aikaa kahvipöydän ääressä huomioon tulematta kerjättyään vetäytynyt
sen edustalla olevaan aukeaan paikkaan, missä nyt uutterasti seisoi
päällään.
Keräännyimme ympärille ja tähystelimme elukkaa uteliaasti, sen yhä
vakavasti pysyessä luonnottomassa asennossaan. "Hyväinen aika, John",
huudahti rouva Currie, "en ole nähnyt Bingon eläissään tuommoista
temppua tekevän!"
"Kovin kummallista", pahotteli eversti asettaen silmälasit nenälleen;
"_minulta_ se ei ole sitä oppinut".
"Luulen arvaavani mistä tuo johtuu", yritin hurjasti selittää. "Se
nähkääs oli aina tunteellinen, herkkämielinen elukka, ja äkillinen
palaamisen ilo on mennyt sille päähän -- saanut sen mullin mallin."
He näyttivät taipuvaisilta hyväksymään tämän ratkaisun, ja luulen
todellakin että he olisivat uskoneet Bingossa piilevän miten määrätöntä
tunteellisuutta tahansa: mutta itse tunsin olevani hukassa, jos
tuolla onnettomalla otuksella oli vielä useita taitoja lisää, sillä
alkuperäinen Bingo ei ollut mikään esiintyjä.
"Merkillistä", virkkoi Travers miettivästi, kun koira jälleen saavutti
tasapainonsa, "olen aina ajatellut että Bingo oli menettänyt _oikean_
korvansa puolikkaan?"
"Niinhän se onkin, vai mitä?" sanoi eversti. "Vasen? Minäpä itsekin
olen aina muistellut että se oli oikea."
Sydämeni oli pysähtyä hirmusta -- tuon seikan olin kokonaan unohtanut.
Kiirehdin ratkaisemaan asiata. "Vasenhan se oli", vakuutin lujasti;
"tiedän sen syystä, että muistan aivan erityisesti ajatelleeni miten
omituista oli, että koira oli menettänyt palan juuri vasemmasta
korvastaan, eikä oikeasta!" Itsekseni vannoin että tämä olisi
ehdottomasti viimeinen valeeni.
_"Miksi_ omituista?" kysyi Frank Travers loukkaavimman järkevään
tapaansa.
"Hyvä mies, sitä en osaa sanoa", vastasin kärsimättömästi; "mikä
tahansa näyttää omituiselta, kun sitä rupeaa ajattelemaan."
Yhtäkkiä kuulimme koiran raivokkaasti haukkuvan pensas-aidan luona,
joka erotti puutarhani maantiestä. "Aidan yli tuijottelee muukalaisen
näköinen mies", huomautti Lilian; "Bingo on aina vihannut vieraita."
Siellä tosiaan seisoskeli mustantutku mies, ja vaikkei minulla silloin
ollut siihen mitään syytä, kuoleutui sydämeni hänet nähdessäni.
"Älkää peljätkö", huusi hänelle eversti, "koira ei teitä pure -- ellei
aidassa ole reikää jossakin".
Muukalainen kohotti pientä olkihattuaan juhlallisella käden
heilahduksella. "Ah, ei minä peljästyä", hän sanoi ranskalaisen
äänenpainolla, "ei se minun vihainen ole. Sallitetaanko minä kysymään,
saada puhua hra Vezzerediä?"
Tunsin että minun tuli puhutella miestä kahden kesken, sillä pelkäsin
pahinta; ja pyytäen heitä odottamaan astelin pensas-aidan luo ja
silmäilin ranskalaista epätoivon kamalalla tyyneydellä. Hän oli lyhyt,
tanakka miehen pätykkä, posket siniset, silmät mustat ja säihkyvät,
ja pähkinänkarvaiset kasvot vilkkaat; hänellä oli lyhyt, musta
kameelinkarvatakki ja iso valkea kaulanauha, jonka keskessä loisteli
suunnattoman suuri soikea malakitineula; tämän mainitsen syystä että
huomasin koneellisesti tuijottelevani sitä keskustelumme kestäessä.
"Nimeni on Weatherhead", alotin ilmi joutuneen taskuvarkaan ryhdillä.
"Voinko millään teitä palvella?"
"Sangen palvella", lausui hän pontevasti; "te voida antaa minulle
uudestaan koiran, jota näkyy täällä!"
Kostotar oli lopultakin tavannut minut kilpailevan vaatijan hahmossa.
