Maailmankaikkeuden olemukseen sulautunut ihminen.
I
Tummat, rauhalliset silmät. Pieni, heikko mies, kasvot laihat, korvat
suuret, ulkonevat. Päässä valkea myssy, verhona valkea, karhea kangas,
jalat paljaat. Elää riisistä ja hedelmistä, juo vain vettä, makaa
lattialla, nukkuu vähän, tekee työtä lakkaamatta.
Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään eriskummallista. Alussa herättää
hänessä huomiota vain _suuren kärsivällisyyden ja suuren rakkauden
ilme_. Pearson, joka näkee hänet v. 1913 Etelä-Afrikassa, johtuu
muistamaan Fransiskus Assisilaista. Hän on yksinkertainen kuin
lapsi, [2] lempeä ja kohtelias, yksinpä vastustajilleenkin, [3]
ehdottoman rehellinen. [4] Hän arvostelee itseään nöyrästi, on siinä
määrin tunnontarkka, että tuntuu kuin epäilevän ja sanovan: »Olen
erehtynyt»; ei peitä koskaan erehdyksiään, ei käytä kompromissia
eikä diplomatiaa, karttaa liioiteltua kaunopuheisuutta, ei ainakaan
ajattele sitä; [5] hän inhosi kansan mielenosoituksia, joita hänen
henkilönsä oli aiheuttanut ja joissa hänen heikot jäsenensä olivat
joskus ruhjoutumisen vaarassa, jollei hänen ystävänsä Maulana Šaukat
Ali olisi vankalla ruumiillaan ollut suojamuurina hänelle — _hän oli
sanan täydessä merkityksessä sairas väkijoukon häntä ihaillessa_; [6]
pohjimmaltaan hän epäilee ja inhoaa hillitöntä rahvasta, hän tuntee
olonsa mukavaksi vain vähemmistössä ja itsensä onnelliseksi vain
yksinäisyydessä, kuunnellessaan omantunnon hiljaista pientä ääntä, joka
käskee ja säätää... [7]
Tässä siis mies, joka on nostattanut kapinaan kolmesataa miljoonaa
ihmistä, järkyttänyt Brittein valtakuntaa ja tuonut ihmispolitiikan
huomioon mahtavimman kansainliikkeen, mikä liki kahdentuhannen vuoden
aikana on kuohuttanut maailmaa.
* * * * *
Hänen oikea nimensä on _Mohandas Karamchand Gandhi_. Hän syntyi
Luoteis-Intiassa, pienessä, puolittain itsenäisessä Porbandar
nimisessä valtiossa sen samannimisessä pääkaupungissa eli »Valkeassa
kaupungissa» Oman-lahden rannalla lokakuun 2 p:nä 1869. Hänen
heimonsa oli tulista, levotonta rotua, vielä äsken kansalaissotien
kiihoittamaa. Käytännöllistä rotua, jolla oli liikevaistoa ja joka kävi
kukoistavaa kauppaa Arapianmerellä Adenista Zanzibariin saakka. Sekä
hänen isoisänsä että isänsä olivat molemmat olleet pääministereitä,
mutta molemmat olivat riippumattomuutensa takia joutuneet epäsuosioon
ja saaneet paeta, koska heidän henkeänsä uhattiin. Hän oli peräisin
rikkaasta, henkevästä, sivistyneestä ympäristöstä, mutta ei ylimmästä
kastista. Hänen vanhempansa kuuluivat hindulaisuuden Jain-koulukuntaan,
jonka suurimpia periaatteita on _ahimsâ_. [8] Tämän aatteen hän tuli
sittemmin voitokkaasti todistamaan maailmalle.
Džainalaisten mielestä kykenee rakkaus enemmän kuin järki
viemään Jumalan luo. Mahatman isä ei antanut yhtään arvoa
rahalle ja jätti sitä vähän omilleen, tuhlattuaan melkein kaiken
hyväntekeväisyystarkoituksiin. Äiti, ankarasti uskonnollinen, oli
hindulainen Pyhä Elisabet, joka paastosi, antoi almuja ja valvoi
sairaiden luona. Perheessä luettiin säännöllisesti Râmâyanaa. Pojan
ensimmäinen kasvatus oli uskottu eräälle bramaanille, joka pani hänet
kertaamaan Višnun lukuja. [9] Mutta myöhemmin hän valitti sitä,
ettei hän ollut koskaan oikein hyvin oppinut sanskriittia: siinä
yksi syy hänen salaiseen vihaansa englantilaista kasvatusta kohtaan,
jonka takia häneltä jäi löytämättä oman kielensä aarteet. Hän tuntee
kyllä erinomaisesti hindujen pyhät käsikirjoitukset, mutta Vedoja ja
Upanišadeja hän lukee vain käännöksinä. [10]
Jo koulussa ollessaan hän oli elänyt vakavan uskonnollisen murroksen.
