Jokainen eurooppalainen pysähtyy vetämään henkeään lukiessaan näitä
uskontunnustuksen rivejä, joista kuvastuva sisäinen ajatus on niin
perin erilainen kuin meidän, niin ankarasti suljettu uskonnollisten ja
siveellisten oppien kuoreen, niin kaukainen ajan ja paikan suhteen,
vailla kaikkea yhteistä mittaa meidän henkemme kanssa, että on turha
pyrkiä niitä oikein ymmärtämään. Jatkakoon hän kuitenkin! Hän löytää
hieman tuonnempana seuraavaa, mikä on hänelle tutumpaa:
»Minä uskon hindulaisten sananlaskuun, ettei kukaan oikein tunne
sâstroja, ellei hän ole saavuttanut täydellisyyttä viattomuudessa
(Ahimsâ), totuudessa (Satya) ja itsensähillinnässä (Brahmacharya) ja
kieltäytynyt kaikesta rikkauden pyyteestä ja omistuksesta.»
Tässä hindun puhe yhtyy evankeliumin sanoihin. Ja Gandhi tunsi tämän
sukulaisuuden. Hänen _Ethical Religion'insa_ loppuu Kristuksen sanojen
toistamisella.[34] Englantilaisen papin kysyessä häneltä v. 1920,
mistä kirjasta hän oli saanut suurimman vaikutuksen, hän mainitsi
ensimmäiseksi Uuden Testamentin.[35] Oman tunnustuksensa mukaan[36]
oli hänen ennen kaikkea kiittäminen Vuorisaarnaa, josta hän v. 1893
tapasi passiivisen vastarinnan olemuksen. Hänen haastattelijansa kysyy
häneltä hämmästyneenä:
»— Ettekö olleet sitä jo ennen tavanneet hindulaisten kirjoja
lukiessanne?»
— En, väittää Gandhi. Minä tunsin aikaisemmin Bhagavad Gîtân ja ihailin
sitä. Mutta Uusi Testamentti minut herätti tuntemaan passiivisen
vastarinnan arvon. Minä olin ylenmäärin iloinen sitä lukiessani.
Bhagavad Gîtâ vahvisti tätä vaikutelmaa; ja Tolstoin _'Taivaan
valtakunta on teidän keskellänne'_ antoi sille kestävän muodon.»
Ei saa todella unohtaa, että tämä aasialainen uskovainen on Toistoilta[37]
saanut ravintoa, että hän on kääntänyt Ruskinin ja Platonin
teoksia, että hän nojautuu Thoreauhon, ihailee Mazzinia, lukee
Edward Carpenteria ja että hänen ajatustapansa on eurooppalaisten ja
amerikalaisten ajatusten läpitunkema. Eurooppalaisen ei tarvitse vieroa
hänen käsitystapaansa, jos hän vain haluaa vaivautua sitä lähestymään.
Silloin hän tulee tuntemaan näiden uskontunnustuksen pykäläin syvän
tarkoituksen — pykäläin, joiden kirjaimellinen muoto häntä oudostuttaa.
Kaksi asiaa ennen kaikkea näyttää muodostavan ylipääsemättömän muurin
Intian ja Euroopan uskonnollisen hengen välille: lehmän palvonta ja
kastijärjestelmä. Mutta katsokaamme, mitä ne merkitsevät Gandhin
käsityksen mukaan:
On totta, etteivät ne ole hänelle toisarvoisia kohtia uskonopin
kokonaisuudessa. Lehmän pyhittäminen on luonteenomaista
hindulaisuudelle. Gandhi näkee siinä suorastaan inhimillisen kehityksen
korkeimman ilmenemismuodon. Miksi? Koska lehmä on »_koko ihmisen
alapuolella olevan maailman_» symbooli, jonka kanssa ihminen tekee
sovintoliiton. Se merkitsee »veljeyttä ihmisen ja eläimen välillä».
Ja hänen kauniiden sanojensa mukaan »se vie ihmisolennon ulkopuolelle
oman lajinsa rajojen. Se toteuttaa ihmisen yhteenkuuluvaisuuden kaiken
elävän kanssa.» Syynä siihen, miksi juuri lehmä on valittu ennen muita
olentoja, on se tosiasia, että se on Intiassa ihmisen paras toveri,
hyvinvoinnin lähde, ja Gandhi näkee »tässä lempeässä luontokappaleessa
oikean sääliväisyyden runoelman.» Mutta sen palvonnassa hän ei näe
mitään epäjumalanpalvelusta, eikä kukaan tuomitse jyrkemmin kuin
hän Intian tylyä, suvaitsematonta kuvainkumartamista, joka seuraa
vain kirjainta eikä tunne sääliä »Jumalan mykkiä luontokappaleita
kohtaan». Ken tämän säälin on käsittänyt (ja kukapa sen olisi paremmin
käsittänyt kuin Assisin Fransiskus!) — hän ei voi ihmetellä, miksi
Gandhi pitää sitä niin tärkeänä. Hän ei ole väärässä sanoessaan, että
lehmän pyhittäminen siinä mielessä, minkä Gandhi sille antaa, »on
hindulaisuuden lahja maailmalle.» Sillä evankeliumin käskyyn: _Rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän lisää: Kaikki elävät olennot ovat
lähimmäistäsi_.
Kastijärjestelmää on eurooppalaisen järjen ehkä vielä vaikeampi
hyväksyä — (ainakin nykypäiväin Euroopan: sillä Jumala tietää,
mitä meidän on tulevaisuudessa odotettava kehitykseltä, joka on
demokraattinen enää vain nimeltään!) — En tahdo kuvitellakaan osaavani
esittää Gandhin käsitystapaa niin, että saisin hänet tunnustetuksi,
eikä minulla ole siihen haluakaan. Mutta selostukset todistavat
ilmeisesti, ettei mikään ylpeyden tai yhteiskunnallisen ylemmyyden
aate ole tämän uskon elävöittäjänä, vaan aate, että jokaisen on omassa
yhteiskunnallisessa asemassaan täytettävä velvollisuutensa.
