päänkolotukseen ja ylimalkaiseen maalliseen turhuuden tajuntaan,
huomasi silti olevan syytä onnitella itseään, kun oli älynnyt hankkia
noin verrattoman seuralaisen, ja suunnitteli jokseenkin toivorikkaasti
monen moisia pikku keinoja, joilla saisi hänestä hyötyä.
Kun tämän suuren meripäällikön myöhäisempää elämää tutkitaan
historioitsijan puolueettomuudella, niin on mahdoton olla näkemättä
sitä surullista tosiseikkaa, että Duilius upeutensa ensi innossa
käyttäysi aistin ja maun puutteella minkä täytyi suuresti pilata hänen
suosiotaan ja tuottaa hänen ystävilleen suurta mielihyvää.
Hän tahtoi käyttää tuota huilunpuhaltajaa kaikkialla -- hän meni
ehdottomasti liikoihin: hänen tapanaan esim. oli tavallisilla
vierailuilla käydessään jättää huilunpuhaltaja eteiseen
toitottelemaan niin määrättömästi että hänen tuttaviensa oli viimein
itsepuolustuksessa pakko kieltäytyä hänen seurastaan.
Temppeleihinkin jumalanpalvelukseen mennessään hän otti
huilunpuhaltajan matkaansa sillä hataralla verukkeella että tämä
saattoi jumalanpalveluksen aikana avustaa kööriä: ja sama oli
asian laita teattereissa, missä Duilius -- niin vaatelias hän oli
-- ei suostunut ottamaan aitiota ellei johtaja päästänyt hänen
huilunpuhaltajaansa orkesteriin ja taannut hänelle ainakin yhtä
esitysnumeroa näytöksien lomassa.
Mutta rangaistuksen päivä koitti vihdoin. Duilius muokkautti huilua
niin herkeämättömästi että soittajan sävelvarasto pian tyhjentyi, ja
silloin hänen tietysti oli pakko puhaltaa koko sarja taas uudestaan.
Oivalla konsulilla ei ollut tarkkaa sävelkorvaa, mutta hänkin alkoi
viidettäkymmentä kertaa toistettaessa esim. _Pugnare nolumusta_ -- sen
aikaista suurta kansallista rauhan hymniä -- ajatella kuulleensa saman
sävellyksen ainakin kahdesti ennen ja pitää parempana jotakin hieman
vereksempää, sillä välin kun muut olivat paljoa lyhyemmässä ajassa
johtuneet samaan tulokseen.
Vanhempaa Duiliusta, konsulin isää, tuo kenties enimmin sapetti; hän
oli kelpo äijä omalla tavallaan, mutta perikuvallinen romalainen,
joka miehekkäästä halveksi prameutta, turhamaisuutta, soitantoa ja
kaunotaiteita yleensä. Sen vuoksi oli vanha herrasmies tulla hulluksi
poikansa huilunpuhaltajan toitotellessa pihatolla päivän pitkän,
kunnes hän syöksähti ikkunoihin ja sinkautteli keveämpiä huonekaluja
itsepintaisen lurittelijan päähän. Mutta tämä väisteli niitä nokkelasti
ja oli käsittävinään ne kiitollisuuden osotuksiksi ponnistuksistaan,
kuljetellen niitä myytäväksi. Vanhus olisi iskenyt huilun säpäleiksi,
mutta toinen ei sitä edes aterioidessansa laskenut hetkeksikään
syrjään. Hän olisi juottanut soittajan humalaan, mutta tämä oli _Manus
Spein_ jäsen, ja olisipa hän ilomielin lahjonutkin kiusaajansa menemään
matkoihinsa, ellei tuo rehellinen mies olisi osottautunut ehdottomasti
turmeltumattomaksi. Hän saattoi siis vain istuskella ja noitua, ja
sitte keventää tunteitansa antamalla pojallensa lämpimän selkäsaunan ja
uhkailemalla myydä hänet polkuhinnasta: sillä vanhan Roman omituisissa
yhteiskuntaoloissa oli isällä nuo molemmat oikeudet, vaikka poika olisi
miten suuresti tahansa kunnostautunut julkisessa elämässä.
