Kun kirsikkapuut kukkivat.
Kesäksi pukeutuu Japanin maa loistaviin taivaankaaren väreihin.
Niityillä ja laaksoissa hohtavat natanit ja azaleat punaisin ja
valkoisin vivahduksin. Syksyn tullen saavat lehdet ja kasvit kaikki
maan ja taivaan värivaihtelut, mutta talvisin, sanotaan, lepäävät
jumalat väsyneinä kaiken tuon loisteliaisuuden aikaansaamisesta.
Kun sitten taas tulee kevät, heräävät he unestaan ja uusiintunein,
nuorin voimin luovat kukkuloille ja laaksoille, metsille ja vainioille
entistä upeamman asun. Ja silloin kun kirsikkapuut kukkivat, hakevat
linnut itselleen kukin lemmittynsä, purot kohisevat ja koko luonto on
kukkeimmillaan.
Oli se päivä, jolloin Jack ja Yuki kaksi vuotta sitten
menivät naimisiin. Jack oli jälleen Tokiossa. Hän saapui sinne
keskuspoliisiviranomaisten lähettämän sähkösanoman johdosta
juuri kun hän oli aikeissa matkustaa Amerikaan, jonne poliisit
varmuudella sanoivat Yukin lähteneen. Hän asui kaupungin hienoimmassa
amerikalaisessa hotellissa. Äkkiä hän sai vastustamattoman halun vielä
ennen lähtöään käydä Yukin ja hänen entisessä, yhteisessä kodissa, joka
oli muutaman penikulman matkan päässä kaupungista. Siellähän olivat
hänen kaikkein rakkaimmat muistonsa.
Nyt aikoessaan jättää Japanin ainaiseksi, valtasi hänet hirveä pelko,
että Yuki mahdollisesti vielä olisikin kotimaassaan, vaikka Jack olikin
saanut täysin uskottavat tiedot, että hänen vaimonsa oli matkustanut
erään teatteriseurueen mukana Amerikaan -- ja vielä päälle päätteeksi
juuri sen miehen kanssa, jonka hän kerran itse oli nähnyt houkuttelevan
Yukia.
Päivää ennen kuin matkan piti tapahtua tunsi hän itsensä levottomaksi
ja tuskalliseksi. Ilman mitään varmaa päämaalia hän harhaili sinne
tänne Tokiossa, otti viimein jiurikishan ja käski viedä hänet siihen
pieneen taloon, joka vähän aikaa oli ollut hänen kotinsa.
Kuin unessa hän näki nuo laajat riisikentät, nuo tutut siniset vuoret,
laaksot ja kylät. Väliin katseli Jack vetäjän auringon kovettamia
kantapäitä, ja silloin hän muisti Yukin kerran sanoneen:
"Vetäjien jalanpohjat kovettuvat alituisesta juoksemisesta, jolla
tavoin jumalat suojelevat niitä kivuntunteelta."
Kaikki ympärillä olevat maisemat olivat Jackille yhtä tutunomaiset kuin
äidin kasvot, ja se aiheutti hänet hetkeksi unohtamaan kaiken tuskan.
Hänet valtasi omituinen levon ja rauhan tunne, niinkuin matkamiehen,
joka pitkän aikaa maailmaa kierreltyään vihdoinkin näkee kotinsa.
Kulettaja pysähtyi äkkiä, kumarsi syvään ja odotti maksua.
Vai odottaisiko hän siksi, kunnes hänen ylhäisyytensä suvaitsisi palata
takaisin kaupunkiin?
"Varrotkaa hetkinen", vastasi Jack, mennen sen jälkeen portista sisään
puutarhaan sekä käyden siitä kivitettyä tietä pitkin ylöspäin -- tietä,
jonka molemmin puolin kasvoi kirsikkapuita, joiden kummankinpuoleiset
latvat yhtyivät, siten muodostaen rehevän holvin aina asuinhuoneelle
saakka. Aukaistuaan shojin ja astuttuaan sisään hän pysähtyi
silmänräpäykseksi; hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän oli
kuulevinaan sen lyönnit. Ulkona oli auringonpaiste niin häikäissyt
hänen silmiään, ettei hän hämärässä huoneessa ensin erottanut mitään.
Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen valaistukseen ja
hän näki selvästi kaikki esineet. Vieno puistatus kävi läpi hänen
ruumiinsa, ja hän tunsi tavattoman onnellisuuden tunteen.
