Heinäkuun 28 p:nä 1920 Gandhi ilmoittaa Intialle, että »Pois
yhteistoiminta» päätös pannaan täytäntöön elokuun 1 p:nä; ja aatoksi,
heinäkuun 31 p:ksi, hän määrää juhlallisen valmistautumis _Hartalin_
paastoin ja rukouksin. Hän ei ollenkaan pelkää kansan raivoa ja yhtyy
toimenpiteisiin järjestyksen ja kurin säilyttämiseksi intialaisten
riveissä.
»Täydellinen Pois yhteistoiminta» vaatii täydellistä järjestäytymistä.
Epäjärjestyksen alku on viha. Väkivalta on kerrassaan hyljättävä.
Kaikkinainen väkivalta olisi vain taka-askel asialle, se olisi vain
hyödytöntä viattomain elämäin tuhlausta. Ennen kaikkea on noudatettava
järjestystä!» —
»Pois Yhteistoiminta» -liikkeen toimintamenetelmän laati kahtena
edellisenä kuukautena Gandhi komiteansa kera. Oli päätetty seuraavaa:
1:o. On hylättävä kaikki kunniavirat ja -arvonimet;
2:o. On oltava ottamatta osaa hallituksen lainoihin;
3:o. On tehtävä lakko oikeusistuimia ja lakimiehiä vastaan ja
järjestettävä riita-asiat yksityisen välityksen kautta;
4:o. Ylioppilaiden ja perheiden on vierottava hallituksen kouluja.
5:o. On vierottava Perustuslaillisten parannusten Neuvostoa;
6:o. On jäätävä pois hallituksen vastaanotoista ja kieltäydyttävä
julkisista viroista;
7:o. On kieltäydyttävä kaikista sotilas- ja maallikkotoimista;
8:o. _Swadešin_[52] levittäminen: toisin sanoen, ohjelman kielteisen
osaston jälkeen rakentavan osaston, uuden järjestyksen, jolle
rakentuisi uusi Intia. Palaamme siihen myöhemmin.
Tässä oli vasta ensimmäinen etappi. Pantakoon merkille tämän
miehen varovainen viisaus, — hyvin hämmästyttävä eurooppalaisille
vallankumouksellisille — miehen, joka panee liikkeeseen hindulaisen
vallankumouksen äärettömän koneiston ja pysäyttää sen kuitenkin
heti alkuunsa. Tässä ei ole kysymys _Siviilitottelemattomuudesta_.
Gandhi tuntee sen kyllä. Hän on sen oppinut Thoreaulta, jolta hän
lainaa erinäisiä kohtia julkaisuihinsa, ja hänellä on uusi huoli
erottaa se »Pois yhteistoiminta» -aatteesta. Siviilitottelemattomuus
on enemmän kuin kieltäytymistä tottelemasta, se on lakien
väkivaltaista loukkaamista. »Se on rikkomista, jota voi käytännössä
menestyksellä harjoittaa vain joku valittu, sen sijaan kuin taas
»Pois yhteistoiminta» voi olla ja onkin joukkoliike». Gandhi tahtoo
valmistaa Intian kansaa tottelemattomuuteen, mutta asteittain; hän
tietää sen tähän puolivalmiiksi eikä tahdo hellittää ohjia, ennenkuin
on varma, että kansa on saavuttanut kyvyn hillitä itseään. Tässä
»Pois yhteistoiminta» -ohjelmassa ei ole kysymys edes siitä, että
jätettäisiin verot maksamatta. Gandhi odottaa sopivaa hetkeä.
Elokuun 1 p:nä 1920 hän antaa merkin kapinaan kuuluisalla kirjeellä
varakuninkaalle. Hän lähettää tälle takaisin kunniamerkkinsä ja
-kirjansa.
»Lähetän alakuloisena takaisin», hän sanoo, »kultaisen Kaisar-i-Hind
-mitalin, jonka sain ihmisystävällisestä työstäni Etelä-Afrikassa,
hindulaisen vapaaehtoisen ambulanssijoukon upseerina v. 1906 saamani
Zulu-sodan mitalin, sekä Buurisodan mitalin, jonka sain intialaisen
paarinkantajoukon apuylitarkastajana vuosina 1899-1900... »Mutta»,
hän jatkaa muistutettuaan Punjabin tapahtumista ja Khilafat-liikkeen
alkusyistä, »en voi säilyttää kunnioitusta enempää kuin kiintymystäkään
hallitusta kohtaan, jota saastuttaa tällainen moraalittomuus ja
tällaiset väärinkäytökset... Hallitus on saatava katumaan... Olen
tehostanut »Pois yhteistoimintaa», joka sallii kansalaiselle vapauden
olla eri mieltä hallituksen kanssa ja oikeuttaa hänet painostamaan sitä
ilman väkivaltaa.» Ja Gandhi lausuu toivomuksen, että varakuningas
korjaisi epäkohdat neuvoteltuaan kansan tunnettujen johtajien kanssa.
Gandhin neuvoa seurattiin heti. Sadat virkamiehet jättivät
erohakemuksensa. Tuhannet ylioppilaat vetäytyivät pois yliopistoista.
Oikeusistuimet tyhjenivät. Koulut jäivät autioiksi. Koko Intian
kongressi kokoontuneena erikoisistuntoon Kalkuttaan syyskuun alussa
hyväksyi valtavalla enemmistöllä Gandhin päätökset. Ystävänsä Maulana
Šaukat Alin kera Gandhi kulki halki maan ihastushuutojen kaikuessa.
Gandhi ei koskaan ole selvemmin osoittautunut miljoonain ihmisten
herraksi kuin tänä ensimmäisenä toimintavuotenaan. Hänen täytyi pitää
ohjissa väkivaltaisuutta, joka odotti vain hyökkäyksen hetkeä. Häntä
kauhistutti etenkin kansanjoukon anarkinen väkivaltaisuus. Hän ei löydä
kyllin kovia sanoja suomiakseen »_mobokratiaa_» (roskajoukkovaltaa),[53]
joka hänestä näytti Intian pahimmalta vaaralta. Hän inhoo sotaa,
mutta pitää sitä sittenkin Calibanin vimmaa parempana. — »Jos Intia
turvautuu väkivaltaan, ryhtyköön se sitten kurin ohjaamaan väkivaltaan,
sotaan! Ei missään tapauksessa roskavaltaan!» Hän epäilee tavallisia
iloisia, räyhääviä, mutta hämärään vivahtavia mielenosoituksia, joista
ei koskaan tiedä, seuraako niistä mielettömyyksiä ja tihutöitä.