Tietystikään ei Duiliusta miellyttänyt aatos joutua huutokauppaan, ja
hänestä alkoi tuntua hiukan alentavalta meritappelun voittaneen ja
ensiluokkaisen triumfin saaneen romalaisen kenraalin saada ruumillista
kuritusta joka päivä kovakiskoisen isän kädestä, joten hän päätti
ryhtyä selittelyille huilunpuhaltajansa kanssa. Hän alkoi itsekin jo
kyllästyä seuralaiseensa, sillä häneen oli palannut kaikki entinen
ujous ja vastahakoisuus herättämään huomiota; hän piti yksinäisyydestä,
mutta ei kuitenkaan koskaan saanut jäädä yksikseen: hän oli väsynyt
toimimaan aina hitaan soitannon säestyksellä kuin rohkea roisto
näyttämöllä. Eihän hän edes voinut astua kadun yli postimerkkiä
ostamaan huilunpuhaltajan teiskaroimatta hänen kintereillään
tohautellen kuin yleinen suihkulähde; kun taasen, sen johdosta
että alhaiso on ylen herkkä viehättymään soitannosta, harmistuneen
konsulin oli tehtävä kävelymatkansa Roman roskaisimman joutolaislauman
etunenässä.
Näitä haittoja hartaasti hautoen olisi Duilius puhunut todella
vakavastikin soittajalleen, mutta häntä arvelutti loukata toisen
tunteita suoralla totuudella. Siten hän vain selitteli ettei ollut
aikonut tahtoa seuralaistansa _aina_ mukaan, vaan ainoastaan erityisiin
tilaisuuksiin; ja tunnustaessaan vilpittömän ihailunsa hänen
soitannollista kyvykkäisyyttään kohtaan, hän sanoi vastenmielisesti
tekevänsä sitä yksinoikeudekseen lähimäistensä rauhan ja mukavuuden
kustannuksella. Kenties hän esitti asian liian hienotunteisesti
voidakseen tarkotustaan saavuttaa, sillä vaikka moinen harvinainen
huomaavaisuus syvästi koski soittajaan, niin hän torjui sen
viehättävällä lämmöllä, jota oli mahdoton vastustaa. Hän vakuutti
konsulille olevansa ylen onnellinen siitä, että hänet oli valittu
omalta vähäiseltä osaltaan palvelemaan niin suurta päällikköä. Hän
ei myöntänyt oman leponsa ja mukavuutensa vähääkään häiriytyvän
ponnistuksistaan, sillä ollen luontaisesti kiintynyt huiluun hän
muka saattoi puhallella sitä uupumatta päiväkausia yhteen menoon. Ja
hän lopetti huomauttamalla sangen kunnioittavasti, että jos konsuli
vähäisessäkään määrässä syrjäyttäisi tasavallan hänelle (hänen omasta
erityisestä vaatimuksestaan) säätämää kunnianosotusta, niin se
näyttäisi kiittämättömältä ja herättäisi mitä pahimpia epäluuloja.
Tämän jälkeen hän merkillisen suloisesti ja pontevasti puhalteli
muinaisen lemmenviisun _Ludus idem, ludus vetus_.
Duilius tunsi hänen väitteensä päteviksi: tasavallat ovat epäluuloisia,
ja hän älysi ettei hänenkään kenties olisi turvallista loukata
senatia. Ei siis auttanut muu kuin pitkittää entistä menoa, kuljettaa
huilunpuhaltajaa matkassaan ja saada isältänsä selkäänsä kunnes hänellä
oli peräti vähäisen oman arvonsa tuntoa jäljellä.
Viimein hän löysi työlääseen elämäänsä vaihtelua -- hän rakastui
tulisesti. Mutta tässäkin oli tavattomana pulana hänen harras
seuralaisensa. Väliin pääsi Duilius häneltä livistämään johonkin metsän
kätköön, missä saattoi toivoa tapaavansa ihailunsa esineen. Yleensä hän
ei havainnut pettyvänsä odotuksessaan; mutta aina juuri kun hän oli
saanut rohkeutta puhuakseen kuluttavasta kiihkostansa kajahti hänen
korvaansa etäältä heikko sävel ja raivostuneena kääntäessään päänsä hän
näki uskollisen saattajansa harppailevan niittyjen yli lannistumattoman
kiihkeässä takaa-ajossa. Hän antautui lopulta välttämättömyyteen, ja
joutui juttelemaan kaikki lemmenhaastelunsa sävellettyinä. Claudia
ei näyttänyt sitä pahakseen panevan, pikemmin huomasi hän lisää
romantisuutta tuollaisessa kosinnassa, ja, Duilius itsekin, ollen
kankeapuheinen, havaitsi huilun varsin hyvin soveltuvan keskustelussa
sattuneihin hankaliin pysähdyksiin.