Kapinoiden epäjumalista ja turmeltunutta hindulaisuutta vastaan hän oli
— tai luuli olevansa — vähän aikaa jumalankieltäjä. Tovereinensa hän
meni jumalattomuudessaan niin pitkälle, että söi salaa lihaa (hirvein
pyhänhäväistys mihin hindu voi tehdä itsensä syylliseksi!) Hän oli
sitten vähällä kuolla sen aiheuttamasta kauhusta ja inhosta. [11]
Mentyään jo lapsena naimisiin [12] hän lähti yhdeksäntoistavuotiaana
Englantiin Lontoon yliopistoon ja oikeuskouluun täydentämään
opintojaan. Äiti ei suostunut hänen lähtöönsä ennenkuin oli häneltä
ottanut kolme džainilaista lupausta, jotka velvoittivat pidättäytymään
viinistä, lihasta ja sukupuoliyhteydestä.
Hän saapui Lontooseen syyskuussa 1888. Ensimmäisten epävarmuutta
ja pettymystä merkinneiden kuukausien jälkeen — hän oli tuhlannut
lapsellisesti paljon aikaa ja rahaa tullakseen, kuten hän sanoo,
englantilaiseksi herrasmieheksi, — hän pakotti itsensä täsmälliseen
elämään ja ankaraan työhön. Ystävät opettivat häntä tutustumaan
raamattuun, mutta aika ei ollut vielä tullut sen tajuamiseen.
Ensimmäiset kirjat häntä väsyttivät, eikä hän joutunut 2.
Mooseksenkirjaa edemmäksi. Sitävastoin hän juuri Lontoossa keksi
Bhagavad Gitan kauneuden. Hän juopui siitä. Se oli valo, jota pieni
maanpakolaishindu tarvitsi. Se antoi hänelle takaisin uskon. Hän tunsi
taaskin pelastuksen olevan hänelle mahdollisen vain hindujen uskonnon
kautta.»[13]
Hän palasi Intiaan 1891. Surullinen paluu. Hänen äitinsä oli juuri
kuollut, ja uutinen oli häneltä salattu. Hänestä tuli asianajaja
Bombayn ylioikeuteen. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli kieltävä tämän
toimensa, jonka hän tuomitsi epämoraaliseksi. Jopa hän tätä tointa
hoitaessaan pidätti itselleen oikeuden olla jatkamatta asiaa, jos
hänestä siinä ilmeni vääryyttä.
Jo tähän aikaan eräät suuret intialaiset luonteet herättivät hänessä
aavistuksia hänen omasta tulevasta kutsumuksestaan: Bombayn »kruunuton
kuningas» parsi Dadabhai sekä professori Gokhale, jotka molemmatkin
hehkuivat uskonnollista rakkautta Intian maahan ja kansaan. Gokhale,
isänmaansa parhaita valtiomiehiä ja intialaisen kasvatuksen ensimmäisiä
parantajia; Dadabhai, intialaisen kansallisuusaatteen perustaja
(Gandhin todistuksen mukaan);[14] molemmat samalla myös viisauden
ja lempeyden mestareita. Dadabhai kiinnittäessään huomionsa Gandhin
nuorekkaaseen intomieleen antoi hänelle 1892 ensimmäisen käytännöllisen
_Ahimsâ_ -opetuksen julkisessa elämässä. Se on sankarillisen ihmisen
passiivisuutta jos voi näitä kahta sanaa yhdistää, sielun intohimoista
pyrkimystä vastustamaan pahaa ei pahalla, vaan rakkaudella. Me palaamme
tähän taikavoi- maiseen asiaan, joka on Intian antama ylevä sanoma
muulle maailmalle.
Vuonna 1893 alkaa Gandhin intialaistoiminta. Se jakautuu kahteen
ajanjaksoon. Vuosina 1893-1914 hänellä on vaikutuskenttänä
Etelä-Afrikka. Vuodesta 1914 hän on toiminut Intiassa.
