MUSTA VILLAKOIRA
ja muita jutelmia
Kirj.
F. ANSTEY
Englannista suomensi
V. Hämeen-Anttila
Helsingissä,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö kansa,
1907.
SISÄLLYS:
Musta villakoira.
Huilun säestämä.
Koiramaailman Ismael.
Musta villakoira.
Olen ottanut tehtäväkseni kertoa tässä tarinassani, ainoatakaan
piirrettä salaamatta tai muuttamatta, elämäni tuskallisimman ja
nöyryyttävimmän kohtauksen.
Vähintäkään mielihyvää ei siitä minulle lähde, mutta teen sen
pelkästään saadakseni tilaisuuden esittää lieventäviä seikkoja, mikä
minulta tähän asti on tykkänään kielletty.
Käsitän aivan hyvin että pitkähkön selityksen julkaiseminen
käytöksestänsä jossakin epäiltävässä jutussa ei ylipäänsä ole paras
keino menetetyn maineen puhdistamiseksi: mutta omassa tapauksessani
löytyy eräs jolle minun ei ole sallittua enää koskaan suusanallisesti
puolustautua -- jos huomaisinkin kykeneväni sitä yrittämään. Ja koska
hän ei mitenkään voisi ajatella minusta pahempaa kuin jo ajattelee,
niin kirjotan tämän, tietäen ettei siitä voi olla minulle vahinkoa, ja
heikosti toivoen että se osuisi hänen näkyviinsä ja herättäisi epäilyä
tokko olen ihan niin tunnoton konna, niin luihu tekopyhä, kuin miltä
pakostakin olen hänen silmissään näyttänyt.
Sellaisen tuloksen pelkkä mahdollisuus saa minut täysin
välinpitämättömäksi kaikesta muusta; huolettomasti paljastan
koko lukevan maailman ivalle heikkouteni ja häpeäni, koska siten
mahdollisesti voin jossakin määrin saada takaisin erään henkilön
suotuisaa mielipidettä minusta.
Tämän verran sanottuani alotan enempää siekailematta tunnustukseni:
Nimeni on Algernon Weatherhead, ja voin lisätä että palvelen eräässä
hallinnollisessa virastossa: että olen ainoa poika ja asun kotona
äitini kanssa.
Meillä oli ollut talo Hammersmithissä kunnes vuokrakautemme loppuessa
juuri ennen tämän kertomuksen tapahtuma-ajan alkua äitini päätti
että minun terveyteni kaipasi iltaisin maalais-ilmaa, ja niin otimme
"sopivan huvila-asunnon" eräällä niistä monilukuisista rakennustiloista
joita viime aikoina on ylen runsaasti ilmestynyt Lontoon ympäristöön.
Olemme nimittäneet sen "Wistaria huvilaksi". Se on sievä pikku
asumus, viimeinen irrallisten huvilain rivissä, joilla jokaisella on
etupuolella pienoinen maalainen ajoveräjänsä ja sorakäytävänsä ja
takana nurmikkoa riittämään tennis-kentäksi, ja pitkin sen laitaa
kulkee tie mäen yli rautatieasemalle.
Olisin tosin toivonut että isäntämme vähän aikaa sen jälkeen kun
vahvisti vuokrasopimuksemme olisi saanut löydetyksi jonkun muun
paikan hirttäytyäkseen kuin erään ullakkomme, sillä seurauksena siitä
jätti meidät palvelusneitsyt aina parin kuukauden kuluttua hurjassa
hermokohtauksessa, kuultuaan murhenäytelmän jossakin ostoksillaan
käydessään ja luonnollisesti oitis jälkeenpäin "nähtyänsä jonkun".
Silti se on miellyttävä talo, ja voin nyt melkein antaa anteeksi
isännälle kolttosen, jota aina katson törkeäksi itsekkyydeksi hänen
puoleltaan.
Maalla, niin lähellä kaupunkiakin, on likeisin naapuri jotakin
enempääkin kuin pelkkä numero; hän on mahdollinen tuttava, joka pitää
uutta tulokasta ainakin koevierailun arvoisena. Pian sain tietää
että naapuritaloa piti hallussaan eversti Currie, palveluksesta
eronnut intialaisen rykmentin upseeri; ja useasti, kun matalan
rajamuurin yli vilahdukselta näin sorean tyttömäisen vartalon liehuvan
naapuripuutarhan ruusupensastossa, eksyin hauskasti haaveksimaan ei
etäistä aikaa jolloin meitä erottava muuri olisi (kuvaannollisesti)
jaoitettu maan tasalle.
Muistan -- oi miten elävästi! -- jännittyneesi! värähtäneeni
kuullessani äidiltäni eräänä iltana kaupungista palatessani että
Curriet olivat käväisseet meillä vierailulla ja tuntuivat haluavan
ystävällisiä naapurillisia välejä.
Muistanpa myös sunnuntai-ehtoopäivän jona vastasin heidän käyntiinsä
-- yksinäni, koska äitini oli sen jo viikolla tehnyt. Seisoin everstin
huvilan portailla odottamassa ovea aukenevaksi, kun minua säpsähdytti
raivoisa ärinä ja luskutus takaapäin, ja käännähtäessäni huomasin ison
villakoiran yrittelevän tapailla sääriäni.
Se oli sysimusta, oikeasta korvasta puuttui toinen puolikas ja kuonon
päässä törrötti hullun pienet paksut viikset; sen karva oli ajeltu
mukamas leijonan tapaan, minkä jostakin salaperäisestä syystä arvellaan
parantavan villakoiran ulkonäköä, mutta parturi oli jättänyt joitakuita
pieniä karvatukkoja oikullisesti koristamaan sen lonkkia.
Sitä katsellessani ei voinut olla muistumatta mieleeni toinen musta
villakoira, jota Faust jonkun aikaa kestitsi onnettomilla tuloksilla,
ja ajattelin että varsin kohtuullinen määrä loitsusanoja riittäisi
saamaan paholaisen esille tästä pedosta.
Se pani minut peräti kiusalliselle päälle, sillä minä olen hieman
hermostunut luonteeltani, tunnen luontaista kammoa koiria kohtaan enkä
hevillä pysty suotuisimmissakaan olosuhteissa täydellä luottamuksella
suoriutumaan asianmukaisista seuratavoista, ja totisesti oli tietoisuus
siitä että vieras ja nähtävästi vihainen koira järsi kantapäitäni
kaikkea muuta kuin rohkaisevaa.
Currien perhe vastaanotti minut mahdollisimman herttaisesti: "kovin
hauskaa tulla tuttavaksenne, hra Weatherhead", sanoi rouva Currie
pudistaessani hänen kättään. "Näen", hän lisäsi leppeästi, "että olette
tuonut koiran sisälle matkassanne". Tosiasia on että olin vetänyt
koiran sisälle takinliepeissäni roikkuvana, mutta silminnähtävästi ei
ollut mitään tavatonta vieraitten saapua tällä vähemmän arvokkaalla
tavalla, sillä hän irrotti elukan vähääkään oudostumatta, ja niin pian
kuin olin tarpeeksi tointunut kävimme keskustelemaan.
Sain tietää että eversti ja hänen puolisonsa olivat lapsettomat, ja
että puutarhamuurin yli näkemäni solakka olento oli Lilian Roseblade,
heidän sisaren- ja kasvattityttärensä. Hänkin tuli vähää jälkeenpäin
huoneeseen, ja esiteltäessä tunsin että hänen suloiset nuorekkaat
kasvonsa, joita tummanruskean tukan pehmeät kiehkurat varjosivat,
ylenpalttisesti vastasivat kaikkia haaveellisia toiveita joilla olin
sitä hetkeä odotellut.
