Yukin retket.
Jos Jack olisi seurannut Yukia silloin kun tämä lähti hänen luotaan,
olisi hän tietänyt, ettei häntä ollut koko Japanissa. Jättäessään
hänet ja Taron oli hänellä vain yksi ainoa päämaali: ainaiseksi päästä
pois sen veljen näkyvistä, jota hän niin suuresti oli rakastanut, vaan
joka oli työntänyt hänet luotaan ja solvaissut häntä, häntä, joka oli
luullut auttaneensa veljeään. Hän kulki Tokiota kohti pää kumarassa ja
nyyhkyttäen kuin lapsi, joka pimeässä on eksynyt. Viimein saapui hän
kaupunkiin.
Hän ei tietänyt, minne hän menisi tai mitä hän rupeisi tekemään; hän
vain ajatteli suruaan. Harhaillessaan pitkin katuja hiljaa itkien ja
valittaen muisti hän äkkiä sen teatteri asiamiehen osoitteen, jonka
hän oli tavannut teehuoneen puutarhassa. Hän oli monasti uteliaana
tarkastellut hänen antamaansa korttia, ja vaikka hän olikin unohtanut
nimen, muisti hän kuitenkin, missä tuon herran piti asua.
Pitkän aikaa kuljeskeltuaan hän viimein löysi etsimänsä talon. Ja
tapahtuikin niin onnellisesti, että tuo amerikalainen herra sattui
olemaan kotona. Hän oli -- kertoi puhelias palvelija -- juuri palannut
pitkältä matkalta lännestä, ja parin päivän perästä aikoi hän lähteä
kotimaahansa. Tahtoiko neiti välttämättömästi tavata häntä? Palvelija
luuli, että hänen herransa jo makasi.
Yuki pyysi puhutella häntä vain silmänräpäyksen, ja palvelija katosi.
Pian sen jälkeen saapui teatteriasiamies närkästynein kasvoin. Mutta
nähdessään Yukin muuttui hänen muotonsa kokonaan.
"Mitä! Tehän olette se nuori tyttö, joka teehuoneen puutarhassa tanssi
ja lauloi?" huudahti hän. "Käykää sisään, käykää sisään!"
Hän johti hänet kiireesti sisähuoneeseen, ja Yuki seurasi häntä
mielellään.
* * * * *
Kaksi päivää sen jälkeen jätti Yuki Yokohoma Maru-nimisellä laivalla
synnyinmaansa Japanin.
Kun laivan ankkuri nostettiin, sulki hän silmänsä ja hänen täytyi
pitää kiinni kaidepuusta. Ympärillään kuuli hän matkustajien nauravan
ja rupattelevan, ja muutamat heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan
rannalla seisoville ystävilleen ja tuttavilleen. Vielä kauan sen
jälkeen kun ranta jo oli kadonnut näköpiiristä, seisoi hän kannella ja
puristi kaidepuuta molemmin käsin suonenvedontapaisesti.
Silloin joku saapui ja kosketti häntä olalle lempeästi. Yuki säikähtyi.
"Ettehän vain, pikku raukka, liene sairas?" lausuttiin hänelle
kirkkaalla ja miellyttävällä naisen äänellä.
Yuki katsoi puhujaan surullisesti. Hän tunsi teatteri-asiamiehen rouvan
ja koetti koota ajatuksiaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin
vilkaista vieraan naisen osanottoa ilmaiseviin kasvoihin katsein, jotka
selvästi kuvastivat hänen pohjatonta tuskaansa.
"Mitä näenkään? Tehän värisette ja vapisette vallan tavattomasti!
Jimmy, tulehan tänne!" Hän kutsui miestään, joka siinä samassa
saapuikin, heittäen sikaarinpätkänsä kaidepuun yli mereen.
"Katsohan, hän on jo merikipeä. Parasta on noutaa heti joku noista
ayah-naisista [intialaisia sairaanhoitajattaria], tai miksi sinä niitä
kutsutkaan, ja laittaa tämä tyttönen pikimiten vuoteeseen."