»Minä olen taipuvainen uskomaan», sanoo Gandhi, »että perinnöllisyyden
laki on ikuinen ja että jokainen yritys muuttaa sitä vie täydelliseen
sekasortoon... _Varnâšrama_ on juurtunut ihmisluontoon, ja hindulaisuus
on vain tehnyt sen tieteeksi...»
Mutta hän rajoittaa luokat vain neljään: Bramaanit (älyllinen ja
papillinen luokka), Kšatrijat (sotilaallinen ja hallinnollinen),
Vaišyat (kaupallinen luokka) ja Šudrat (työläiset, käsityöläiset).
Eikä hän myönnä näiden välillä mitään ylemmyyden tai alemmuuden
suhdetta. Ne ovat eri kutsumuksia: ei mitään muuta. Velvollisuuksia: ei
mitään etuoikeuksia.[38]
»On vastoin hindulaisen luonnetta, että ihminen ylimalkaan määrää
toiset korkeampiin, toiset alempiin luokkiin. Kaikki ovat syntyneet
palvelemaan Jumalan luomakuntaa, bramaanit tiedollaan, kšatriyat
suojelevalla voimallaan, vaišyat kaupallisella tiedollaan, šudrat
ruumiillisella työllään. Tämä ei merkitse sitä, että bramaani olisi
vapautettu ruumiillisesta työstä, vaan sitä, että hän on saanut
paremmat tietämisen lahjat; eikä sitä, ettei šudra voisi saavuttaa
mahdollista tietoa, vaan että hän palvelee paremmin ruumiillaan ja
ettei hänen näin ollen ole tarvis kadehtia toisten toimia. Bramaani,
joka vetoaisi ylemmyyteensä tietojensa perusteella, olisi tällä teolla
langennut luokastaan, eikä hänellä silloin olisi oikeata tietoa...
Varnâšramalla on olemisen oikeutuksena yhteiskunnallisen tarmon hyvä
jaoitus ja tahdon aikaansaama terveellinen itsepakko...»
Kastijako perustuu siis kieltäymykseen eikä etuoikeuteen. Emme saa
muuten unhottaa, että sielunvaellus-uskon mukaan luonto palautuu
tasapainoon toisiaan seuraavien olemassaolojen aikana, tehden
bramanista šudran ja päinvastoin.
Parioilla (»koskettamattomilla» eli hyljeksityillä yksilöillä) ei ole
mitään yhteyttä näiden neljän erilaisen, mutta keskenään yhdenarvoisen
kastin kanssa. Me tulemme näkemään, kuinka palavan intohimoisesti
Gandhi lakkaamatta taistelee yhteiskunnallista vääryyttä vastaan: ja
tämä on hänen apostoliutensa liikuttavin puoli. Hänestä paria-kysymys
on hindulaisuuden häpeä, oikean opin epämuodostuma, tahra, ja hän
kärsii siitä sietämättömästi:
»Mieluummin näkisin itseni kappaleiksi silvottuna», hän kirjoittaa,
»kuin olisin tunnustamatta poljettujen luokkien jäseniä veljikseni...
En halua uudestisyntyä; mutta jos se tapahtuu, niin tahtoisin syntyä
pariain joukkoon jakaakseni heidän häpeänsä ja tehdäkseni työtä heidän
vapauttamisekseen...»
Hän otti omakseen pienen »koskettamattoman» ja puhuu hellästi tästä
suloisesta seitsenvuotisesta rajupäästä, joka oli hänen kotinsa sateena
ja päivänpaisteena.
Olen jo sanonut kylliksi näyttääkseni hindulaisen uskontunnustuksen
verhon alta suuren evankelisen sydämen. Lempeämmän, sovittelevamman
kuin Tolstoin ja — jos niin uskallan sanoa — laajakäsitteisessä
mielessä luontaisemmin »kristityn»: sillä Tolstoi on sitä vähemmin
luonnosta kuin halusta.
Se asia, jossa näiden kahden miehen samankaltaisuus näkyy, jossa
Tolstoin vaikutus Gandhiin ehkä on ollut suurin, on jälkimmäisen
tuomitseva kanta Euroopan sivistykseen nähden. Rousseausta saakka
sivistystä ovat tuominneet yhtämittaa Euroopan vapaimmat henget, ja
uudestaherännyt Aasia sai vain ammentaa heidän valituskirjoistaan
muodostaakseen hirveän asiakirjakokoelman valloittajiaan vastaan.
Gandhi ei ole tässä asiassa mitään laiminlyönyt, ja _Hind Swarâj_
luettelee nämä syytöskirjat, joiden joukossa on suuri määrä
englantilaisten kirjoittamia. Mutta aivan kiistaton on se kirja, jonka
Euroopan sivistys itse on kirjoittanut sorrettujen, riistettyjen,
solvaistujen heimojen vereen valheellisten periaatteiden nimessä; ja
sellainen kirja on etenkin ollut räikeä herääminen kaikesta siitä
valheesta, siitä ahneudesta ja raakuudesta, jonka viime sota, n.s.
»sivistyssota» levitti silmäin eteen kaikessa inhoittavuudessaan.
Niin suuri oli Euroopan henkinen sokeus, että se kutsui Aasian ja
Afrikan kansat näkemään koko sen alastomuutta. Ne ovat sen nähneet ja
tuominneet.
»Äskeinen sota on näyttänyt nykypäiväin Eurooppaa hallitsevan
sivistyksen saatanallisuuden. Voittajat ovat rikkoneet julkisen
moraalin kaikki lait muka hyveen nimessä. Ei mitään valhetta ole
pidetty käytäntöön kelpaamattomana. Kaikkien rikosten aihe on törkeän
aineellinen ... Eurooppa ei ole kristitty. Se jumaloi Mammonaa...»
