Aina siitä ajasta saakka, jolloin ihmisjärki alkoi esiintyä siksi
toimintakykyisenä, että se saattoi luoda yksilöityneen, näennäisesti
itsenäisen olion maailmankaikkeudessa, kuihtui sielun silmä, jolla
ihminen lapsuusaikanansa näki elämänsä kuolemattomuuden ja sen
identisyyden kaikkeuden elämän kanssa. Sen näön häviämisen mukana
himmeni ihmiseltä hetkeksi myös hänen elämänsä päämaali ja hän jäi
ikäänkuin pimeään yöhön, missä hänen oli järjellänsä etsittävä valo,
joka selvittäisi hänelle ihmiselämän alun ja lopun, sen tarkotuksen
maailmankaikkeudessa. Siksipä ei meidänkään päivinämme ole lakannut
huuto, joka on kaikunut kautta aikojen: "mistä olemme tulleet, keitä
olemme, ja mihin matkaamme?" Ja vaikka huuto onkin satojen tuhansien
ehkä miljonien vuosien aikoina väreillyt ihmisten huulilla ja useita
vastauksia on koetettu tuolle polttavalle kysymykselle antaa, niin
ei ole voitu keksiä ainuttakaan, joka olisi ehdottomasti tyydyttänyt
kaikkia.
Meidän aikanamme voidaan nuo vastaukset jakaa kolmeen, kolmesta eri
tutkimus-suunnasta lähteneeseen ryhmään: materialististen epäilijöiden,
kirkollisten ja salatieteilijöiden. Epäilijät eivät tahdo nähdä
silmänkantamaa kauemmaksi — kun silmä on sammunut, niin on kaikki
lopussa, sanovat he. Kirkollisen katsantokannan mukaan alkaa ihmiselämä
äidin kohdussa, jolloin Jumala luo ihmisen ikuiseksi olennoksi
tulevaisuuteen nähden. Salatieteilijät taas väittävät, että ihminen
on ikuinen olento niinhyvin menneisyyteensä kuin tulevaisuuteensakin
nähden ja maaelämä muodostaa vain tuon katkeamattoman elämän yhden
kehitysjakson.
Epäilijöiden kanta on helposti ymmärrettävissä. Useinkin ovat he
hyvin rehellisiä ihmisiä, jotka kylläkin ostaisivat totuuden melkein
mistä hinnasta tahansa, jos vaan totuuden todistelu täyttäisi
heidän vaatimansa ehdot. Elämän kuolemattomuus on todistettava
heille silminnähtävällä ja kouraantuntuvalla tavalla, eli toisin
sanoen fyysillisillä aisteilla tajuttavilla keinoilla. Mutta elämän
lakisiteisyys ei ole asettunut tottelemaan heidän määräämiänsä
vaatimuksia. Päinvastoin osottaa Elämä epäilijälle lakiensa
loukkaamattomuuden ja samalla tien, kuinka hänelle on mahdollista
niiden lakien sisällä oppia tuntemaan elämänsä salaisuuksia. Eihän
valokuvaajakaan voi esiintuoda ottamaansa kuvaa päivän valossa vaan
tarvitsee sitä varten pimeän huoneen, jossa jotkut kuvaukselle
haitalliset valonsäteet ovat ehkäistyt; samoin vaatii henkisen ihmisen
olemassaolon todistelu aivan erikoiset edellytykset. Ja niinkauankuin
ei olla halukkaita totuuden ilmisaamiseksi hyväksymään ja käyttämään
kaikkia tarjolla olevia keinoja, ei ole syytä odottaa, että totuutta
verhoava peite saataisiin täysin poistetuksi. Yhä laajempaa totuuden
näkemystä varten tarvitaan ehdottomasti ennakkoluuloton mieli, mikä ei
kammoksu ottaa käteensä työasetta, joka uutuutensa takia ensin näyttää
oudolta, vaan tarttuu siihen rohkeasti, voidakseen vihdoin tottuneella
käytöllä huomata, mihin se kykenee ja millaisia saavutuksia sillä on
voitettavissa.