Se seikka, että tällä kaksikymmenvuotisella toiminnalla
Etelä-Afrikassa ei ole ollut enempää kaikupohjaa Europassa, todistaa
meidän poliitikkojemme, historioitsijaimme, ajattelijoidemme ja
uskonnonmiestemme uskomattoman ahdasta näkökulmaa; sillä se on sielun
sankariutta, joka on vailla vertojaan meidän aikoinamme, ei ainoastaan
voimansa ja uhrautumisensa kestävyyden, vaan lopullisen voittonsakin
puolesta.
Vuosina 1890—91 asusti Etelä-Afrikassa, etupäässä Natalissa, 150.000
intialaista. Tämän vieraan kansan tulo herätti sikäläisissä valkoisissa
kansanaineksissa muukalaisvihan, jota hallitus kävi kannattamaan
maanpakotoimenpiteilläkin. Se tahtoi kieltää aasialaisten maahanmuuton
ja pakottaa niitä lähtemään pois, jotka jo olivat tänne vakituisesti
asettuneet. Järjestelmällinen vaino teki näiden elämän sietämättömäksi:
rasittavat verot, nöyryyttävät poliisitoimenpiteet, julkiset
häväistykset ja piankin omavaltaiset rankaisut, ryöstöt, hävitykset —
mikä kaikki tapahtui valkean sivistyksen lipun alla.
Vuonna 1893 Gandhi saapui Etelä-Afrikaan, kutsuttuna Pretoriaan ajamaan
erästä tärkeää asiaa. Hän oli täysin tietämätön intialaisten asemasta
Afrikassa. Heti ensimmäisillä askeleillaan Matalissa, mutta etenkin
hollantilaisessa Transvaalissa, hän teki kauheita havaintoja. Tämä
ylhäissäätyinen hindu, jota aina oli kohdeltu hyvin Englannissa ja
joka aikaisemmin oli pitänyt eurooppalaisia ystävinään, joutui mitä
karkeimpien solvauksien alaiseksi: hänet ajettiin ulos hotelleista,
junista, häntä herjattiin, lyötiin korvalle, potkittiin. Hän olisi
palannut heti Intiaan, ellei häntä olisi kiinnittänyt asiakkaihinsa
kokovuotinen sitoumus. Näiden kahdentoista kuukauden aikana hän oppi
hallitsemaan itseään. Mutta kun hän määräajan kuluttua kiirehti
palaamaan takaisin, sai hän tietää, että hallitus valmisteli
lakiehdotusta, joka riistäisi intialaisilta heidän viimeisenkin
turvansa. Afrikan intialaisilla ei ollut voimaa eikä tahtoa taistella,
järjestymättömiä ja demoralisoituja kun olivat. He tarvitsivat
johtajaa, sielua. Gandhi uhrautui. Hän jäi.
Silloin saa alkunsa omantunnon jatkuva taistelu valtion voimaa ja
raakoja joukkoja vastaan. Toimien vielä tähän aikaan asianajajana
hän aloitti taistelun osoittamalla juriidisesti laittomaksi
asiakirjan, jolla aasialaiset suljettiin pois Afrikasta; ja
huolimatta mitä myrkyllisimmästä vastustuksesta hän sai asiansa
puolelle kirjaimellisesti, joskaan ei käytännössä, Matalin ja Lontoon
yleisen mielipiteen. Hän hankkii allekirjoituksia suunnattoman
suuriin anomuksiin, saa pystyyn Matalin intialaisen Kongressin,
muodostaa intialaisen kasvatuksen yhdistyksen; vähän myöhemmin hän
perustaa lehden _Indian Opinion_, jota julaistiin paitsi englanniksi
myös kolmella intialaisella kielellä. Haluten edelleen varmistaa
kansalaisilleen siedettävän aseman Afrikassa, voidakseen paremmin
heitä puolustaa, hän teki itsensä samanarvoiseksi heidän kanssaan.
