Jumala sanoi käärmeelle: Minä panen vihan
sinun ja vaimon siemenen välille, vaimon
siemen on rikki polkeva sinun pääsi ja sinä
olet pistävä häntä kantapäähän.
(I Moos. kirja).
Lapsena oli ihminen taipuisa uskomaan raamatun kertomuksiin
kirjaimellisesti ja näkemään niissä historiallisia tapahtumia, joiden
todenperäisyyttä ei millään ehdolla saanut epäillä, koska se oli,
niinkuin sanottiin "Jumalan sanaa". Pidettiin suurena syntinä, jos ken
uskalsi viitatakin siihen mahdollisuuteen, että noilla kertomuksilla
voisi olla vertauskuvannollinen merkitys, ilman historiallista
sanatarkkaa pohjaa.
Mutta aikuiseksi tultua ilmenivät epäilykset — mieli ryhtyi
arvostelemaan, ja lohdullinen oli yllätys, kun huomasi kirkonkin
piirissä esiintyneen miehiä, jotka olivat asettuneet taisteluun
raamatun kirjaimellista tulkintaa vastaan.
Niinpä ensimäiset kristityt, niiden joukossa useat kirkkoisät, kuten
Klemens Aleksandrialainen ja Origenes, ovat jättäneet jälkeensä
kirjotuksia, joista käy selville, millä tavoin ensimäisten vuosisatojen
kristityt ajattelivat pyhien kirjojen ymmärtämisestä. Etenkin Origenes
on selvään lausunut, että on tehtävä tarkka ero raamattua tutkittaessa,
missä milloinkin on tarkotettu historiallista, missä eetillistä,
mystillistä tai salatieteellistä seikkaa, eli toisin sanoen: raamattu,
niinkuin kaikki muutkin pyhät kirjat, sisältää kolmenlaatuisia asioita:
historiallisia, siveysopillisia ja salatieteellisiä. Jää sitten
kunkin lukijan varaan omaksua sieltä se tieto, mihin hänellä löytyy
edellytyksiä. Usein on siinä hämärälle historialliselle taustalle
kummallisin värein maalattu mitä suurimpia salatieteellisiä totuuksia,
joilla on sitäpaitsi arvaamaton merkityksensä myöskin siveellisessä
suhteessa, niinkuin tiedolla ainakin.
Yksi semmoinen valtava kuvaus on kertomus syntiinlankeemuksesta.
Kirjaimellisesti tulkittuna ei sillä ole suurtakaan kantavuutta, —
tuskinpa kelpaisi se edes luettavaksi arvokkaan legendan piiriin,
vielä vähemmin sanallisesti uskottavaksi todellisena historiallisena
tapahtumana -— mutta salatietieteilijälle on sen merkitys arvaamaton.
On ohi aika — viimeiset vuosikymmenet ennen tätä nykyistä vuosisataamme
— jolloin kielteinen skeptillinen suunta oli siihen määrin valloilla,
että ei myönnetty raamatun syntiinlankeemus-kertomukselle minkäänlaista
sijaa ajattelevan ihmisen ajatus-piirissä, vaan hyljättiin kovin
lapsellisena muka ymmärtämättömien yksityisomaisuudeksi. Loppunut
varmaan on materialistisen ajan yö, koska uudelleen ryhdytään tutkimaan
noita vanhoja hämäriä allegorisia kuvauksia ja aletaan antaa niille
ennen aavistamatonta arvoa.
Mistä se on johtunut?
Siitä yksinkertaisesta syystä, että kokemuksen nojalla on huomattu
todeksi Origeneen huomautus pyhien kirjojen eri lukemistavoista. On
nähty kallisarvoisen jalokiven kimallus vanhan vertauskuvannollisen
vaipan alla — välähdys totuuksista, joilla on ollut oleellinen merkitys
ihmisen henkisessä kehityksessä.
Mutta onko mahdollista, kysynee joku, että
syntiinlankeemiskertomuksella ja etenkin sen dramaatisella
käärmekohtauksella, olisi jotakin historiallista pohjaa?