Niinpä ovat psyykilliset kokeilut tiedemiesten käsissä johtaneet aivan
erikoisiin tuloksiin ihmisen kuolemattomuus-kysymyksen ratkaisussa. Ei
siinä kylliksi, että olisi keksitty ihmisen näkymättömät ruumiit eli
ainakin useita niistä, vaan on myöskin saatu selville johonkin määrin
näiden ruumiiden merkitys, kuinka fyysillinen tunto on toiselle niistä
ominainen ja tunne eli sieluelämän ilmiöt toiselle, ja vielä kuinka
ajatuskin vaatii itselleen erityisen "aineellisen" käyttövälineensä.
Mutta vieläkin syvemmälle on kokeellisen tieteen onnistunut tunkeutua.
Tuntuu uskomattomalta — mutta on epäämätön totuus — että ihmiskokeilu
on voinut muuttaa ihmisessä asuvan personallisuuden aivan toiseksi,
eli toisin sanoen näyttää todeksi sen ihmeellisen seikan, että samoin
kuin ihmisen eri ruumilla on määrätyt vitaliset tehtävänsä erilaisia
elonilmauksia varten, niin personallisuuskin on vain suurempi
käyttövälineiden kollektivinen kokoelma, mutkikkaampi koneisto, jota
ihminen eli jokin henkinen minuus käyttää tarpeidensa mukaan.
Tällä saavutuksella on tiede astunut mahtavan askeleen eteenpäin
lähentyäkseen niitä väitteitä, joita salatieteilijät kannattavat
ihmisestä, nim. että hän monen syntymän kautta vähitellen kohoutuu
alemmalta asteelta ylemmäksi inhimillistä täydellisyyttä kohden,
käyttäen todellakin vain eri personallisuuksia välikappaleinaan.
Niistä laajoista tutkimuksista, joita on julkaistu psyykillisen
seuran aikakauskirjassa 'Proceedings' toistan erään otteen, jonka
maailmankuulu kirjailija Maurice Maeterlink on teoksessaan "Kuolema"
tuonut esille seuraavasti:
"Tyydyn vaan lyhyesti mainitsemaan tulokset muutamista hyvin
hämmästyttävistä kokeista, jotka on tehnyt eversti Rochas.
"Olkoon heti alussa pantu huomio siihen, että eversti Rochas on
oppinut, joka tieteellisellä tarkkuudella ja kaiken epäilyksen
yläpuolella olevalla rehellisyydellä on tutkinut objektivista totuutta.
Nukuttamalla erikoisesti tarkotukseen sopivia henkilöitä magnetismia
sivelyillä, saa hän nukutetun kertomaan koko menneen elämänsä. Siten
viedään henkilö vähitellen takaisin nuoruuteensa ja aivan aikaisimpaan
lapsuutensa aikaan. Kussakin näistä hypnotisista tiloista esiintyy
tuossa henkilössä se tajunta-aste, se luonteen ja mielen tila,
mikä hänellä oli kysymyksessä olevalla kehitysasteella. Hän elää
uudelleen niiden aikojen tapahtumat iloineen ja suruineen. Jos hän
oli sairastellut, niin kävi hän läpi sairausajan ja tervehtymisajan
täydelliseen parantumiseen saakka. Jos oli esim. kysymyksessä
vaimo, joka oli ollut äitinä, niin sai hän uudelleen kokea äitiyden
tyypilliset erikoisuudet, vieläpä synnytyksen ahdistuksen ja tuskan.
Kun henkilö vietiin takaisin aikaan, jolloin hän opetteli kirjottamaan,
niin kirjotti hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voitiin verrata
hänen kouluaikaiseen kirjotukseensa silloisten kouluvihkojen mukaan."
Tämäkin on jo kovin ihmeellistä, mutta — kuten eversti Rochas sanoo
— tässä on kumminkin asteltu lujalla maaperällä; on tehty havaintoja
vaikeasti selitettävästä fysiologisesta ilmiöstä, jota usean kokeilun
ja tarkistelun nojalla voidaan pitää varmana. Mutta joudumme vähitellen
alalle, missä yhä suuremmat arvotukset meitä yllättävät.