Löydätte tällaisia ajatuksia lausuttuina parikymmentä kertaa viiden
vuoden kuluessa sekä Intiassa että Japanissa. Nekin, jotka ovat
liian varovaisia sanomaan näin ääneensä, ovat tämän vakaumuksen
omistaneet ajatuksissaan. Se ei ole vuoden 1918 Pyrrhuksen-voiton
vähimmin turmiollinen seuraus. Mutta Gandhi ei ollut odottanut vuotta
1914 nähdäkseen sivistyksen oikeat kasvot: nämä olivat hänelle
näyttäytyneet verhottomina jo noina kahtenakymmenenä Etelä-Afrikassa
vietettynä vuotena. Ja _Hind Swarâjissaan_ vuodelta 1908 hän julistaa
uudenaikaisen sivistyksen »_suureksi paheeksi_.»
Sivistys, sanoo Gandhi, on sitä vain nimeltä. Se on erään hindulaisen
sanontatavan mukaan »_musta aikakausi, pimeyden kausi_». Se tekee
aineellisesta hyvästä elämän ainoan päämäärän. Se ei välitä yhtään
sielun parhaasta. Se lumoo eurooppalaisia, alistaa ne rahan orjiksi,
tekee ne mahdottomiksi rauhaan, jopa sisäiseen elämäänkin; se on
helvetti heikoille ja työtätekeville; se uuvuttaa kansojen elinvoiman.
Tämä saatanallinen sivistys tuhoo itse itsensä. Se on todellisempi
Intian vihollinen kuin englantilaiset, jotka kukin eriksensä eivät ole
pahoja, vaan sairaita sivistyksensä takia. Gandhi vastustaa myöskin
niitä kansalaisiaan, jotka tahtoisivat karkoittaa englantilaiset
tehdäkseen Intiasta »sivistysvaltion» Euroopan malliin. Se olisi, hän
sanoo, »_tiikerin luontoa ilman tiikeriä_». Ei, »ainoa suuri, todella
välttämätön toimenpide on karkoittaa länsimaiden sivistys».
Kolmea ihmisluokkaa vastaan Gandhi nousee erikoisen tuimasti
taistelemaan: ne ovat hallintoviranomaiset, lääkärit ja opettajat.
Näiden viimemainittujen vierominen on selitettävissä, koska he ovat
saaneet intialaiset unohtamaan oman kielensä ja omat ajatuksensa;
he johdattavat lapset kansalliseen alennukseen. He vetoavat vain
ymmärrykseen; he eivät tunne sydäntä; he laiminlyövät luonteen oikean
kehityksen. Vieläpä he halveksivat käsityötäkin, vaikka on todellinen
rikos opettaa yksinomaan kirjatietoa kansakunnalle, josta 80 % on
maanviljelijöitä ja 10 % teollisuusväkeä. — Hallintoviranomaisten
vaikutus on epäsiveellistä. Oikeusistuimet Intiassa ovat brittiläisten
vallan välikappaleita; ne lietsovat eripuraisuutta intialaisten
keskuuteen ja tunnettuun tapaan ylläpitävät ja kartuttavat kaikissa
maan äärissä väittelyitä ja riitoja. Se on ihmisten huonojen vaistojen
tosin taloudellisesti tuottoisaa, mutta kehnoa hyväksikäyttämistä.
— Mitä taas tulee lääkäreihin, myöntää Gandhi, että hänen mieltänsä
heidän ammattinsa ensin kiinnitti; mutta pian hän huomasi, etteivät
he olleet kunniallisia. Lännen lääketiede huolehtii ainoastaan
sairaiden ruumiillisten kipujen huojennuksesta eikä ollenkaan pyri
hävittämään sairauden syitä, joina ovat suurimmalta osalta paheet;
voipa vielä väittää, että se auttaa paheita rehoittamaan opettamalla
paheellisille ihmisille keinoja, joiden avulla nämä voivat nauttia
haluistaan niin vaarattomasti kuin suinkin. Se siis myötävaikuttaa
kansan siveelliseen turmeltumiseen, se veltostuttaa ihmiset »mustan
noituuden»[39] resepteillä, jotka vieroittavat heidät pois ruumiin
ja hengen sankarillisesta kurista. Tälle väärälle länsimaiselle
lääketieteelle, jota Gandhi on usein kohtuuttomastikin solvaissut, hän
panee vastakohdaksi todellisen tauteja ehkäisevän lääketieteen, jolle
hän on omistanut erään pienistä kansantajuisista tutkielmistaan nimeltä
_Terveyden opas_, joka on kahdenkymmenen vuoden kokemusten hedelmä.
Se on yhtä paljon siveydellisyyden kuin taudinhoito-opin tutkielma,
sillä »sairaus ei ole ainoastaan töittemme, vaan myöskin ajatustemme
tulosta»; ja suhteellisesti yksinkertaista on määrätä säännöt pahan
ehkäisemiseksi, sillä »kaikilla taudeilla on sama alkujuuri, se näet,
ettemme seuraa terveyden luonnollisia lakeja. Ruumis on Jumalan
asuinsija. Se tulee pitää puhtaana». Gandhin määräyksissä on muuten
(vaikkakin ne liian itsepäisesti kieltävät koetettujen lääkkeiden
hyödyn) paljon tervettä järkeä, mutta samalla äärimmäisen ankaria
siveysopillisia vaatimuksia.[40]
Mutta uudenaikaisen sivistyksen sydän (rauta-aika: rautasydän) on
_kone_. Se on hirveä epäjumala. Se meidän täytyy hylätä. Gandhin
palava halu on hävittää Intiasta uudenaikainen koneistus. Hän pitää
englantilaisten markkinainkin vallanalaista Intiaa parempana kuin
vapaata, mutta englantilaisen koneteollisuuden perinyttä Intiaa.