Sitten he menivät naimisiin, ja kun Claudia itse soitteli sangen
sievästi tibiaa, niin hän pani toimeen soitannollisia illatsuja ja
soitteli huilunpuhaltajan kanssa kahden kesken, mikä olisi saattanut
tuottaa Duiliukselle tavatonta mielihyvää, jos hänellä vaan olisi ollut
hiukankin enemmän soitannollista aistia. Miten olikaan, alkaen ensi
kertaa huomata ettei soittaja ollutkaan hullumman näköinen, hän kielsi
nämä illatsut. Claudia itki ja murjotteli, ja Claudian äiti sanoi
Duiliuksen käyttäytyvän pedon lailla, jollaista vaimon ei tarvinnut
totella: mutta heidän kotoisen elämänsä sopusointu oli särkynyt, ja
konsuli parka häätyi sulassa epätoivossaan tekemään pitkiä kävelyretkiä
maaseudulle, ei kävelemisen halusta, sillä hän vihasi sitä, vaan
ainoastaan pitääkseen huilunpuhaltajansa erossa pahanteosta.
Niin oli hän tästä kaikesta tarpeekseen saanut, että vei
huilunpuhaltajansa eräänä päivänä pitkälle kävelylle yksinäisen metsän
halki, ja valiten hetken jolloin tämä oli jokseenkin hengästyksiinsä
asti soitellut _Id omnes faciunt_, hän äkkiä karkasi toverinsa niskaan.
Poistuessaan tuosta yksinäisestä metsästä hän oli yksinään, ja
pensaikossa jossakin oli huilun sirpaleita, ja niiden lähellä jotakin
mikä olisi aikoinaan saattanut olla soittaja.
Konsuli läksi kotiin ja istui siellä odotellen teon tunnetuksi
tulemista. Hän odotteli melkoisen rauhattomana, koska oli mahdoton
sanoa miltä kannalta senati asian ottaisi tai missä muodossa rangaistus
ilmaantuisi. Ja kuitenkin oli rauhattomuuden vastapainona suloinen
huojennus: valtio voisi tuomita hänet kunniattomaksi, ajaa maanpakoon,
ottaa hengiltäkin, mutta hän oli ijäkseen päässyt soittelusta rauhaan;
ja tätä ajatellessaan näpsäytteli vakava Duilius sormiaan ja tanssi
salaisessa riemussa.
Mutta unohtui kaikki tanssimisen halu liktorien tuodessa virallisen
kirjelmän. Hän katseli sitä kauvan aikaa ennen kuin uskalsi murtaa ison
sinetin ja leikata poikki rihman, jolla ne vahataulut oli sidottu,
jotka saattoivat sisältää hänen tuomionsa. Viimein hän sen teki, ja
hymyili huojennuksesta, kun alkoi lukea, sillä kirjelmä oli kohtelias,
miltei hellä. Senati piti (tai oli pitävinään) huilunpuhaltajan
katoamista pelkkänä tapaturmana, ja lausui surkuttelunsa siitä ettei
hänen kunniakseen tehty päätös ollut paremmin onnistunut.
Sitte lukiessaan edemmä rusensi Duilius vahataulut pieniksi palasiksi
ja kieri maassa ja repi tukkaansa ja ulvoi; sillä senatin kirjelmä
päättyi säädökseen, että valtio hänen loistaviin ansioihinsa katsoen
asetti hänen käytettäväkseen kaksi uutta huilunpuhaltajaa, joiden
varmasti toivottiin kestävän palvelustensa kulutusta kauvemmin kuin
ensimäinen.
Duilius vetäytyi huoneeseensa ja teki testamenttinsa, pitäen huolta
siitä, että se tuli laillisesti laadituksi ja todistetuksi. Sitte hän
lukitsi ovensa, ja kun se seuraavana päivänä murrettiin auki, löytyi
Duilius elottomana ruumiina, kummallinen kaihoksiva hymy kalpeilla
kasvoillaan.