Hän puheli minulle näpsään, luottavaiseen, pyytelevään tapaan, jota
olen kuullut hänen rakkaimpain ystäväinsä moittivan lapselliseksi
ja teeskennellyksi, mutta silloin oli mielestäni hänen sävyssään
sanomatonta suloa ja viehkeyttä, ja sen muisto kivistelee nyt sydäntäni
pistoksin jotka eivät ole yksistään tuskaa.
Jo ennen kuin everstikään näyttäysi aloin nähdä, että vihollisellani,
villakoiralla, oli poikkeuksellinen asema tuossa huonekunnassa. Tämä
oli yllinkyllin selvää poistuessani vierailultani.
Se näytti olevan heidän kotoisen elämänsä keskus, ja rakastettava
Liliankin kieppui tyytyväisesti sen ympärillä jonkinlaisena
seuralaistähtenä; se ei omistajansa silmissä voinut tehdä mitään
väärää, sen etuluuloja (ja se oli kovin ahdasmielinen eläin) pidettiin
ankarassa arvossa, ja kaikki kotoiset hommat järjestettiin etusijassa
sen mukavuutta silmällä pitäen.
Saatan olla väärässä, vaan en voi uskoa viisaaksi korottaa mitään
villakoiraa noin ylevälle jalustalle. Miten tämä erityinen koira,
niin tavallinen nelijalkainen kuin konsanaan on ilmaa hengittänyt,
oli saanut noin tehotuksi lumoutuneihin omistajiinsa, sitä en ole
milloinkaan pystynyt ymmärtämään, mutta niin vaan oli asian laita --
anastipa se pääosan keskustelustakin, joka aina hetkeksi tyrehdyttyään
tuntui jonkun luonnollisen lain painosta kierähtävän siihen.
Minun täytyi kestää pitkä elämäkerrallinen luonnekuva siitä -- mitä
sanomalehtipakinassa nimitettäisiin "kaskukuvailuksi" -- ja jokainen
veres juttu tuntui minusta osottavan pedon turmeltunutta ilkeyttä yhä
räikeämmässä valossa ja saattavan perheen hessahtavan ihailun aina vaan
kummastuttavammaksi.
"Kerroitko hra Weatherheadille, Lily, Bingosta" (Bingo oli villakoiran
mieletön nimi) "ja Taoksista? Et? Kah, minun _täytyy_ kertoa hänelle
se seikkailu -- siinä on hänelle nauramista. Tacks on puutarhurimme
alhaalla kylässä (tunnetteko Tacksin?). No, Tacks kävi täällä
naulaamassa kukkaislavaa tikkaiden harjalla, ja kaiken aikaa istui
Bingo mestari levollisena niiden juurella katselemassa, millään
ilveellä suostumatta lähtemään tiehensä. Tacks sanoi sen olevan aimo
hupina hänelle. No, kun Tacks viimein oli valmis ja kapusi alas, niin
mitäs arvelette tuon juukelin tehneen? hiipipä hissukseen takaapäin,
haukkasi palan molemmista pohkeista ja säntäsi pakoon. Oli vaaninut
sitä koko ajan! Ha, ha! -- syvästi harkittua tuo, vai mitä?"
Myönsin sisäisesti värähtäen että tuo oli sangen syvällistä, itsekseni
ajatellen että jos tämä oli näytteenä siitä miten Bingo tavallisesti
kohteli seudun asujamia, niin olisi merkillistä jollei se suistuisi
vielä syvemmälle ennen kuin -- luultavasti _juuri_ ennen kuin -- saisi
kuolemansa.
"Uskollinen vanha koira!" sopotti rouva Currie: "otaksuithan Tacksin
ilkeäksi murtovarkaaksi, etkö niin? et tahtonut antaa rosvota herraasi,
ethän?"
"Oivallinen talonkoira", puuttui puheeseen eversti. "Peijakas, en
koskaan unohda miten se äskettäin pani Heavisides paran ottamaan
käpälät allensa! Oletteko koskaan tavannut Heavisidesiä, Bombayn
pataljoonasta? Niin, Heavisides oleskeli täällä, ja koira tapasi hänet
eräänä aamuna hänen tullessaan alas kylpyhuoneesta. Ei tietenkään
tuntenut häntä intialaisiin roimahousuihin ja yönuttuun pukeutuneena
ja kävi päin. Se pidätteli vanhaa Heavisides parkaa porrastaivakkeen
ikkunan ulkopuolella vesisäiliön päällä neljännestunnin ajan, kunnes
minun oli tuleminen lakkauttamaan piiritys!"
Sellaisia olivat jutut koiran retkaleen ääliömäisestä villiydestä joita
minun oli pakko kuunnella, ja kaiken aikaa istui tuo peto vastapäätä
minua takkataljalla, vilkuen minuun tuuhean takkunsa alta häijyn
tihruisilla silmillään ja pohtien mihin kohtaan minua iskisi hampaansa
noustessani lähtemään.
Tämä oli alkuna tuttavuudellemme, joka väleen vapautui kaikista
muodollisuuksista. Oli hyvin hauskaa poiketa sinne päivällisen
jälkeen, vieläpä istua everstin kumppanina punaviinin ääressä ja
kuunnella lisää juttuja Bingosta, sillä myöhemmällä sain mennä sievään
vierashuoneeseen, ottaa teeni Lilianin kädestä ja kuunnella hänen
soittaessaan meille Schubertia kesän iltahämyssä.
Villakoira oli kylläkin aina tiellä, mutta senkin ruma musta pää tuntui
jonkun verran menettävän rumuuttaan ja julmuuttaan Lilianin laskiessa
sille kauniin kätösensä.
Ylimalkaan luulen Currien perheen tunteneen suopeutta minua kohtaan:
eversti piti minua keskulaisen, naimakelpoisen nuoren miehen
vilpittömänä näytteenä -- kuten todella olinkin -- ja rouva Currie
osotti minulle suosiota äitini vuoksi, johon oli tullut suuresti
kiintyneeksi.
Mitä Lilianiin tuli, niin olin näkevinäni että hän piankin aavisteli
millä tuntein häntä ajattelin eikä ollut siitä pahoillaan. Odottelin
kutakuinkin toiveikkaasti päivää jona voisin rukkasia pelkäämättä
ilmaista rakkauteni.
Mutta suurena vastuksena oli polullani se haitta etten mistään hinnasta
voittanut Bingon suopeutta. Perheen jäsenet itsekin useasti valittivat
tätä pahoilla mielin. "Nähkääs", huomautteli rouva Currie puolustellen,
"Bingo on koira joka ei hevillä kiinny vieraisiin" -- vaikka mitä
siihen asiaan tulee, niin arvelin sen olevan tuskallisen altis
kiintymään _minuun_.
Hartaasti yritin hieroa sovintoa. Toin sille lepyttäviä sämpylöitä --
mutta tämä oli heikkoa ja tehotonta, sillä se hotkaisi ne ahnaasti ja
vihasi minua yhtä katkerasti kuin konsanaan, alusta asti tuntien minua
kohtaan ääretöntä halveksumista ja epäluottamusta, jota eivät mitkään
mairitteluni pystyneet poistamaan. Katsahtaessani nyt tapausten kulkuun
olen taipuvainen uskomaan että sitä varotteli ennustava vaisti siitä
mikä minun kauttani sen kohtaloksi koituisi.