Hoippuroitsin hetken; sitte sanoin: "Luulenpa että olette erehdyksissä
-- tuo koira ei ole minun".
"Minä sitä tietää", hän sanoi; "olla pientä erehdystä, siis kun koira
ei olla teidän, te antaa sitä minulle uudestaan, _hein_?"
"Kuulkaas nyt", intin, "koira on tuon herrasmiehen." Ja viittasin
everstiin, nähden paraaksi nyt viipymättä toimittaa hänet juttuun.
"Teidän olla väärä", vakuutti hän uppiniskaisesti; "koira olla minun
koira! Ja minä osoittiin tähän -- teidän nimi kortin päällä!" Ja hän
ojensi minulle tuon onnettoman nimikortin, jonka olin hulluudessani
antanut Blaggille todistukseksi siitä kuka olin. Nyt ymmärsin; tuo
vanha konna oli kavaltanut minut ja kaksinkertaisen palkkion saadakseen
opastanut oikean omistajan jäljilleni.
Päätin kutsua everstin heti ja yrittää paatumuksella pelastua pälkäästä
hänen vilpittömän uskonsa avulla.
"Hei, mitä nyt, mistä pulaa?" kysäisi eversti hommakkaasti saapuen
paikalle, toisten seuratessa yksi erältään.
Ranskalainen kohotti taas hattuaan. "Minun ei aikoa tehdä pulan", hän
alotti, "mutta olla pientä erehdystä. Minun kunnian sana, minä nähdä
omaa villakoiraa teidän puutarhalla. Koska minä pyytää tämä herra
uudestaan antaa koira, hän sanoa koira kuulla teidän."
"Teidän täytyy sallia minun tuntea oma koirani, hyvä herra", vastasi
eversti. "Minullahan se on ollut penikasta pitäin. Bingo, poikaseni,
tunnethan isäntäsi, vai mitä?"
Mutta kunnoton peto ei piitannut hänestä vähääkään, vaan alkoi huimasti
hyppiä ilmaan, kaikin mokomin päästäkseen ranskalaisen pariin. _Sen_
omistamisesta ei mitään Salomonin tuomiota tarvittu!
"Minä sanoa, teidän kuulla väärä koira -- se olla minun oma koira,
minun Azor! Se muistaa minusta hyvin, te nähdä? Minä sitä kadota se
on kolme neljä päiviä... Minä nähdä kuulutusta sitä on löytänyt, ja
koska minä mennä osoitukselle minua puhutaan: oo, sitä olla uudestaan
hakenut, se olla mennyt vierasta kanssa, jonka olla ilmoitus. He
näyttää minua nimen kortista, minä seurata tähän, ja koska minä tulla,
minä nähdä minun koiraa puutarhalla edelläni!"
"Mutta kuulkaahan", sanoi eversti kärsimättömästi; "kelpaahan teidän
tuota sanoa, mutta millä pystytte sen todistamaan? _Minä_ annan sanani
että koira on _minun!_ Teidän on todistettava vaatimuksenne, vai mitä,
Travers?"
"Aivan", vahvisti Travers ymmärtäväisesti, "pelkkä vakuutus ei ole
pätevä: nykyisellään on vala valaa vastassa."
"Malttaa hetken -- teidän koira se oliko hienosti kasvattanut, sen
ollako lahjat -- koira temppujen kanssa?"
"Ei, sitä se ei ole", vastasi eversti; "minä en pidä siitä että koiria
opetetaan narreina kujeilemaan -- ei ole koirassani rahtuakaan sitä
vikaa, hyvä herra!"
"Ah, siis huomatkaa tarkasti. _Azor, mon chou, danse donc un peu_!"
Ja muukalaisen viheltäessä vilkasta säveltä nousi tuo rakin riiviö
takajaloilleen ja tanssi juhlallisesti puoleen kertaan ympäri
puutarhan! Me seurasimme piirin sisäpuolella nolostuneina sen
liikkeitä. "No lempo soikoon!" huusi eversti suuttuneena, "se tanssaa
kuin viheliäinen ilveilijä! Mutta minun Bingoni se silti on!"
"Ette olla vakuuttanut? Saada nähdä lisää. Azor, _ici! Pour Bismarck_,
Azor!" Koira haukkui raivokkaasti. "_Pour Gambetta_!" Se lierutti
häntäänsä ja alkoi loikkia ilosta. "_Meurs pour la Patrie_!" -- ja ylen
taitava elukka kierähti kumoon kuin taistelussa surmansa saanut!