Hän uskalsi tuskin hengittää, -- niin valtavan vaikutuksen teki häneen
heidän vanhan kotinsa näkeminen. Hän ei tohtinut liikahtaakaan, peläten
siten särkevänsä ihanan lumoustilansa. Hän oli kuin ohuen, hienon
auteren keskellä, joka pienestäkin väräyksestä saattoi häipyä pois.
Siinä seisoessaan kuuluivat hänen korviinsa muistelojen kuiskeet --
kuiskeet kaikesta menneestä -- ja vanhoista, salaperäisistä saduista,
joita Yuki oli kertoillut hänelle. Hän muisti niin hyvin tarinan
henkiolennosta, jonka läheisyys monasti tunnettiin, vaan jota ei
koskaan nähty! Ehkä mahdollisesti sellainen kumma henki todellakin oli
olemassa! Sillä kaikki huonekalut, matot, maljakot, vanha riippumatto
ja suuri tupakkaruukku, kaikki saivat äkkiä merkillisen persoonallisen
leiman - leiman sellaisen, joka oli vain yhdellä ainoalla olennolla
maan päällä -- sillä, jota hän rakasti.
Hän hiipi varpaillaan toiselle puolen huonetta, koskettaakseen vaimonsa
pieneen rumpuun ja palikkaan, jotka olivat jääneet sinne. Mutta ne
olivat särjetyt. Silloin muisti hän äkkiä, että hän itse oli rikkonut
ne eräänä päivänä, jolloin rummun pärinä mielestään oli häirinnyt
häntä. Samisenista ja kotonista hän oli pitänyt, vaan rummun ääntä hän
ei kärsinyt. Sitä oli Yuki aina rämpyttänyt silloin, kun hän tahtoi
pikkuisen kiusata miestään. Nähdessään nuo särkyneet esineet tunsi
Jack tuskaa ja katumusta. Ja hän kätki poikkinaisen rumpupalikan
nenäliinaansa.
"Tämä paikka on lumottu!" sanoi hän itsekseen, eikä hän oikein tuntenut
omaa ääntään, jonka kaiku tyhjässä huoneessa toisti.
"Minä luulen tulevani hulluksi", sanoi hän kerran toisensa perästä, ja
kaiku vastasi: "Hulluksi, hulluksi, hulluksi!"
Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja istui hiljaisessa huoneessa vaiti
ja liikkumatta.
* * * * *
Kaukaa kuuluivat hänen korviinsa temppelin kellojen surulliset
kumahdukset. Niiden yksitoikkoinen ääni kiusasi häntä sanomattomasti.
Mitä muistoja ne herättivätkään hänen mielessään! Nyt soittivat ne
hänelle murheesta ja pettyneistä toiveista. Niiden kaiussa ei ollut
yhtään lohduttavaa, yhtään parantavaa sävyä. Eivätkö ne koskaan
vaikene? Noin ne eivät olleet soineet milloinkaan ennen. Nyt täyttivät
niiden yhtämittaiset kumahtelut koko seudun. Miksi niitä soitettiin
niin lakkaamatta? Ja kuule, -- hänen vanhan kotinsa näkymättömät henget
yhtyivät kellojen soittoon ja alkoivat laulaa niiden mukana hiljaista,
surumielistä, liikuttavaa säveltä.
Koko talo kaikui säveliä, samalla tuttuja ja selittämättömiä. Hän
syöksyi ylös ja värisi kuin viluissaan. Vähitellen hän alkoi kuulla
sanojakin, jotka olivat henkien kieltä, sanoja, joita hän oli oppinut
rakastamaan ja joita nyt lauloi ihmisääni. Hiljaa ja horjuvin askelin
hän hapuili ylös rappusia heidän toisessa kerroksessa olevaan
huoneeseensa. Hän pysähtyi ovelle -- hän ei voinut astua sisään.
Sillä siellä oli toinenkin olento. Hän tiesi sen, hän näki sen, vaikkei
hän mitään käsittänyt. Hänhän näki edessään _hänet_ -- sellaisena kuin
hän ennen oli ollut elävänä -- hänen pienen päänsä, nuo suuret, siniset
silmät, joista loisti kostea kirkkaus, hänen pienen pienoiset kätensä
ja hänen pienen suunsa suruisine hymyineen, mikä heidän yhdessäolonsa
viimeisinä aikoina oli synnyttänyt hänessä niin paljon tuskaa. Yuki oli
kuvastimen edessä ja kiinnitti kirsikankukkia hiuksiinsa. Hän kääntyi
ja huomasi ovella seisovan miehen.