"Asian selvittämiseksi otettakoon yksinkertaisin koe tarkastuksen
alaiseksi. Koehenkilönä on 18-vuotias tyttö nimeltä Josephine,
joka asuu Voiron Iseressä. Magnetisten sivelyjen kautta on hänen
tajuntansa siirretty pienen sylilapsen tilaan. Sivelyjä jatketaan ja
tarina etenee. Josephine ei voi enää puhua. Hänet verhoo kapalo-ajan
suuri hiljaisuus, jota seuraa vieläkin salaperäisempi ja syvempi
vaikeneminen. Josephine vastaa nyt ainoastaan merkeillä, sillä hän
ei ole vielä syntynytkään vaan häilyy synkeässä pimeydessä. Kokeilua
jatkettiin, uni tulee yhä syvemmäksi, ja äkisti puhkeaa tästä unesta
esiin toisen olion ääni. Tälle tehdään kysymyksiä. Aluksi kieltäytyy
hän vastaamasta, selvittäen, 'että hän tosin on läsnä, koska hän
kerran voi vastata kysymyksiin, mutta hän ei näe mitään tässä häntä
ympäröivässä pimeydessä.' Sivelyjä jatketaan ja vähitellen saadaan
luotettavia vastauksia. Hänen nimensä on Jean Claude Bourdon, on vanha
mies ja jo kauvan aikaa ollut sängyn omana sairaana, mutta kertoo silti
elämänsä vaiheita. Hän on syntyisin Champvent'ista Pollitin kunnasta
v. 1812, käynyt koulua 18 vanhaksi, suorittanut sotapalveluksensa
7:ssä tykistörykmentissä Besanconissa. Kertoo sitten poikamaisista
vehkeilyistään ja kisailuistaan samalla kun syvässä unessa makaava
tyttönen tekee kädellään liikkeen kiertääkseen viiksiään sormiensa
välissä.
"Sotapalveluksesta kotiin palattuaan ei hän mene naimisiin vaan elelee
yhdessä rakastajattaren kanssa ja — kertomuksen lyhentämiseksi — kuolee
70-vuotisena taudin jälkeen."
Yllä olevan vainajan kertomus haudan tuolta puolen ei ole missään
suhteessa erikoinen, mutta se ei suinkaan vähennä sen todenperäisyyden
arvoa. "Hän tuntee kuinka hän lähtee ulos ruumiistansa", mutta
pysyy siihen kiintyneenä jokseenkin kauan. Hänen hienompi-fluidinen
ruumiinsa, joka ensimmältä oli kovin hienoaineista, saa vähitellen
tukevamman muodon. Hän elää pimeydessä, joka alussa tuntuu kovin
vastenmieliseltä, mutta kärsittävältä ja siedettävältä. Vihdoin
hälvenee yönpimeys muutaman valonsäteen läpäisystä. Hän saa sisäisen
aavistuksen siitä, että hänen on jälleensynnyttävä, ja hän lähestyy
henkilöä, joka hänet on maailmaan synnyttävä, nimittäin Josephinen
äitiä. Hän on alinomaa tämän tulevan äitinsä seutuvilla, aina
synnytyshetkeen asti, ja astuu viimein sisälle tämän lapsen ruumiiseen.
Aina seitsemänteen ikävuoteen saakka oli lapsen ruumiin ympärillä
jonkinmoinen haihtuva kehys, missä hän erotti useita asioita, joita hän
ei koskaan sittemmin ole nähnyt.
Mutta vieläkin kauemmaksi kuin Jean Clauden personallisuuteen voitiin
tunkeutua. Noin kolme neljännestuntia kestävän magnetisoimisen
jälkeen vaihtuu tuon vanhan mieshenkilön ääni ilman mitään väliaikaa
uudelleen pienen lapsen ääneen. Uusi hiljaisuus, uusi "limbus
infantun", "lasten tuonela", sitten äkillisesti toinen ääni ja
toinen personallisuus. Tällä erää on se vanhan naisen, joka on ollut
kovin ilkeä ja on sen vuoksi saanut kärsiä paljon. Nykyisin, kun hän
on kuollut, esiintyvät tapahtumat päinvastaisessa järjestyksessä,
alkaen kokeilussa siis elämän lopulta. Hänkin on pimeydessä, pahojen
henkiolentojen ympäröimänä. Hän vastailee heikolla äänellä mutta aina
selvään ja seikkaperäisesti kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin,
eikä hän jankkaile kuten Jean Claude teki. Tämän uuden henkilön nimi on
Philomène Carteron.