»Parempi on ostaa Manchesterin kankaita Intiassa kuin perustaa
Intiaan Manchesterin tehtaita. Intialainen Rockefeller ei ole
suurempiarvoinen kuin alkuperäinen amerikkalainen. Koneistus on
suuri synti, se orjuuttaa kansat... Ja raha on myrkkyä, kuten
sukupuolirikollisuuskin...»
Mutta, kysyvät uudenaikaista ajatustapaa kannattavat intialaiset,
mitä tulisi Intiasta ilman rautateitä ja raitioteitä ja suurta
teollisuuselämää? »Elihän Intia ennenkin», vastaa Gandhi.
»Vuosituhansia on Intia pysynyt järkähtämättömänä, yksin, keskellä
valtakuntien vaihtuvaa aallokkoa. Kaikki muut ovat hävinneet. Se on
saavuttanut jo vuosituhansia sitten itsehillintäkyvyn ja löytänyt tien
onneen. Sillä ei ole tässä suhteessa mitään oppimista muilta. Se ei
ole halunnut koneita eikä suuria kaupunkeja. Antiikkinen aura, rukki,
vanha omaperäinen nuorisonkasvatus ovat lujittaneet sen viisauden
ja sen hyvinvoinnin. Meidän täytyy palata takaisin vanhanaikaiseen
yksinkertaisuuteen, tietenkään ei yhdellä harppauksella, vaan
vähitellen, kärsivällisesti, jokainen näyttäen toiselleen esimerkkiä...»
Tämä on ajatuksen pohja; ja se on paljosisältöinen. Se edellyttää
edistyksen kieltämistä, melkeinpä eurooppalaisen tieteen kieltämistä.[41]
Tämä keskiaikainen usko rohkenee siis syöksyä ihmishengen ikuista
tulivuoren purkausta vastaan ja tulia pirstotuksi. Mutta ensinnäkin on
ehkä varminta sanoa, ei »ihmishengen», vaan »eräänlaisen ihmishengen»,
sillä jos voi uskoa — (ja minä uskon) — maailmankaikkeuden hengen
sinfoniseen yhtenäisyyteen, niin sen täytyy olla tehty monista eri
äänistä, joilla jokaisella on aina tehtävänsä; ja meidän nuori
Läntemme ei sen rytmin tempaamana kyllin ajattele sitä, ettei se
aina ole johtanut sinfoniaa, että sen edistyksen laki on häviämisen,
vastakkaisten liikkeiden ja uudesti kehkeytymisen alainen, että
ihmiskunnan sivistyshistoria on täsmällisemmin sanottuna sivistysten
historiaa, ja jos jokaisessa sivistyksessä toteaa edistystä (vaihtuvaa,
kaoottista, rikkoutunutta, joskus seisahtunutta), ei voi kuitenkaan
vakuuttaa, että kehitys käy toisesta suuresta sivistyksestä toiseen.
Mutta väittelemättä tässä edistyksen eurooppalaisuudesta voimme
yksinkertaisesti todeta, että Intian koko nykyinen liike käy vastoin
Gandhin hartainta tahtoa. Ei saa kuitenkaan luulla Gandhin uskon
siihen sortuvan. Tällainen luulo todistaisi huonoa orientaalisen
hengen tuntemista. Gobineau sanoo: »Aasialaiset ovat kaikissa asioissa
paljon itsenäisemmät kuin me. He odottavat vaikka vuosisatoja, kun
on pakko, eikä heidän ajatuksensa niinkään pitkän horroksen jälkeen
ole milloinkaan menettänyt tuoreuttaan enempää kuin voimaansakaan».
Vuosisadat eivät ole omiaan peloittamaan hindua. Gandhi on valmis
ottamaan vastaan menestyksen vuoden kuluessa. Mutta hän on yhtä
valmis odottamaan sitä muutamia vuosisatoja. Hän ei pakota aikaa
väkivalloin. Ja ajan myöhästyessä hän myöhästyy sen mukana. Milloin hän
toiminnassaan huomaa Intian riittämättömästi valmistuneeksi ymmärtämään
ja käytäntöön asettamaan hänen sille suunnittelemia perinpohjaisia
parannuksia, hän osaa pysyttää toimintansa mahdollisuuksien rajojen
sisällä. Eikä hämmästytä ollenkaan, kun kuulee tämän »koneellisuuden»
leppymättömän vihollisen sanovan v. 1921:
»En itkisi koneiden häviämistä; mutta minulla ei ole tällä haavaa
keinoa niiden poistamiseksi.»
Taikka:
»Täydellisen rakkauden laki (poikkeukseton ja tinkimätön) on olemukseni
perus. Mutta minä en saarnaa tätä lopullista lakia poliittisin
keinoin... Tämä olisi itsensä edeltäpäin tappioon tuomitsemista. Ei
olisi järkevää odottaa joukoilta nykyään tämän lain tottelemista. En
ole hourailija, minä väitän olevani _käytännöllinen idealisti_.»
Määritelmä on täsmällinen: hän ei pyydä koskaan ihmisiltä muuta
kuin minkä he voivat antaa. Ja tämä ei suinkaan ole vähän, kun
on kysymyksessä sellainen kansa kuin Intian. Hirvittävä kansa
lukumäärältänsä,[42] kestävyyteensä ja sielunsa syvyyksiin nähden.
Tämän kansan ja Gandhin välille on muodostunut heti ensimmäisestä
kosketuksesta sopusointu, he ymmärtävät toisensa puhumatta; Gandhi
tietää mitä hän siltä voi odottaa, ja tämä kansa odottaa mitä Gandhi
siltä milloinkin vaatii.
Näiden kahden välillä vallitsee ensinnäkin sopimus: _Swarâj_,[43]
Intian Home Rule.
»Minä tiedän», kirjoittaa Gandhi, »että Swarâj on kansakunnan päämäärä,
eikä »Pois väkivalta» -aate...»