Vastaus on ehdottomasti kielteinen, jos pidetään kiinni nykyisistä
vallallaolevista historiallisista käsitteistä. Kirjaimellisessa
merkityksessä ei tiedetä mitään Edenin paratiisista eikä ajanjaksoista,
jolloin tuo ensimäinen ihminen Adam olisi elänyt. Raamatunkin
kertomuksista voidaan päinvastoin tehdä johtopäätöksiä, että Adam ja
Eva ei suinkaan ollutkaan maan ensimäinen ihmispari, koska Adamin
vanhimman pojan Kainin sanotaan muuttaneen Nodin maalle, siis asuttuun
seutuun, ja perustaneen siellä kaupungin, sekä perheytyneen. Vieläkin
enemmän luonnottomalle, melkeinpä lapselliselle, tuntuu se vanhojen
jumaluusoppineiden väite, että paratiisin historiallinen näytelmä olisi
tapahtunut niin myöhäisellä ajalla kuin 4,000 vuotta ennen meidän
ajanjaksomme alkua eli noin 6,000 vuotta sitten. Tuommoisiin tuloksiin
joudutaan kun kirjaimellisesti ilman avainta ryhdytään selittämään
salatieteellisiä kirjotuksia.
Kokemusperäiset historialliset tutkimukset, jotka perustuvat
muinaisaikuisten esineiden ja kirjotusten tutkimiseen, ovat jo
useilla tuhansilla vuosilla siirtäneet "Edenin" tapahtumat ajassa
taaksepäin ja vieläkin kauemmaksi ovat ehtineet luonnontieteitten
tutkijat: geologit ja orgaanisen kehitysopin tutkijat, kuten Darwin
ja Haeckel, jotka laskevat elimellisen kehityskulun ikää sadoissa
miljonissa vuosissa. Ja mikä on sitten näiden tutkimusten lopullinen
tulos? Se kummallinen totuus, että ihmiskunta kerran, elämänkehityksen
kaukaisessa lapsuudenajassa, on elänyt kuvannollisesti puhuen "Edenin"
paratiisissa, jolloin sen kehitys oli siihen määrin lapsen tilassa,
että se ei tiennyt erotusta hyvän ja pahan välillä, yhtävähän
kuin eläinkunta nykyisin. Ihmiskunnan korkein vaisto tuona aikana
esiintyi sen tunne-elämässä ja oli kehittynyt korkealle erikoisiksi
vietti-ilmauksiksi kuten eläimillä. Nämä vietit sitten vaistomaisesti,
ilman ajatuskykyä, määräsivät eläinihmisen elintehtävät.
Näin on havainnollinen tiede tälläkin tutkimusalalla vähitellen astunut
totuuksien piiriin, jotka ovat luettavat kuuluviksi salatieteen alaan —
niiden metafyysillisen luonteen takia.
Mitä näkee sitten salatieteilijä noilla pyhän kirjan hämärillä lehdillä?
Niistä avautuu tutkijan silmien eteen ihmeellinen tapahtumien
sarja, jossa punaisena lankana esiintyy suuren Elämän monipuolinen
kehityskulku. Ihmisen kehitys muodostaa vain yhden silmuksen
tuossa ketjussa, mikä alkaa Elämän hienoista henkisistä lähteistä
ja sitten tiivistyy fyysilliseksi ainemaailman karkeammissa
kerroksissa. Luomiskertomuksen päivät venyvät suunnattoman laajoiksi
kehityskausiksi, ja kertomuksen huippuna ilmenee ihminen, maaplanetan
kehittynein fyysillis-orgaaninen ilmiö. Raamatun luomiskertomus
lopetetaan merkilliseen syntiinlankeemuksen tapahtumaan, jolloin
ihminen karkotetaan ulos Edenin paratiisista. Hänen vastaisen
kehityksensä voittokulkua viittaa vain tuo kummallinen arvotuksen
tapainen lause: "vaimon siemen on kerran rikki polkeva käärmeen pään."
Mutta kuinka hämärä ja peitetty raamatun kertomus onkin, voidaan siitä
kumminkin saada selviä viittauksia, mihin salatieteelliseen aikaan
"syntiinlankeemus" tähtää. Kun kerrotaan vaimon luomisesta miehen
kylkiluusta vähää ennen lankeemusta — jonka jälkeen "Jumala teki heille
nahkavaatteet", niin on helppo ymmärtää, että kuvaus tarkottaa sitä
lemurisen aikakauden osaa, jolloin ihmiskunta vielä oli kaksineuvoinen
eli hermafrodiitti, josta se sitten itsetiedottomasti "unen" aikana
vähitellen jakautui kaksineuvoiseksi eli eri sukupuoliin. Toisin
sanoen, ihmiskunta silloin oli muodollisesti samalla kehitysasteella
kuin meidän päiviemme kaksineuvoiset eläimet.