Ainoastaan koiran hyväksymistä tarvittiin jotta olisin päässyt lujaan
asemaan Currien perheessä ja kenties jotta Lilianin häilyvä sydän olisi
tehnyt päätöksensä minun hyväkseni; mutta vaikka kosiskelin tuota
järkähtämätöntä villakoiraa itsepintaisuudella jota en voi punastumatta
muistella, niin se pysyi uppiniskaisen lujana.
Silti kohteli Lilian minua päivä päivältä yhä rohkaisevammin; päivä
päivältä ylenin hänen kasvattivanhempiensa mielipiteissä; aloin toivoa
piakkoin pystyväni heittämään kaiken koirapolitiikan sikseen.
Huvilassamme oli haittana (paitsi itsemurhan haikua) seikka joka on
välttämättömästi tässä mainittava. Yhteisestä suostumuksesta olivat
kaikki lähiseudun kissat valinneet puutarhamme iltayhtymiänsä varten.
Luulen että meidän kirjava keittiökissamme lienee ollut jonkunlainen
paikkakunnallisen kissayhteiskunnan johtaja -- tiedän että sillä oli
"vastaanotto" soiton ja laulun ohella useimpina iltoina. Äiti parkani
huomasi tämän häiritsevän hänen ehtoopäiväuinahdustansa, eikä ihmekään,
sillä jos armeija aaveita olisi kirkunut ja kiljunut puistikossamme tai
se olisi varattu aavemaailman lastentarhaksi hampaidensaantiaikana,
niin ei meteli olisi mitenkään saattanut olla hirvittävämpää.
Haudoimme keinoja vapautuaksemme tästä rasituksesta: myrkky olisi
tietysti tehonnut, mutta ajattelimme että sen käyttäminen näyttäisi
pahalta ja johtaisi rettelöihinkin, jos joka aamu nähtäisiin valikoima
kissoja kamalissa väänteissä huokumassa viimeisiä hengenvetojaan eri
osissa samaa puutarhaa.
Ampuma-aseissakin oli vastuksensa ja ne tuskin olisivat edistäneet
äitini uinailuja, joten olimme jonkun aikaa aivan neuvottomina. Vihdoin
eräänä päivänä satuin kaupungilla kävellessäni (onnettomana hetkenä)
näkemään kapineen joka minusta tuntui olevan ihan omiansa -- erittäin
vankkarakenteisen ilmapyssyn erään pyssysepän ikkunassa. Astuin oitis
myymälään, ostin sen ja vein riemuiten kotiin; se olisi äänetön ja
vähentäisi paikkakunnan kissojen keskimäärää yleisempää huomiota
herättämättä -- pari nyrhäystä riittäisi saamaan kissojen muotipaikaksi
jonkun syrjäisemmän sopen.
Siekailematta ryhdyin koettamaan asettani. Samana iltana istuin hämärän
tultua lukuhuoneeni ikkunassa väijyksissä, suojelemassa äitini lepoa.
Heti kun kuulin pitkäveteisen uikahduksen, valmistavan pärskytyksen ja
sitä seuranneen hurjan juoksukilpailun aloin asketella ääntä kohti.
Minussa lienee kansallista metsästäjähenkeämme, sillä vereni humisi
kiihkosta; mutta kissan ruumiinrakenne ei nähtävästi kärsi vakavaa
haittaa lyijystä, ja aloin peljätä ettei ampumataitoni todisteeksi jäisi
mitään voitonmerkkiä.
Mutta yht'äkkiä näin mustan haamun puikahtavan pensaiden takaa. Odotin
kunnes se livahti alapuolellani olevan keittiön ikkunasta tulvivan
valovirran poikki, ja silloin tähtäsin tarkkaan ja laukaisin.
Tällä kertaa ainakin tepsi -- kuului tukahtunut älähdys, kahinaa -- ja
kaikki oli taas hiljaista. Ryntäsin ulos tyynesti ylpeillen kostoni
menestyksestä noutamaan sisälle uhrini ruumista, ja erään laakeripuun
juurelta löysin, en kuljeksivaa kollikissaa, vaan (kuten tarkkaälyinen
lukija epäilemättä on aikaa sitten aavistanut) everstin mustan
villakoiran värisevän raadon!
Aijon tässä kertoa pelkän koristelemattoman totuuden, ja tunnustan että
minä ensimältä, nähdessäni mitä olin tehnyt, _en_ ollut pahoillani.
Olin aivan viaton kaikkeen teon aikomiseen, mutta en tuntenut
vähintäkään surua. Jopa nauroinkin -- hulluudessani -- ajatellessani
että noin oli kaikessa tapauksessa päästy Bingosta; se este oli poissa,
väsyttävä sovintohommani oli ainiaaksi lopussa!
Mutta pian tuli vastavaikutus; älysin tekoni kauhean luonteen, ja minua
värisytti. Olin tehnyt kolttosen, joka saattaisi ijäkseni karkottaa
minut Lilianin parista! Kaikessa tietämättömyydessäni olin surmannut
jonkunlaisen pyhän eläimen, eläimen johon Currien perhe oli hellimmillä
tunteilla kiintynyt! Miten saisin asian lievimmästi ilmoitetuksi
heille? Lähettäisinkö heille Bingon, kirjelippu sidottuna kaulaan,
pahotteluineni ja vilpittömine surun-ilmauksineni? Se näyttäisi liian
suuresti riistan lahjoittamiselta. Eikö minun itseni pitäisi kantaa
se sinne? Käärisin sen hienoimpaan suruharsoon, pukeutuisin mustaan
sen muistoksi -- Curriet tuskin pitäisivät vahakynttilää ja valkeata
hurstia, tai säkkiä ja tuhkaa liiallisena sovitusmuotona -- mutta en
voinut ryömiä juuri niin inhottavan nöyryytetysti.
Tuumailin mitä eversti sanoisi. Olihan hän yleensä yksinkertainen ja
suopea, mutta tarpeen tullen hyvinkin tuima, ja tunsin pahoinvointia
tuumiskellessani uskoisiko hän, ja vielä pahempi, uskoisiko _Lilian_,
että tämä todella oli tapaturma? He tiesivät mitä etua minulla oli
edesmenneen villakoiran vaientamisesta -- uskoisivatko he silkan
totuuden?
Vannoin että heidän _täytyisi_ uskoa minua. Teeskentelemättömän
murheeni ja kaiken salailun puutteen täytyi voimakkaasti puhua
puolestani. Valitsisin suotuisan hetken tunnustukselleni: vielä samana
iltana ilmaisisin kaikki.
Kuitenkin kammotti minua edessäni oleva velvollisuus, ja murhemielin
polvistuessani vainajan viereen ja kunnioittavasti oikoessani sen
jäykistyneet jäsenet ajattelin että kohtalo menetteli kohtuuttomasti,
toimittaessaan hyvää tarkottavan miehen, jolla eivät hermot olleet
raudasta, tuollaiseen asemaan.
Sitte kauhukseni kuulin maantieltä puutarhan ulkopuolelta tuttujen
askelten kajahtelevaa töminää ja tunsin burmalaisen sikaarin omituista
tuoksua. Siellä oli eversti itse, joka oli vienyt tuomittua Bingoa
tavalliselle iltakävelyllensä.
En oikein tiedä miten se kävi, mutta äkillinen säikky minut
valtasi. Pidättelin hengitystäni ja yritin näkymättömänä lyyhistyä
laakeripuitten taakse; mutta hän oli nähnyt minut ja astui heti
tiepuoleen puhuttelemaan minua pensas-aidan yli.
Hän seisoi vajaan kahden metrin päässä lemmikkinsä ruumiista! Onneksi
oli ilta tavattoman pimeä.