Ja meneepä hän niinkin pitkälle, että lisää nämä hänen lausumikseen
hämmästyttävät sanat:
»Mieluummin näkisin Intian vapaana väkivallankin avulla kuin valtiaiden
väkivalloin kahlehtimana orjana.»
»Mutta», hän oikaisee heti, »tämä merkitsee mahdottomuuden
edellyttämistä: sillä väkivalta ei voi vapauttaa Intiaa; Swarâjia ei
voida saavuttaa ilman sielun voimia, jotka ovat Intian todellinen ase,
rakkauden ase, totuuden voima—, _Satyâgraha_.[44] Ja Gandhin nerous
piilee juuri siinä, että hän kaikkea tätä kansalleen saarnatessaan
pyrkii kansasta ilmisaamaan sekä sen oikean luonteen että kätketyn
voiman.
_Satyâgraha_ -nimityksen on Gandhi keksinyt Etelä-Afrikassa
erottaakseen oman toimintansa passiivisesta vastarinnasta. On pyrittävä
mitä tarkimmin säilyttämään selvänä tämä ero: sillä eurooppalaiset
pitävät Gandhin liikettä juuri »passiivisena vastarintana» (taikka
»pois vastarinta» -liikkeenä). Tämä ajatus on väärä.
Ei kellään ihmisellä maailmassa ole suurempaa vastenmielisyyttä
_passiivisuutta_ kohtaan kuin tällä väsymättömällä taistelijalla, joka
on »vastustuksen» sankarillisimpia edustajia. Hänen liikkeensä ydin
on rakkauden lietsoma, uskon ja uhrautuvaisuuden tukema aktiivinen
vastarinta. Ja tätä kolminkertaista voimaa ilmaisee sana _Satyâgraha_.
Kunpa ei vain joku raukka etsisi pelkuruudelleen turvaa Gandhin
tapaisen henkilön varjossa! Gandhi karkoittaa sen seurakunnastaan.
Suurempiarvoinen on sittenkin väkivaltainen kuin raukka!
»_Missä on valittava vain pelkuruuden ja väkivallan väillä, minä
neuvoisin turvautumaan väkivaltaan..._
Minä harrastan rauhallista rohkeutta kuolla tappamatta. Mutta kellä
ei ole tätä rohkeutta, minä toivon hänen viljelevän mieluummin
tappamisen ja tapetuksi tulemisen taitoa kuin että asianomainen pakenee
häpeällisesti vaaraa. _Sillä se, joka pakenee, tekee ajatuksissa
väkivaltaa: hän pakenee, koska hänellä ei ole rohkeutta tulla
tapetuksi tappaessa_... Minä uskaltaisin tuhat kertaa ennemmin valita
väkivallan kuin koko heimon veltostumisen... Paljon mieluummin näen
minä Intian turvautuvan aseisiin puolustaakseen kunniataan kuin jäävän
raukkamaisesti oman häpeänsä todistajaksi...»[45]
»Mutta», hän lisää, »minä tiedän, että »Pois väkivalta» on rajattomasti
väkevämpi väkivaltaa, että anteeksianto on miehekkäämpää kuin
rangaistus. Anteeksianto on sotamiehen kaunistus. Mutta rankaisemasta
pidättäytyminen on anteeksiantoa vain silloin, kun on olemassa
mahdollisuus rankaisemiseen. Sillä ei ole mitään merkitystä, jos
rankaisija on voimaton... En usko Intian olevan voimattoman.
Satatuhatta englantilaista ei voi säikähdyttää kolmeasataa miljoonaa
ihmisolentoa... Muutoinkaan ei voima riipu fyysillisistä kyvyistä, se
asustaa järkähtämättömässä tahdossa... »Pois väkivalta»-aate ei ole
omatahtoista alistumista pahantekijän mielivaltaan. »Pois väkivalta»
-aate asettaa kaiken sielun voiman tyrannin tahtoa vastaan. Yksi ainut
mies voi täten uhmata koko valtakuntaa ja edistää sen häviötä...»
Mutta millä hinnalla? Kärsimyksensä hinnalla. Kärsimys, siinä _suuri
laki_...
»Ihmisluokan tuntomerkki... Olemuksen välttämätön ehto. Elämä kasvaa
kuolemasta. Jotta vilja kasvaisi, täytyy siemenen hävitä. Ei ole kukaan
koskaan noussut muutoin kuin käymällä läpi kärsimyksen tulen... Ei
kukaan voi siltä säilyä... Edistys on olemassa vain puhdistaakseen
kärsimystä, välttäen itse aikaansaamasta kärsimystä... Mitä puhtaampi
on omakohtainen kärsimys, sitä suurempi edistys... »Pois väkivalta» on
tietoista kärsimystä... Olen rohjennut esittää Intialle antiikkista
uhrautumisen lakia, kärsimyksen lakia. Rišit, jotka keksivät »Pois
väkivalta» -lain keskellä pahimpia väkivaltaisuuksia, olivat suurempia
kuin Newton, suurempia sotilaita kuin Wellington: he ovat toteuttaneet
aseiden tarpeettomuuden... »Pois väkivalta» -uskonto ei ole ainoastaan
pyhiä varten, se on ihmisten enemmistöä varten. Se on meikäläisten
laki, kuten väkivalta on raakalaisten. Raakalaisessa nukkuu henki.
Ihmisen arvokkuus kaipaa korkeampaa lakia: hengen voimaa... Tahdon
Intian turvautuvan tähän lakiin, tahdon, että se on tietoinen
voimastaan. Sillä on sielu, joka ei voi hävitä. Tämä sielu voi uhmata
maailman kaikkia aineellisia voimia.»
Suuri ylpeys. Hänen ylpeä rakkautensa Intiaan vaatii hänet hylkäämään
ilkeän väkivaltaisuuden ja uhraamaan itsensä. »Pois väkivalta» on hänen
aatelis-arvonimensä. Jos juuri tämä kohta pettää, on se arvo hävitetty.