He riisuivat hänet ja nöyrästi ja tottelevasti asettui Yuki lepäämään
pieneen hyttiin, joka hänestä tuntui häkiltä tai holvilta, jonne hän
oli suljettu kuolemaansa saakka.
Siinä hän makasi, seuraten kannelta kuuluvaa ääntä ja melua sekä meren
aaltojen voimakasta hyökynää.
Ayah-nainen ilmoitti teatteri-asiamiehen rouvalle, joka oli entinen
operettilaulajatar, että pieni japanilainen tyttö oli jo laskeutunut
levolle ja nukkunut, mutta kun tuo vilkas ja lämminsydäminen nainen
vilkasi hyttiin, huomasi hän ihmeekseen Yukin makaavan avoimin silmin
ja tuijottavan hytin kattoon.
"Te olette kuin pieni, soma viuhkaan maalattu kuva", virkkoi hän
Yukille. "Te olette kaunein japanilainen tyttö, minkä minä koskaan olen
nähnyt. Minä luulen, että meistä tulee hyvät ystävät. Eikö niin?"
Yuki ei voinut muuta kuin hiukan nyökäyttää päätään. Hän sulki väsyneet
silmänsä.
"Ettehän te ole kovasti sairas", puheli amerikatar. "Ajattelin, että
voisimme hetkisen jutella toistemme kanssa. Katsokaahan, minun mieheni
on koko tämän mukaamme ottamamme seurueen johtaja, mutta minulla ei
ole halua puhella heistä muiden kanssa kuin teidän. Te olette vallan
toisenlainen kuin ne muut. No, eikö ole oikein, kun olen sanonut teille
suoraan -- mitä?"
"Minä tahtoo kiittää teitä", lausui Yuki hiljaa, "mutta minä on liian
väsynyt voidakseni olla kohtelias."
"Niinpä saattekin olla yksinänne, pikku lapsukaiseni", sanoi toinen. Ja
suudeltuaan Yukia hän lähti.
Hänen mentyään katosi Yukin välinpitämättömyys. Vavisten ja väristen
alkoi hän kiireesti ja hermostuneesti pukeutua. Hän ei voinut aukaista
hytin ovea, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista lukkoa
kuin siinä oli. Hän oli syntynyt maassa, missä lukot yleensä ovat
harvinaisuuksia, ja missä shoji avautuu pienimmästäkin kosketuksesta.
Hänet valtasi sanomaton kauhu huomatessaan olevansa sulettuna tuohon
pieneen komeroon, jonne eivät auringonsäteet päässeet muualta kuin
kovin pienestä ikkunasta, jota vastaan vaahtoiset laineet pärskyivät.
Hän heittäytyi koko voimallaan ovea vasten ja kolkutti sitä pienillä,
hennoilla käsillään. Hän koetti kävellä hytissä edes ja takaisin,
ja hän alkoi tuntea yhä suurempaa yksinäisyyden ja turvattomuuden
tunnetta. Laivan keinuminen pelotti häntä, ja ajatus siitä, että se
joka hetki kuletti häntä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotimaastaan,
täytti hänen mielensä suunnattomalla kauhulla, jollaista hän ei koskaan
ennen ollut tuntenut.
Sen surullisen ja tärisyttävän tunteen vallassa, missä hän viime
päivät oli ollut, oli hän hautonut vain yhtä ainoata ajatusta: päästä
pois kauas, kauas... Mutta nyt alkoi vastavaikutus, ja häntä rupesi
ottamansa askel pelottamaan. Hän tunsi pohjatonta, kipeätä kaipuuta.
Hän painoi käsillään polttavaa otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkottaa
sieltä tuskalliset ajatukset.
Utukuvien tavoin näkyivät nyt hänen edessään kaikki hänen tähänastisen
lyhyen elämänsä tapahtumat. Hän muisteli onnellista lapsuuttaan, hänen
ja veljensä välistä hellää suhdetta, hänen suruaan Taron Amerikanmatkan
johdosta, sen jälkeisiä yksitoikkoisia kuukausia sekä lopuksi --
avioliittoaan. Hänen ehdittyään siihen saakka, kasvoi ja suureni hänen
kaipauksensa siinä määrässä, että hänen järkensä oli mennä sekaisin.