»Tästä kaaoksesta täytyy saada nousemaan järjestys. Täytyy lukea
rahvaalle sen oma laki.» Ja tämä tarkkasilmäinen mystikko, jonka
väkevä käytännöllinen äly ei ole huonompi suurten eurooppalaisten
mystikkojemme älyä, mystikkojen, jotka ovat järjestöjen luojia
ja sielujen valtiaita, antaa ylen tarkkoja sääntöjä kansanjoukon
mielenilmaisujen virran kanavoimiseksi.
»Meidän suuri virheemme on se», hän sanoo, »että olemme laiminlyöneet
musiikin. Musiikki merkitsee rytmiä ja järjestystä. Pahaksi onneksi
on se Intiassa jäänyt pienen ryhmän erikoisomaisuudeksi. Sitä ei ole
kansallistutettu. Syvät rivit olisi pantava laulamaan kansallislauluja.
Saapukoot suuret soittotaiteilijat kaikkiin kongresseihin opettamaan
syvien rivien musiikkia. Mikään ei ole sen helpompaa kuin taivuttaa
rahvas, jolla ei ole omaa selvää tahtoa...»
Seuraa sitten säädösluettelo:
1:o Ei pidä hyväksyä osanottajiksi suuriin kokouksiin
nousukasvapaaehtoisia. On asetettava johtoon kaikkein koetelluimmat;
2:o on annettava jokaiselle vapaaehtoiselle pieni yleinen ohjekirja;
3:o on sovittava kokoontumiskutsuvihellyksistä vapaaehtoisten
kesken; 4:o on käskettävä joukon tottelemaan vapaaehtoisia ilman
vastaväitteitä; 5:o on sovittava kansallisista huudoista ja määrätyistä
hetkistä, jolloin ne päästetään; sääntöä vastaan ei saa rikkoa; 6:o
on vaadittava kansaa järjestäytymään riveihin siten, että ajoneuvojen
kulkutie on vapaa; kiellettävä siltä pääsy rautatieasemille; on
kiellettävä sitä kuljettamasta pieniä lapsia väentungoksiin... j.n.e.
Lyhyesti, Gandhista tulee näiden ihmisvaltamerien orkesterinjohtaja.
»Kansan ankarin tehtävä on pitää kurissa mielenosoituksiaan».
Kansa haluaa väkivaltaa vain ajoittain, tai paremminkin, se ei tiedä
mitä tahtoo, se antautuu ristiriitaisten kiihtymysten äkillisiin
puuskauksiin. Mutta yksi osa hindulaista valiojoukkoa haluaa tahallansa
väkivaltaa; se ei ymmärrä Gandhin ajatusta, kaikkein vähimmin hänen
valtiollista voimaansa. Gandhi saa nimettömiä kirjeitä, joissa häntä
pyydetään olemaan vastustamatta väkivaltaa, tai joissa — (suurin
loukkaus!) — ilmenee sellainen kyynillinen usko, että hänen sanansa
ovat vain teeskentelyä vihollisen pettämiseksi, ja joissa häntä
ahdistetaan antamaan taistelumerkki. Gandhi vastaa tuimasti. Hän
väittelee kiivaasti. Hyvin kauniissa kirjoitelmissa hän taistelee
»_kalpaoppia vastaan_». Hän kumoaa väitteen, että hindulaisten pyhät
kirjat ja Koraani hyväksyisivät väkivallan. Väkivalta ei ole minkään
uskonnon _credo_. Jeesus on passiivisen vastarinnan ruhtinas. Bhagavad
Gîtâ ei opeta väkivaltaa, mutta kylläkin velvollisuuden täyttämistä
hengenkin uhalla.[54] »Ihmisellä ei ole voimaa luoda, hänellä ei siis
ole oikeutta hävittääkään...» On rakastettava sitäkin, joka tekee
pahaa; tämä ei merkitse sitä, että olisi siedettävä pahaa. Gandhi
hoitaisi kenraali Dyeria tämän mahdollisesti sairastuessa. Mutta jos
hänen oma poikansa viettäisi häpeällistä elämää, »minun rakkauteni
vaatisi», hän kirjoittaa, »minua häneltä epäämään ylläpidon, vaikka se
merkitsisikin hänen kuolemaansa.» Ihmisellä ei ole oikeutta pakottaa
pahaa ihmistä väkivoimalla. Mutta hänellä on velvollisuus häntä
vastustaa eroten hänestä millä hinnalla tahansa. Ja vihollisen katuessa
hänelle on avattava syli.
Samalla kuin hän hillitsee väkivaltaisia, hän rohkaisee epäröiviä. Hän
tukee niitä, jotka arkailevat ryhtyä suoranaiseen tekoon:
»Ei mitään maailmassa ole saavutettu ilman suoranaista tekoa. Olen
hyljännyt sanat _passiivinen vastarinta_ niiden riittämättömyyden
takia... Juuri suoranainen teko muutti Etelä-Afrikassa kenraali Smutsin
mielen... Mikä on suurin yhteisymmärrys, jonka Kristus ja Buddha ovat
toteuttaneet? Se on voiman ja lempeyden yhteistyö. Buddha on vienyt
sodan vihollisleiriin, hän on pannut polvilleen julkean pappissäädyn.
Kristus on ajanut temppelistä myyjät, hän on suominut tekopyhiä ja
farisealaisia ... Se on suoraa, mitä kiihkeintä toimintaa... Ja samalla
on heidän tekojensa takana ääretön lempeys...
Hän vetoaa myöskin englantilaisten sydämeen ja järkeen. Hän kutsuu
heitä »rakkaiksi ystäviksi»; hän muistuttaa heille olleensa
kolmekymmentä vuotta heidän uskollisena seuralaisenaan; hän pyytää
heitä oikaisemaan hallituksensa kierouksia. »Sen kavaluus on murskannut
uskoni siihen. Mutta minä uskon vielä englantilaiseen miehuuteen. Intia
voi teille panna vastapainoksi nyt ainoastaan siveellisen miehuuden.