"Yhä syventämällä nukkuvan unta, sanoo Rochas, saadaan ilmennyksiä
Philomènen elinkaudesta. Näyttää kuin kärsivä tila haihtuisi; hän on
tyyni ja vastailee aina selvällä, joskin jäykällä tavalla. Hän tietää,
ettei hänestä ole pidetty kotiseudullaan, ja sen hän tahtoo tilaisuuden
tullessa kostaa. Hän oli syntynyt v. 1702 ja hänen syntymänimensä oli
ollut Philomène Charpigny. Hänen äitinsä isä oli Pierre Machon, joka
asui Ozan'issa. Vuonna 1732 oli hän Chevroux'issa mennyt naimisiin
Carteron nimisen miehen kanssa, jonka yhteydessä saadut kaksi lasta
olivat kuolleet.
"Ennen tätä syntymäänsä oli Philomène ollut tyttö ja kuollut pienenä
lapsena. Sitä ennen oli hän ollut mies, tehnyt murhan ja sen takia
saanut kärsiä kauan 'pimeydessä', mikä pimeys jatkui hänen lapsena
kuolleen elämänkin jälkeen, vaikka hän ei silloin ollut ennättänyt
mitään pahaa tehdä.
"En voinut pitkittää unitilaa pitemmälle, sanoo Rochas, sillä Josephine
oli kovin uupunut, ja oli sangen säälittävää nähdä häntä näiden
kriisien eli vaihdosten aikana.
"Olen myöskin tehnyt kokeen, joka näkyy todistavan, että näiden
medioiden havainnot ovat objektivista todellisuutta. Voiron'issa
on minulla ollut kokeiluissani alituisesti mukana eräs nainen,
luonteeltaan rauhallinen ja harkitseva, mutta ei ollenkaan
suggestionille vastaanottavainen, nimeltään mademoisille Louise.
Tällä nuorella neidolla on melkoinen kyky havaita ihmisruumiista
ulosvirtaavia valunnoksia, siis myöskin eetteri- ja astraliruumiita
(mikä kyky joka ihmisessä on enemmässä tai vähemmässä määrässä ja on
jokseenkin tavallinen). Kun Josephinen muistoon heräsi hänen menneet
elämänsä, niin näkyi mademoiselle Louisen silmälle hänen ympärillään
vaaleahko värikehä eli aura, mikä aura heti muuttui tummaksi, kun
oli kysymyksessä välitila kahden elämän välillä. Joka tapauksessa
reageerasi Josephine kiihkeästi, kun kosketeltiin sitä paikkaa
huoneessa, jossa aura oli nähtävissä, olipa se sitten vaalea tai tumma."
Nämä ylläolevat kokeilujen tulokset pitää Maeterlink todistuksena
jälleensyntymisopista, joskaan ne eivät hänen mielestänsä ole vielä
täysin riittävät.
Kun hän sitten harkitsee jälleensyntymisteorian siveellisiä
edellytyksiä ja vertaa sitä muihin sen rinnalla esiintyviin
maailmankatsomuksiin, lausuu hän:
"Ei ole koskaan löytynyt kauniimpaa, vanhurskaampaa, puhtaampaa,
siveellisempää, enemmän siunausta tuottavaa, lohdullisempaa ja vieläpä
jossakin määrin todennäköisempää uskonoppia kuin jälleensyntyminen.
Se on nykyisin ainut oppi, joka puhuessaan järjestelmällisistä
perättäisistä parannuksista ja puhdistuksista, ottaa huomioon kaikki
inhimillisen elämän niinhyvin fyysilliset kuin myös älylliset
erilaisuudet, siten tasottaen näennäiset yhteiskunnalliset vääryydet ja
kohtalon epätasaisuudet."