Hän ikävöi miestään -- ikävöi hänen kuiskeitaan, syleilyjään...
Vasta kolmen päivän kuluttua tuli hän terveeksi. Hoitajattarensa
luvalla hän nyt sai nousta laivan kannelle, missä toiset matkustajat
huvittelivat ja laskivat leikkiä keskenään.
Hermostuneesti hän oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän sai jättää
vankikomeronsa, jona hän edelleenkin piti hyttiään. Siellä maatessaan
hän oli sairaloisesti kuvitellut, että jos hänet vain päästettäisiin
ylös kannelle, saa hän vielä nähdä synnyinmaansa rannat, saa nähdä
Fujiyaman [Fujiyama = vuori, japanilaisten ylpeys] ylpeän, pilvien
reunoja tavottelevan huipun.
Vaan mikään sellainen näky ei häntä kohdannut. Hän näki vain
rajattoman, kylmän ja armottoman meren, jonka jättiläislaineet
lakkapäisinä tyrskyivät korkealle.
* * * * *
Teatteri-asiamies ja hänen rouvansa pitivät hyvää huolta hänestä.
Yuki kävi heidän kanssaan Kiinassa, Intiassa, Filippineillä sekä
lopuksi Australiassa. Kaikilta seuduilta kokosi tuo amerikalainen
herra mukaansa voimistelijoita, tanssijattaria, silmänkääntäjiä,
miekkailijoita ja kaikenlaisia temppujen tekijöitä, joilla hän aikoi
Amerikassa koota itselleen omaisuuden. Hän oli myöskin yhdistänyt
hyötyyn huvin, sillä tämä matka oli samalla hänen häämatkansa.
Teatteri-asiamiehen rouva alkoi vähitellen jonkun verran arvailla
Yukin sielunelämää -- sellaista aavistuskykyä on iloisemmilla ja
suruttomimmillakin maailmanihmisillä -- ja se seikka sai hänet entistä
enemmän lähentymään tuota pientä japanilaista kaunotarta.
Hän oli ottanut Yukin aivan erikoiseksi suojatikseen ja varjeli häntä
kaikilta niiltä uteliailta ja tungettelevilta kysymyksiltä, joita
hänelle tehtiin joka puolelta. Mutta kesti useita kuukausia, ennenkuin
hän sai kuulla Yukin surullisen elämäntarinan. Tämä nimittäin tapahtui
vasta muutamia päiviä ennen kuin heidän piti matkustaa Amerikaan,
tuohon suureen maahan, joka Yukin mielestä oli yhtä kaukana kuin
taivaan tähdet.
Heidän matkansa oli kestänyt paljon kauemmin kuin teatteri-asiamies oli
laskenut, mutta jota lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä levottomammaksi
ja hermostuneemmaksi kävi Yuki. Yuki uskoi suojaajattarelleen, miten
heikko ja sairas hän oli ollut aina siitä saakka kun he olivat
lähteneet Japanista, mitenkä hänen sydäntänsä kirveli ajatellessaan
viimeistä kohtausta veljensä kanssa, ja kuinka syvästi hän kaipasi
sitä rakastamaansa miestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin "vain
pikku, pikku ajaksi".
Haaveellisen amerikalaisen naisen sydän suli kokonaan Yukin itkiessä
katkerasti hänen käsivarsillaan. Hänenkin silmistään alkoivat tulvia
kyynelet.
"Te ette tule meidän mukanamme Amerikaan", virkkoi hän ja kuivasi
silmiään. "Teidän tulee matkustaa takaisin Japaniin tavaroinenne
päivinenne, ja minä saatan itse teidät sinne ja pidän huolen siitä,
että te kunnollisesti tulette perille."
"Mutta --" lausui Yuki epäilevästi.
"Ei mitään epäilyksiä. Mieheni aikoo matkustaa viikon päästä, mutta
-- minäpä en matkustakaan. Nyt otan minä määräämisvallan! Sen saatte
nähdä!"