"Hei, tekö siinä, hä?" hän alotti sydämellisesti: "älkää nousko,
poikani, älkää suotta". Yritin asettua villakoiran eteen, enkä noussut
-- ainakin ainoastaan tukkani teki sen.
"Olette myöhään liikkeellä", hän pitkitti: "puutarhaanne muokkaamassa
vai?"
En voinut vastata että olin muokkaamassa hänen koiraansa! Ääneni
värisi, kun hämyn verhoamassa syyllisessä hämmennyksessäni sanoin että
oli kaunis ilta -- vastoin totuutta.
"Pilvessä", vastasi eversti, "pilvessä -- sataa kait ennen aamua.
Oletteko muuten nähnyt Bingoa siellä?"
Tämä oli käännekohta. Minun olisi _pitänyt_ vastata murheellisesti:
"Kyllä, minua surettaa ilmoittaa että minulle on sattunut peräti
onneton tapaturma sen kanssa -- tässä se on -- totta puhuen pelkään
_ampuneeni_ sen!"
Mutta en kyennyt. Olisin voinut ilmaista hänelle omalla ajallani,
valmistetussa sanamuodossa -- vaan en silloin. Tunsin että minun oli
käytettävä kaikki järkeni lahjat voittaakseni aikaa ja rimpuillakseni
kysymysten kanssa.
"Mitä", kysyin lyijymäisen kepeästi, "eihän se vaan ole luikahtanut
hyppysistänne?"
"Mitään semmoista ei se ole eläissään tehnyt!" vakuutti eversti
kiihkeästi; "se ryntäsi rotan tai sammakon tai muun perään moniaita
minuutteja takaperin, ja seisahtuessani sytyttämään sikaria kadotin sen
näkyvistäni. Luulin nähneeni sen livahtavan veräjänne alitse, mutta
olen huudellut sitä edustalta eikä se tule ulos".
Ei, eikä enää koskaan tulisi. Mutta everstille ei saattanut kertoa sitä
vielä. Sepustelin taas: "Jos", virkoin epävakaisesti, "jos se olisi
pujahtanut tänne veräjän alitse, niin olisin sen nähnyt. Kenties se sai
päähänsä jolkkia kotiin?"
"Niin, varmaankin minä sen ovelan veijarin tapaan kynnykseltäni!
Kuulkaas, mitäs arvelettekaan sen viimeksi tehneen?"
Olisin voinut hänelle antaa viho viimeisimmät tiedot; vaan en
uskaltanut. Kuitenkin oli kerrassaan liian hirmuista kyyrötellä tuossa
polvillaan ja nauraa Bingon ruumiin yli kerrottuja kaskuja Bingosta;
sitä en voinut kestää! "Kuunnelkaa", tokaisin äkkiä, "eikö tuo ollut
sen haukuntaa? Taas; eikö se mielestänne kuulosta kajahtavan talonne
edustalta?"
"No", tuumi eversti, "menenkin sitomaan sen kiinni ennen kuin se
jälleen lähtee liesuun. Hampaannehan kalisevat -- olette vilustunut,
hyvä mies -- menkää oitis sisälle, ja jos tunnette jaksavanne,
niin pistäytykää puolen tunnin kuluttua grogimme ääreen ja kerron
teille silloin koko jutun. Terveiseni äidillenne. Älkää unohtako
-- ryyppytunnilla! Olin viimeinkin päässyt hänestä eroon, ja
huojennuksesta henkäisten pyyhin otsaani. Puolen tunnin kuluttua
pistäytyisin sinne ja silloin olisin valmistunut julistamaan
murheellisen viestini. Sillä minä en vielä silloinkaan ajatellut
muuta menettelytapaa, kunnes mieleeni äkkiä kamalan selvästi välähti
että viheliäinen hämäännykseni pensas-aidan luona oli tehnyt totuuden
ilmaisemisen mahdottomaksi! En tosin ollut laskettanut suoranaista
valetta, mutta olinhan johtanut everstin siihen käsitykseen että olin
kieltänyt nähneeni koiraa. Monet voivat lauhduttaa omaa tuntoansa
ajattelemalla että olipa heidän sanojensa vaikutus mikä tahansa he
saivat pysytellyksi erillään selkeästä valeesta. En ole koskaan tarkoin
tiennyt missä erotus siveellisesti on, mutta tuota tunnetta _löytyy_ --
minulla on sitä itselläni."
Pahaksi onneksi on vilpillä se hankaluus, että jos totuus koskaan tulee
päivän valoon, niin on kieräilijä aivan yhtäläisessä liemessä kuin
olisi valehdellut mitä häpeämättömimmässä määrässä, ja mies harvoin
saavuttaa luotettavuutta takaisin osottamalla että hänen käyttämänsä
sanat eivät sisältäneet mitään ehdotonta petosta.
Saattaisin tietysti vieläkin kertoa everstille tapaturmani ja antaa
hänen päätellä että se oli sattunut keskustelumme jälkeen, mutta koira
oli nopeasti kylmenemässä ja kangistumassa, ja he varsin luultavasti
arvaisivat tapahtuman todellisen ajan.
Ja sitte Lilian kuulisi minun ladelleen liudan valeita sedälleen heidän
jumaloimansa Bingon ruumiin yli -- ja tuollainen tepponen epäilemättä
olisi kauhistuttavaa herjamielisyyttä, sanomatonta syntisyyttä hänen
silmissään!
Jos olisi ennen ollut työläs suostuttaa häntä vastaanottamaan verin
tahrattua kättä, niin olisi se tuon jälkeen mahdotonta. Ei, olin
polttanut laivani, olin ainiaaksi ehkäisty rehelliseltä tolalta; tuo
yksi epäröimisen hetki oli väkisinkin ratkaissut käytökseni -- minun
täytyi sitä nyt pitkittää ja kaiken uhalla puijata edelleen.
Oli se katkeraa. Olin aina pyrkinyt säilyttämään niin monta minuun
juurtunutta siveellistä periaatetta kuin tämän maailman hyörinässä
mukavasti käy päinsä, -- ja ylpeytenäni oli ollut etten yleisin
piirtein puhuen ollut milloinkaan tehnyt itseäni syypääksi ilmeiseen
valheeseen.
Mutta täst'edes, jos mielin voittaa Lilianin, oli tuosta kerskauksesta
ijäksi luovuttava! Minun olisi nyt valehdeltava kaikesta voimastani
rajattomasti ja häikäilemättä, teeskenneltävä alituiseen ja "kannettava
naamaria", kuten runoilija Bunn aikoja sitte kauniisti lausui, "ontolla
sydämelläni". Tämä oli ylen tuskallista -- en pitänyt sitä oikeana --
mutta mikäs auttoi?
Pohdittuani tätä kaikkea hyvin huolellisesti päätin ainoana tehtävänäni
olevan haudata elukka parka siihen missä se kaatui ja pysyä vaiti koko
jutusta. Jonkin hämärän varovaisuustunteen johdosta irrotin ensin
koiran hopeasilaisen kaulahihnan ja sitte nopeasti kaivoin raadon
puutarhalapiolla multaan, ja sain poistetuksi kaikki onnettomuuden
jäljet.
Lienen tuntenut jotakin huojennusta tietuessani ettei nyt olisi
tarpeellista kertoa surullista seikkailuani ja pahentaa naapurieni
suosiota.