Hänellä oli Johannesburgissa tuottava asiakasjoukko;[15] hän jätti sen
vihkiytyäkseen köyhyyteen, kuten Fransiskus Assisilainen. Kurjien ja
vainottujen intialaisten kanssa hän elää yhteistä elämää, hän kärsii
koettelemuksissa heidän kanssaan ja pyhittää heidät: määrää heille
»pois vastarinta» -lain. Hän perustaa v. 1904 Phoenixissä, lähellä
Durbania, maanviljelyssiirtolan ihailemansa Tolstoin suunnitelmien
mukaan. [16] Hän kerää sinne intialaisia, hankkii heille maita ja
taivuttaa heidät juhlalliseen köyhyyden lupaukseen. Hän itse ottaa
osakseen mitä orjallisimmat tehtävät. Vuosikausia kestää tämä hiljainen
kansa siellä vastarinnassaan hallitusta vastaan. Se on vetäytynyt
pois kaupungeista; maan teollisuuselämä onkin senvuoksi lamaantunut.
Se on uskonnollista lahkoilua, jota vastaan kaikkinainen väkivalta
murskautuu, kuten keisarillisen Rooman valtiomahti ensimmäisten
kristittyjen yhteistahtoa vastaan. Mutta hyvin harva kristitty olisi
anteeksiantamus- ja rakkausopissaan mennyt niin pitkälle, että
Gandhin tavoin olisi tullut uhattujen vainoojiensa avuksi. Joka kerta
kun Etelä-Afrikan valtiota uhkasivat ankarat vaarat, uhrasi Gandhi
intialaisten puolueettomuuden yleiselle hyödylle ja tarjosi heti
apuaan. V. 1899, buurisodan aikaan, hän muodosti intialaisen Punaisen
Ristin, jota kaksi kertaa päiväkäskyssä kiitettiin taisteluissa
osoitetun rohkeuden vuoksi. V. 1904 puhkesi rutto Johannesburgissa:
Gandhi järjesti sairaalan; v. 1906 alkuasukkaat Natalissa nousivat
kapinaan: Gandhi otti osaa sotaan paariosaston johtajana, ja Natalin
hallitus kiitti häntä siitä julkisesti.
Hänen ritarilliset palveluksensa eivät hillinneet muukalaisvihan
raivoa. Useat kerrat[17] heitettynä vankilaan — (kerrankin juuri
saatuaan julkiset kiitokset Natalin-sodan yhteydessä) — tuomittuna
tyrmään ja pakkotöihin, raivoisan kansanjoukon pieksämänä[18],
kerran heitettynä kuolemaan, Gandhi tunsi kaikki kärsimykset ja
kaikki nöyryytykset. Ei mikään horjuttanut hänen uskoaan. Se kasvoi
koettelemuksesta. V. 1908 hän kirjoitti vastaukseksi Etelä-Afrikan
väkivaltasuunnalle kuuluisan pikku kirjansa: _Hind Swarâj_ (Intian
homerulen), sankarillisen rakkauden evankeliumin.[19]
Taistelu kesti kaksikymmentä vuotta ja saavutti katkeruuden huipun
vuosina 1907—1914. Etelä-Afrikan hallitus oli äkillisesti julkaissut
uuden aasialaisia koskevan lain, huolimatta Englannin valistuneitten
piirien vastustuksesta. Silloin Gandhi järjesti »pois vastarinta»
-liikkeen koko sen laajuudessa. Syyskuussa v. 1906 Johannesburgissa
kokoontuneet intialaiset vannoivat juhlallisesti »Passiivisen
vastarinnan» valan. Kaikki aasialaiset, mitä heimoa, kastia, uskontoa
olivatkin, rikkaat sekä köyhät, liittyivät yhteiseen kieltäymykseen;
myöskin Afrikan kiinalaiset yhtyivät läheisesti intialaisiin. Heitä
vangittiin tuhansittain; kyllin suurten vankilain puutteessa heitä
suljettiin kaivoksiin. Mutta vankeus näytti heitä vain houkuttelevan.
Kenraali Smuts, joka heitä vainosi, nimitti heitä »omaatuntoaan
seuraaviksi lainrikkojiksi». Gandhi vangittiin kolme kertaa.[20] Oli
kuolleita ja marttyyrejä. Liike kasvoi. V. 1913 se levisi Transvaalista
Nataliin. Hirvittävät lakot, intohimoiset kokoukset, intialaisten
joukkomarssi läpi Transvaalin, kaikki ne kiihoittivat äärimmilleen
yleisen mielipiteen sekä Afrikassa että Aasiassa. Suuttumus voitti
Intian, ja varakuningas lordi Harding ryhtyi itse Madrasissa
julistamaan sovintoa.