Tämän kehityskauden sanovat kaikki salatieteilijät olleen noin
puolivälissä lemurista aikaa, ja sen ajan ulkonaiset olosuhteet
muodostavat täten taustan syntiinlankeemuksen draamalliselle
tapahtumalle, jota täydellä syyllä voidaan kutsua "järjen synnyksi".
Henkilöinä siinä esiintyy sukupuoliin jakautunut ihmismuodon
perustyyppi, esi-ihmiskunta, joka juuri oli muodoltaan noussut siksi
paljon senaikuista eläinkuntaa korkeammalle, että se odotti Jumalaa
"puhaltamaan häneen elävän hengen". Muut tekijät ovat hyvän ja pahan
tiedon puu ja käärme.
Järjen valon ensimäinen välähdys näkyi olleen suoranainen seuraus
itse syntiinlankeemuksesta, sillä silloin ihminen ensi kerran ymmärsi
erotuksen hyvän ja pahan välillä, jonka jälkeen Jumala "lähetti hänet
ulos paratiisista" nahkavaatteissa s.o. fyysillisesti tiivistyneempänä.
"Käärme", järjen tuoja, syntiinlankeemusnäytelmässä on siksi
hämärä käsite, että on tarpeen luoda silmäys salatieteelliseen
käärme-mysterioon.
Pienestä pitäen on kirkko meille opettanut, että tämä paratiisin käärme
oli ja on edelleenkin pimeyden valtojen pääruhtinas, langennut enkeli
Lucifer (joka merkitsee "valon tuoja"). Tämä Lucifer sitten jollakin
ihmeellisellä viekkaudella pimitti Jumalan kaikkitietäväisyyden siihen
määrin, että sai tilaisuuden hiipiä Edenin paratiisiin ja onnistui
siellä viekottelemaan ihmisen lankeemukseen Jumalan tietämättä.
Jos lapsellinen, mutta uskollinen, kirkon jäsen uskalsi vähääkään
omintakeisesti ajatella ja kysyä kirkon jumaluusoppineilta, mikä
oli sitten se synti, johon ihminen syntiinlankeemuksessa lankesi,
niin vastattiin tyyneellä varmuudella: tottelemattomuus tietysti,
koska kerran Jumala oli kieltänyt maistamasta hyvän ja pahan tiedon
puusta. Mutta miksi Jumala oli kieltänyt ihmistä saamasta tietoa
hyvästä ja pahasta? Uskaltaisiko joku ehkä väittää, että Jumalan
tarkotus oli ollut kasvattaa ihmisestä jonkinmoinen koneellinen olio,
joka sokeasti, ilman vähintäkään itsetietoista toimintakykyä, olisi
kyennyt olemaan Jumalan aseena taistelussa Jumalasta langenneita
pimeyden valtoja vastaan? Vai tahdotaanko uskotella, että Jumala
tahtoi panna ihmisen koetukselle, muka nähdäkseen, josko se kykenisi
kestämään pahan hurmaavaa viekotuskykyä. Mistä arvosta olisikaan noiden
otaksumien ohella Jumalan kaikkitietäväisyys ja hyvätahto? Tuommoiset
sofistiset viisastelut ovat kai jonakin aikana olleet tarpeen tukemaan
kirkollisten jumaluusoppineiden maallista valtaa, tai ehkäpä niillä on
ollut merkityksensä estämässä harhaan johdettuja ihmisiä joutumasta
epätoivon kamalaan kuiluun, kun kirkolla ei ollut parempaakaan tietoa
jaettavana noille ihmisille niin tärkeistä henkisistä kysymyksistä.
Toisaalta varma tosiasia on myöskin, että moni, estyäkseen epätoivosta,
on jättänyt kokonaan harkitsematta nuo pulmalliset asiat, poistunut
kirkon helmasta ja — mikä vielä surullisempaa — hyljännyt nuo vanhat
pyhät kirjat muka epäluotettavina ja siten jäänyt vaille parhainta
tietoa, mikä julkisesti on saatavissa ihmisen henkisestä kehityksestä.