"Missä olisi Bingo voinut oppia noin paljon ranskaa!" huudahti Lilian
epäuskoisesti.
"Tai Ranskan historiaa!" huudahti tuo käärme Travers.
"Pyytääkö minä siltä loikata tai nousta nurin?" tiedusteli aulis
ranskalainen.
"Sen olemme nähneet, kiitos", vastasi eversti synkästi. "Toden totta,
en tiedä mitä ajatella. On mahdotonta ettei tuo silti olisi Bingoni --
en ikinä usko muuta!"
Yritin viimeistä epätoivoista keinoa. "Tulettehan aidan ympäri talon
edustalle?" esitin ranskalaiselle: "päästän teidät sisälle ja voimme
rauhassa puhella asiasta." Sitte kävellessämme yhdessä takaisin
kysyin häneltä kiihkeästi, mistä hinnasta hän jättäisi vaatimuksensa
ja antaisi everstin lopultakin ajatella koiraa omakseen. Hän oli
raivoissaan -- hän piti itseään loukattuna; pontevasti ilmoitti hän
minulle että koira oli hänen elämänsä ylpeys (mustien villakoirien
tehtävänä näytti olevan verrattoman, kotoisen siunauksen suominen!) ja
että hän ei siitä luopuisi vaikka siitä tarjottaisiin kaksin verroin
sen paino kultaa.
"Ajatella", hän alotti meidän yhtyessämme toisiin, "että tämä herra
täällä tarjota minua rahalla koirasta! Hän suostua että se kuulla
minun, te nähdä? Sangen hyvin, täällä ei olla lisää sanoa!"
"Mitä, Weatherhead, oletteko siis _tekin_ menettänyt uskonne?"
ihmetteli eversti.
Huomasin, ettei mikään auttanut -- en enää muuta halunnut kuin
suoriutua jutusta kunnollisesti ja päästä erilleni ranskalaisesta.
"Mielipahakseni myönnän", vastasin minä, "että pelkään merkillisen
yhdennäköisyyden pettäneen minut. Lähemmin ajatellessani en usko tuota
Bingoksi!"
"Mitä te arvelette, Travers?" kysyi eversti.
"No, kun minulta kysytte", selitti Travers aivan tarpeettoman kuivasti,
"en sitä milloinkaan uskonut".
"En minäkään", sanoi eversti; "alun pitäin ajattelin ettei tuo ikinä
minun Bingoni ollut. Bingossahan oli kaksi tuon elukan vertaa!"
Ja Lilian ja hänen tätinsä kumpikin vakuuttivat epäilleensä heti ensi
näkemästä.
"Siis minua sallitetaan sen poistamaan?" kysyi ranskalainen.
"Kernaasti", vastasi eversti; ja lausuttuamme muutamia anteeksipyyntöjä
erehdyksestämme poistui hän riemuiten, inhottava villakoira
kintereillään jolkkimassa.
Hänen mentyään laski eversti kätensä ystävällisesti olalleni. "Älkää
niin lannistuneelta näyttäkö, poikani", hän sanoi; "te teitte parhaanne
-- koirien välillä oli jonkinlaista yhtäläisyyttä kenen tahansa
silmissä, joka ei tuntenut Bingoa niinkuin me".
Juuri silloin ilmestyi ranskalainen uudestaan pensas-aidan luo. "Minä
pyytää tuhannen kertoja anteeksi", hän selitti, "mutta minä löytää
tämän koirani kaulalta -- se ei kuulla minun. Sallittekaa minua
antamaan sen uudestaan".
Se oli Bingon kaulahihna. Travers otti sen hänen kädestään ja toi
meille.
"Tämäpä kummallista", sanoi Travers, "koira oli epäilemättä väärä,
mutta sillä oli oikean koiran kaulanauha! Miten sen selitätte?"
"Hyvä mies", vastasin kärsimättömästi, "enhän ole
todistajainkuulustelussa. En _voi_ sitä selittää. Se -- se on pelkkä
yhteensattuma!"
