Lemmen pyhiinvaeltaja.
Jack Bigelow matkusti Yokohamaan, mistä Tokion salapoliisit arvelivat
hänen löytävän johtolangan kadonneen olinpaikalle. Tanssivien geishojen
joukossa oli siellä äskettäin esiintynyt uusi ja hyvin kaunis tyttö,
ja kun ei ollenkaan tunnettu hänen entisyyttään, eikä sitä, mistä hän
oli tullut, luultiin häntä Yukiksi. Jackin sinne saavuttua oli tyttö
kadonnut.
Jack oleskeli kokonaisen kuukauden Yokohamassa, kävi kaikissa sen
teehuoneissa ja puistoissa, ja palkkaamiensa miesten avulla tarkasteli
kaikki mahdolliset paikat, missä esiintyi tyttöjä. Mutta kukaan niistä,
jotka tuotiin hänen nähtäväkseen, ei ollut Yuki, ja tarkastellessaan
noita kaikenlaisia geishoja, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin hänen
vaimonsa, ja joita hän nyt oikein inhosi, alkoi hän entistä rajummin
kaivata lemmittyään.
Tokion poliisiviranomaisilta saapunut sähkösanoma sai hänet palaamaan
takaisin. Siellä hän sai tietää, että poliisit nyt arvelivat Yukin
oleskelevan Nagosakissa, joka on merikaupunki Kinshun länsirannikolla.
Siinä kaupungissa oli Yukin isä Japaniin saavuttuaan kaikkein
ensin asunut. Hän oli suuren silkkiliikkeen omistajan poika, joka
oli matkustanut Japaniin perin pohjin perehtyäkseen siihen alaan,
jolle hänen tuli antautua. Stephen Burton mielistyi suuresti tuohon
vieraaseen maahan; hän meni naimisiin japanittaren kanssa ja omisti
pian itselleen kaikki maan tavat, jääden lopulta koko iäkseen sen
kansalaiseksi. Hän ei sitten enää palannut elävänä kotiinsa, mutta
vieraat punapartaiset miehet olivat melkein väkivaltaisesti ottaneet
hänen ruumiinsa mukaansa meren toiselle puolen.
Hänen isänsä, vanha sir Stephen Burton, ei koskaan hyväksynyt poikansa
avioliittoa, ja senvuoksi eivät Taro ja Yuki milloinkaan tulleet
tuntemaan ketään isänpuoleisista sukulaisistaan. Isä kuoli heidän
ollessaan vielä aivan pieniä.
Ehkä oli Yuki jonkinlaisen epämääräisen tunteen ajamana lähtenyt sinne.
Sitäpaitsi oli siellä paljon teehuoneita, joissa hän voisi esiintyä.
Poliisi luuli varmaan, ettei se tällä kertaa ollut erehtynyt.
Matkustettuaan väliin hitaasti kulkevissa, epämukavissa junissa, joissa
ei ollut makuuvaunuja eikä muitakaan sellaisia mukavuuksia, joita
Amerikassa on kaikilla rautateillä -- väliin kurummoilla [kurumma
= pienet vaunut], joiden vetäjien askelet tupruttivat pölyä hänen
kasvoilleen, niin että maisemat hänen ympärillään olivat kuin tiheän
harson peitossa -- ja väliin taas kiireesti ja väsymättömästi kulkien
jalan, saapui hän viimeinkin nääntyneenä ja sairaana Nagasakiin. Siellä
hänet heti piirittivät nakodat, jotka innokkaasti tarjosivat hänelle
aviollista onnea. Hän ei tahtonut mokomia nähdäkään. Ne uudistivat
hänessä liian surullisia muistoja.
Teehuoneen, jonne hänet osoitettiin, omisti ja sitä hoiti eräs
vanhahko geisha, joka aikoinaan oli ollut kuulu kauneudestaan ja
rakastettavaisuudestaan. Hän oli Jackia kohtaan tavattoman kohtelias ja
ystävällinen. Hän otti hänet vastaan suurenmoisen kunnioittavasti ja
esitti hänelle liverrellen ja mesikielin kaikki "pienen, vaatimattoman
teehuoneensa" tarjoamat edut ja mukavuudet.
Jackilla ei kuitenkaan ollut halua ryhtyä hänen kanssaan vaihtamaan
kohteliaisuuksia, vaan hän kysyi lyhyesti, oliko hänen palveluksessaan
joku nuori ja kaunis tyttö, joka lauloi ja tanssi.
Madame Pine-leaf -- se oli teehuoneen omistajattaren nimi -- osoitti
tämän kysymyksen johdosta perin koomillista hämmästystä. Hänenhän
teehuoneessaan olivat kaikkein kauneimmat geishat, jotka tanssivat ja
lauloivat kuin itse keijukaiset. Hän tyytyi kuitenkin vain nöyrästi
vastaamaan:
"Täällä esiintyvät nuoret tytöt ovat kaikki kauniita ja he sekä
laulavat että tanssivat kerrassaan mainiosti. Muuten -- täytyyhän
jokaisen geishan omata ne taidot."
"Niinpä tietenkin, vaan tarkottamani tyttö eroaa kokonaan muista. Hän
ei ole laisinkaan toisten kaltainen. Hänen silmänsä ovat siniset. Hän
on -- hän on -- puoljapanilainen."
"Vai niin, vai ei hän ole täysverinen geisha." Madame Pine-leafin
suupielet vetäytyivät kokoon halveksumisesta. Hän oli kuitenkin kyllin
kokenut voidakseen teeskennellä. Hän pyysi nuorta ulkomaalaista itse
tarkastelemaan tyttöjä.