Kukaan Romassa ei täysin oivaltanut tämän hymyilyn syytä, mutta
yleensä ajateltiin sen merkitsevän vainajan mielihyvää siitä, että
hän jätti rakkaat omaisensa mukaviin, joskaan ei ylellisiin oloihin:
sillä vaikka enin osa omaisuutta oli säädetty kartagolaisille
hyväntekeväisyysseuroille, niin oli hän huolekkaasti määrännyt yhden
huilunpuhaltajan niin vaimolleen kuin anopilleenkin.
Koiramaailman Ismael.
"Sanokaahan", kysäisi viehättävä pöytänaapurini hänelle soveltuvalla
sievällä käskeväisyydellä, "pidättekö koirista?" En muista nyt miten
siihen puheenaineeseen jouduimme, mutta hän oli juuri kuvaillut kuinka
eräs skotlantilainen paimenkoira äskeisessä koiranäyttelyssä oli
paiskannut etukäpälänsä hänen kaulaansa äkillisessä hellyydenpuuskassa
-- jollaista tekoa minä puolestani (vaikka viisaasti pidin tämän
mielipiteen vain itselläni) katsoin vähemmän kummastuttavaksi kuin hän
näytti tekevän.
Onnekseni saatoin rehellisesti vastata hänen kysymykseensä
tyydyttävällä tavalla.
"Näinköhän", hän sitte miettivästi sanoi, "välittäisitte kuulla
eräästä koirasta, joka kuului eräälle, jonka varsin hyvin tunnen? Vai
ikävystyttäisikö se teitä?"
Olen varsin varma siitä, että jos hän olisi tarjoutunut kertomaan
Telemakuksen vaiheet tai kolmikymmenvuotisen sodan historian, olisin
ihan vilpittömällä kiitollisuudella vastaanottanut esityksen. Näin
ollen tein hänelle riittävän selväksi, että todella sangen suuresti
välitin kuulla tuosta koirasta. En voi toivoa kykeneväni esille saamaan
sitä erikoista viehkeyttä, millä hän minulle tarinan haastoi. Minun
tuskin tarvinnee mainita, ettei sitä kerrottu yhtäjaksoisesti, vaan
että se oli noiden välttämättömien pysähdysten keskeyttelemä, jotka
saattavat päivällispöytätuttavuuden niin kiihottavan hellävaraiseksi.
"Tämä koira", hän alotti tyynesti, sävynsä lainkaan ilmaisematta
tarinaa alkavaksi, "tämä koira oli nimeltään Pippuri. Ei se ollut
mikään erikoinen näköjään -- jokseenkin jörrimäinen sekarotuinen
elukka; se ja eräs nuori mies pitivät yhteistä taloutta pitkän aikaa,
sillä tämä nuori mies oli naimaton ja asui itsekseen omissa huoneissa.
Hänellä oli aina tapana sanoa, ettei häntä haluttanut mennä kenenkään
kanssa kihloihin, syystä että se olisi varmasti tuottanut Pippurille
suurta surua. Kuitenkin hän vihdoin kohtasi erään, joka sai hänen
unohtamaan Pippurin, ja hän kosi ja sai myöntävän vastauksen -- ja
sittepä", lisäsi kertojani pikku kuoppasen ilmestyessä poskelleen,
"hänen oli mentävä kotiin varovasti ihnottamaan tämä viesti koiralle".
Hämärästi teki tarina minut levottomaksi; jokin, olisi työläs sanoa
mikä, siinä tavassa millä hän Pippurin omistajaa mainitsi, sai minut
epäilemään, että mies oli hänelle enempääkin kuin pelkkä tuttava.