Ajan mittaan tuumiskelin istuttavani vainajan jäännöksien kohdalle
ruusupensaan, ja kun Lilian ja minä jonakuna päivänä kotoisen onnemme
hehkeimmillään kukoistaessa seisoisimme ihailemassa sen valkeata
loistokkuutta, niin saattaisin (kenties) rohkaistua tunnustamaan että
pensas oli saanut osan loistokkuuttaan ammoin kadonneesta Bingosta.
Tässä aatteessa oli hiven runollisuutta mikä hetkeksi kirkasti
synkkyyttäni.
Minun ei tarvinne mainita etten sinä iltana poikennut naapuriin. En
ollut vielä kyllin paatunut sitä tekemään -- sävyni olisi voinut minut
kavaltaa, ja niinpä pysyin viisaasti kotona.
Mutta hirveät näyt häiritsivät sinä yönä untani. Olin herkeämättä
yrittämässä haudata isoa rotevaa villakoiraa, joka itsepintaisesti
reutoutui ylös kosteasta mullasta niin pian kuin syydin sen peittoon...
Lilian ja minä olimme kihloissa, ja istuimme sunnuntaina kirkossa,
mutta kaikkia häätö-yrityksiä vastustava villakoira kielsi kumealla
haukunnalla meidät kuulutuksilta... Oli hääpäivämme, ja ratkaisevana
hetkenä villakoira loikkasi väliimme ja nielaisi sormuksen... Tai
istuimme hääpöydässä, ja Bingo, hehkuvasilmäinen hallava luuranko,
istui hääkakulla eikä päästänyt Liliania sitä leikkaamaan.
Ruusupensashaavekin toistui kierossa muodossa -- pensas kasvoi, ja
jokaisessa kukassa räkätti pienois-Bingo: ja havahtuessani yritin
parhaillaan tuskan hiki otsalla uskotella everstille että ne olivat
tavallisia koiranruusuja.
Seuraavana aamuna läksin toimistooni synkeän salaisuuteni jäytäessä
sisuksiani, ja kaikissa puuhissani nousi eteeni murhatun villakoiran
aave. Kahteen päivään en rohjennut lähestyä Currien perhettä, kunnes
viimein eräänä iltana pakotin itseni vierailulle, tuntien ettei
todellakaan ollut turvallista pysyä loitolla enää kauvemmin.
Omaatuntoani kirpelöitsi sisälle astuessani. Tekeysin tietämättömän
huolettomaksi, mutta ponnistukseni onnistui niin nolosti että olisin
joutunut pahaan paulaan, elleivät he olisi olleet liiaksi syventyneet
omiin ajatuksiinsa sitä huomatakseen.
En ole eläissäni nähnyt perhettä siinä määrin masentuneena kotoisesta
onnettomuudesta kuin vierashuoneesta löytämäni ryhmä oli, surkeasti
tekeytyessään jotakin puuhailevaksi. Me puhelimme ensin -- ja onttoa
haastelua se oli -- arkiaikaisista asioista, kunnes en voinut sietää
tätä tilaa kauvemmin, vaan syöksyin uskaliaasti vaaraan.
"En näe koiraa." alotin. "Kaithan te -- te löysitte sen suuremmitta
vaivoitta tois-iltana, eversti?" Puhuessani odottelin jännitettynä,
huomaisivatko he ääneni outoa sointua, mutta he eivät sitä tarkanneet.
"Hm, seikka on se", vastasi eversti raskaasti, harmaita viiksiään
kaluten, "ettemme ole sen koommin siitä kuulleet: se -- se on karannut!"
"Mennyt, hra Weatherhead; mennyt sanaakaan virkkamatta!" huoahti rouva
Currie voihkaten, ikäänkuin olisi arvellut koiran voineen edes jättää
hyvästelykirjeen.
"Enpä olisi sitä siitä uskonut." jatkoi eversti: "se on minut tykkänään
typerryttänyt. En ole vuosikausiin moista kolausta saanut -- senkin
kiittämätön rakkari!"
"Oi, setä!" puolusteli Lilian, "älkää noin puhuko; kenties Bingo ei
voinut asiata auttaa -- kenties joku on s-s-surmannut sen!"
"Surmannut!" huudahti eversti tuimasti. "Taivahan vallat! jos luulisin
maailmassa löytyvän konnaa tuon säveän koiraparan surmaajaksi pystyvää,
niin -- -- Mitä _varten_ moista konnuutta tehtäisiin, Lilian? Sanoppas!
Minä -- minä toivon ettet enää minun kuulteni mokomia lörpötä. _Tehän_
ette luule sen menettäneen henkeänsä, vai mitä, Weatherhead?"
Vastasin -- Jumala paratkoon! -- pitäväni sitä melkein mahdottomana.
"Ei se kuollut ole!" huusi rouva Currie. "Jos se olisi kuollut, niin
tietäisin sen jollakin tavoin -- siitä olen varma! Mutta tunnen että
se on hengissä. Viime yönäkin näin siitä kovin kaunista unta. Se
palasi luoksemme, hra Weatherhead, ajurin vaunuissa ajaen, ja aivan
entisellään -- käytti vain sinisiä silmälaseja, ja sen turkin ajellut
paikat olivat tulipunaisiksi maalatut. Ja minä heräsin ilosta --
tiedättehän että se varmasti käy toteen!"
On helppo ymmärtää mitä kidutusta tuollaiset puhelut tuottivat, ja
kuinka vihasin itseäni tulkitessani myötätuntoani ja lausuessani
rohkaisevia sanoja koiran saamisesta takaisin, kun kaiken aikaa tiesin
sen makaavan puutarhani mustien multien kätkössä. Mutta otin sen
osana rangaistuksestani ja kärsin kaikki valittamatta; tekipä minusta
käytäntö oikein mestarinkin lohduttamisen taidossa -- luulen todella
olleeni heille suurena viihdytyksenä.
Olin toivonut heidän pian toipuvan häviönsä ensimäisestä katkeruudesta,
ja Bingon ensin saavan seuraajan ja siten unohtuvan tavalliseen tapaan;
mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään.
Eversti poloinen silmin nähden kiusasi itseään sairaaksi surullansa;
hän kuljeskeli alla päin -- ilmotellen lehdissä, etsiskellen ja ihmisiä
kuulustellen, mutta tietysti turhaan, ja tämä koski häneen kipeästi.
Hän esiintyi pikemmin ainoan poikansa ja perillisensä menettäneenä
miehenä kuin englantilais-intialaisena upseerina jolta on villakoira
karannut. Minun täytyi teeskennellä mitä kiihkeintä harrastusta hänen
tiedustelujansa ja löytöretkiänsä kohtaan, ja kuunnella ja jäljitellä
mitä liiallisimpia ylistelyjä edesmenneestä, ja niin suuren kavaluuden
ponnisteluissa lyötyin vihdoin melkein yhtä sairaaksi kuin itse eversti.
En voinut olla havaitsematta että taidokas osanottoni ei Lilianiin
tehonnut läheskään niin suuresti kuin hänen omaisiinsa: ja toisinaan
äkkäsin hänen vilpittömissä ruskeissa silmissään epäuskoisen katseen
joka sai minut kovin levottomaksi. Vähä vähältä laajeni välillämme
juopa, kunnes lopulta epätoivoissani päätin kuulla kohtaloni ennen
kuin koituisi aika jolloin olisi toivotonta laisinkaan puhua. Valitsin
erään sunnuntai-illan, ollessamme kultaisessa hämyssä kävelyllä
kirkosta niityn poikki, ja silloin rohkaisin itseni ilmaisemaan hänelle
rakkauteni. Hän kuunteli minua loppuun ja oli ilmeisesti kovasti
kiihdyksissään. Vihdoin hän jupisi ettei liittomme ollut mahdollinen,
paitsi jos -- ei, sitä ei nyt enää voisi tapahtua.