_Suuren sielun_ kesyttämätön sitkeys ja lumous tekivät vaikutuksensa;
voima polvistui sankarillisen lempeyden edessä.[21] Hindujen asian
kaikkein kiihkein vastustaja, kenraali Smuts, joka v. 1909 julisti,
ettei hän koskaan pyyhkisi riidanalaisesta laista erästä hinduille
loukkaavaa kohtaa, tunnusti viisi vuotta myöhemmin olevansa onnellinen
saadessaan sen poistaa.[22]
Eräs valtakunnan komissioni teki vaikeutta Gandhille melkein kaikissa
kohdin. V. 1914 eräs säädös peruutti intialaisilta kolmen punnan
veron ja myönsi oleskeluvapauden Natalissa kaikille hinduille, jotka
halusivat jäädä sinne vapaiksi työmiehiksi. Kahdenkymmenen vuoden
uhrauksien jälkeen »Pois vastarinta» oli voittanut.
* * * * *
Gandhi palasi Intiaan nauttien johtajan arvovaltaa. Kansallisen
riippumattomuuden liike oli siellä ollut kasvamassa jo vuosisadan
alusta saakka. Kolmekymmentä vuotta sitä ennen eräät sivistyneet
englantilaiset A. O. Hume ja Sir William Wedderburn (vapaamielisiä
poliitikkoja) olivat perustaneet Intian Kansallis-Kongressin, jota
he kauan säilyttivät luonteeltaan lojaalisena, koettaen sovittaa
Intian etuja yhteen englantilaisten ylivallan kanssa. Japanin
Venäjästä saama voitto herätti Aasiassa rotuylpeyden tunteen, ja lordi
Curzonin yllytykset loukkasivat Intian isänmaanystäviä. Kongressin
keskuudessa muodostui äärimmäisyyspuolue, jonka taistelukiihko saavutti
vastakaikua maassa. Vanha perustuslaillinen puolue pysyi kuitenkin
maailmansotaan saakka J. K. Gokhalen vaikutuksesta rehellisesti
isänmaallisena, mutta samalla uskollisena Englannille; ja kansallinen
tunne, joka tästälähin elähdytti Intian edustajain kokousta, johti
heidät vaatimaan itsehallintoa (Svarâj), mistä käsitteeestä ei
ollut siihen saakka päästy yksimielisyyteen. Toiset mukautuivat
yhteistyöhön englantilaisten kanssa, toiset halusivat karkoittaa
Intiasta eurooppalaiset; toiset tahtoivat ottaa mallia Kanadasta ja
Etelä-Afrikasta, toiset Japanista. Gandhi antoi ratkaisunsa, mikä oli
vähemmän poliittinen kuin uskonnollinen ja pohjaltaan perinpohjaisempi
kuin mitkään muut (Hind Swarâj). Häneltä puuttui, mitä tulee sen
sovittamiseen käytännöllisiin tosiasioihin, ympäristönsä täsmällistä
tuntemista; sillä vaikkakin hänellä pitkänä oleskeluaikanansa
Etelä-Afrikassa oli ollut hyödyllistä kokemusta hindujen sielunelämästä
ja ahimsân vastustamattomasta aseesta, oli hän ollut kaksikymmentä
kolme vuotta kaukana maastaan. Hän malttoi mielensä ja tyytyi tekemään
huomioita.[23]
Hän oli vielä niin kaukana vallankumousajatuksesta valtakuntaa vastaan,
että hän maailmansodan puhjetessa v. 1914 lähti Englantiin siellä
värvätäkseen ambulanssijoukon. »Hän uskoi rehellisesti (kirjoitti
hän v. 1921) olevansa valtakunnan kansalainen.» Hän mainitsi sen v.
1920 monta kertaa kirjeissään _kaikille Intian englantilaisille_:
»Rakkaat ystävät, ei kukaan englantilainen ole enemmän kuin minä
pyrkinyt edistämään valtakunnan yhteyttä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden
julkisen toimintani aikana. Olen neljä kertaa asettanut elämäni vaaraan
Englannin takia. ... Vuoteen 1919 saakka olen puhunut yhteistyöstä
vilpittömällä vakaumuksella...»
Hän ei ollut ainoa. Koko Intia oli v. 1914 joutunut »oikeussodan»
ulkokullatun ihanteellisuuden lumoihin. Yllyttääkseen sitä apuun oli
Englannin hallitus välkytellyt sille suuria tulevaisuudenlupauksia.