»Pois yhteistoiminta» on itsensä uhrausta. Minä haluan teidät voittaa
kärsimyksilläni...»
Hänen neljä- tai viisikuukautisella kamppailullansa ei ollut
tarkoituksena ainoastaan halvaannuttaa Englannin hallitus olemalla
mitään hyväksymättä, vaan myös järjestää uusi, itse itseään
tyydyttämään kykenevä Intia, joka voisi luoda itselleen sekä
aineellisesti että siveellisesti riippumattoman olemassaolon.
Ensimmäinen kohta oli sen taloudellisen riippumattomuuden
varmentaminen. Tätä Gandhi kutsuu _Swadešiksi_ (tai paremminkin, se on
sanan eri merkityksistä vastaavin ja käytännöllisin).
Nähtävästi Intian täytyi oppia kieltäytymään useista aineellisista
mukavuuksista, hyväksymään vaikerruksitta monta epäkohtaa. Terveellinen
kuri. Tarpeellinen hygienia. Kansan terveys löytäisi siitä hyödyn yhtä
hyvin kuin siveellisen lakinsa. Ennen kaikkea täytyi Intialta poistaa
»juomien kirous», muodostaa raittiusseuroja, vieroa Euroopan viinejä,
saada myyjät kieltäytymään veroistaan.[55] Intia ymmärsi Mahatman
äänen. Raittiusaalto kulki yli maan, ja Gandhin täytyi asettua väliin,
ettei kansanjoukko väkisinkin salpaisi ja ryöstäisi puoteja. Sillä »ei
ole luvallista tehdä väkisin ihmisiä puhtaiksi.»
Mutta jos olikin suhteellisesti helppoa poistaa juomisen maanvaiva, oli
muuten vaikeata varmentaa Intian elinmahdollisuudet. Millä se ravitsisi
itseään? Miten se pukeutuisi hyljättyään eurooppalaiset tuotteet?
Gandhin ohje on äärimmäisen yksinkertainen, siinä ilmenevät hänen
henkensä keskiaikaiset pyrkimykset; hän toivoo, että kaikissa Intian
perheissä otettaisiin jälleen käytäntöön kotoinen vanha rukkiteollisuus
(rukki — charkâ.)
On voitu kääntää pilkaksi tämän yhteiskuntakysymyksen patriarkaalinen
ratkaisu.[56] Mutta on pyrittävä ymmärtämään Intian erikoisia
olosuhteita ja sitä erikoista merkitystä, minkä Gandhi antaa
_charkâlle_. Hän ei ole koskaan väittänyt kehruuta riittäväksi
elinkeinoksi, paitsi aivan köyhille, mutta se menestyisi
maanviljelyksen haarateollisuutena tämän ollessa seisauksissa. Kysymys
ei ole teoreettinen; se on kipeä ja ylen tärkeä: 80 % Intian väestöstä
on maanviljelijöitä, jotka eivät toimi neljänä kuukautena vuodessa.
Kymmenes osa kansasta on tavallisesti nälkiintynyt. Keskiluokka ei
saa riittävästi ravintoa. Englanti ei ole tehnyt mitään parantaakseen
tätä tilaa; se on sitä huomattavasti huonontanut. Englantilaiset
yhtymät ovat hävittäneet paikallisen teollisuuden, imeneet Intian
varat ja keinotelleet siltä vuosittain kuusikymmentä miljoonaa rupia.
Intia, joka valmistaa kaiken tarvitsemansa puuvillan, vie sitä ulos
miljoonia paaleja Japaniin ja Lancašireen, josta se palaa valmistettuna
kalikoona. Todennäköisesti sen täytyy oppia tulemaan toimeen ilman
perikatoon vieviä ulkomaisia palveluksia ja järjestämään viipymättä
omat työpajansa; sen on mitä pikimmin löydettävä joku keino hankia
jokaiselle työtä ja elatusta! Muuten, kaikkein nopein ja taloudellisin
on olkimökin teollisuus, hindujen vanha kehruu- ja kutomateollisuus.
Ei ole kysymys siitä, että pantaisiin kutomaan työssä olevia ja hyvin
ansaitsevia maanviljelystyöläisiä, vaan sekä joutilaita ja kulkureita
että naisia ja lapsia ynnä kaikkia hinduja joutohetkinään. Gandhi
määrää siis: 1:o. On vierottava ulkolaisia kankaita; 2:o on kehitettävä
ja levitettävä helppoa kehruuopetusta; 3:o on sitouduttava käyttämään
vain kotona kehrättyjä ja kudottuja kankaita. Hän uhrautuu tälle
propagandalle väsymättömän hehkuvasti. Hän toivoo, että koko Intia
pitäisi kehruuta velvollisuutenaan, että sitä opittaisiin koulussa,
että köyhät lapset maksaisivat oppinsa rukkitunneilla, että jokainen,
mies tai nainen, sillä tekisi tunnin hyväntekeväisyyttä päivittäin.
Hän menee mitä tärkeimpiin yksityiskohtiin, antaa teknillisiä neuvoja
puuvillan, langan eri kudontatapojen suhteen, käytännöllisiä neuvoja
kutojille, ostajille, perheenisille, koululaisille; hän osoittaa
numeroilla, miten pienellä pääomalla voi järjestämällä _Swadeši-puodin_
(hindutyön tuotteiden kauppa) saavuttaa 10 %:n voitot j.n.e. Hän
käy runolliseksi ylistäessään »_rukkimusiikkia_», Intian vanhinta
musiikkia, sitä, millä itseänsä huvitti Kabir, kutojarunoilija, ja
Aureng-Geb, suuri hallitsija, joka itse valmisti lakkinsa... Hänen
onnistui sytyttää yleinen mielipide. Bombayssä vallasnaiset ryhtyvät
rukkitöihin. Hindut ja moslemit tekevät lupauksen kantaa vain
kansallisia kankaita. Muoti innostuu _khaddarista_ ja _khadista_,
joiden hyvän maun tunnustaa itse Rabindranath Tagorekin. Tilauksia
tulvii; niitä tulee aina Belutšistanista ja Adenista saakka.