Eikä Gandhi voi kestää tällaista ajatusta:
»Jos Intia tekisi väkivaltaisuudesta lain, en välittäisi elää
Intiassa; se maa lakkaisi minussa herättämästä mitään ylpeyttä.
Minun isänmaanrakkauteni on uskontoni alainen, minä takerrun kiinni
Intiaan, kuten lapsi äidin rintaan, koska tunnen sen minulle antavan
tarvitsemaani henkistä ruokaa. Tämän ruoan puutteessa tulisin olemaan
kuin orpo... Minä vetäytyisin Himalayan yksinäisyyteen siellä
löytääkseni suojaa vertavuotavalle sielulleni.»
* * * * *
Mutta hän ei ollenkaan epäile, hän uskoo Intiaan; ja hän tekee
helmikuussa 1919 päätöksen aloittaa _Satyâgraha_ -sotaretkensä — ase,
jonka voimaa hän oli kokeillut vuoden 1918 maanviljelysliikkeissä.
Poliittisen vallankumouksen luonne oli siitä kaukana. Gandhi on vielä
lojalisti. Hän pysyy sellaisena niin kauan kuin hänellä on toivon
pilkekin Englannin lojaalisuudesta. Tammikuussa 1920 hän puolustaa —
ja Intian kansallismieliset tulevat häntä siitä katkerasti moittimaan[46]
— periaatteessa yhteistoimintaa valtakunnan kanssa. Rehellisenä
miehenä hän uskoo sen onnistumiseen. Tänä Intian hallitukseen
kohdistetun vastarinnan ensimmäisenä vuonna hän voi vakuuttaa kaikella
vilpittömyydellä lordi Hunterille näkevänsä _Satyâgrahan_ kannattajissa
hallituksen parhaita perustuslaillisia alamaisia. Intian hallitus on
tyhmän itsepäinen, jos se pakottaa Intian siveellisen oppaan repimään
lojaalisuuden välikirjan, johon Gandhi uskoo olevansa sidottu.
Täten esiintyy _Satyâgraha_ alussa perustuslaillisena vastarintana,
joka kunnioittavasti kehoittaa hallitusta. Hallitus on säätänyt väärän
lain. »_Satyâgrahit_», jotka tavallisissa oloissa taipuvat lakien
edessä, niskoittelevat tahallansa häpäisevää lakia vastaan; ja jos ei
tämä riitä oikeutta aikaansaamaan, he pidättävät itselleen vapauden
ulottaa niskoittelemisensa muihinkin lakeihin, vieläpä kieltäytyä
täydellisesti yhteistoiminnastaan valtion kanssa. Mutta kuinka
erilainen onkaan luonteeltaan niskoitteleminen kuin kaikki se, mitä
Lännessä tällä sanalla ymmärretään! Mikä uskonnollisen sankaruuden
eriskummallinen vivahdus!
Koska _Satyâgrahien_ ei ole lupa väkivaltaisesti toimia vastustajaa
kohtaan — täytyy näet olettaa, että vastustajakin on vilpitön:
mikä toisen mielestä näyttää totuudelta, voi toisesta näyttää
erehdykseltä; eikä väkivalta voita koskaan[47] — täytyy heidän
voittaa vastustaja heidän vakaumuksestaan säteilevällä rakkaudella,
kieltäymyksellä, vapaasti, iloisesti kannetuilla kärsimyksillä.[48] Se
on vastustamatonta propagandaa. Sitä tietä Kristuksen ja hänen pienen
laumansa risti on voittanut itselleen valtakunnan.
Saattaakseen päivänvaloon tämän kansan uskonnollisen pyrkimyksen,
kansan, joka tarjoutuu uhrautumaan ikuisten aarteiden, oikeuden ja
vapauden takia, Mahatma aloitti liikkeen, määräten huhtikuun 6:nnen
päivän 1919 koko Intian rukous- ja paastopäiväksi, _Hartaliksi_.[49]
Tämä oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä.
Ja tämä toimenpide kosketti mitä syvimmin hänen kansansa omaatuntoa.
Sillä oli ennenkuulumaton vaikutus. Ensi kerran kaikki luokat ottivat
saman asenteen. Intia oli löytänyt itsensä.
Rauhallisuus oli ollut melkein yleinen. Delhissä ainoastaan muodostui
joitakin äkkiarvaamattomia kahakoita.[50] Gandhi lähti sinne
teroittaakseen kansalle sen velvollisuuksia. Mutta hallitus vangitutti
hänet matkalla ja saattoi takaisin Bombayhin. Huhu vangitsemisesta
nostatti Punjabissa kansanmeteleitä. Amritsarissa oli ryöstöjä ja
muutamia murhia. Kenraali Dyer saapui joukkoinensa yöllä vasten elokuun
11:ttä päivää ja valtasi kaupungin. Kaikki oli saatettu järjestykseen.
13 p:nä oli suuri hindulainen juhlapäivä. Kansanjoukko lähti kokouksen
paikkaan nimeltä Jallianwalla Bagh. Kokous oli rauhallinen, ja mukana
oli paljon naisia ja lapsia. Kenraali Dyer oli edellisenä yönä
kieltänyt kaikki kokoukset; mutta kukaan ei vielä tietänyt kiellosta.