"Paitsi jos?" kysyin. "Lilian -- neiti Roseblade, jotakin on viime
päivinä tullut väliimme; sanottehan mikä se on?"
"Tahdotteko sen _todella_ tietää?" kysyi hän minuun kyyneltensä läpi
vilkaisten. "Sanon sen: se -- se on Bingo!"
Hätkähdin hirmustuneena taaksepäin. Tiesikö hän kaikki! Ellei, niin
minkä verran epäili hän? Siitä minun täytyi heti saada selko! "Mitä
Bingosta?" sain lausutuksi kieleni takeltuessa kitalakeen.
"Te ette sitä koskaan r-rakastanut sen meillä ollessa", nyyhkytti hän;
"se teidän täytyy tunnustaa!"
Olin huojentunut huomatessani ettei asia ollut tämän pahempi.
"En", myönsin suoraan; "en rakastanut Bingoa. Bingo ei rakastanut
_minua_, Lilian; vaaniskeli vaan aina tilaisuutta saada näykkiä minua.
Ettehän toki siitä riitaa tehne!"
"En siitä", hän vastasi, "mutta minkä vuoksi olette nyt pitävinänne
siitä niin paljon, ja puuhailevinanne sen löytämiseksi? John setä
uskoo teitä, vaan en _minä_. Käsitän aivan hyvin ettette ilahtuisi sen
palaamisesta. Voisitte sen helposti löytää, jos tahtoisitte!"
"Mitä tarkotatte, Lilian?" oihkasin käheästi. _"Kuinka_ voisin sen
löytää?" Taaskin pelkäsin pahinta.
"Te olette hallituksen virastossa", kiivaili Lilian, "ja jos teillä
vaan olisi halua, niin voisitte huokeasti s-saada v-virastot etsimään
käsille Bingon! Mitä hyötyä on hallituksesta, jollei se voi tuota
tehdä? Hra Travers olisi aikoja sitte sen löytänyt, jos olisin
pyytänyt!"
Lilian ei ollut koskaan ennen osottautunut niin lapsellisen
järjettömäksi, ja kuitenkin rakastin häntä hullummin kun konsanaan;
mutta en pitänyt tästä vihjauksesta Traversiin, edistyvään lakimieheen,
joka sisarensa keralla asui sievässä huvilassa aseman lähellä ja oli
osottanut lähentelyn oireita Lilianiin nähden.
Onneksi oli hän juuri silloin käräjämatkalla, mutta ainakin olisi
Bingon löytäminen ollut tukala tehtävä hänellekin -- siinä ajatuksessa
oli lohdutusta.
"Tiedätte että tuo on kohtuutonta, Lilian", huomautin. "Mutta
sanokaahan mitä vaaditte minun tekemään?"
"Tuk-tuk-tuokaa Bingo takaisin!" itki hän.
"Bingo takaisin!" huudahdin kauhistuneena. "Mutta entäs jollen _voi_ --
entäs jos se on poissa maasta, tai -- kuollut, niin mitä sitte, Lilian?"
"En mahda mitään", hän vastasi; "mutta en usko sen olevan poissa maasta
tai kuolleen. Ja nähdessäni teidän teeskentelevän sedälleni suurta
osanottoa ja touhuilevan tyhjän päiten, joudun ajattelemaan että te
ette ole oikein -- oikein _vilpitön!_ Enkä millään muotoa voisi naida
ketään josta minulla olisi moinen käsitys. Ja sellainen tunne minussa
pysyy koko ikäni, paitsi jos löydätte Bingon!"
Oli hyödytöntä kiistellä vastaan; tunsin jo Lilianin. Hänen sievään
hellittelevään sävyynsä liittyi lymyilevä itsepintaisuus, jota oli
mahdoton horjutella. Pelkäsin myös, ettei hän ollut vielä ihan selvillä
tunteistaan minua kohtaan ja että tuo ehto oli hänen tuumimansa keino
ajan voittamiseksi.
Jätin hänet raskain sydämin. Jollen todistaisi kuntoani tuomalla Bingon
tuota pikaa takaisin, niin Travers luultavasti saisi asiat luistamaan
mielensä mukaan. Ja Bingo oli ruumiina!
Reipastuin kuitenkin. Ajattelin että kenties, jos minun onnistuisi
saada vakavilla ponnistuksillani Lilian uskomaan minun todella tekevän
kaikkeni koiran löytämiseksi, hän heltyisi ajan mittaan ja luopuisi
vaatimasta sitä ihka elävänä eteensä tuotavaksi.
Osaksi tässä mielessä ja osaksi lieventääkseni katumusta joka nyt
elpyi ja painosti minua entistä kipeämmin, tein pitkiä ja uuvuttavia
retkeilyjä työtuntieni päätyttyä. Uhrasin monta puntaa ilmotuksiin.
Tutkiskelin hurttia kaiken kokoisia, värisiä ja rotuisia, ja tietysti
toimitin Lilianille huolellisesti tiedon jok'ainoasta pettymyksestä.
Mutta silti ei hänen sydämensä pehmennyt; hän pysyi lujana. Jos tuohon
tapaan jatkaisin, hän sanoi, niin löytäisin Bingon kerran -- silloin
hälvenisivät hänen epäilynsä, vaan eivät ennen.
Astuskelin eräänä päivänä sen jokseenkin resuisen kaupunginosan
katuja, joka on Bow Streetin ja High Holbornin välillä, kun erään
pienen teatteripukujen valmistusliikkeen ikkunassa näin kuulutuksen
joka ilmotti että musta villakoira oli "seurannut herrasmiestä" eräänä
määrättynä päivänä ja että se myytäisiin kulujen suorittamiseksi, ellei
sitä määrä-ajan kuluessa perittäisi ja löytäjää korvattaisi.
Astuin sisälle ja hankin kuulutuksesta jäljennöksen Lilianille
näyttääkseni, ja vaikka siihen aikaan tuskin rohkenin silmätäkään
villakoiraa naamaan, niin päätin lähteä saamani osotteen mukaan
katsomaan elukkaa pelkästään voidakseni kertoa Lilianille tehneeni sen.
Herrasmies, jota koira oli kovin selittämättömästi seurannut, oli
muuan hra William Blagg, jolla oli pikku myymälä lähellä Endell-katua
ja joka nimitti itseään linnunkasvattajaksi, vaikkei hänestä päältä
päin olisi sellaisia ominaisuuksia arvannut. Hän oli karvalakkinen
retkale, silmäkulmat ilkeässä kurtussa, nenä litteä ja pienet vilhuvat
silmät punaiset; ja ilmaistuani asiani vei hän minut kamalan pienen
pöksän läpi, joka oli sullottu täyteen puisia, rautalankaisia ja
pajuista punottuja, levotonta kapsetta ja vikinää rapisevia vankiloita,
ja sitten ulos takapihalle, missä näkyi pari kolme lahonnutta
koirankoppia ja hölkkiä. "Tuo tuolla se on", hän sanoi nytkäyttäen
peukaloaan takimaiseen hölkkiin päin; "seurasi minua koko matkan kotiin
Kensingtonin puutarhasta, sen teki. Lähreks sieltä?" ja hölkistä ryömi
verkalleen, tuhisevasti inisten ja ketjuansa kalistellen, sama koira
minkä taannoin olin tappanut!