Hän ei ollut sellainen nainen, jolla oli tapana kirkaista tai pyörtyä,
-- mutta hänen kasvonsa tulivat nyt kuolon kalpeiksi ja hän seisoi
siinä kuten kivettyneenä. Vähitellen kohotti hän katseensa ja jäi
tuijottamaan tulijaa silmiin.
Hetken aikaa he tarkastelivat toisiaan silmää räpäyttämättä ja
molemmista tuntui, ikäänkuin heidän sydämensä tykintä olisi kokonaan
tauonnut. Mutta äkkiä teki mies kiihkoisan liikkeen, aikoen lähestyä
häntä ja samassa putosivat kukat Yukin kädestä. Siinä silmänräpäyksessä
oli Jack sulkenut hänet syliinsä, ja kun hän vähän ajan perästä päästi
hänet, tapahtui se vain siksi, että hän sai juoda hänen silmiensä
sineä, ja sitten hän taas puristi hänet entistä lujemmin rintaansa
vasten, ikäänkuin peläten hänen katoavan. Jack saattoi vain kuiskata
hänen nimeään:
"Yuki! Yuki! Minun vaimoni, vaimoni!"
Kumpikaan heistä ei selitellyt mitään. Heillä olisi siihen kyllä aikaa
vastaisuudessa. Nyt nauttivat he vain siitä onnesta, että olivat
löytäneet toinen toisensa.
Joku saapui sisään kiireisin ja kuuluvin askelin. Se oli tuo
amerikalainen nainen. Hän katsoi heitä suurin ja kummeksuvin silmin.
"No, tämäpä nyt vasta -- --!" virkkoi hän ihmetellen ja kääntyi samassa
pois ääneensä itkien.
"Sellaista rakkautta! Ja niin kaunis ja uhkea mies! Niin, nyt minä olen
kadottanut pikku tyttöni ainiaaksi. Ne miehet, ne miehet! Ne sitten
aikaansaavat tässä maailmassa jos jotakin!"
Hän riensi Jackin jiurikishalle ja käski heti viedä itsensä Tokioon.
* * * * *
Sillä aikaa olivat rakastavaiset lähteneet alas puutarhaan ja
istuutuneet ruohopenkerelle. Jack piti Yukin molempia käsiä omissaan
eikä voinut irroittaa katsettaan hänen ihanista kasvoistaan. Hänen
silmänsä ja huulensa hurmasivat häntä.
Punaisten kirsikkakukkien terälehtiä putoili tuhansittain heidän
ympärilleen, ja linnut lauloivat heidän päänsä päällä. Merenlahdelta
tuleva lempeä tuulenhenki leikki Yukin kiharoilla ja vallattomin niistä
huiskahti hänen kädelleen. Jack kumartui ja suuteli sitä. Yuki hymyili
ja oli onnellinen tuntiessaan hänen huultensa kosketuksen.
"Minä rakastan sinua koko sielustani!" huudahti Jack niin hellästi ja
hartaasti, että koko luontoa näytti lämmittävän hänen lempensä hehku.
"Naura nyt minulle vähän."
"Voi, milord", sammalsi Yuki, "minä ei enää koskaan naura teille. Minä
voi nauraa siitä onnesta, että saan jälleen olla teidän."
Vetäen hänet syliinsä ja ilon kyynelten silmistään helmeillessä virkkoi
Jack:
"Nyt sinun täytyy tulla minun mukanani minun kotiini."
"Minä tahtoo seurata teitä maailman loppuun saakka ja vielä kauemma!"
"Mutta me palaamme takaisin tänne. Me kudomme jälleen yhteen elämämme
katkenneet langat."
"Ne ei koskaan katkea enää!" huudahti Yuki.
"Ennenkuin kuolema meidät erottaa", lisäsi Jack.
"Ei, ei, me uskomme kuten minun kansani uskoo, että me olemme
yhdistetyt -- ikuisesti."
"Niin, ikuisesti", toisti Jack, ja temppelin kellojen kumahdellessa
vastasi kaiku:
"Ikuisesti, ikuisesti!"