"Mutta kuulkaahan, Weatherhead", intti Travers (tokko tosissaan vai
häijyyttään, sitä en ole koskaan ihan selville saanut), "ettekö näe
kuinka tavattoman tärkeä seikka tämä on tutkimuksille? Koiralla (mikäli
asiata tunnen) oli kadotessaan hopeasilainen kaulahihna, johon sen nimi
oli kaiverrettu. Samainen kaulahihna ilmestyy pian jälkeenpäin ihan
eri koiran kaulaan! Meidän täytyy penkoa asiaa; jotenkuten on siitä
päästävä perille! Tämän verran saatuamme vihiä saanemme toki tietoomme
missä koira on tahi miten sen on käynyt! Yrittäkäähän vain muistella
missä oloissa tapasitte tuon koiran. Juuri tämmöisistä jutuista minä
pidän!"
Juuri tuommoiset jutut eivät minua vähääkään miellyttäneet. "Teidän
tulee jättää tuo tänä iltana. Travers", pyysin tuskastuneesti; "asia
nähkääs on juuri nyt jokseenkin kipeä minulle -- enkä jaksakaan oikein
hyvin". Olin juuri sillä hetkellä kiitollinen Lilianin suloisten
silmien säälivästä ja luottavasta katseesta, joka toviksi virkisti
ahdistunutta sieluani.
"Niin, huomenna käymme asiaan, Travers", virkkoi eversti: "ja sitte --
hei, tuossa tuo lemmon ranskalainen tulee _taas_!"
Tuli tosiaankin; hän harppaili keikaroiden takaisin, ilkikurinen
myhäily ryppyisillä kasvoillaan. "Vielä kerran minä palaa pyytämään
anteeksi", hän sanoi. "Minun koira olla sallittanut itselleen sitä
vaikeaa ajattelemattomuutta tekemään sangen suurta kaivosta puutarhan
pohjalle!"
Vakuutin ettei asialla ollut väliä. "Kenties", vastasi hän, silmäillen
minua terävillä katseillaan, "te ette sanoa sen, koska tarkastaa
kaivosta. Ja te toiset, minä puhua teille: joskus menettää jonkun joka
on aivan lähessä kaikella ajalla. Se olla sangen hullua, hä? sanallani,
ha, ha, ha!" Ja hän tepsutteli tiehensä, hihittäen hornamaista
irvistelyä, joka hyyti vereni.
"Mitä hittoa hän tuolla tarkottikaan?" huudahti ällistynyt eversti.
"En tiedä", tuumi Travers; "ehkä menemmekin tarkastamaan kuoppaa?"
Mutta sitä ennen olin itse saanut vetäydytyksi lähelle sitä, hirveässä
pelossa, että ranskalaisen viimeiset sanat olivat sisältäneet jonkun
minulle käsittämättömän vihjauksen.
Oli vielä siksi valoisaa, että saatoin nähdä aavistamattoman hirmun,
joka oli saattaa minut tajultani.
Tuo kolminkertaisesti kirottu hurtta, jota olin hulluudessani yrittänyt
jutkauttaa everstille, oli nähtävästi haudannut eilis-iltaisen
ateriansa kovin lähelle Bingon leposijaa ja luutansa taas esille
kaivaessaan myllännyt uhrini jäännökset pinnalle!
Siinä ruumis makasi ihan kuopan reunalla. Aika ei tietysti ollut
parantanut sen näköä, joka oli tuiki kammottava, mutta rakkauden
silmälle silti helposti tunnettava.
"Se on aivan tavallinen kuoppa", hönkäisin asettuen sen eteen ja
koettaen torjua heitä takaisin. "Ei sillä ole mitään väliä -- ei yhtään
mitään!"
"Ei, mutta", intti eversti läheten, "katsokaas! Onko koira tärvellyt
pensaitanne?"
"Ei, ei!" huusin surkeasti, "aivan päin vastoin. Mennään nyt sisälle;
tulee kylmä!"
"Kas, tuossa _on_ istutus tahi jokin revittynä juuriltaan!" sanoi
eversti yhä läheten onnetonta kuoppaa, "Hei, mitä, katsokaa! Mitä tämä
on?"
Hänen viereensä astunut Lilian kirahti heikosti. "Setä", huusi hän, "se
näyttää -- _Bingolta_".
Eversti pyörähti minuun päin. "Kuuletteko", äyskäisi hän tukahtuneella
äänellä. "Kuuletteko mitä hän sanoo? Ettekö saa sanaa suustanne? Onko
tuo meidän Bingomme?"
