Gandhin sisin ajatus on suunnattomasti laajempi, inhimillisempi,
yleismaailmallisempi[78] kuin hänen lippunsa eli julistettu
_Evankeliumi_. Miksi hän siis on antanut siihen nimensä? Miksi hän
sallii sulkea suurenmoisen ihanteensa, joka tarjoutuu koko maapallolle,
intialaisen teokratian (jumalaisvallan) ahtaisiin rajoihin? Hirvittäviä
oppilaita! — Mitä puhtaampia ne ovat, sitä turmiollisempia ne ovat.
Jumala varjelkoon suurta miestä ystävistään, jotka käsittävät vain
osan hänen ajatuksestaan! Tekemällä niistä lakikokoelman he hävittävät
sopusoinnun, joka on hänen elävän sielunsa pääasiallisin avu!
Tässä ei vielä kaikki. Ainakin ne, jotka elävät aivan lähellä
Mestaria, hänen suoranaiset oppilaansa, kantavat yhä hänen siveellisen
jaloutensa leimaa. Mutta mitä säilyttävät ne, jotka ovat oppilaiden
oppilaita, — ja muut, kansat, joille saapuu vain vääristettyjä
kaikuja hänen sisäisen puhdistumisensa ja luovan kieltäymyksensä
opista? Ulkonaisimman, aineellisimman seikan: _Swarâjin_ (Home Rulen)
messias-tehtävän ja rukin. Tämä on edistyksen kieltämistä. _Fuori
Barbari_! Tagore on syystä levoton väkivallan johdosta, jota »pois
väkivalta» -liikkeessä apostolit (eikä Gandhi itsekään ole siitä vapaa)
osoittavat ei ihmisiä, vaan Lännen asioita kohtaan. Gandhi kyllä sanoo,
että »hän peräytyisi taistelusta, jos tuntisi vihaa englantilaisia
kohtaan», että tulee rakastaa niitä, joita vastaan taistelee ja että
tulee vihata vain vääryyksiä, »_vihata saatanallisuutta, rakastaen
kuitenkin Saatanaa_.» Mutta tämä on hyvin pulmallista puhetta
kansan ymmärrykselle. Kun jokaisessa kongressissa liikkeen johtajat
muistuttavat intohimoisesti englantilaisten rikoksista ja heidän
vilpistään, Punjabin murhista ja Khilafatista, kasautuu vihaa patojen
taa, ja voi onnettomuutta, kun pato murtuu! Kun Gandhi johtaa Bombayssa
kalliiden kankaiden polttoa elokuussa 1921 ja vastaa Tagoren ystävän
Andrewsin haikeisiin soimauksiin _Hävityksen etiikallaan_, hän uskoo
kääntävänsä kansan vihan ihmisistä asioihin. »Mutta hän ei huomaa, että
kansan viha kulkee omia uomiaan, vaan ajattelee: »Ensin asiat! Sitten
ihmiset!» Eikä hän aavista, että samassa Bombayssa, ei täyttä kolmea
kuukautta myöhemmin, kansa tappaa ihmisiä. Hän on liian pyhä, liian
puhdas, liian vapaa ihmisessä piilevistä intohimoista. Hän ei kyllin
muista intohimojen piilevän niissä, jotka häntä kuuntelevat ja ahmivat
hänen sanojaan. Selvänäköisempi Tagore huomaa »pois yhteistoiminta»
-ihmisten varomattomuuden, kun he kaikessa viattomuudessaan lakkaamatta
muistuttavat Euroopan tekemistä vääryyksistä, julkisesti opettavat
»pois väkivaltaa», istuttaen kansan henkeen kuumeen myrkyn, joka vie
väkivaltaan. He eivät sitä epäile, he, apostolit, jotka eivät tunne
mitään väkivaltaa sydämessään! Mutta sen, joka ohjaa toiminnan asiaa,
tulee kuunnella muiden sydämiä eikä omaansa. Varokaa kansaa! _Cave
canem!_ Gandhin kaltaisen henkilön siveelliset käskyt eivät riitä
pitämään sitä aisoissa. Ehkä ainut mahdollisuus asian onnistumiseen
olisi se, että he tottelisivat horjahtamatta johtajan ankaraa kuria;
se, että johtaja suostuisi olemaan Jumala, mihin häntä salaisesti
kiihoittavat ne, jotka häntä jo esittävät Šri-Krišnana. Mutta Gandhin
vilpittömyys ja hänen vaatimattomuutensa ovat siihen esteenä.
Siis jää ainoastaan mitä puhtaimman ihmisen yksinäinen ääni liitelemään
ihmisvaltameren pauhun yllä. Kuinka kauan onnistuu sen saada itsensä
kuulumaan? Suurenmoinen ja surullinen odotus!