Innostus meni liian pitkälle, kun oli kysymys ulkolaisten kankaitten
vieromisesta. Gandhikin, niin itsensä herra kuin hän tavallisesti
onkin, näyttää menettäneen harkitsemiskykynsä. Hän määräsi kankaat
poltettaviksi orjuuden vertauskuvinapa Bombayssa nähtiin elokuussa
1921, kuten Savonarolan aikaan Christo regnante, hovitorilla rovioita,
joissa perheiden loistavia kankaita hävitettiin tulella keskellä
meluavaa iloa. Eräs Intian englantilaisia jalomielisiä miehiä C.—F.
Andrews, Tagoren ystävä, kirjoitti ihailemallensa Gandhille hehkuvan
kirjeen valittaen, että nämä kankaat oli poltettu sen sijaan että ne
olisi annettu köyhille, ja että vedottiin heimon huonoihin vaistoihin.
Hän nousee tätä natsionalismia vastaan, joka on eräs laji väkivaltaa;
hän ei voi sietää, että hävityksestä tehdään jonkinlainen uskonto;
hävittää työn hedelmä on rikos. Andrews, joka ensinnä oli hyväksynyt
Gandhin parannukset, epäilee nyt käyttääkö _khaddaria_. Näiden
rovioiden näkeminen järkytti hänen uskoaan Mâhatmâ'an. Mutta Gandhi,
joka julkaisee hänen kirjeensä ja vastaa siihen lempeästi, liikutettuna
tästä tuskaisen sydämen vuodatuksesta, selittää, ettei hän mitään
kadu. Hänellä ei ole minkäänlaista vihamielistä tunnetta mitään kansaa
kohtaan eikä hän tahdo kaikkien vieraiden esineiden hävitystä, vain
niiden, joiden turmiollisuus on ilmeinen. Englantilaiset kangastavarat
ovat saattaneet perikatoon miljoonia intialaisia; moni on vaipunut
paarian tai palkkasoturin luokkaan, vaimon joutuessa yleiseksi
naiseksi. Ei voi syntiä tekemättä käyttää näitä rikollisia kankaita.
Intia on liian taipuvainen vihaamaan englantilaisia kiskojiaan. Gandhi
kätkee vihansa ja siirtää sen ihmisistä asioihin. Syyllisiä eivät
ole ainoastaan englantilaiset, jotka ovat myyneet kankaitaan, vaan
myöskin intialaiset, jotka ovat niitä ostaneet. Ei polteta vihasta,
vaan katumuksesta. Se on välttämätön kirurginen toimenpide. Ja olisi
sopimatonta antaa näitä häväistyjä kankaita köyhille, koska heilläkin
on kunniansa.
Aineellisen elämän vapauttaminen ulkomaisesta orjuutuksesta ei
olisi vielä mitään. Tulee vapauttaa henki. Gandhi toivoi maansa
pudistavan yltään eurooppalaisen kulttuurin ikeen; ja hänen ylpeimpiä
pyrkimyksiään oli laskea perusteet tosi-intialaiselle kasvatukselle.
* * * * *
Oli jo olemassa muutamia yliopistoja ja opistoja, joissa olivat
säilyneet, englantilaisen holhouksen alla, vanhan aasialaisen
kulttuurin kekäleet. Aligarh oli ollut neljäkymmentä viisi vuotta
Intian moslemien yliopisto, islamilaisen kulttuurin keskus Intiassa.
Khalsan opisto oli Sikh-kulttuurin keskus. Hinduilla oli Benaresin
yliopisto. Mutta nämä hiukan vanhanaikaiset skolastiset laitokset
olivat hallituksen alaisia, joka avusti niitä rahalla. Gandhi olisi
halunnut ne hävittää perustaakseen puhtaampia keskuksia. Marraskuussa
1920 hän vihki Gujeratin kansallisten yliopiston Ahmedabadissa.
Se innostui yhdistetyn Intian ihanteista. Sen kaksi uskonnollista
pylvästä olivat Hindujen _Dharma_ ja muhamettilaisten Islam. Se
pyrki pelastamaan Intian murteet ja löytämään niistä kansallisen
uudestisyntymisen lähteet. Gandhi oli sitä mieltä, oikein kylläkin
— ja mekin voimme hyötyä hänen sanoistaan — »että aasialaisten
kulttuurien järjestelmällinen tutkiminen on yhtä tärkeää täydelliselle
kasvatukselle kuin lännen tieteiden tutkiminen. On tutkittava
sanskriitin, arabian, persian, palin ja magadhin aarteita, jotta
jälleen löydettäisiin kansallisen voiman salaisuudet.» Mutta ei ole
kysymys siitä, että toistettaisiin samaa, mitä jo on sanottu tai tehty
kuluneina vuosina. »On perustettava uusi, vuosisatain kokemuksien
rikastuttama kulttuuri menneen ajan kulttuurin tilalle. Sen tulee
olla niiden erilaisten sivistysten synteesi, jotka ovat vaikuttaneet
Intiaan ja antautuneet maan hengen alaisiksi. Tätä synteesiä ei saa
toteuttaa Amerikan mallin mukaan, missä vallitseva kulttuuri nielee
ja musertaa kaiken muun. Jokaisella kulttuurilla on oleva laillinen
paikkansa. Päämäärä on sopusointu eikä väkivalloin aikaansaatu yhteys.»
Kaikkien ylioppilaiden on opittava tuntemaan Intian uskonnot. Hindut
perehtykööt Koraaniin ja moslemit Sâstroihin. Kansallinen yliopisto
hylkää ainoastaan syrjäyttämishengen. Koko ihmiskunnassa se ei hyväksy
mitään »halveksuntaa». Tosikansallisena murteena tulee hindustani,
sanskriitin, hindin, persianisoidun urdun sekoitus olemaan
pakollinen.[57]
Henkisille aloille pyrkivät tulevat saamaan ammatillisen kasvatuksen,
muut taas kirjallisen. Täten heikkenee luokkien välinen ero.
Riippumattomuuden henkeä eivät tule ylläpitämään ainoastaan
opinnot, vaan kasvatus, jota Gandhi nimittää »sisäisen kutsumuksen
kasvatukseksi».[58] Eurooppalaisen kasvatuksen vastapainoksi, joka
pitää vähässä arvossa kätten työtä ja kehittää vain aivoja, Gandhi
vaatii tätä työtä kouluissa jo lapsiluokista lähtien.