Epäjohdonmukaisin ja epäfilosofisin on kirkollinen kanta ihmisestä. Sen
väite, että Jumala kullekin syntyvälle ihmiselle loisi kuolemattoman
sielun, joka olisi tulevaisuuteensa nähden ikuinen, ei voi saada
jalansijaa vähänkään ajattelevammassa yksilössä. Sillä kuinka
iankaikkista olentoa voitaisiin luoda? Luomistapahtuma jo semmoisenaan
sisältää alkamisen käsitteen — ja kaikella, jolla on kerran ollut
alku, täytyy myös olla loppu. Ainoastaan ikuinen, aina olemassa oleva,
aluton ja loputon — niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin nähden
— voi ilmentää iankaikkisuusolennon. Siksipä ovatkin ajattelevammat
ihmiset kirkonkin helmassa kaikkina aikoina kannattaneet niinkutsuttua
pre-eksistensi oppia, joka edellyttää ihmissielujen olemassaolon
ennen heidän syntymistään maan päälle. Onpa vielä todettu, että itse
jälleensyntymis-oppikin on alkuansa ollut kristillisten kirkkojen
omaisuus, koska historialliselle tutkimukselle on onnistunut toteen
näyttää, että tuo oppi julistettiin pannaan, poistettiin kirkon
oppijärjestelmästä keisarillisella mahtisanalla kirkolliskokouksessa
Konstantinopolissa v. 553 keisari Justinianuksen hallitessa.
Ryhtymättä arvostelemaan seikkaperäisemmin kirkollista
maailmankatsomusta myönnettäköön, että silläkin on ollut suuri
tehtävänsä terottaissaan fyysillisen, personallisen elämän tärkeyttä,
joskin se lyhytnäköisyydessään on määritellyt sen ihmisen ainoaksi
elämäksi. Yksi seikka on kumminkin länsimaiselta kirkolliselta
maailmankatsomukselta pois riistettävä, joka ei sille kuulu, nimittäin
sen nimilipusta sana "kristillinen". Kristillinen maailmankatsomus
on jälleensyntymisopin niinkuin monen muunkin opin suhteen aivan
vastakkainen kirkollisen käsityksen kanssa, ja olisi todella
alentavaa kristinuskon arvolle, jos se tehtäisiin samaksi dogmatisen
kirkonopin kanssa. Alkuperäinen kristinoppi eli Kristuksen oppi
on aatteellisessa ylevyydessä toisten suurten maailmanuskontojen
hinduismin ja buddhalaisuuden tasalla, ja niinkuin jälleensyntymisoppi
on jälkimäisille aivan oleellinen, niin se on myöskin perustana
ja pohjana Kristuksen opetuksissa. Sen opin edellyttäminen tekee
mahdolliseksi käsittää Kristuksen vuorisaarnan huippukohdan: "olkaa
täydelliset niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."
Sillä kuinka voisikaan matalalla oleva ihmislapsi yhdessä lyhyessä
maaelämässä saavuttaa Jumalan täydellisyyden, vallankin jos Jumala
olisi sattunut luomaan hänet epätäydelliseksi niinhyvin ruumiin,
sielun, kuin ymmärryksenkin puolesta, jommoisia epäilemättä on
suurin joukko ihmiskunnastamme. Eikä kenkään voine väittää, ettei
Kristus olisi tarkottanut sitä, mitä hän sanoi, sillä siksi ylevä
ja aatteellisesti korkea on se opetuksen tausta, jolle hän piirsi
tuon mainitun lauseen. Se muodostaa äärimmäisen saavutuksen siinä
suunnattoman korkeassa kehitysjaksossa, jonka tietä ja asteita hän
kuvaili vuorisaarnan ihanissa autuudenlupauksissa. Niissä hän askel
askeleelta kohottaa ihmisen tajunnan korkeammalle ja korkeammalle
hyvyyden maailmaa "taivasten valtakuntaan", jonka hän sanoo kuuluvan
niille, jotka "kerjäävät henkeä". Tämä hengen kerjäläisen tajunnantila
on ensimmäinen aste sillä tiellä, joka avaa ihmiselle todellakin
taivasten valtakunnan, missä isoova ravitaan, laupiaalle tapahtuu
laupeus, sävyisä saa periä maan, ja rauhottunut ihmisolento kutsutaan
vihdoin "jumalan pojaksi" [alkutekstin mukaan Matth. 5:9]. Silloin
hänen puhdas sydämensä alkaa avautua näkemään Jumalaa sekä itsessään
että kaikkialla luonnossa ja paikallansa on Kristuksen opetus: "autuaat
ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan". Tämä näkemäsi
Jumala, Hän on sinun päämääräsi, ole siis täydellinen niinkuin on sinun
taivaallinen Isäsi, jota katselet nyt sielusi avautuneella silmällä.