Niin ainakin ajattelin hetkisen, ja minusta tuntui kuin olisin aaveen
nähnyt; yhdennäköisyys oli niin täsmällinen -- kooltaan, jokaisessa
yksityiskohdassa, lonkkien pikku karvatukkoihin asti, typistyneeseen
korvaankin asti, tämä koira olisi saattanut olla Bingo-vainajan
kaksois-olento. Kaiketi toinen musta villakoira oikeastaan on suuresti
toisen samankokoisen mustan villakoiran näköinen, mutta yhtäläisyys
säpsähdytti minua.
Muistaakseni juolahti juuri sillä hetkellä mieleeni ajatus, että tässä
oli ihmeellinen tilaisuus saada omakseen maailman suloisin tyttö ja
samalla kertaa sovittaa paha tekoni viemällä matkassani iloinen elämä
takaisin naapurien huvilaan. Tarvittiin vain rahtunen rohkeutta, yksi
viimeinen petos, ja sitte voisi taaskin pelastua totuuden teille.
Melkein tietämättäni, kun oppaani minuun kääntyen kysyi: "Onks tää
koira teitin?" vastasin kiireisesti: "Kyllä, kyllä -- se on koira jota
tarvitsen, se -- se on Bingo!"
"Eipä näy paljoa piittaavan teitin tulostanne", huomautti hra Blagg,
kun koira tyynesti tähysteli minua.
"Oo, ei se ihan _minun_ koirani ole, nähkääs", selitin: "sen omistaa
eräs ystäväni!"
Hän loi minuun nopean syrjäkatseen. "Sitte kenties olettekin erhettynyt
koirasta", hän sanoi, "enkä tahro panna mitään vaaraan. Olin justiin
tän'iltana menossa maalle yhren herrasmiehen luo joka asuu Wistaria
huvilassa -- se on ilmotellut mustaa villakoiraa!"
"Mutta, kuulkaahan", sanoin, "se olen _minä_."
Hän vilkutti minulle omituisesti silmäänsä. "Älkää pahaa tykätkö,
herra", hän sanoi, "mutta haluaisin nährä jotakin toristusta siitä
ennen kuin luovun niin arvokkaasta koirasta kuin tää on!"
"No", sanoin, "tässä on nimikorttini: riittääkö se?"
Hän otti sen ja tavaili, nimeni suurta varovaisuutta teeskennellen,
mutta huomasin vallan hyvin, että vanha retku epäili olinko laisinkaan
kadottanut koiraa, saati nyt löytänyt omaani. "Hm", jupisi hän
pistäessään kortin taskuunsa, "jos luovutan koiran teitille, niin pitää
minun olla turvattu kaikelta vaaralta. Minun ei ränttää joutua pulaan
minkään erhetyksien takia. Jonsette halua jättää sitä tänne päiväksi
tai pariksi, niin saatte maksaa sen mukaan, katsokaas."
Tahdoin päästä kiusallisesta jutusta eroon mahdollisimman nopeasti.
Hinnasta en piitannut -- Lilian oli kaikkien kulujen arvoinen! Sanoin
ettei minulla itselläni ollut mitään epävarmuutta elukan omistamisesta,
vaan että suostuin maksamaan kohtuullisen korvauksen ja tahdoin viedä
koiran heti matkassani.
Ja niin sovimme asiasta. Maksoin hänelle huikeat rahat ja pääsin
lähtemään väärennetyn villakoirani kanssa, jonka toivoin saavani
naapurihuvilassa käymään kadonneesta Bingosta.
Tiedän tekoni vääräksi -- olipa se vastenmielisen lähellä
koiranvarkauttakin -- mutta minä olin epätoivoon kiusaantunut mies.
Näin Lilianin vähin erin luisuvan käsistäni, tiesin etten mitenkään
muutoin voisi saada häntä takaisin, jouduin ankaraan kiusaukseen, olin
jo mennyt pitkälle samalla tiellä, juttuni oli tuo vanha sormensa
antamisesta paholaiselle. Ja niin lankesin.
Varmaankin joku tämän lukija on kylliksi jalomielinen harkitsemaan
vaiheitteni erikoista luonnetta ja tunteakseen halveksimisensa pohjalla
pikkuisen sääliäkin.
Sinä ehtoopäivänä söin päivällistä kaupungissa ja vein ostokseni
myöhäisellä junalla kotiin: koiran käytös oli vakava ja erinomaisen
kunnioittava: se ei ollut mikään räikeällä ajattelemattomuudella
itseään häpäisevä elukka -- se oli leppoisakin ja nöyrä, ja kaikin
puolin luonteeltaan alkuperäisen otuksen mieluisa vastakohta. Silti, se
saattoi olla päivällisen pöyhimän omantunnon tuottamaa, en voinut olla
kuvittelematta näkeväni elukan silmissä merkillisen katseen, ikäänkuin
olisi se tajunnut itseään vaadittavan osalliseksi puijaukseen ja
jossakin määrin pahaksunut sitä.
Jos se vaan olisi kyllin kelvollinen avittamaan aikeitani! Onneksi
oli se kuitenkin niin täydellinen jäljennös Bingon ulkoasusta, että
ilmitulon vaara oli todella vähäpätöinen.
Saatuani sen kotiin kiinnitin Bingon hopeasilaisen kaulahihnan sille
kaulaan -- onnitellen itseäni siitä että olin älynnyt sen säilyttää,
ja vein elukan tapaamaan äitiäni. Hän hyväksyi vähääkään arvelematta
koiran siksi miltä se näytti; mutta vaikka tämä rohkaisi minua
jatkamaan, niin ei se ollut ratkaisevaa: hämäräperäisen villakoiran oli
kohdattava niiden huolellinen tähystely, jotka tunsivat oikean elukan
turkista jokaisen karvatukon!
En missään nimessä olisi hirvinnyt kestää sellaista kiirastulta,
että olisin itse vienyt saaliini Currien perheeseen. Annoimme sille
illallista ja sidoimme sen pihatolle, missä se kaiken yötä surkeasti
ulisi ja multasi järsimiänsä luita maahan.
Seuraavana aamuna kyhäsin rouva Currielle kirjelmän, jossa lausuin
mielihyväni siitä että saatoin palauttaa kadonneen, ja Lilianille
toisen, joka sisälsi ainoastaan sanat: "Uskotteko _nyt_ että olin
vilpitön?" Kiinnitin molemmat villakoiran kaulaan ja pudotin sen
everstin puutarhaan muurin yli juuri ennen kuin läksin junamatkalleni
kaupunkiin.
* * * * *
Minulla oli tuskallinen kävely sinä iltana; kiersin pitempää
tietä, kaiken aikaa vapisten pelosta että kohtaisin jonkun Currien
huonekunnasta, jollaiseen tapaamiseen en tuntenut juuri silloin
täydellä luottamuksella pystyväni. En voinut saavuttaa mieleni rauhaa
ennen kuin tietäisin oliko petokseni menestynyt vai oliko villakoira,
jolle olin kohtaloni uskonut, kurjasti kavaltanut minut; mutta
jännitykseni päättyi onneksi oitis kun astuin äitini kamariin. "Et voi
uskoa kuinka ihastuksissaan nuo Currie parat olivat jälleen nähdessään
Bingon", pakisi hän heti; "ja he kiittelivät sinua ihan ylenpalttisesti
-- Lilian eritoten -- aivan liikutetulta hän tuntui, lapsi rukka! He
pyytelivät sinua pistäytymään luoksensa tänä iltana päivällisille ja
kiitoksille, mutta lopulta sain heidät taivutetuiksi saapumaankin
meille. Ja he aikovat tuoda koiran hieromaan ystävyyttä. Niin, ja
tapasin Frank Traversin; hän on palannut käräjiltä ja kutsuin hänetkin
tapaamaan heitä!"