Kenraali tuli kuularuiskujen kera Jallianwalla Baghiin. Ei mitään
kehoitusta annettu. Kolmekymmentä sekuntia joukkojen saapumisen jälkeen
avattiin tuli puolustusta vailla olevaa joukkoa vastaan; se kesti
kymmenen minuuttia, kunnes ampumavarat loppuivat. Paikkaa ympäröivät
korkeat muurit; pako oli mahdoton. Viisi- tai kuusisataa hindua sai
surmansa, vielä useampi haavoittui. Ei välitetty mitään kuolleista eikä
haavoittuneista. Maassa julkaistiin sotalaki. Terrorihallitus riehui
Punjabissa. Nähtiin lentokoneista heitettävän pommeja aseettomien
joukkojen keskuuteen. Kaikkein kunnioitettavimpia kansalaisia
raahattiin sotaoikeuksien eteen, piestiin, pakotettiin vatsallaan
ryömimään ja asetettiin häpeällisten nöyryytyksien alaisiksi. Olisi
voinut sanoa, että hulluuden tuuli puhalsi yli englantilaisten
valtaherrain. Oli kuin Intian julistaman »Pois väkivalta»-lain
ensimmäinen vaikutus olisi ollut omiaan saattamaan Euroopan
väkivaltaiset vihan vimmaan, suorastaan raivoon. Gandhi oli tästä
tietoinen. Hän ei ollut luvannut viedä kansaansa voittoon valkeata
tietä myöten. Hän oli sille luvannut verisen tien. Ja Jallianwalla
Baghin päivä oli vain kastepäivä...
»Meidän on oltava valmiit tasapainoa menettämättä näkemään», hän sanoo
heille, »ei tuhannen miehen ja viattoman naisen murhaa, vaan monien
tuhansien, ennenkuin Intia saavuttaa maailmassa arvon, jota ei koskaan
tulla siltä viemään... Pitäköön jokainen hirttämistä tavallisena
elämänasiana!...
Sotasensuurin onnistui muutamien kuukausien ajan estää Punjabin
kauhuja tulemasta muualla tunnetuiksi.[51] Mutta kun huhu tästä
levisi Intiassa, suuttumuksen aalto kulki läpi maan; ja Englanti itse
vavahti. Eräs komissioni aloitti tutkimuksen, jota johti lordi Hunter.
Samalla kertaa Intian kansalliskongressi muodosti alikomissionin
ryhtyäkseen vastatutkimukseen. Hallituksen silminnähtävä tarkoitus
olisi ollut —kaikki älykkäät englantilaiset ymmärsivät sen — rangaista
ankarasti Amritsarin verilöylyyn syypäitä. Gandhi ei vaatinut edes niin
paljoa. Ihailtavana sovittelevaisuudessaan hän kieltäytyi vaatimasta
rangaistusta kenraali Dyerille ja monille syyllisille upseereille,
saattaen heidät kuitenkin häpeään. Hän ei halunnut kostoa. Hän ei
tuntenut vihaa... »Ihminen ei voi tuntea vihaa hullua kohtaan. Mutta
hullulta täytyy ottaa pois keinot tehdä pahaa.»... Hän vaati ainoastaan
Dyerin poiskutsumista. Mutta _quos vult perdere_... Ennen tutkimuksen
päättymistä Intian hallitus kiirehti viemään läpi vahingonkorvauslain
(Indemnity Act) suojellakseen virkamiehiä; eikä rikollisia upseereita
ainoastaan jätetty paikalleen, vaan suorastaan palkittiin.
Intia eli näitä järkyttäviä kohtaloita, kun toinen edellistä
vielä paljon vakavampi asia, englantilaisen hallituksen tekemä
juhlallisten sitoumusten loukkaus, todellakin murskasi täydellisesti
lopunkin luottamuksen, mikä maalla vielä voi olla eurooppalaisten
rehellisyyteen, ja aukaisi padot suurelle vallankumoukselle.
Euroopan sota oli asettanut Intian moslemeille ankaran
omantunnon-ongelman. Heidän kantansa oli osittain lojaalisuutta
valtakuntaa kohtaan ja osittain uskollisuutta uskontonsa päämiestä
kohtaan. He olivat päättäneet vasta sitten käydä taisteluun Englannin
puolesta, kun olivat saaneet siltä lupauksen, ettei se hyökkäisi
sulttaanin tai kalifin ylivaltaa vastaan. Moslemien yleinen mielipide
vaati, että turkkilaisille jäisi Euroopan Turkki ja että sulttaani
säilyttäisi islamin pyhien paikkojen kaitsijana ylilääniherruuden
Arabiassa (siten kuin sen olivat määritelleet oppineet moslemit)
ulkoalueineen Mesopotamiassa, Syyriassa ja Palestiinassa. Lloyd George
ja Intian varakuningas olivat tehneet muodolliset sitoumukset. Sodan
loputtua ei näistä sitoumuksista jäänyt mitään. Kesän 1919 kuluessa
Intian moslemit, huolestuneina musertavasta rauhasta, alkoivat napista;
ja tämä oli alkuna _Khilafatin_ (Kalifatin) kiihtymiseen.
Se alkoi lokakuun 17 p:nä 1919 (Khilafat Day) mahtavalla rauhan
mielenosoituksella, jota seurasi kuukausi senjälkeen (marraskuun
24 p:nä) koko Intian Khilafatin konferenssi Delhissä. Gandhi johti
sitä. Nopealla silmällään hän oli heti havainnut moslemien asian
sopivimmaksi välikappaleeksi Intian yhteyttämistyössä. Se oli suuri
tehtävä. Englantilaiset olivat aina ylläpitäneet hindujen ja moslemien
välistä luonnollista vihaa; ja Gandhi heitä suorastaan syyttää siitä,
että he ovat tämän vihan suuressa määrin luoneetkin. Joka tapauksessa
he eivät olleet tehneet mitään sen vähentämiseksi. Molemmat uskonnot
kiihottivat lapsellisesti toisiaan. Hindut eivät laiminlyöneet laulaa
kulkiessaan ohi moskeiain, jommoisissa tapauksissa hiljaisuus on
sääntönä. Ja moslemeille tuotti huvia haavoittaa hinduja ivaamalla
heidän lehmänpalvontaansa. Tästä seurasi riitoja ja jatkuvia
tappeluita, jotka ylläpitivät äreyttä. Kumpikaan kansa ei sopinut
yhteistyöhön; keskinäiset avioliitot ja ateriat olivat kielletyt.