Tämä suuremmoinen opetus kadottaisi kaiken todennäköisyytensä
ja luonnollisuutensa, jos ei sen opetuksen takana olisi ollut
edellytyksenä jälleensyntymisoppi, joka takaa ihmiselle mahdollisuuden
jatkuvaan kehitykseen. Vasta sen opin valossa on Mestarin opetus
aivan luonnollinen. Ja ettei tämä olettamus ole mikään mielivaltainen
yritys anastaa tukea jollekin subjektiviselle mielipiteelle, käy
selville kun seuraa Kristuksen muissa tilaisuuksissa antamia opetuksia.
Hän nimenomaan omaksuu silloin vallalla olevat käsitykset ihmisen
pre-eksistensistä kertomuksessa sokeana syntyneestä (Joh. 9:2) ja
sairaan parantamistapauksessa Bethesdan lammikolla, ja selvemmin hän
ilmaisee kantansa puheissaan Johannes Kastajasta, josta hän sanoo: "hän
on Elias, jonka tuleman piti" (Math. 10:7—15 ja 17:10—13, Marc 9:11—13).
Ellei pre-eksistensi ja jälleensyntymisoppi olisi ollut aivan yleinen
senaikuisten juutalaisten keskuudessa, niin ei profetta Jeremias olisi
myöskään Jahven suun sanoina käyttänyt seuraavaa lauselmaa, jossa
viitataan Jeremiaan kutsumuksen pätevyyteen: "Ennenkuin minä sinut
siitin sinun äitisi kohdussa, niin minä sinut tunsin, ja ennenkuin
tulit ulos äitisi helmasta, niin minä sinut jo pyhitin sekä määräsin
kansojen profetaksi" (Jer. 1:5).
Useita muitakin raamatun paikkoja voitaisiin tuoda tueksi
sille väitteelle, että jälleensyntymisoppi muodosti niinhyvin
juutalaisuudessa kuin myöskin ensimäisten kristillisten seurakuntain
opetuksessa tärkeän sijan ja oli tavallaan sille aivan oleellinen.
Siksipä useat kirkkoisät aikakautemme ensimäisellä ja toisella
vuosisadalla opettivatkin sitä julkisesti, josta todisteena on
muun muassa Origeneen lauselma kirjassaan "Contra Celsum": "voipi
näet tapahtua, että israelilainen jälleensyntyy skythien sekaan ja
egyptiläinen joutuu juutalaisten joukkoon."
Kun lännen eri kirkkokunnat uudelleen ottavat opinkappaleidensa
joukkoon ne kalliit opetuksen helmet, muiden muassa
jälleensyntymisopin, joita jumalallinen Kristus kerran opetti ihmisille
ja jotka kirkko sittemmin hylkäsi, silloin, mutta vasta silloin, on
kirkolla oikeus käyttää nimenänsä Kristin usko, ja silloin on se
astunut ulos siitä alennuksen tilasta, jossa se on yli vuosituhannen
nukkunut. Samalla kertaa on se astunut arvoasemaansa tasa-arvoiseksi
niiden maailmanuskontojen rinnalla, joiden ääni ei koskaan ole sortunut
saarnaamasta ihmisille jälleensyntymisopin lohdullista hyvääsanomaa.
Silloin on maailmalle koittava uusi päivä. Aletaan oikealla tavalla
ymmärtää veljeyden aatetta ja selvenee käsitys, että koko luomakunta
muodostaa Elämän suuren perheen, jonka jäsenet kukin oikeutetulla
tavallaan esittävät eri-ikäisten lasten osaa.