Siksipä niin hyvin kirkkojen, jotka ovat edustamassa henkisen elämän
vaalintaa ihmisten keskuudessa, kuin myöskin kaikkien henkisiä asioita
harrastavien ihmisten pitäisi tervehtiä ilolla kaikkea valoa, joka
voipi tuoda selvityksiä noihin hämäriin pyhien kirjojen opetuksiin
eikä ryhtyä sotaan uusia aatteita vastaan, ennenkuin ovat vakavasti ja
puolueettomasti arvostelleet, mistä arvosta ne ovat sekä järjen että
korkeimman siveellisyyden mittapuun vaatimuksiin nähden.
Kuten mainituista viittauksista näkyy, ei salatieteellinen tutkimus
hyväksy kirkon selitystä valon eli järjen tuojasta, Luciferista
personallisena langenneena enkelinä, ja ehdottomasti kielteiselle
kannalle asettuvat kaikki salatieteilijät kirkon selityksiin
"käärmeestä" pahan iankaikkisena pääruhtinaana.
Jo se seikka, että salatiede ei tunne ehdotonta, absolutista pahaa,
tekee mahdottomaksi olettamuksen, että pahalla voisi olla mitään
"pääruhtinasta" jumaluuden rinnalla. Taas suhteelliselle, relativiselle
pahalle on heidän mielestään käärme sopimaton vertauskuva, koska
sitä ammoisista ajoista on käytetty merkitsemään ikuisuutta, milloin
ehdottomassa, milloin taas ihmistajunnalle rajotetussa muodossa.
H.P. Blavatsky, aikamme suurin salatieteilijä, kirjottaa teoksessaan
"Secret Doctrine" (suomennettu nimellä Salainen Oppi) käärmeestä,
— alkaen toistamalla Da Chateaubriandin lauseen: "helvetissä
raivottaret käyttävät sinua ruoskanaan, taivaassa Ikuisuus ottaa sinut
vertauskuvakseen" — seuraavasti:
"Ofitit eli käärmeenpalvelijat väittävät, että on monenlaisia
haltijoita Jumalan ja ihmisen välillä: että niiden keskinäisen
arvoaseman määrää se valomäärä, mikä kullekin on suotu; ja väittävät,
että käärmettä on alituisesti kutsuttava avuksi ja sitä kiitettävä
sen ihmiskunnalle tekemistä erinomaisista palveluksista. Sehän näet
opetti Adamille, että hän, jos söisi hyvän ja pahan tiedon puusta,
voisi suunnattomasti kohottaa olemustaan näin saavuttamallaan opilla ja
viisaudella. Tämän he ilmoittivat syyksi ulospäin maailmalle.
"Helppo on nähdä mistä on johtunut ensimäinen käsitys siitä, että
käärmeen luonto on kaksinainen, Januksen kaltainen, — hyvä tai paha.
Tämä vertauskuva on mitä vanhin, koska matelijat esiintyvät ennen
lintuja ja linnut ennen nisäkkäitä. Siitä syystä syntyi villikansoissa
se usko, että heidän esi-isäinsä sielut muka elävät käärmeen muodossa;
siitä syystä myös yleisesti yhdistettiin käärme ja puu. Lukemattomia
taruja on sen edustamista eri merkityksistä, mutta koska useimmat
näistä ovat allegorisia, ovat ne nyt siirtyneet samaan luokkaan kuin
ne sadut, joiden pohjana on tietämättömyys ja musta taikausko. Niin
esim. kun Philostratus kertoo, että Indian ja Arabian alkuasukkaat
söivät käärmeen sydäntä ja maksaa, oppiakseen kaikkien eläinten kieltä,
hän varmaankaan ei tarkottanut, että sanansa olisivat käsitettävät
kirjaimellisesti.
"Niinkuin edempänä tulemme näkemään, annettiin käärmeen ja lohikäärmeen
nimi muinaisaikojen Viisaille, vihityille Adepteille. Heidän
viisauttansa ja oppiansa söivät ja sulattivat heidän seuraajansa, ja
siitä johtui tuo allegoria. Kun kerrotaan, että skandinaavilainen
Sigurd paistoi ja söi tappamansa lohikäärmeen Fafnerin sydämen ja tuli
siitä viisaammaksi kaikkia muita ihmisiä, merkitsee tämä samaa...