Intian hallitus nukkui varmana tästä ikuisesta jaosta. Gandhin ääni
hänen julistaessaan yhteyttä Khilafatin konferenssissa herätti sen
äkkiä valveille. Vilpittömän jalomielisesti — ja sitä tehokkaammin —
Gandhi selitti, että hindujen tuli olla yhtä mieltä muhamettilaisten
kanssa moslemi-asiassa.
»Hinduja, parseja, kristityitä tai juutalaisia», sanoo hän, »ketä
lienemmekin, jos haluamme elää yhtenä kansallisuutena, niin kaikkien
edun tulee olla jokaisen etu. Ainoa arvostelu, mikä tulee kysymykseen,
on, onko asia oikea.»
Muhamettilaisten veri oli jo sekoittunut hindujen vereen Amritsarin
verilöyly-kentällä. Nyt tuli sinetöidä liitto. Liitto ilman ehtoja.
Moslemit olivat Intian kansan rohkein aines. He juuri ensimmäisinä
päättivät tässä Khilafatin konferenssissa kieltäytyä yhteistoiminnasta
hallituksen kanssa, elleivät saisi tahtoaan läpi. Gandhi hyväksyi
heidän päätöksensä. Hän kieltäytyi kuitenkin, uskollisena
sovitteluaatteelleen, vieromasta englantilaisia kauppatavaroita, koska
hän tässä asiassa näki samalla koston ja heikkouden merkin. Toinen
Khilafatin konferenssi Amritsarissa joulukuun lopulla 1919 päätti
lähettää Eurooppaan edustajansa viemään varakuninkaalle uhkavaatimuksen
sen tapauksen varalta, että rauha olisi Intian toivomusten vastainen.
Kolmas konferenssi Bombayssa, helmikuussa 1920, julkaisi moslemien
manifestin, joka suomi englantilaista politiikkaa ja ennusti ukkosta.
Gandhi näki sen lähestyvän, joskaan ei vaikuttanut sen puhkeamiseen,
päinvastoin koetti kaikin mokomin estää sitä.
Näytti siltä, että Englannissa viimeinkin ymmärrettiin vaara.
Myöhästynein myönnytyksin koetettiin sitä torjua. Asiakirja _Intian
reformista_, perustana Montagu-Chelmsfordin tiedonannot, myönsi Intian
kansalle lisää valtaa ja vastuunalaisuutta niin keskushallituksessa
kuin maaseutuhallinnoissakin. Kuningas antoi julistuksella joulukuun
24 p:ltä 1919 siihen suostumuksensa, kehoitti Intian kansaa ja
virkamiehiä toimimaan yhdessä asian hyväksi ja käski varakuningasta
vapauttamaan poliittiset vangit. Aina jalomielisyydelle altis Gandhi
näytti liikutetulta ja nähden näissä toimenpiteissä tavallaan Englannin
salaisen sitoumuksen tehdä oikeutta Intialle hän neuvoi hyväksymään
parannukset; hän arvioi ne kyllä epätäydellisiksi, mutta luuli
niiden voivan olla lähtökohtana laajempiin laillisiin valloituksiin
ja kehoitti siis niihin vilpittömästi yhtymään. Vilkkaiden
väittelyiden jälkeen hänen mielipiteensä pääsi voitolle koko Intian
kansalliskongressissa.
Mutta tämä viimeinen toivo petti kuten aikaisemmatkin. Varakuningas
välitti viis siitä, että hänen lempeyteensä vedottiin; vankilat
kyllä avautuivat, mutta tekoja varten, jotka kiihoittivat Intiaa
äärimmilleen. Kävi selville, että parannuslupaukset jäisivät
houkutukseksi.
Näihin aikoihin (toukokuun 14 p:nä 1920) Intia sai tietää
rauhanehdoista, jotka olivat tuhoisat Turkille. Varakuninkaan lähetti
tunnusti niiden kylläkin saattavan olla tuskalliset moslemeille, mutta
hän kehoitti heitä kuitenkin tyytymään kohtaloonsa.
Vihdoin näinä samoina päivinä myöhästyneenä julkaistu
tutkimuskomissionin Amritsarin verilöylyistä antama julkinen tiedonanto
lopullisesti nostatti maan omantunnon.
Se siitä seurasi! Siteet katkesivat. Khilafatin komitea, joka
kokoontui Bombayssa toukokuun 28 p:nä 1920, omaksui Gandhin ehdottaman
»Pois yhteistoiminta» -tunnuslauseen; ja Allahabadin hindumoslemien
konferenssi äänesti yksimielisesti sen puolesta 30 p:nä kesäkuuta; se
määräsi varakuninkaalle kuukauden määräajan uhkavaatimuksen miettimistä
varten.
Gandhi kirjoittaa itse varakuninkaalle. Hän antaa tietoja »Pois
yhteistoiminta» -liikkeestä. Hän selittää, miksi hän siihen turvautuu;
ja hänen mainitsemansa syyt ovat ihmeelliset. Vielä tällä tärkeimmällä
hetkelläkin hän ilmituo halunsa säilyttää välit Englannin kanssa ja
toivonsa saattaa laillisin vastustuskeinoin Englanti katumukseen ja
parannukseen:
»Minulle jää», sanoo hän, »vain kaksi ainoata vaihtoehtoa: joko erota
Englannista tai, mikäli vielä uskon brittiläisen hallitusmuodon
ylemmyyteen toisiin hallitusmuotoihin nähden, pakottaa hallitus
tekemään meille oikeutta. Muuten, minä vielä uskon brittiläisen
hallitusmuodon ylemmyyteen. Ja siksi minä kehoitan tottelemattomuuteen.»
Tästä selviää, miten suuri on se kansalainen, jota valtakunta sokeassa
ylpeydessään ei ole osannut oikein kohdella.