Luovuin pelistä viimein; halusin vain, että minun olisi sallittu ryömiä
pois jonkin peittoon! "On", kuiskasin kumeasti, raskaasti vaipuessani
puutarhapenkille, "on... se on Bingo... onnettomuus... ammuin sen...
ihan tapaturma!"
Selitystäni seurasi hirveä meteli; he näkivät viimeinkin kuinka olin
heitä pettänyt, ja tulkitsivat kaiken pahimmin päin. Vielä nytkin
vääntelehdin toisinaan voimattomasta ja poskeni kipottelevat ja
hehkuvat nöyryytyksestä, kun muistelen tuota kohtausta -- everstin supi
suoraa puhetta, Lilianin kiihkeitä moitteita ja halveksumista, ja hänen
tätinsä sanatonta pettymyksen masennusta.
En yrittänytkään puolustella; en kenties ollut ihan niin täysi roisto
kuin he käsittivät, mutta tajusin täydelleen, että epäilemättä olin
saanut ansioni mukaan.
En silti katso velvollisuudekseni tässä toistaa heidän huomautuksiaan.
Travers oli kadonnut kiireen kautta -- en tiedä hienotunteisuudestako
vai sopimattoman riemunpurkauksen pelosta; ja pian jälkeenpäin astuivat
toisetkin eteeni, istuessani ääneti ja pää kumarassa, ja lausuivat
minulle ankarat ja lopulliset hyvästit.
Ja sitte, kun viimeinen vilahdus Lilianin valkeasta puvusta häipyi
puutarhapolun pimentoon, laskin pääni pöydälle kahvikuppien väliin ja
itkin kuin piesty lapsi.
* * * * *
Hankin virkavapautta niin nopeasti kuin sain, ja läksin ulkomaille.
Paluuni jälkeisenä aamuna huomasin partaani ajaessani, että everstin
puutarhan muuria vasten oli asetettu pieni nelikulmainen marmoritaulu.
Otin teatterikiikarini ja luin -- ja hauskaa luettavaa se olikin --
seuraavan muistokirjotuksen:
RAKKAAKSI MUISTOKSI
BINGOSTA,
JONKA SALAISESTI JA JULMASTI SURMASI
VAKAALLA AIKOMUKSELLA
ERÄS NAAPURI JA YSTÄVÄ
KESÄKUULLA 1881.
Jos tämä selitykseni koskaan sattuu naapurieni näkyviin, niin toivon
nöyrästi että he ovat kyllin armahtavaisia joko ottaakseen pois taulun
tai himmentääkseen muistokirjotusta. He eivät voi käsittää miten minä
kärsin, kun uteliaat vieraat, kuten joka päivä tapahtuu, tavailevat
noita sanoja ikkunoistamme ja tekevät minulle lukemattomia kysymyksiä
niiden johdosta!
Toisinaan tapaan Currien väkeä kylällä, ja heidän astuessaan ohitseni
poispäin kääntyneinä tunnen karahtavani punaiseksi. Travers kulkee nyt
melkein aina Lilianin parissa. Hän on lahjoittanut Lilianille koiran
-- rottakoiran -- ja he ovat ryhtyneet silmäänpistäviin varokeinoihin
pysyttääkseen sen poissa puutarhastani.
Haluaisin vakuuttaa laeille, että saavat olla huoletta. Olen ampunut
yhden koiran.
Huilun säestämä.
Kertomus vanhasta Romasta.
Konsuli Duilius oli saapumassa Romaan triumfia viettämään kuuluisan
voiton johdosta minkä oli Mylaen edustalla saanut kartagolaisesta
laivastosta. Hän oli saavuttanut maallensa suuren menestyksen merellä
ensimäisellä laivastolla mikä sillä oli milloinkaan ollut -- ja sitä
oli luonnollisesti hauska ajatella, ja hän olisikin nyt ollut täysin
onnellinen, jos hänen asentonsa vaan olisi ollut hiukan mukavampi.
Mutta hän seisoi tuiki vaperoissa vaunuissa, jotka olivat sullotut
täyteen hänen läheisimpiä omaisiansa ja muutamia vanhoja ystäviänsä,
joille hänen oli täytynyt lähettää pääsylippu. Hänen takanaan seisoi
orja, joka piteli konsulin pään päällä painavaa etruskilaista
kruunua, ja milloin arveli isäntänsä käyvän liian suureilevaksi hoki
hän muistutuksia, että tämä oli lopultakin vain ihminen -- triumfin
viettäjää kohtaan nimittäin saa harjottaa vapauksia, joista muina
aikoina joutuisi kalliisti maksamaan.