On hyvä, että lapsi itse maksaa kehruutyöllä kasvatuksensa; siten hän
oppii viipymättä ansaitsemaan elatuksensa ja riippumattomuutensa. Mitä
tulee sydämen kasvatukseen, minkä Eurooppa täydellisesti laiminlyö,
on se alusta alkaen otettava käytäntöön. Ja ennenkuin voi muodostaa
oppilaita, tulee muovata opettajat.
Tämä on ylimpäin laitosten tehtävä, laitosten, joista Gandhi haaveilee
saatavan uuden opetuksen kulmakiven, — ne eivät oikeastaan ole kouluja,
vaan paremminkin luostareita, joihin keskittyy Intian pyhä tuli ja
joista se on myöhemmin leviävä, Lännen suurten benediktiläisluostarien
mallin mukaan järjestettyjä laitoksia, jotka ovat maan ja sielun
uskonnollisia raivaajia.
Meillä on hallussamme säännöt, jotka Gandhi laati Ahmedabadissa
sijaitsevalle _Satyâgrah Ašram -talolle_,[59] suositulle tyttärelleen.
Ne tarkoittavat paljon enemmän opettajia kuin oppilaita, ja hän sitoo
edelliset luostarilupauksilla. Mutta sensijaan että nämä lupaukset
tavallisissa luostareissa ajan mittaan säilyttävät vain kielteisen
kurinpidon luonteen, värähtelevät ne tässä pyhiä elähdyttävää
uhrausmieltä ja puhdasta rakkautta. Johtajilta vaaditaan seuraavien
luostarisääntöjen noudattamista:
1:o. _Totuuden lupaus_. — Ei riitä olla valhettelematta. »Ei saa
lainkaan turvautua valheeseen, ei edes maan edun sitä vaatiessa.»
Totuus voi vaatia vastarintaa jopa vanhempia ja iäkkäämpiä kohtaan.
2:o. »_Ahimsâ» (olla tappamatta) lupaus_. — Ei riitä olla ottamatta
toisen henkeä. Ei saa edes haavoittaa sanoilla niitä, joiden luulee
olevan väärässä. Ei pidä koskaan olla suuttunut heihin; täytyy rakastaa
heitä. On vastustettava tyranniutta, mutta oltava tekemättä mitään
pahaa tyrannille. Hänet täytyy voittaa rakkaudella. On kuolemankin
uhalla kieltäydyttävä häntä tottelemasta.
3:o. _Aviottomuuslupaus_, jota ilman on melkein mahdotonta seurata
kahta ensimmäistä. — Ei riitä, että välttää himoa, tulee aina tarkistaa
eläimellisiä intohimojaan, ajatustensakin. Jos on naimisissa, on
pidettävä vaimoaan elämän ystävänä ja säilytettävä hänen kanssaan
täydellisen puhtauden suhde.
4:o. »_Ruokajärjestyksen tarkistus»_. — On säännöstettävä ja
puhdistettava ravintojärjestys. Hyljättävä vähitellen tarpeettomat
ravintoaineet.
5:o. _Lupaus olla varastamatta._ — Tämä ei koske ainoastaan toisten
omaisuutta. »On varastamista, kun käyttää esineitä, joita ei
todellisesti tarvitse». Luonto varustaa päivittäin juuri kylliksi, eikä
yhtään enemmän kuin mitä joka päivä tarvitsemme.
6:o. _Lupaus olla mitään omistamatta._ — Ei riitä se, että on
omistamatta mitään. Ei pidä säilyttääkään muuta kuin mikä on
ehdottomasti välttämätöntä ruumiimme tarpeeksi. On poistettava
järkähtämättä liika. On yksinkertaistutettava elämä.
Kaksi »lisäluostarisääntöä» liittyy näihin varsinaisiin lupauksiin:
1:o _Swadeši_. — On oltava käyttämättä esineitä, joihin nähden on
pettämisen mahdollisuus. Tämä säädös pidättää käyttämästä ulkoa
tuotuja tavaroita. Sillä ne ovat vääryydellä omaksi eduksi käytetyn
kurjuuden ja Euroopan työläiskansan kärsimysten tuotteita. Ulkolaiset
kauppatavarat siis »kielletyn puun hedelmä» _Ahimsân_ oppilaalle. Siitä
pakko käyttää yksinkertaisia kotikutoisia vaatteita.
2:o _Pelottomuus_. — Joka pelkää, ei voi seurata edellisiä sääntöjä. On
oltava vapaa kuninkaiden, kansojen, perheen, ihmisten, villieläinten ja
kuoleman pelosta. Peloton ihminen puolustautuu »totuuden voimalla» tai
»sielun voimalla».
Rakennettuaan luonteet kerta kaikkiaan tälle rautaperustukselle
Gandhi siirtyy nopeasti toisiin opettaviin sääntöihin, joista
kaksi huomattavinta ovat nämä: opettajain tulee näyttää esimerkkiä
ruumiillisessa työssä (mieluimmin maatyössä); ja heidän tulee oppia
Intian pääasialliset kielet.
Mitä tulee lapsiin, ovat he _Ašramiin_ tultuaan — ja sinne heidät voi
panna jo nelivuotisina — myös sidotut sinne poismenoonsa saakka. —
(Oppikausi kestää noin kymmenen vuotta.)
He ovat erossa kodeistaan. Vanhemmat luopuvat kaikesta tarkastuksesta.
Lapset eivät käy vanhempain luona. Heillä on yksinkertaiset vaatteet,
ravintona yksinkertainen, pelkkä kasvisruoka, ei mitään lomaa
tavallisessa mielessä, mutta puolitoista päivää viikossa jätetään
omakohtaiselle työlle ja kolme kuukautta vuodessa pyhitetään
jalkamatkoihin Intian halki. Hindikieli ja yksi dravidamurre ovat
pakolliset kaikille. Kaikkien tulee vielä toiseksi kieleksi oppia
englanti ja viiden intialaisen kielen pääpiirteet (urdu, bengali,
tamil, telugu ja devanagari). Heille opetetaan omilla murteillaan
historiaa, maantiedettä, matematiikkaa, taloudellisia tieteitä
ja sanskriittia. Samaan aikaan he harjoittavat maanviljelystä ja
käsinkehruuta. Sanomattakin on selvää, että uskonnollinen henki leimaa
koko opetuksen. Kun opinnot ovat lopussa, saavat nuoret miehet valita,
tekevätkö he lupaukset, kuten heitä vanhemmat, vai siirtyvätkö pois.