"No niin -- kun Pippuri sai tiedon, niin se tietystikin oli ensimältä
hieman loukkaantunut. Kaiketi se arveli että olisi edeltäkäsin ollut
kysyttävä siltä neuvoa. Mutta oitis tuon naisen nähtyään se luopui
kaikesta vastustuksesta -- ja sen isäntä selitti nyt päässeensä
tuskallisesta huolesta, sillä Pippuria oli jokseenkin vaikea
suostutella eikä se hevillä ottanut vieraita suojelukseensa, ollen
hiukan ärtyinen ja juro, ja kovin helposti loukkaantuvainen. Ettekö
tunne noin tunteellisia koiria? _Minä_ tunnen, ja säälin niitä aina --
ne ottavat pahakseen perin vähästä, eikä voi koskaan saada selville
mikä on pulana, päästäkseen selittämään niille asiaa! Toisinaan se on
ujoutta: kerran oli minulla koira, joka oli ihan tuskallisen ujo --
toden teolla se lienee ollut itsetietoisuutta, sillä se aina kuvitteli
kaikkien ihmisten katseet kohdistuneiksi itseensä, ja useasti kun
meillä oli vieraita tuli se kätkemään kasvonsa pukuni poimuun kunnes
he läksivät -- se oli kerrassaan naurettavaa! Mutta palaan Pippuriin.
Se kiintyi uuteen emäntäänsä heti ensi näkemästä, ja heidän mennessään
naimisiin seurasi Pippuri heitä kuherrusmatkalle."
"_Heidän mennessään naimisiin_!" Vilkaisin hänen lautasensa vieressä
puoleksi peitossa olevaan nimikorttiin. Olihan siinä nimen edellä
_neiti_. Oli kenties omituista, että tuo seikka lisäsi kertomuksen
minulle tuottamaa nautintoa -- mutta niin se vaan epäilemättä teki.
"He joutuivat sitte", naapurini jatkoi, "uuteen asumukseen, joka oli
aivan pikkainen, ja Pippuri oli todellakin sangen tärkeänä henkilönä
siellä. Hän sai enimmän aikaa olla kahden kesken emäntänsä kanssa,
isännän ollessa pakotettu kulkemaan kaupungissa työssä; nuori rouva
siis puheli hänelle tuttavallisesti ja kertoi enemmän kuin olisi juuri
kenellekään uskonut. Väliin hän ryhtyi leikkimään sen keralla, ja tämä
oli aivan uusi kokemus Pippurille, joka oli vakavaluontoinen elukka
ja otti elämän hyvin juhlalliselta kannalta. Ensinnä ei sillä ollut
hämärintäkään aavistusta siitä mitä siltä odotettiin; alku lienee
ollut jokseenkin samallaista kuin yrittää kisailla pitäjän suntion
kanssa, se oli niin äärettömän arvokas! Mutta oitis kun se kerran älysi
asian ja ymmärsi ettei mitään sen arvolle vastuksellisia vapauksia
aijottu, se suostui siihen kernaasti kylläkin ja oppi karkeloimaan
melko hyvästi. Sitte siitä pidettiin huolta kaikenmoisin tavoin; emäntä
pesi sen kahdesti viikossa ihan omin käsin -- mitä hänen isäntänsä
ei olisi koskaan unissaankaan ajatellut -- ja hän aina koetteli
uusia nauhoja, mitkä sen ihonvärille soveltuisivat. Se siitä ensin
tuntui kiusalliselta, mutta lopputuloksena oli, että se joutui hieman
pöyhkeileväksi ulkomuodostansa. Mutta kovaksi onneksi olivat nämät
hyvät päivät liian hyviä kestääkseen kauvan.
"Levottomuuteni palasi. Saattoiko nimikortissa sittekin olla erehdys?
Kortit sekaantuvat toisinaan, ja hän näytti kovin läheisesti tuntevan
tuon nuoren pariskunnan. Koetin muistutella mieleeni oliko hänet
esittelyssä mainittu neidiksi vai rouvaksi, mutta turhaan.
"Sillä hänen emäntänsä oli sairaana, ja vaikka Pippuri kuinkakin kauvan
nuuski ja raappi ja vinkui hänen ovellaan, niin ei sitä laskettu
sisälle. Mutta eräänä päivänä se jotenkuten pääsi puikahtamaan
huoneeseen, hyppäsi hänen helmaansa ja nuoleskeli hänen käsiään ja
kasvojaan, ja oli päästään pyörällä pelkästä jälleennäkemisen ilosta.
Mutta (sanoin että se oli tunteellinen koira) vähitellen herätti sen
huomiota se, ettei hän ollut _aivan_ yhtä mielissään tapaamisesta
kuin tavallisesti -- ja pian se löysi syynkin muutokseen. Siellä oli
toinen elukka, uusi lemmikki, joka näytti saavan osakseen suuren osan
hänen huomaavaisuudestaan. Tietysti arvaatte mikä se oli -- mutta
Pippuri ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sylilasta, ja se otti asian
itsekohtaiseksi loukkaukseksi ja joutui hirveästi pahoille mielin. Se
asteli sivulleen katsahtamatta ulos huoneesta ja alas keittiöön, niissä
kyyrötteli päiväkausia.