Toisekseen oli iso delfolainen seppele, jota Duilius kantoi kuten
kruunuakin, luiskahtanut alas toisen silmän yli ja kutitteli hänen
nenäänsä, eikä auttanut muu kuin vaieten kärsiä, sillä toisessa kädessä
oli valtikka ja toisessa laakerinlehvä, jotapaitsi hänen täytyi
tiukasti pidellä vaunujen laidasta aina kun ne notkahtelivat.
Olivat myös väenväkisin maalanneet hänet kauttaaltaan kauniin
heleänpunaiseksi, ja vaikka se sai hänet näyttämään ihan uudelta ja
peräti loistavalta ja uhkealta, niin oli hänellä aika ajoin epäilyksiä
tokko tuo täydellisesti soveltui hänelle ja eritoten tokko hän enää
koskaan saisi väriä lähtemään.
Mutta pikku seikkojahan näinä lopultakin olivat, eivätkä verrattavia
päivän suuruuteen ja kunniaan! Eikö jokainen venytellyt niskojaan
saadakseen nähdä vilahduksenkaan hänestä? Eivätkö vaunuja vetävät
täplikkäät ja vauhkot hevosetkin yhtä mittaa kääntäneet päätänsä
tuijottaakseen hänen helakanpunaisiin kasvonpiirteisiinsä? Tämän
havaitessaan tunsi Duilius toden teolla olevansa kaiken tämän prameuden
keskus ja ylipäätään pitävänsä siitä.
Hän näki keskitiessä saattuetta keikkuilevat valtaamiensa laivojen
poikkihakatut kokat: hän näki uhrattaviksi määrättyjen valkeiden
härkien joutuvan juhlatuulelle ja pelastavan kulkueen kaikesta
yksitoikkoisuudesta tämän tästä pillastumalla takakujille tai
sieppaamalla kullattuihin sarviinsa joitakuita flamenpappeja, joiden
juhlallinen parvi asteli niiden edellä.
Kuuli hän myöskin viiden äänekkään torvisoittokunnan yli ystäviensä
huomautukset, näiden ennustellessa sadetta tai ilmaistessa tuskallista
hämmästystään väkijoukon vähyydestä ja kaiken todellisen innostuksen
puutteesta; ja hän tajusi päällisin puolin ne kovin loukkaavat
pistopuheet, joita jälkijoukkona marssivat uljaat legionat hänen
kustannuksellaan laskettelivat.
Tällainen pilanteko kuului tavanmukaisiin juhlamenoihin ja oli oikealla
tavalla ymmärrettynä suuri kohteliaisuus, ja sen Duiliuskin tunsi.
Ystävistään, punaisesta maalista ja tutunomaisesta orjasta huolimatta,
huikeasta helteestä ja syyhyvästä nenästään huolimatta, hän mietti
itsekseen että tämä -- ja tämä yksistään -- oli elämisen arvoista.
Ja hänelle oli tuskallista ajatella että tätä kaikkiansa kestäisi
ainoastaan päivän: hän ei voinut loppuikäänsä tällä tavoin juhlia.
Hänen ei kannattaisi moista yrittää keskinkertaisilla tuloillaan: ja
kuitenkin kaikitenkin kutistuisi olemassaolo surkean kuivaksi noin
paljon hyörinän perästä.
Voitaisiin otaksua että Duilius luonnostaan oli mieltynyt komeiluun
ja kuuluisuuteen, mutta näin ei millään muotoa ollut asian laita:
päinvastoin oli hän tavallisina aikoina vaatimaton luonteeltaan ja
miltei ujo. Mutta hänen äkillinen menestyksensä oli aiheuttanut
tilapäisen muutoksen, ja juuri kunniansa hehkeimmässä loistossa hän
huomasi huokaavansa ajatellessaan ettei hän kaiken inhimillisen
todennäköisyyden mukaan enää sinä ilmoisna ikänä kulkisi
torvensoittajien ja voitonmerkkien, huilunpuhaltajien ja valkeiden
härkien matkassa.
Ja sitte hän saapui Porta Triumphalikselle, missä ylemmät virkamiehet
ja senati heitä odottelivat, kaikki istuen vilkasten romalaiskuonoisten
ratsujen seljässä, jotka kulkueen lähetessä ilmaisivat eloisaa
kiihtymystä ja saivat muutamia ratsastajiansa laskeutumaan alas niin
suurella järjestelmän ja arvokkaan aikomuksen noudattamisella kuin
heidän asemansa vaati ja tilaisuuden luonne salli.