Kehittyneelle kaukonäkevälle salatieteilijälle on jälleensyntymisoppi
selviö, jolle hän ei kaipaa järjestelmällisiä todisteluja. Sen avulla
ryhtyy hän ratkaisemaan pulmallista kysymystä ihmisen elämästä ja
kuolemasta. Se tehtävä on hänelle sitäkin helpompi, kun hänen avautunut
sielunsilmänsä näkee ihmisen eri ruumiit ja niiden merkityksen
ihmiselle. Kuolema, joka ennen niin kaameana näytti uhkaavan katkaista
kaiken tajuavan elämän, on nyt kadottanut pelottavaisuutensa, kun
silmä voi erottaa elämän loppumattoman jatkuvaisuuden. Itse kuoleman
tapahtuma ei näytä sen erikoisemmalta kuin hetki, jolloin uupunut
työntekijä laskee väsyneen ruumiinsa lepoon, ottaakseen sen taas
seuraavana aamuna työaseeksi uuden päivän toimintaan. Erotus on vaan
siinä, että kuoleman uneen nukkuvan yö on verrannollisesti pitempi,
ja että siitä heräävä ihmislapsi ei tyydy enää vanhaan kuluneeseen
ruumiiseen vaan rakentaa itselleen uuden. Näet kumpaisessakin tilassa,
niin unitilassa kuin kuolemassakin, jättää ihminen fyysillisen ja
eetteriruumiinsa niitä vastaavilla tasoilla vallitsevien voimien
huostaan, samalla kuin ihminen itse hienommissa ruumiissansa asustaa
näitä hienompia ruumiita vastaavissa tajuntatiloissa. Tavallisen unen
jälkeen, jolloin fyysillinen ruumis on virkistynyt uusien ponnistusten
varalle, ottaa ihminen asuntonsa siihen uudelleen, käyttääkseen sitä
työhönsä fyysillisellä tasolla, mutta kuolemassa jättää ihminen
fyysillisen ruumiinsa kokonaan, sillä vanhuudesta heikontuneena,
tautien ja syntien seurausten turmelemana, se ei enää kelpaa ihmisen
työaseeksi. Tällöin sen aineosat jäävät hajaantumaan fyysillisen tason
ainevarastoon.
Hetken aikaa fyysillisestä ruumiista erottuaan viipyy ihminen,
eetteriruumiiseen verhoutuneena, fyysillisen ruumiinsa läheisyydessä,
mutta kun hän on senkin yltään riisunut, niin on hän täydelleen
jättänyt fyysillisen tason ja astunut siihen maailmaan, jota
ahtaammassa merkityksessä kutsutaan haudantakaiseksi maailmaksi eli
astralimaailmaksi.
Tässä olotilassa käyttää ihminen sitä ruumistaan, jonka opimme
tuntemaan astraliruumiin nimellä. Ihmisellä on jälellä vielä kaikki
entiset tunteensa ja viettinsä, kuten konsanaankin hänen maailmassa
eläessään, kumminkin sillä erotuksella, että ne nyt esiintyvät
monta vertaa palavampina ja tulisempina, kun niiden väreilyä ei
ole enää ehkäisemässä ihmisen karkeampi-aineiset ruumiit. Ihmisen
tunne-elämän laatu, sen vietteiden ja pyyteiden voimakkuus ja karkeus,
ovat ne tekijät, jotka määräävät, minkälaiseksi ihmisen elämä tässä
astralimaailmassa muodostuu. Jos vietit ovat kovin alhaiset ja
eläimelliset, niin voidaan täydellä syyllä semmoisen henkilön olotilaa
astralimaailmassa kuvata helvettien räikeillä ja kauhistuttavilla
väreillä, sillä julmempaa olomuotoa tuskin voidaan ajatella kuin
himojen kiihkoisten tulien palo. Ei ole näet enää tilaisuutta niiden
tyydyttämiseen sillä karkealla tavalla, jolla ihminen oli oppinut
niistä nauttimaan fyysillisessä ruumiissa eläessään. Mutta kaiken sen
kurjuuden ja pimeyden ohella, jota tämmöinenkin tila tarjoo, voidaan
myöskin siellä nähdä päivänpaistetta, mikä syntyy niiden jalojen
lähettiläiden läsnäolosta, jotka työskentelevät tässä himojen piirissä.
He ovat "astuneet alas helvettiin", ollakseen opettajina näille
onnettomille, jotka eivät vielä ole oppineet alkeellisempia perusteita
hyvän kaidalla polulla, ja kuinka mahdottomalta tuo työ näyttäneekin,
niin tuskinpa löytyy himoa, jonka voima ei vaimenisi heidän rakkautensa
lauhduttavasta kasteesta tässä himojen kiirastulessa.