"Epiphanius laskee ilmoille erään gnostikkojen salaisuuden,
koettaessaan toteen näyttää heidän 'vääräoppisuuttaan' kun hän sanoo:
"Gnostilaisilla ofiteilla oli syy käärmettä kunnioittaakseen; _Se näet
opetti ensimäisille ihmisille mysteriot_. (Adv. Hæres.) Hindulaisten
ja tibetiläisten Naagat olivat inhimillisiä Naagoja (käärmeitä) eikä
matelijoita. Sitäpaitsi on käärme aina ollut yhä uudistuvan eli
jaksottaisen nuortumisen, Ajan ja Kuolemattomuuden tyyppi."
Toinen kuolemattomuuden vertauskuva, jota käytetään niinhyvin
raamatussa, juutalaisten ja kristittyjen pyhässä kirjassa, kuin myöskin
n.k. pakanakansojen pyhissä kirjoissa, on puu. Se on niin sanoaksemme
kuolemattoman aineen symboli. Edenin puutarhan keskellä kasvoi
Elämän puu, ja joka sen hedelmää maistoi, s.o. oppi tuntemaan aineen
perusolemuksen, tuli sen kautta kuolemattomaksi. Tästä symbolista
kirjotetaan Salaisessa Opissa seuraavasti:
"Siitä asti kuin puuta ja käärmettä ensiksi alettiin käyttää yhteisesti
Kuolemattoman Olemassaolon merkkinä, olivat ne totisesti jumalallisia
kuvia. Puu oli ylösalaisin ja sen juuret syntyvät taivaassa ja
kasvoivat Kaikkiolon Juurettomasta Juuresta. Sen runko kasvoi ja
kehittyi; kulkien yli Pleerooman tasojen se levitti sinne tänne tuuheat
oksansa, ensiksi vastaeristyneen aineen tasolle ja sitten alaspäin,
kunnes ne koskettivat maista tasoa. Niinpä sanotaan Bhagavadgiitassa,
että Ashvatta, elämän ja olemassaolon puu, jonka hävittäminen yksin
viepi kuolemattomuuteen, kasvaa juuret ylhäällä ja oksat alhaalla.
Juuret edustavat Korkeinta olemusta eli Ensimäistä syytä, Logosta,
mutta ihmisen on mentävä niiden juurten taakse _yhdistyäkseen
Krishnaan_, joka Arjunan sanojen mukaan on suurempi Brahmania ja
Ensimäistä Syytä... häviämätön olevainen ja se, mikä on näidenkin
takana — — —
"Vasta silloin kun tämän puun oksat ovat kosketelleet Edenin puutarhan
maallista mutaa meidän aikamme adamilaisessa rodussa, tahrautui se
tästä kosketuksesta ja kadotti alkuperäisen puhtautensa, ja silloin
Ikuisuuden käärme, taivaassa syntynyt Logos, turmeltui. Vanhoina
aikoina, jolloin jumalalliset hallitsijat vielä olivat maan päällä,
pidettiin tuota niin pelättyä matelijaa sinä ensimäisenä valon säteenä,
joka oli loistanut Jumalallisen Salaisuuden syvyydestä. Moninaisiin
muotoihin se puettiin ja lukuisia luonnon vertauskuvia käytettiin sitä
merkitsemään, sen kulkiessa läpi aioonisten aikojen — sen Äärettömästä
Ajasta (Kaalasta) lähdettyä ja langettua aikaan ja paikallisuuteen,
mitkä ovat aatteilusta kehittyneet...
"Käärme tuli pahan ja Perkeleen tyypiksi ja symboliksi vasta
keskiajalla. Vanhemmilla kristityillä, samoin kuin ofitilaisilla
gnostikoilla oli kaksinainen Logoksensa: hyvä ja paha käärme,
Agathodaimon ja Kakodaimon. Tämän todistavat Markuksen, Valentinuksen
ja monien muiden kirjotukset ja varsinkin Pistis Sophia, joka varmasti
on kristinuskon ensimäisiltä vuosisadoilta."