"En usko että sillä oli suurtakaan hupia jurottelustansa, koira paralla;
kenties se luuli että isäntäväki nähdessään kuinka kipeästi asia
siihen koski lähettäisi sylivauvan pois. Mutta kun aika kului eikä
tämä aatos näyttänyt heidän mieleensä juolahtavan, niin se päätti
heittää jörrittelynsä ja tarkastaa asemaa uudelleen, ja se palasi ihan
valmiina ryhtymään entisiin väleihin. Mutta kaikki oli muuttunutta.
Kukaan ei tuntunut sitä nyt huoneessa huomaavankaan, eikä sen emäntä
koskaan kutsunut sitä leikkisille; unohtipa pesettääkin sitä -- ja sen
omituisuuksia oli pitää saippuasta ja lämpimästä vedestä. Pahinta oli
että lapsi ennen pitkää seurasi sitä saliin, eikä se millään ilveellä
saanut tuota pikku tyhmyriä ymmärtämään ettei tällä ollut sinne mitään
asiaa. Jos asiaa ajattelette, niin lapsen täytyy koirasta tuntua kovin
ala-arvoiselta pikku elukalta: se ei osaa haukkua (no, niin, se _osaa_
ulvoa), eikä se pysty rotille mitään, ja kuitenkin jokainen touhuilee
sen kanssa ihan tavattomasti! Lapsi sai nyt kaikki Pippuri paran
nauhat; ja emäntä leikki sen kanssa, vaikka Pippuri tunsi voivansa
tehdä temput monin verroin taitavammin, jos kertaakaan pääsisi mukaan.
Sen täytyi siis ottaa tavakseen lojua takkataljalla ja olla olevinansa
aivan välinpitämätön, vaikka se varmaankin kärsi kovasti.
"No, tuli viimein loukkaus kaikista pahin: Pippuri karkotettiin
taljaltaan -- omalta erikoiselta taljaltaan -- lapsen tieltä; ja
kun se oli mennyt nurkkaan hiljalleen itkemään itseksensä, niin tuo
viheliäinen lapsen vätys ryömi sen perässä ja kiskoi sitä hännästä! Se
oli aina ollut kovin arkatuntoinen hännästään eikä milloinkaan sallinut
kenenkään muun kuin aivan läheisten ystävien koskettaa sitä, ja
heidänkin vastustellen, joten voitte kuvitella miten moinen nöyryytys
saattoi viedä siltä viimeisen maltin hipenen. Sanotaan sen puraisseen
lasta, ja pelkään että se sen teki -- vaikkei niin kovasti että olisi
kipeältä tuntunut: mutta lapsi tietysti puhkesi hirveästi parkumaan,
ja siitä hetkestä asti oli Pippuri parka hukassa -- koira oli pilannut
maineensa!
"Jutun loppuna oli se että Pippurin täytyi muuttaa pois. Sille
löydettiin mukava koti erään ystävän luona, mutta pahoja kuulumisia
siitä sittemmin saatiin: koira oli ollut kahlittava talliin, ja se
hioi hampaitaan jokaiselle lähenevälle ja ulvoi kaiken yötä -- sitä
melkein peljättiin uudessa paikassaan. Sen kuullessaan oli Pippurin
emäntä kiitollisempi kuin konsanaan siitä että sen isäntä oli suostunut
toimittamaan koiran pois, ja yritti olla sitä sen enempää ajattelematta.
"Eräänä päivänä uusi lapsentyttö palasi kävelyltä kertomaan kamalaa
juttua julmasta koirasta, joka oli ahdistellut häntä ja lasta ja
hyppinyt lapsen vaunuja päin niin uppiniskaisesti että hänellä oli
täysi työ sen häätämisessä. Emäntä oli Pippurin jo niin unohtanut ettei
tullut ajatelleeksi seikkailulla olevan mitään yhteyttä sen kanssa; hän
arveli sen tulleen jo aikoja sitte tapetuksi.