Kaikki opetus on ilmaista.
Olen viipynyt hieman kauan tässä opetusohjelmassa, koska se ilmi tuo
Gandhin liikkeen korkean henkevyyden ja on tarkoitustensa avulla sen
pääasiallisin käyntiinpanovoima. Jotta voitaisiin luoda uusi Intia,
tulee luoda uudet vahvat ja puhtaat tosi intialaiset sielut. Ja niiden
luomiseksi tulee muodostaa pyhä legiona apostoleja, jotka Kristuksen
apostolien tavoin olisivat maan suolana. Gandhi ei ole meidän
eurooppalaisten vallankumousmiestemme tavoin lakien ja dekreettien
laatija. Hän on uuden ihmisyyden muovaaja...
* * * * *
Englannin hallitus — kuten kaikki hallitukset tällaisessa tapauksessa —
ei ollut ymmärtänyt luonnollisesti mitään siitä, mitä oli tapahtunut.
Sen ensimmäinen ilmaus oli mitä suurinta ironiaa. Varakuningas
lordi Chelmsford sanoo elokuussa 1920, että »tämä oli kaikista
mielettömyyksistä mielettömintä.» Pian hallituksen oli kuitenkin pakko
laskeutua näistä ylhäisen ylenkatseen ilmapiireistä. Ja jokseenkin
hämmennyksissä ja epävarmana hallitus julkaisi marraskuun 6 p:nä 1920
isällisen ja uhkaavan tiedonannon, jossa sanottiin, ettei se ollut
tahtonut järjestää lainkäyntiä rikollisia vastaan, koska liikkeen
alkuunpanijat saarnasivat väkivallan poistamista, mutta oli annettu
käsky toimia niitä vastaan, jotka ylittäisivät määrätyt rajat ja
ryhtyisivät väkivaltaan tai aseelliseen uppiniskaisuuteen.
Rajat ylitettiin pian, mutta sen teki hallitus itse. Liike alkoi
huolestuttavasti laajentua. Jo joulukuussa 1920 sattui poikkeuksellisen
vakava tapaus. Väkivaltaa kaihtava »Pois yhteistoiminta» -liike oli
tähän saakka ollut vain väliaikaista koetaktiikkaa; ja hallitus eli
toiveissa, että yleinen intialaiskokous loppuvuoden istunnossa sen
kumoaisi. Mutta koko Intian kansallinen kongressi, kokoontuneena
Nagpuriin, liitti sen päinvastoin perustuslakiin lain ensimmäisenä
artikkelina:
I _Artikkeli_. »Kansallisen kongressin tehtävä on saavuttaa Intian
kansalle _Swarâj_ (Home Rule) kaikin rauhallisin ja laillisin keinoin.»
Se vahvisti »Pois yhteistoiminta» -liikkeen hyväksi toimitetun
äänestyksen, jonka oli suorittanut erikoinen istunto syyskuussa 1920,
ja se laajensi sen henkeä alleviivaten »Pois väkivalta» -liikkeen
perusajatusta; se osoitti, miten välttämätön oli maan eri ainesten
yhteisymmärrys voiton saamiseen, ja ylisti hindulais-moslemilaista
yhteyttä, vielä enemmän etuoikeutettujen ja sorrettujen luokkien
lähentymistä. Se toi ennen kaikkea perustuslakiin oleellisia muutoksia,
jotka vakiinnuttivat ratkaisevasti Intian kaikkien puolueiden
edustussäännöt.[60]
Kongressi ei salannut ollenkaan sitä, että silloinen »Pois
yhteistoiminta» oli vasta ensimmäinen aste alkavassa taistelussa.
Se ilmoitti, että täydellinen kieltäytyminen yhteydestä hallituksen
kanssa ja verojen maksusta astuisi voimaan myöhemmin määrättävänä
hetkenä. Valmistaakseen odotellessa maata siihen laajennettiin
»boikottausta», rohkaistiin Intian kehruuteollisuutta, vedottiin
ylioppilaihin, vanhempiin, maistraatteihin; heitä pyydettiin mitä
suurimmalla innolla levittämään »Pois yhteistoiminta» -mielialaa. Ne,
jotka kieltäytyisivät tottelemasta Kongressin määräyksiä, suljettaisiin
pois julkisesta elämästä.
Tämä merkitsi valtakunnan hyväksymistä valtakunnassa, todellisen
Intian valtakunnan hyväksymistä brittiläisen hallituksen nähden. Tämä
ei voinut enää jäädä toimettomaksi. Täytyi joko hieroa sovintoa tai
taistella vastaan. Vähäisellä sovittavalla mielellä yhteisymmärrys
olisi vielä ollut mahdollinen. Kongressi oli ilmoittanut saavuttavansa
päämääränsä »liitossa Englannin kanssa, jos se siihen suostuisi, ellei,
ilman sitä.» Kuten aina Euroopan politiikassa muita heimoja kohtaan,
pääsi väkivalta voitolle. Etsittiin tekosyitä. Niitä ei puuttunut.
Huolimatta »Pois väkivalta» -aatteesta, jonka Gandhi ja kongressi
olivat vahvistaneet, sattui eri paikoissa Intiaa ankaraa
epäjärjestystä, jolla oli vain hyvin kaukainen suhde »pois
yhteistoiminta» -liikkeeseen. Yhdistetyissä maakunnissa (Allahabad)
oli maanviljelyslevottomuuksia, lampuotien kapinoita tilanomistajia
vastaan; ja poliisi sekaantui niihin verisellä tavalla. Sitten
Sikhien Akali-liike, alussa puhtaasti uskonnollinen, käytti »Pois
yhteistoiminta» -aatteen toimintatapoja, ja lopulta liike vei
kahdensadan Sikhin murhaan helmikuussa 1921. Ei voitu, rehellisesti
ajatellen, saattaa Gandhia ja hänen oppilaitaan vastuunalaisiksi
tästä kiihkoilun murhenäytelmästä. Mutta tilaisuus oli otollinen.