Ylläolevista otteista voidaan saada ääriviivat vanhojen kansojen
ja salatieteilijöiden käsityksille käärmeestä. He käsittivät sitä
sekä kosmillisena, maailmankaikkeudellisena että mikrokosmillisena,
ihmiseen kuuluvana, vertauskuvana. Kosmillisesti se merkitsi sekä
tuntematonta jumaluutta että henkisyyttä yleensä kaikkialla maailmassa,
ja mikrokosmillisesti: ihmisessä löytyvää jumaluutta, joka joissakin
ihmisissä voi esiintyä niin täydellisenä, että näille ihmisille
annettiin nimeksi Naga eli käärme. Ihmisen kolminaismaailmassa:
toiminta-, tunne- ja ajatusmaailmassa vastasi tätä käärmesymbolin
edustamaa henkisyyttä: järki, tajuavan ihmisen jumalallisin ominaisuus.
Lemurian aikuiselta ihmiseltä puuttui järki. Ihminen, "maan tomusta"
rakennettu, oli muotoonsa nähden jo sen tarpeessa, jonka vuoksi
häneen, — raamatun puhetapaa käyttäen — puhallettiin "elävä henki",
s.o. hänelle annettiin järjen valo. Kristus kuvaa tätä tapahtumaa
kaukonäkijän sanamuodolla: "minä näin saatanan taivaasta putoavan alas
niinkuin salaman" (Luk. 10:18).
Jotta tämä tulisi selvemmäksi, on seurattava salatieteellistä
ajatussuuntaa yhä väljemmille väylille, ulkopuolelle maapalloamme,
maailman yleiseen kehitykseen. Silloin kysymyksessä olevan tapahtuman
kuvaus saa täydellisemmän valaistuksen.
On luovuttava siitä keskiaikaisesta käsityksestä, että maailmanavaruus
olisi jonkun personallisen Jumalan luoma, joka avaruuden keskipisteeksi
olisi asettanut tämän meidän maamme, ja että auringot, kuut ja tähdet
olisivat olemassa vain sen hyödyn takia, minkä ne aikaansaavat tämän
maan pinnalla asuvalle ihmiskunnalle. On uskottava tieteilijöiden
kertomuksiin avaruuden äärettömistä ihmemaailmoista, miljonista
auringoista, jotka suurempina kuin meidän aurinkomme elähyttävät
avaruuden pienempiä kappaleita, planettoja. Johdonmukaisuuden lain
nojalla täytyy näillä löytyä luomakuntia, joista useat todennäköisesti
ovat meidän orgaanista maailmaamme korkeammalla. Luonnollisin on tämä
otaksuma ainakin niiden taivaankappaleiden suhteen, jotka meidän
aurinkokunnassamme, meidän aurinkoomme nähden, ovat suotuisammissa
olosuhteissa kuin maapallomme, ja tieteilijät eivät näekään mitään
luonnotonta siinä otaksumassa, että esim. planetta Venuksella löytyisi
ihmiskunta, joka on kehityksessä paljon edellä maapallon ihmiskuntaa.
Tätä samaa väittävät salatieteilijät. Ihmiskehitys kuuluu kyllä
maaplanetalle ja sen tarkotuksena on saavuttaa täydellinen, kirkastettu
ihminen, "Kristuksen täyden mitan jälkeen", jota astetta ihmiskunta
hitaasti mutta varmasti lähestyy. Mutta miljonia vuosia ajassa
taaksepäin, mainitun lemurisen aikakauden keskivaiheilla, tarvitsi
lapsi-ihmiskunta apua ja opastusta ulkoapäin. Silloin toisista
kehitysketjuista, sanottakoon Venuksesta, tuli maan päälle korkealle
kehittyneitä olentoja, jotka sitten jäivät ihmisten opettajiksi, kunnes
ihmiskunta omasta kohdastaan synnyttäisi opettajansa. Nämä suuret
opettajat ovat kansojen tarustoissa saaneet nimekseen "käärme" ja
"viisauden lohikäärme".
Tämä suurenmoinen tapahtuma on ensimäinen kohtaus
syntiinlankeemus-näytelmässä. Ihmiselämän näyttämölle astui suuria
henkiolentoja, viisauden lohikäärmeitä, joiden tehtävänä oli opettaa
ihmistä käyttämään vasta sarastavaa järjen valoa.