Hartaasti toivottu homerule esitettiin yhtenä sellaisena. Elokuussa v.
1917 Intian asiain älykäs valtiosihteeri E.S. Montagu lupasi Intialle
vastuunalaisen hallituksen; Intian kanssa käytiin neuvotteluihin, ja
heinäkuussa v. 1918 varakuningas lordi Chelmsford allekirjoitti yhdessä
Montagun kanssa julkisen esityksen perustuslain parantamiseksi.
Entente-armeijain vaara oli suuri vuoden 1918 ensimmäisinä kuukausina.
Lloyd George oli huhtikuun 2 p:nä ulottanut asevelvolliskutsunnan
Intiaankin, ja sotakonferenssi, joka kokoontui Delhissä saman
kuun lopussa, julisti Intian riippumattomuuden olevan läheisen
ajankysymyksen. Intia vastasi lähettämällä sotajoukkoja, ja Gandhi
tarjosi vielä kerran Englannille lojaalista avustustaan. Intia varusti
sotaan 950.000 miestä; se teki äärettömiä aineellisia uhrauksia. Ja se
odotti luottamuksella uskollisuutensa palkitsemista.
Herääminen oli kauhea. Vuoden loppupuolella vaara oli ohi, mutta
unohdettu oli myöskin muisto tehdyistä palveluksista. Kun aselepo
oli päätetty, ei hallitus enää vaivautunut näyttelemään hyvän
kaitselmuksen osaa. Kaukana siitä, että olisi suonut uusia vapauksia
Intialle, se lakkautti entisetkin. Eräät uudet lait, »Rowlatt»-lait,
jotka esitettiin Delhin keisarillisessa lakiasäätävässä neuvottelussa
helmikuussa 1919, sisälsivät loukkaavaa epäluuloa tätä maata kohtaan,
joka oli juuri antanut niin monta uskollisuuden osoitusta. Ne
vakiinnuttivat Intian puolustuskin sodanaikaiset säädökset, palauttaen
salaisen poliisin, ennakkosensuurin, — kaikki nämä todellisen
piiritystilan hirmuvaltaiset toimenpiteet.
Petetty Intia hätkähti harmista. Kapina alkoi.[24] Gandhi järjesti sen.
Hän oli lujentanut asemansa edellisinä vuosina yhteiskunnallisilla
parannuksilla, pyrkien parantamaan etenkin maanviljelystyöläisten
olosuhteita. Ja kenenkään huomaamatta hän oli eräissä v. 1918
sattuneissa maanviljelysmellakoissa voitollisesti kokeillut hirveällä
aseellaan, jota hän pian tuli käyttämään kansallisissa taisteluissa:
tuolla intohimoisella »pois vastarinta»-opilla, joka oli hänestä
lähtöisin ja jota myöhemmin tarkastelemme hänen sille antamalla nimellä
_Satyâgraha_.
Mutta hän oli pysynyt vuoteen 1919 saakka ikäänkuin syrjässä
intialaisesta kansallisliikkeestä, jonka edistyneimmät jäsenet rouva
Annie Borantin v. 1916 yhdistäminä tunnustivat nyt johtajakseen suuren
intialaisen Lokamanya Bal Gangadhar Tilakin. Tämä oli harvinaisen
tarmokas mies, jossa yhdistyi sitkeäksi rautakimpuksi loistava järki,
teräksinen tahdon voima ja ylhäinen luonne; jolla oli laajemmat
aivot kuin Gandhilla ja vankemmasti vanhan aasialaisen sivistyksen
ravitsemat; tiedemies, matemaatikko, oppinut; mies, joka oli uhrannut
kaikki nerokkaat pyrkimykset isänmaansa palvelukseen ja oli Gandhin
tavoin vapaa kaikesta henkilökohtaisesta kunnianhimosta; joka odotti
vain asiansa voittoa vetäytyäkseen näyttämöltä ja ryhtyäkseen uudestaan
tieteelliseen työhönsä. Niin kauan kuin hän eli, pysyi hän Intian
tunnustettuna johtajana. Mitä olisi tapahtunutkaan elokuussa 1920,
ellei ennenaikainen kuolema olisi häntä kohdannut? Gandhi, joka taipui
hänen neronsa johdettavaksi, noudatti aivan toisenlaisia poliittisia
toimintatapoja, ja epäilemättä hän olisi säilyttänyt, jos Tilak olisi
elänyt, vain jonkinlaisen uskonnollisen johdon liikkeessä. Millainen