Maaliskuun alussa 1921 alkoi puristus ja kasvoi kasvamistaan hamaan
vuoden loppuun saakka. Se oli valinnut näyttämölle astuakseen
tekosyyksi mielenosoitukset juomakauppiaita vastaan. Juoppous ja
eurooppalainen sivistys eivät kulkeneet ensi kertaa parivaljakkona.
»Pois yhteistoiminta» -liikkeen vapaaehtoiset järjestöt kiellettiin.
Julkaistiin laki kapinallisia kokouksia vastaan. Eri maakunnissa
saivat paikalliset poliisit täydet valtuudet murtaakseen liikkeen,
jota nimitettiin vallankumoukselliseksi ja anarkistiseksi. Tuhansia
intialaisia jo pidätettiin, ei annettu arvoa kunnioitetuille
henkilöillekään. Luonnollisesti nämä toimenpiteet nostattivat
meteleitä, ja siellä ja täällä oli poliisin ja kansanjoukon välillä
taisteluita, tappoja, tulipaloja. Koko Intian Kongressin komitea,
kokoontuneena Bezwadaan maaliskuun viimeisellä viikolla, pohti
kysymystä, tuliko julistaa siviilitottelemattomuus. Harvinaisen
tarkkanäköisestä se huomasi, ettei maa ollut vielä kyllin kypsä ja
kuriin tottunut voidakseen tätä kaksiteräistä asetta käyttää; ja
se päätti odottaa, ryhtyen eräänlaiseen siviili- ja rahalliseen
liikekannallepanoon.
Gandhi ryhtyi entistä suuremmalla innolla sotaretkeensä Intian
yhtenäisyyden, uskontojen, heimojen, puolueiden, kastien liiton
puolesta. Hän vetosi rikkaisiin parseihin, tukkukauppiaihin,
suurteollisuuden harjoittajiin ja enemmän tai vähemmän Rockefellerin
hengen mukaisiin ihmisiin. — Hindulais-moslemilaista liittoa uhkasivat
lakkaamatta ikivanhat ennakkoluulot, pelko, molemminpuolinen epäily.
Hän uhrautuu asialle sieluineen, ruumiineen, haluamatta näiden kahden
kansan välistä yhteensulamista, mahdotonta nykyhetkenä, eikä ollenkaan
hänen toivomaansa. Sensijaan toivoi hän ystävyyden pohjalle rakennettua
liittoa.[61]
Hänen korkein pyrkimyksensä oli saada liittää hindulaiseen
yhteiskuntaan hyljätyt kansanluokat. Intohimoinen paariain oikeuksien
takaisinvaatiminen, hänen inhon- ja tuskanhuutonsa tämän hirvittävän
yhteiskunnallisen vääryyden johdosta riittäisivät saattamaan hänen
nimensä kuolemattomaksi. Kärsimyksellä, minkä hänelle tuotti
»hindulaisuuden häpeällisin häpeä», kuten hän sanoi, oli alkunsa
lapsuuden mielenailahteluissa. Hän kertoo, että hänen pienenä ollessaan
eräs paaria tuli hänen taloonsa karkeampia töitä tekemään; lasta
kiellettiin koskemasta häneen ilman että heti peseytyi; hän ei sitä
ollenkaan hyväksynyt ja kinaili vanhempainsa kanssa. Koulussa hän usein
koski »halveksittuihin». Hänen äitinsä neuvoi häntä saastutuksesta
pääsemiseksi sen jälkeen koskettamaan moslemia. Mutta kahdentoista
vanhana hänen päätöksensä oli tehty. Hän vannoi omassa mielessään
hävittävänsä tämän synnin Intian omaltatunnolta. Hän suunnitteli apua
alennetuille veljilleen. Ei koskaan hänen henkensä ilmene vapaampana
kuin silloin, kun hän palvelee heidän asiaansa. Tästä voi päättää,
että hän olisi ollut valmis uhraamaan uskontonsakin, jos hänelle olisi
todistettu, että »halveksiminen» oli yksi sen opinkappaleita. Ja tämä
ainut vääryys selittää hänen silmissään kaiken sen, mitä intialaiset
saavat kärsiä maailmassa...
»On vain ikuisen oikeuden palaamista se, että intialaiset ovat tulleet
keisarikunnan paarioiksi. Peskööt intialaiset ensin verentahraamat
kätensä... Koskemiskielto on alentanut Intian. Etelä-Afrikassa,
itäisessä Afrikassa, Kanadassa intialaisia suorastaan on kohdeltu
paarioina. _Swarâj_ (Home Rule) on mahdoton, niin kauan kuin on
olemassa paarioita. Intia on syypää. Englanti ei ole tehnyt mitään
sen mustempaa. Ensimmäinen velvollisuus on suojella heikkoja ja olla
loukkaamatta ihmisen omaatuntoa. Emme ole roistoja parempia hamaan
siihen saakka kunnes olemme peseytyneet tästä synnistä. _Swarâjin_
tulee olla oikeuden hallitsemista yli koko maan...»
Gandhi tahtoi, että kansallinen lakialaativa kokous parantaisi
mitä pikimmin paaria-veljien kohtalon, että heille suotaisiin
suuri joukko kouluja ja kaivoja — sillä yleisten kaivojen käyttö
oli heiltä kielletty. — Mutta suo siellä, vetelä täällä ... Hänen
kärsimättömyytensä, joka ei salli hänen odottaa kädet ristissä,
kunnes etuoikeutetut luokat ovat parantaneet vääryytensä, saattaa
hänet paariain leiriin; hän asettuu heidän etunenäänsä, koettaa heitä
ryhmittää. Hän tutkii heidän kanssaan eri toimintamuotoja: mitä voivat
he? Vedota tässä asiassa Intian hallitukseen? Se merkitsisi orjuuden
vaihtamista toiseen... Hyljätä hindulaisuus — (huomattakoon tämä
suuren hinduuskovaisen ylevä rohkeus!) — ja kääntyä kristinuskoon
tai muhamettilaisuuteen? Gandhi olisi valmis sitä ehdottamaan, jos
hindulaisuus ja koskettamiskielto olisivat erottamattomat. Mutta hän on
vakuutettu, että se on vain hindulaisuuden epäterve kasvannainen, joka
täytyy poistaa. Paariain tulee siis järjestäytyä puolustautuakseen.