Samoihin aikoihin kuin nämä "käärmeet" tulivat ihmisten keskuuteen, oli
näet maan ihmisten kehitys saanut melkoisen sysäyksen ylöspäin. Likinnä
maata olevalla kehitysketjulla — kuuketjulla — oli näet kehittynyt
järkiolentoja, jotka taas olivat vailla astralista, eetteristä ja
fyysillistä työasetta. Kun maan ihmiskunnassa oli tarjolla heille
tuo heidän kehitysastettaan vastaava ja kaivattu käyttöväline, niin
astuivat he silloin näiden maisten olioiden henkisiksi minuuksiksi —
jolloin ihmisen mielessä ensikerran välähti järjellinen ajatus.
Se oli näytelmän toinen kohtaus.
Vähitellen, pitkien ajanjaksojen aikana, johtivat sitten opettajat eli
käärmeet esi-ihmiskunnan kehitystä, johtaen sen vihdoin sille asteelle,
että oli mahdollista yhä enemmän antaa ihmisen itsetietoisesti syödä
hyvän ja pahan tiedon puusta, s.o. paljastaa hänen yksilöllinen
järkeilynsä eli individualitetinsa, Tätä kehityksen kolmatta
suurenmoista aikakautta tarkottaa Jeesuksen lauselma "saatanasta, joka
salaman tavoin tuli taivaasta alas", koska se tapaus vielä nytkin
salatieteilljäin silmälle näkyy salaman tapaisessa valokehyksessä.
Vasta näin yksilöityneen ihmisen kanssa voi hänen sisäinen Jumalansa
keskustella — huutaa hänelle: "Adam missä olet" ja tehdä hänet
edesvastuulliseksi toiminnastaan.
Tämä järjen lisäys kuvasti ihmiselle ilmenneen elämän ihanana
puuna, jonka hedelmät olivat todella "kauniit nähdä ja hyvät
syödä" ja hän ymmärsi, että ainoastaan syömällä sen hedelmää, s.o.
käyttämällä ainetta hänelle kerran onnistuisi oppia tuntemaan
sen ominaisuudet. Ja kerran aineen maljasta maistettuaan, syntyi
ihmisessä himo saada tyhjentää se pohjaan saakka. Näin sitoo hän
aikakausiksi itsensä ilmenneeseen maailmaan ja ulkonee Edenin
taivasmaailmasta. Tämä elämänhalu "Tanha" se on, joka sitten
"Cherubimina" vartioitsee tulevaisuuden taivasmaailman häämöittävää
ovea ja järjen kaksiteräisellä miekalla ehkäisee ihmistä enää astumasta
takaisin siihen eläimelliseen Edeniin, jossa hän eli varhaisemmalla
lapsi-asteellaan.
Syntiinlankeemisen kosmillisen kuvan täydentämiseksi mainittakoon
sivumennen, että todellakin syttyi "viha" vaimon ja käärmeen siemenen
välille.
Vaimon siemen salatieteellisessä ajattelussa kuvaa nimittäin vieläkin
korkeampaa tajunnantasoa kuin järki, nimittäin itsetietoisen rakkauden
buddhista tasoa, jolle eristäytyminen on vaarallisin pahe.
Kun nuori ihmiskunta kulki oman järkensä teitä, hyljäten käärmeiden
opettaman viisauden polun, oli siitä seuraus, että heidän kehityksensä
päättyi mitä vaarallisimpiin tuloksiin. Eristäytyneinä korkeasta
johdostaan, neljännen eli atlantilaisen rodun ihmiset käyttivät
järkensä apua löytääkseen itsekkäälle himoluonnolle mitä julkeimmat
tyydytyskeinot. Silloin "käärmeen pisto" osui heille kantapäähän
ankaran karmillisen rangaistuksen, "vedenpaisumuksen" muodossa, joka
tuhosi silloisen ihmiskunnan melkein sukupuuttoon. Saman "piston"
karmillinen seuraus on myöskin, että nykyinen ihmiskuntamme,
atlantilaisen rodun lapsi, on vielä eristäytymisen myrkyttämä
ja maistaa sen katkeria hedelmiä sekä menneisyydestään että
nykyisyydestään.
Tällä kosmillisella kuvalla on myöskin vastaavaisuutensa
mikrokosmoksessa eli ihmisessä. Valo, joka "taivaasta salaman tavoin"
laskeutui maan päälle ihmisten sydämiin, koettaa valaista ihmiselle
eroa hyvän ja pahan välillä, ihmisen alinomaa syödessä hyvän ja
pahan tiedon puusta jokapäiväisessä elämässään. Järki ihmisessä on
Viisauden käärmeiden liehtoma tuli, ja hänen kallein omaisuutensa.