Sitä mukaa kuin sielu puhdistuu ja kirkastuu, sitä mukaa vaihtuvat
myöskin hänen astraliset verhonsa ja hänen on vähitellen mahdollista
kohoutua korkeampiin tajuntamahdollisuuksiin astralimaailman
valoisimmille seuduille, joille jo heijastuu taivasmaailman kirkkaus
siksi kuulakkana, että useat pitävät tätä tilaa sinä taivaana, jota he
ennen ajatuksissaan unelmoivat. Todellinen taivasmaailma on kumminkin
vasta niinkutsutulla ajatustasolla, puhtaassa aatteen maailmassa, missä
himoilla ei ole jalansijaa. Siksipä ihmisen ennen sinne pääsöänsä on
vielä kerran "kuoltava" s.o. riisuttava yltänsä astraliruumiin puku,
joka estää hänen nousuaan taivaallisen kirkkauden ihanaan asuinsijaan.
Hienoon älyruumiiseensa vetäytyneenä astuu ihminen sitten todelliseen
taivasmaailmaan, jonka kuvaaminen käy yli kaiken mahdollisen maisen
kuvaamiskyvyn. Siellä kaikki ne hyveet, joita ihminen maaelämänsä
aikana ajatteli ja harjotti, tulevat esille ja puhkeavat täyteen
kukoistukseensa, niinkuin nupussaan oleva kukka nopeasti avautuu,
odoteltuaan kauan auringon lämmittäviä säteitä.
Tiedäthän, että kukka sitä varten avaa kupunsa auringolle, että sen
säteet vuodattaisivat elinvoiman uuden henkäyksen siemenen idulle,
joka piilee kukan hennoimpien ja kauneimpien terälehtien alla.
Niin on ihmisenkin laita: sen kauneimman verhon, taivasmaailman
älyruumiin verhon alla on se säilyttänyt siemenensä sitä uutta muotoa
varten, jossa hänen on tehtävä uusi yritys fyysillisessä maailmassa
onnistuakseen voitollisemmin ponnistuksissaan kuin edellisellä
kerralla. Hän vei muassaan tämän ihmismuodon idun aurinkoiseen
taivasmaailmaan, jotta se kypsyisi elinvoimaiseksi uutta kylvöä varten.
Tätä kypsynyttä ihmismuodon siementä kutsutaan salatieteellisissä
teoksissa nimellä älyruumis. Siihen verhoutuneena astuu ihminen
maan luomakunnan Herruuden eteen — Korkeimman istuimen juurelle
polvistuu ihminen, huulillansa rukous: "Oi Herra, kun tästä ihanuuden
asuinsijasta katson maailmaa, näen uuden kuvan heijastuvan aineen
ihmeelliseen mereen. — Se kuva onkin minun oma varjoni, uuden
personallisuuteni heijastus. Salli Herra minun ruumistua uudelleen,
sillä näen, että minun tuleva ruumistukseni on vievä minut suurempaa
täydellisyyttä kohden, — jolloin olen kelvollisempi olemaan huoneesi
asujamena kuin mitä nyt olen."
Jos ihminen syyruumiinsa tajuntamaailmassa edelleen kyselee, mikä on
sitten itse ihminen, niin saa hän vastauksen, valtavan näyn muodossa.
Hänet ympäröi ihmeellisin valon kirkkaus mitä eristetty tajunta koskaan
voi ajatella ja hän ymmärtää, että hänen on sallittu välähdykseltä
nähdä heijastus meidän aurinkokuntamme Jumaluuden Herraudesta. Sen
suunnaton valorikkaus tekee hänelle mahdottomaksi ryhtyä tavalla tai
toisella määrittelemään tämän Olennon suhteita, ja ainoa, minkä hän
voi tajuta, on se, että hän itse on yksi säde tuossa kirkkaudessa.
Mutta polttavampana kuin koskaan ennen palaa yhä hänen hengessään
kysymys, johon hän ei ole saanut vastausta, ja totuuden jano pakottaa
hänet yhä vain tunkeutumaan korkeammalle löytääksensä Tiedon. Kuta
lähemmäksi Jumaluutta hän näin nousee, sitä enemmän haihtuu hänen
ympäriltään harha, vihdoin häämöittää hänelle Tiedon säilytysaarre itse
Jumaluuden Herrauden Sydämellä. Ja kun uskalias ihmislapsi astuu sinne
— niin haihtuu hänen tajunnastaan viimeinen mainen vaippa, ja hänen
uppoutuessaan Jumaluuteen kuuluu hänen huuliltansa sanat: _Tat tvam
asi_ — Minä olen Hän.