Heillä olisi yksi keino; käyttää »pois yhteistoiminta» -asetta
hindulaisuuttakin vastaan, lopettaen kaikki suhteet muihin
hinduihin (tämän isänmaanystävän suussa ihmeellisen rohkea neuvo
yhteiskunnalliseen kapinaan!). Mutta, Gandhi jatkaa, paariat eivät
kykene mihinkään järjestäytymiseen, heillä ei ole johtajia. Yhtykööt
he siis — se on ainoa keino, mikä heille jää — yleiseen intialaiseen
»pois yhteistoiminta» -liikkeeseen, jonka ensimmäinen ehto on luokkien
yhtyminen! Todellinen »pois yhteistoiminta» -aate on puhdistava
uskonnollinen toimitus. Ei kukaan voi ottaa siihen osaa hylkäämällä
paariat; hän rikkoisi siten raskaasti. Täten Gandhin onnistui sovittaa
uskonto, isänmaa ja ihmisyys.
»_Poljettujen» luokkien konferenssi_ (Suppressed Classes Conference),
jota Gandhi johti Ahmedabadissa huhtikuun 13 ja 14 p:nä 1921, vihki
juhlallisesti nämä ensimmäiset ryhmitysyritykset. Hän piti siellä yhden
valtavimmista puheistaan. Hän ei tyydy julistamaan yhteiskunnallisen
erilaisuuden lakkauttamista; hän odottaa paarioilta suuria asioita
uudestisyntyneen Intian yhteiskunnallisessa elämässä; hän antaa heille
takaisin luottamuksen itseensä; hän puhaltaa heihin polttavan toivon,
joka häntä itseään elähdyttää. Hän on heissä huomannut, hän sanoo,
suunnattomia salaisia mahdollisuuksia. Hän laskee »halveksittujen»
viidessä kuukaudessa osaavan arvollaan saavuttaa oikean paikkansa
intialaisessa suuressa perheessä.
Gandhia ilahdutti nähdä Intian heltyvän, kun vedottiin sen sydämeen,
ja paariain vapauttaminen toteutui lukuisissa paikoissa.[62]
Vangitsemisensa aattona Gandhi huolehti vielä tästä asiasta ja kertoili
sen edistyksestä. Bramaanit uhrautuivat. Etuoikeutetut luokat antoivat
liikuttavia esimerkkejä katumuksesta ja veljellisestä rakkaudesta.
Gandhi mainitsee tapauksen nuoresta kahdeksantoistavuotisesta
bramaanista, joka ryhtyi lakeijaksi elääkseen paariain kanssa.
Yhtä ylevämielisen innokkaasti Gandhi ajoi toista suurta asiaa —
naisasiaa.
Sukupuolikysymys on erikoisen vakava Intiassa, jonka aistillisuus
on ylitsevuotavan rikas, rasittava ja huonosti säännöstelty.
Lapsiavioliitot ennen aikojaan tyhjentävät kansan ruumiilliset ja
siveelliset voimat. Ajatusta painaa lihallinen kiusaus; vaimon arvoa
se alentaa. Gandhi julkaisee hindunaisten valitukset siitä alentavasta
tavasta, jolla kansallismieliset hindut heitä kohtelevat Hän pitää
heidän valituksiansa oikeutettuina. Tässä on, hän sanoo, Intian haava,
yhtä kipeä kuin »halveksiminen». Mutta hän lisää: koko maailma kärsii
siitä. Kysymys on yleismaailmallinen.
Kuten paariakysymyksessäkin, hän odottaa tässä asiassa raskautettujen
edistyvän paljon enemmän kuin rasittajien. Hän kääntyy naisten puoleen
neuvoen heitä ensin herättämään kunnioitusta lakkaamalla pitämästä
itseään miehen halujen esineenä. Ottakoot he päättävästi osaa julkiseen
elämään, uskaltautukoot sen vaivoihin ja vaaroihin. Älkööt he
ainoastaan kieltäytykö ylellisyydestään pois heittämällä ja polttamalla
ulkolaiset kankaat, vaan jakakoot he kaikki miehen vaivat. Kalkutassa
on jo vangittu korkea-arvoisia naisia. Se on hyvä. Kaukana siitä, että
vaatisivat lievitystä kohteluun, kilpailkoot he päinvastoin miesten
kanssa kestämisessä ja kieltäymyksessä! Tällä alalla nainen voi aina
mennä miehen edelle. Älkööt he epäilkö mitään! Heikoinkin voi varjella
kunniaansa. Riittää, että osaa kuolla.
Hän ei unohtanut _langenneita sisariammekaan_.[63] Hän kertoo
keskusteluista, joita hänellä oli usean sadan heikäläisen kanssa
Andrhan maakunnassa ja Barisalissa. Miten yksinkertaisen ylevästi hän
puhuu heille ja he hänelle; he uskovat itsensä hänelle, kysyvät häneltä
neuvoa! Hän etsii heille kunniallista ammattia, ehdottaa heille rukkia,
he lupaavat ruveta sitä käyttämään jo seuraavana päivänä, jos heitä
autetaan. — Ja kääntyen Intian miesten puoleen Gandhi muistuttaa heille
naisen kunnioituksesta:
»Meidän vallankumouksessamme ei ole paikallaan tällainen synnillä
leikkiminen. _Swarâj_ merkitsee sitä, että pidämme kaikkia Intian
asukkaita veljinä ja sisarina... Kunnioitus kaikkia kohtaan!
Naissukupuoli ei ole heikko sukupuoli, se on jalompi näistä kahdesta,
koska sillä on kyky uhrautua, hiljaa kärsiä, olla nöyrä, koska sillä
on usko ja tunto. Naisen intuitio on usein voittanut miehen julkeasti
itselleen omistavan ylemmän ymmärryksen...»
Hän löysi Intian naisissa — alkaen omasta vaimostaan — järkeviä
apulaisia ja parhaita oppilaitaan.