Jota korkeammalle järjen liekki ihmisessä kohoaa, sitä suurempia
mahdollisuuksia hänelle ilmaantuu erottaa hyvää ja pahaa — ei
ainoastaan personallisen hyödyn mukaan vaan niiden mahdollisimman
henkisessä, yleisessä merkityksessä. Joskin hän aluksi personallisia
etujansa silmällä pitäen eristetyn minuuden hyväksi seuloo pois
"pahan", niin tulos seulonnasta on kumminkin vain suhteellinen
"hyvä". Kun ihminen sitten elämän pitkässä koulussa oppii näkemään
personallisuuden, epäoleellisuuden, niin kohoutuvat hyve-käsitteetkin
aina korkeammalle ja korkeammalle, kunnes ne vihdoin häipyvät
Suuren Elämän abstraktisiin piireihin, aatemaailmaakin korkeimmille
tasoille. Hetkisen aikaa tuntuu silloin ihmisestä kuin olisi koko
hänen olemassaolonsa uhattu — kuin sammuisi hänen järkensäkin liekki.
Silloin on hetki lyönyt, jolloin buddhinen intuitioni, "vaimon siemen",
ihmisessä "tallaa rikki käärmeen pään", s.o. alistaa järjen toiminnan
buddhisen tason tajunnan alaiseksi. Uusi työase, jolle tieteellinen
maailma on antanut nimeksi intuitioni, alkaa silloin itsetietoisesti
toimia ihmisessä ja hän huomaa, että sen käyttö avaa hänelle taas uudet
maailmat, samoin kuin järjen valo avasi hänelle aatteiden maailman.
Ennenkuin vaimon siemen rikki polkee käärmeen pään, sanotaan: on käärme
pistävä sitä kantapäähän. Merkityksensä on tälläkin lauseella. Se
viittaa siihen tosiasiaan, että luonto ei tee turhaa työtä. Sillä mitä
hyötyä olisi ollut, jos luonto, kehitettyään järjen sen korkeimpaan
huippuunsa, olisi sitten sen kokonaan kuolettanut? Olisihan silloin
yhdellä iskulla tyhjäksi tehty koko tähänastisen kehityksen saavutus.
Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Ei järjen syttyessä kuoletettu
himoluontoa, vaan se jää järjen hallinnon alaiseksi, samalla kun
himoluonnon kautta valtavia ainesjoukkoja virtaili järjen mahtavan
työpajan jalostettavaksi. Sama suhde on myös järjen ja intuitionin
välillä, järki ei kykene Khristosmaailman eli buddhisen tason
työaseeksi, yhtävähän kuin tunne eli emotioni kelpaa ajatustasolle,
mutta järjellä on ääretön tehtävänsä, olla välittäjänä havahtuneelle
intuitiviselle kyvylle. Täytyy löytyä yhdysside inhimillisten eri
tajuntatasojen välillä. Siten ainoastaan on mahdollista tuoda
päivätajuntaan ne kokemukset ja havainnot, jotka ihminen on tehnyt
noissa korkeammissa henkisissä piireissä. Tätä yhteyttä näiden
korkeampien kykyjen välillä kuvaa allegorinen kertomus käärmeen
pistosta vaimon siemenen kantapäähän, jolloin rakkauden ja viisauden
neste käärmeen myrkyn tavoin läpäisee ihmisen olemuksen ja korkeamman
maailman tieto siten saa vuotaa hänen kauttansa ihmisveljien keskuuteen.
Itsekkäisyydestä vapautunut puhdas järki on ihmisen yhdysside siihen
maailmaan, missä Kristuksen herrauden piirissä asustavat Viisauden
vihityt Nagat eli Käärmeet. Ja kun viimeinen itsekkyyden hitunen
haihtui pois ihmistajunnasta, niin lakkasi hän himoitsemasta hyvän ja
pahan tiedon hedelmää. Tanhojen — Cherubimin — varjo katosi silloin
paratiisin portilta, ja auenneet taivaat paljastivat onnellisen
ihmislapsen silmien eteen Elämän puun — jonka hedelmän mehua hänen nyt
sallittiin maistaa.