Hengähdin syvään huojennuksesta. Pelini oli ollut epätoivoinen -- mutta
olin sen voittanut! Olisin tosin toivonut ettei äitini olisi sattunut
kutsuinaan Traversia juuri tuoksi illaksi -- mutta saatoinhan olettaa
tämän jälkeen voivani uhmata häntä.
Eversti väkineen saapui ensimäisenä. Hän ja hänen vaimonsa olivat
niin ylenpalttisen kiitollisia että minusta tuntui suorastaan
tukalalta; Lilian kohtasi minut maahan luoduin katsein ja hieno
hieno puna poskillaan, vaan ei virkkanut mitään juuri silloin. Viisi
minuuttia jälkeenpäin, kun istuimme kahden kesken kasvihuoneessa,
jonne olin hänet vienyt muka uutta begoniaa näyttääkseni, hän laski
kätensä hihalleni ja kuiskasi miltei arasti: "Hra Weatherhead --
Algernon! Voitko konsanaan antaa minulle anteeksi julmuuteni ja väärän
epäluuloni?" Ja minä vastasin ylipäänsä voivani sen tehdä.
Emme olleet kasvihuoneessa pitkää aikaa, mutta ennen kuin sieltä
lähdimme oli kaunis Lilian Roseblade suostunut onnellistuttamaan
elämäni. Vierashuoneeseen palatessamme tapasimme Frank Traversin, jolle
oli kerrottu löydön historia, ja huomasin hänen suunsa jäävän auki
hänen vilkaistessaan kasvoihimme ja havaitessaan voitonriemuisen hymyn,
joka epäilemättä kajasti minun piirteissäni, ja Lilianin leppeiden
silmien hellän, haaveksivan katseen. Travers parka, minun kävi häntä
sääli, vaikken hänestä pitänyt. Travers oli hyvä perikuva nuoresta,
kohoavasta lakimiehestä: kookas, ei hullumman näköinen, tummat silmät
terävät, viikset mustat ja elehtivä suu puhujaa ilmaiseva, joka saa
tarkalleen esitetyksi kaikki tunteiden vivahdukset, alistuvasta
myönnytyksestä herjaan uskomattomuuteen asti. Myöskin oli hänellä
loppumattoman haastelun taito, joka tuntui ehdottomasti miellyttävältä,
joskin hiukan ponnistellulta. Vaarallinen olisi hän siis ollut
kilpailijana. Mutta sepä ei enää tullut kysymykseen -- hän näki sen
itsekin heti ja vaipui päivällisen aikana synkkään äänettömyyteen,
kaihomielin tuijotellen Liliania ja huokaillen kiusaksi asti
ruokaväleinä. Hänen pakinatulvansa tuntui patoutuneen umpeen.
"Olette tehnyt ystävän teon, Weatherhead", ylisteli eversti. "En
voi sanoin kuvata mitä tuo koira minulle merkitsee ja kuinka
äärettömästi olen sitä kaivannut. Olin kokonaan herjennyt toivomasta
sitä enää näkeväni, ja kaiken aikaa oli Weatherhead, hra Travers,
hellittämättömästi etsimässä itsekseen pitkin Lontoota kunnes löysi
elukka paran! En sitä unohda. Se osottaa todellista ystävällistä
tunnetta."
Traversin kasvoista huomasin hänen vakuuttelevan itselleen, että hän
olisi puolessa ajassa löytänyt viisikymmentä Bingoa -- jos vaan olisi
tullut ajatelleeksi: hän myhäili murheellista myöntymystä kaikkeen mitä
eversti sanoi, ja alkoi sitte ilmeisen vähäksyvästi silmäillä minua.
"Ette voi ajatella", kuulin rouva Currien kertovan äidilleni, "kuinka
todella _liikuttavaa_ oli nähdä rakkaan Bingo-paran tunteita sen
jälleen nähdessä kaikki tutut esineet! Se meni haistelemaan kaikkia
vuoron perään, ihan selvästi tuntien kaikki entiseksi ympäristökseen.
Ja olipa aivan ähmissään havaitessaan että olimme siirtäneet pois
vierashuoneesta sen omaksuman lepomaton. Mutta se katuukin syvästi ja
on kovasti häpeissään karkaamisesta; se tuskin uskaltaa tulla, kun
John sitä kutsuu, ja pysyttelihe kaiken aamua eteisen tuolin alla --
ei tahtonut tulla tännekään, joten meidän täytyi se jättää teidän
puutarhaanne."
"Se on ollut säälittävän masentuneella päällä kaiken päivää", virkkoi
Lilian; "se ei ole purrut ainoatakaan kaupitsijaa."
"Hoo, kyllä se juukeli siitä tointuu!" tuumi eversti hilpeästi; "jo se
taas päivän parin päästä kissoja ahdistelee yhtä ripeästi kuin koskaan."
"Oih, noita kissoja!" tokaisi aavistamaton äiti parkani. "Algy, ethän
ole viime päivinä koettanut ilmapyssyäsi niihin, vai mitä? Ne käyvät
aina vaan pahemmiksi."
Pyysin everstiä ojentamaan minulle viinikarahvin; Travers nauroi
ensi kertaa. "Sepä mainio aate", koikkui hän mahtavalla äänellänsä:
"ilmapyssy kissoille, ha, ha! Oletteko saanut hyviä repullisia, hä,
Weatherhead?" Minä vastasin saaneeni _sangen_ hyviä repullisia, ja
tunsin kasvojeni alkavan kiusallisesti punottaa.
"Oh, Algy on oivallinen ampuja -- oikea metsämies", kehui äitini.
"Muistan miten hänellä aikoja sitten oli pistoli, ja hänellä oli
tapana sirotella leivänmuruja puutarhaan varpusille, ampuakseen niitä
ruokakonttorin ikkunasta; useasti hän osasi."
"No", tuumi eversti, johon nämä metsästysmuistelmat eivät suuresti
vaikuttaneet, "älkäähän epähuomiossa nitistäkö Bingoa, Weatherhead
poikani. Olisihan teillä tämän jälkeen jonkunlainen oikeus siihen
-- mutta älkää sentään. En enää millään muotoa ottaisi toistamiseen
kestääkseni niitä kärsimyksiä."
"Ellette tosiaankaan ota lisää viiniä", tokaisin hätäisesti everstille
ja Traversille, "niin ehkä lähdemmekin nurmikolle kahvia juomaan?
Siellä -- siellä on viileämpää." Sillä minusta alkoi sisällä käydä
kovin kuumaksi.
Jätin Traversin huvittamaan naisia, koska hän ei enää voinut
vahingoittaa; ja vieden everstiä syrjään käytin puutarhapolulla
edes takaisin astellessamme tilaisuutta hyväkseni, pyytäen
hänen suostumustaan Lilianin ja minun liitolleni. Hän antoi sen
sydämellisesti. "Ei ole Englannissa miestä", hän sanoi, "jonka
kernaammin näkisin hänen kumppaninaan tämän päivän jälkeen. Olette
hiljainen, vakava nuori mies, ja teillä on uhrautuvainen sydän. Mitä
rahaan tulee, niin eipä tuosta väliä; Lilian ei tule teille pennitönnä,
tiedättehän. Mutta tosiaankaan, poikani, voitte tuskin uskoa, millainen
hupi vaimoraukalleni ja minulle tuon koiran näkeminen on. Hei, siunaa
ja varjele, katsokaas sitä nyt! Mikä ihme sitä vaivaa?"