"Mutta seuraavalla kerralla lasta ulos viedessään otti lapsentyttö
koiran varalta paksun sauvan. Ja tuskin oli hän nostanut vaunut
kynnyksen yli, kun koira todellakin taas ilmestyi, ihan kuin olisi
kaiken aikaa ollut ulkopuolella väijyksissä. Lapsentyttö oli voimakas,
urhea maalainen, ja koiran tullessa pelottavasti hyppien ja haukkuen
hän iski sitä kaikin voimin päähän. Lyönti huumasi sen tykkänään
toviksi, ja se kieppui tajuttomana ympäri ja ympäri. No, hän oli
iskemäisillään toistamiseen, kun hänen emäntänsä ryntäsi ulos juuri
ajoissa estämään. Sillä hän nähkääs oli katsellut ikkunasta, ja vaikka
elukka parka oli surkean laiha ja hoidon puutteesta ränstynyt, niin
hän oitis tunsi sen Pippuriksi ja tiesi ettei tämä mitenkään ollut
vaarallinen, vaan ainoastaan yritti parhaansa mukaan tehdä sovintoa
lapsen kanssa. Hyvin luultavasti ei sen arvokkuus tai omatunto sallinut
sen tulla aivan yhtäkkiä takaisin: ja kenties se harkitsi paremmaksi
taivuttaa ensin lapsen puolelleen. Ja sitte aivan äkkiä sen emäntä --
kuulin tämän kaiken tietysti häneltä -- muisti kuinka hartaasti Pippuri
oli ollut häneen kiintynyt, ja kun hän näki sen tuossa pökertyneenä ja
väristen seisoskelemassa, niin hänen sydämensä heltyi ja hän riensi
sopimaan sen kanssa ja sanomaan sille että kaikki oli annettu anteeksi
ja että se saisi palata hänen koirakseen, ja kaikki kävisi jälleen
entiseen onnelliseen tapaan! -- --"
Hän keskeytti hetkeksi tarinansa. En rohjennut katsoa häneen, mutta
hänen äänensä tuntui jatkaessaan hiukan värisevän. Oli aika jolloin
en sietänyt ajatellakaan tämän tarinan loppua; mutta kun olen tullut
sen teille alottaneeksi, niin en voi keskenkään heittää. En tiedä oliko
Pippuri vielä niin huumaantunut ettei ihan tuntenut emäntäänsä vai
valtasiko sen jälleen loukattu ylpeys -- mutta emäntänsä kutsuessa sitä
se vaan loi häneen katseen joka kävi suoraan sydämeen ja jota hän ei
sanonut koskaan unohtavansa, ja sitte se asteli hyvin verkalleen pois.
Hän ei voinut sietää tätä; hän seurasi; hänestä tuntui välttämättömältä
saada koira ymmärtämään kuinka kovin, kovin pahoillaan hän oli; mutta
kuullessaan hänen pyytelevän se alkoi juosta nopeammin ja nopeammin,
kunnes katosi näkyvistä, ja tiedän että hän takaisin palatessaan itki
katkerasti.
"Eikä koiraa sen koommin näkynyt?" kysyin tovin vaitiolon jälkeen.
"Ei koskaan!" vastasi hän hiljaisesti. "Ja -- ja olen aina sittemmin
rakastanut kaikkia koiria Pippurin tähden!"
"Minua melkein ilahuttaa että se kieltäysi tulemasta takaisin", sanoin
minä. "Se oli oikein sen emännälle -- hän ei parempaa ansainnut!"
"Oi, sitä en olisi suonut teidän sanovan!" vastusti hän; "sillä minä
sittekin itse olin lapsen puolella -- se oli kaikki minun tekoani että
Pippuri lähetettiin pois", tunnusti hän luoden katseensa alas, "ja olen
ollut kovasti suruissani asiasta!"
Hän oli siis lopultakin kertonut omia kokemuksiaan vieraassa muodossa
-- eikä siis ollutkaan neiti! Samassa herätti yleinen kahina minut
tuskallisesta havainnostani muistamaan että olimme päivällispöydässä,
ja että oli nyt hajaannuttava. Noustessani siirtämään tuolini suloisen
naapurini tieltä hän kohotti hetkeksi katseensa ja virkkoi melkein
nöyrästi:
"Minä nähkääs olin se lapsi!"