olisikaan ollut Intian kansojen innostus tämän kaksinkertaisen johdon
alla! Ei mikään olisi voinut sitä vastustaa, sillä Tilak oli toiminnan
mestari, kuten Gandhi sisäisten voimien hallitsija. Kohtalo oli
kuitenkin määrännyt toisin: ehkä vahingoksi Intialle ja Gandhille
itselleen. Vähemmistön, siveellisen valiojoukon johtajan osa olisi
paremmin vastannut hänen luonnettaan ja salaista mielitekoaan. Hän
olisi jättänyt Tilakille mielellään enemmistön johdon. Hänellä ei ole
koskaan ollut uskoa enemmistöön, kuten Tilakilla oli. Tämä toiminnan
matemaatikko uskoi massoihin. Hän oli synnynnäinen demokraatti. Hän
oli myöskin täydellä todella poliitikko eikä sellaisena välittänyt
uskonnon vaatimuksista. Hän sanoi: »politiikka ei ollut _sadhuja_
(pyhiä, hurskaita miehiä) varten». Tämä tiedemies olisi uhrannut,
niin hän itse väitti, yksinpä totuudenkin maansa vapauden hyväksi. Ja
tämä rehellinen kunnon mies, jonka elämä oli tahrattoman puhdas, ei
epäillyt sanoa, että politiikassa kaikki on luvallista. Voi ajatella,
että tällaisen luonteen ja Moskovan diktaattorin luonteen välillä
olisi ajatustenvaihto ollut mahdollinen. Mutta Gandhin ajatus on
siinä kohdassa muuttumaton.[25] Vaikkakin Tilakin ja Gandhin väliset
keskustelut todistivat heidän henkilökohtaisesti syvästi kunnioittavan
toisiaan, vahvistivat ne vain heidän menetelmiensä vastakkaisuuden, —
toisin sanoen, rehellisinä miehinä he kumpikin toiminnassaan seurasivat
tarkkaan ajatuksen viitoittamia teitä — heidän henkilöllisyyksiään
ohjaavien imperatiivien vastakkaisuuden. Gandhi lausuu Tilakille
suoraan, että velvoitettuna valitsemaan hän uhraisi mieluummin vapauden
kuin totuuden. Ja vaikka hänellä onkin uskonnollista rakkautta maataan
kohtaan, asettaa hän uskontonsa vielä korkeammalle kuin maansa.
»Olen avioliitossa Intian kanssa, olen sille velkaa kaiken. Minä uskon,
että sillä on kutsumuksensa. Ellei, olisi tämä minulle koettelemuksen
hetki, ja toivon, että sittenkin pysyisin horjumatonna. Minun
uskonnollani ei ole maantieteellisiä rajoja. Jos uskoni on elävä,
voittaa se rakkauteni Intiaankin.»[26]
Suuria sanoja, jotka antavat inhimillisen tarkoituksen taistelulle,
jota nyt käymme kuvaamaan: sillä ne tekevät Intian apostolista maailman
apostolin, kaikkien ihmisten kansalaistoverin.[27] Meidän kaikkien on
otettava osaa taisteluun, jonka Mahatma neljä vuotta sitten aloitti.
* * * * *
On pantava merkille, että hän yksinpä silloinkin, kun ottaa johtaakseen
taistelua Rowlatt-lakia vastaan, tekee sen »vieroittaakseen tämän
liikkeen pois väkivallan tieltä.»[28] Sillä kapina kuitenkin
kaikitenkin tulee ja sitä on ohjattava. Jotta voisi hyvin ymmärtää,
mitä nyt seuraa, on muistettava, että Gandhin ajatus toimii kahdessa
kerroksessa: alempana ovat hyvin vanhat uskonnolliset perustukset
ja niiden yläpuolella yhteiskunnallinen toiminta, jonka hän
rakentaa näille näkymättömille maanalaisille perustoille, sovittaen
sen todellisiin mahdollisuuksiin ja maansa toivomuksiin. Hän on
uskonnollinen luonnostaan, poliitikko välttämättömyyden pakosta. Sitä
mukaa kuin tapausten paino ja kansan muiden johtajien poistuminen
pakottavat häntä ottamaan tehtäväkseen laivan ohjaamisen myrskyssä,
vakiintuu hänen toimintansa poliittinen ja käytännöllinen luonne.