Siellä lahjotettiin Duiliukselle kaupungin vapaaporvarin oikeudet ja
adressi, minkä hän pisti taskuunsa, kuten selitti, lukeaksensa kotona.
Ja sitten eräs edili ilmotti hänelle puheessa, jonka aikana hän
kahdesti menetti ajatustensa juoksun ja oli liktorin kannustettava,
että kiitollinen tasavalta, ottain huomioon konsulin suuret ansiot,
oli päättänyt heittää sikseen kulunkien harkinnan ja tänä juhlapäivänä
antaa hänelle mitä ikinä palkkiota hän halusi pyytää -- "kohtuuden
rajoissa", lisäsi edili varovasti, jättäessään satulansa äkillisyydellä
joka tuskin näytti tahalliselta.
Duilius oli luonnollisesti ällistyksissään moisesta anteliaisuudesta,
ja kuten kenen tahansa äkillisesti tuollaiseen tilaisuuteen joutuneen
oli hänenkin ihan mahdoton saada siitä täyttä etua.
Toviin hän ei hämmennyksissään todellakaan pystynyt muistamaan mitään
välittämisen arvoista, ja hän arveli, että näyttäisi halpamaiselta
pyytää rahaa.
Viimein hän muisti äsken ikävöineensä loppumatonta triumfia, mutta
hänen luontainen vaatimattomuutensa sai hänet kohtuulliseksi, eikä hän
kyennyt rohkaistumaan pyytämään enempää kuin hitusen siitä loistosta
missä nyt sai päivän viettää.
Niinpä hän, ei ihan epäröimättä, vastasi tasavallan olevan ylen
ystävällinen, ja koska valinta kokonaan jätettiin hänelle, niin
hän haluaisi -- ellei heillä ollut mitään sitä vastaan -- haluaisi
huilunsoittajan alituiseksi seuralaisekseen ulkosalla.
Duilius oli hyvin vähällä pyytää valkeata härkää; mutta lähemmin
ajatellessaan tuntui hänestä että siitä saattaisi koitua epämukavuutta,
ja sellaisen eläimen oikeassa hoitelemisessa oli monia vaikeuksia;
sinä päivänä näkemänsä johdosta katsoi konsuli epäviisaaks kulkea
härän edellä -- kun taasen, jos takana käveli hänet voitaisiin otaksua
karjanpaimeneksi, mikä olisi ilkeätä. Senvuoksi hän luopui siitä
aatoksesta ja tyytyi pelkkään huilunpuhaltajaan.
Senati, ilmeisesti huojentuneena noin tavattoman vähäisestä
vaatimuksesta, myöntyi siihen kerrassaan kohteliaasti; Duiliusta
kehotettiin valitsemaan soittajansa, ja hän otti isoimman. Kulkue
jatkoi matkaansa voittokaaren alitse ja ylös Kapitolinuksen rinnettä,
sillävälin kun konsulilla oli aikaa muistaa asioita joista hän olisi
pitänyt vielä enemmän kuin huilunpuhaltajasta, ja hämärästi uumoilla
tehneensä itsestään kutakuinkin aasin.
* * * * *
Illaksi oli Duilius kutsuttu yleisillä varoilla kustannetuille
illallisille; hän lähti ylpeästi päättäneenä osottaa tajuavansa hänen
osakseen tulleen kohteliaisuuden kapuamalla päihtymyksen huimaavimmille
huipuille. Sen ajan romalaiset särpivät silkkaa vedellä sekotettua
viiniä juhlissaan, mutta on hämmästyttävää millaiseen humalaan
lujatahtoinen mies voi päästä -- vedensekaisesta viinistäkin -- jos
ryhtyy asiaan täydestä sielustaan. Ja kun Duiliuksella oli harvinaisen
voimakas luonne, niin hän palasi tuon vieraanvaraisen pöydän äärestä
erinomaisessa hutikassa; huilunpuhaltaja kuitenkin saattoi hänet
kotiin, auttoi hänet vuoteeseen, vaikkei kyennyt saamaan häntä
riisumaan sandalejaan, ja tuuditti hänet sikeään uneen valituilla
sävelillä ajan suosituimmista kappaleista.