Mutta rakennuksen pääosana pysyy aina maan-alainen perustus: se
on laaja ja syvä ja tehty kantamaan aivan toisenlaista temppeliä
kuin pakosta hätäisesti kyhättyä; se yksin on pysyvä, kaikki muu on
väliaikaista ja määrätty siirryntävuosien käyttöön. On siis tärkeätä
tuntea tämä maanalainen kirkko, jossa Gandhin ajatus on saanut vankan
asuinsijansa. Sinne hän pakenee joka päivä saadakseen toimeensa uusia
voimia ylhäältä.
Gandhi uskoo hartaasti kansansa uskontoon, hindulaisuuteen;
mutta ei tiedemiehen tavoin kirjaimeen kiintyneenä; ei myöskään
arvostelukyvyttömänä uskonnollisena kiihkoilijana, jollainen sokeasti
hyväksyy kaikki vanhat traditiot. Hänen uskonnollaan on kaksinkertainen
valvonta: omatunto ja järki.
»Minä en tee uskonnosta itselleni epäjumalaa enkä salli mitään sen
nimeen pyhitettyä pahaa.[29] Minulla ei ole mitään halua vetää
yhtäkään olentoa mukaani, ellen voi vedota hänen järkeensä. Minä
hylkään vanhimpien _sâstrojen_ jumalallisuuden, elleivät ne vakuuta
järkeäni...»[30]
Toiselta puolen — ja tämä on pääkohta — hän ei tunnusta eikä tahdo
väittää hindulaisuuden olevan ainoa autuaaksitekevä uskonoppi.
»En usko Vedojen yksinomaiseen jumaluuteen. Uskon että Biblia, Koraani
ja Zend-Avesta ovat yhtä jumalaisesti innoitetut kuin Vedat...
Hinduismi ei ole lähetyssaarnaaja. Siinä on tilaa kaikkien maailman
profeettojen ihailulle... Se sanoo jokaiselle, että on ihailtava
Jumalaa uskonsa tai _Dharmansa_ mukaan; ja siten se elää rauhassa
kaikkien uskontojen kanssa.»[31]
Hän ei ole näkemättä erehdyksiä tai virheitä, jotka vuosisatain
kuluessa ovat tunkeutuneet hindulaisuuteen, ja hän ruoskii niitä. Mutta:
.... En voi ruveta enempää erittelemään tunnettani hindulaisuutta
kohtaan kuin rakkauttani omaan vaimoonikaan. Hän liikuttaa mieltäni
enemmän kuin kukaan muu nainen maailmassa. Ei siksi, että hän
olisi virheetön: uskallan sanoa hänellä olevan virheitä paljonkin
enemmän kuin mitä minä näen; mutta minulla on tunne siteen
katkaisemattomuudesta. Samaa voin sanoa hindulaisuudesta kaikkine
sen vikoineen ja rajoituksineen. Ei mikään minua hurmaa niin kuin
Gitân ja Râmâyanan musiikki, ne kaksi ainoata hindulaisuuden kirjaa,
jotka voin väittää tuntevani.... Minä tunnen todelliset viat, jotka
tahraavat suuria hindulaisia pyhättöjä; mutta minä rakastan niitä siitä
huolimatta... Niin täydellinen uudistaja kuin olenkin, en sentään
hylkää ainoatakaan hindulaisuuden olennaista ajatusta»[32]
Mitkä sitten ovat ne päätotuudet, joihin hän on kiintynyt? Hän
luettelee ne nimenomaan eräässä kirjoitelmassaan lokakuun 6 p:ltä 1921,
joka on hänen julkinen uskontunnustuksensa:
»1. Uskon Vedoihin, Upanišadeihin, Puranoihin ja kaikkeen, mikä
sisältyy käsitteeseen: hindujen pyhät kirjat, ja niinmuodoin uskon
Avatâreihin ja uudestisyntymiseen;
»2. Uskon _Varnâšrama Dharmaan_ (kastijärjestykseen),[33] mutta
ankarasti vedalaisessa mielessä, eikä nykyisessä, kansantajuisessa ja
karkeassa;
3, Uskon lehmän suojelevaan voimaan kansantajuista paljon laveammassa
mielessä;