Jack odotti kärsimättömänä, ja häntä hermostutti jo pelkkä ajatuskin,
että Yuki olisi häntä lähellä. Mutta vaikka hän melkein tungettelevasti
tarkasteli jokaisen geishan kasvoja, ei hän löytänyt Yukia heidän
joukostaan.
Maksaessaan emännälle -- joka oli huomannut vieraan suuren
anteliaisuuden, eikä senvuoksi ollut hetkeksikään poistunut hänen
luotaan -- todisti Jackin kasvojen ilme tavatonta pettymystä.
Nainen oli kovin tyytyväinen saamaansa korkeaan maksuun ja hän
tuli myötätuntonsa ja kiitollisuutensa ohessa pakostakin hieman
valhetelleeksi.
Kun hän nimittäin oikein lähemmin ajatteli, muisti hän, että muuan
tyttö, jolla täydellisesti olivat Jackin ilmoittamat tuntomerkit, oli
joku aika sitten ollut vähän aikaa hänen palveluksessaan, vaan ehtinyt
jo matkustaa Osakaan.
Madame Pine-leafin kasvojen ilme oli sangen uskottava ja hänen sanansa
olivat täysin vakuuttavat.
Kiitollisena puristi Jack hänen käsiään.
Osaka? Miten pitkä oli matka sinne? Arveliko madame Pine-leaf hänen
joutuvan sinne ennenkuin Yuki ehtisi sieltä lähteä? Entä mikä oli hänen
osotteensa?
Madame Pine-leaf arveli hänen varmasti ehtivän. Hän repäisi pienestä
muistikirjastaan lehden, jolle hän merkitsi jonkun osotteen. Sen
jälkeen hän syvään kumartaen lausui toivomuksenaan, että jumalat
johtaisivat ulkomaalaisen oikeille jäljille.
* * * * *
Hän saapui Osakaan illalla, jolloin kaupungin monet merkilliset kanavat
ja kapeat joet pinnallaan kuvastivat sen tuhantisen valot, jotka veden
tummassa kalvossa säteilivät ja kimelsivät. Hotelli oli pitkän matkan
päässä asemalta, mutta kadut olivat tyhjät, joten hänen vaununsa
pääsivät nopeasti perille. Iltahämyssä tarjosi kaupunki harvinaisen
näyn; se oli todellakin Yukin luonteelle sopiva seutu. Mutta
päivänvalossa näytti se kuitenkin oikean leimansa. Se oli sittenkin
meluava kauppakaupunki, missä jokainen kiiruhti edes ja takaisin,
ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotain tavattoman tärkeätä toimitettavaa.
Jack viipyi Osakassa vain muutaman päivän. Hän ei löytänyt sieltä
Yukia. Siellä muuan teehuoneen omistaja ilmoitti hänelle hyvin
nöyrästi, että sellainen tyttö todellakin oli vähän aikaa ollut hänen
palveluksessaan, vaan että hän jo oli ehtinyt matkustaa pois. Minne
sitten? Kiotoon.
Kiotoon, Japanin kauneimpaan kaupunkiin saavuttuaan kuletettiin häntä
teehuoneesta toiseen. Jokaisessa niistä kerrottiin sellaisen tytön
siellä muutaman kerran esiintyneen, vaan jo ehtineen muuttaa muualle.
Hän oli ollut vain vieraileva geisha, joka matkusteli paikasta toiseen.
Lopuksi joutui Jack takaisin Tokioon, kaupunkiin, mistä hän oli
surullisen lemmen pyhiinvaelluksensa alkanut. Siellä kerrottiin Yukin
esiintyvän ensimäisenä geishana Sauzanymon puutarhassa; ja Jack
kiiruhti suoraa päätä sinne. Teehuoneen omistaja vastaanotti hänet
tavattoman kohteliaasti, kuunteli nöyrästi hänen kertomustaan ja
vakuutti, ettei hänen tarvinnut olla ollenkaan levoton. Se tyttö, jota
vieras haki, oli vielä hänen palveluksessaan. Oikeudesta saada nähdä
hänet vaati isäntä pienen korvauksen -- vaan jos ulkomaalainen veisi
geishan mukanaan, täytyisi hänen suorittaa suurempi maksu.
Jack työnsi hänelle sellaisen summan rahaa, että hänen silmänsä
säteilivät ihastuksesta ja tyytyväisyydestä. Sen jälkeen kuletettiin
Jack parhaimpien geishojen yksityishuoneeseen.
Matolla istui muuan tyttö, joka kumartaen ojensi käsivartensa häntä
kohden. Jack tarkasteli häntä hengitystään pidättäen. Hän ei nähnyt
hänen kasvojaan, vaan kun hänen kärsivällisyytensä ei kestänyt pitempää
odotusta, tarttui hän kiihkoissaan tyttöön ja kohotti hänen päätään.
Hän näki vieraat kasvot.
Näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen hän ei enää etsiskellyt
yhtä kiihkeästi kuin tähän saakka, joskaan hän ei silti vieläkään
suonut itselleen lepoa. Sairaana ja väsyneenä hän meni vielä kerran
keskuspoliisiasemalle.
Siellä sanottiin, että asian hyväksi oltiin tehty kaikki mitä voitiin.
Nuo pienet japanilaiset poliisimiehet olivat sangen ystävällisiä, ja
heidän päällikkönsä keksi jutun, jonka suunnittelua varmaankin olisi
moni Japanin kirjailija kadehtinut.
Yukin sanottiin oleskelevan jossain Matsusheina Bayn läheisyydessä
Japanin koillisosassa, lähellä Sendain kaupunkia, missä joet laskevat
Tyyneen valtamereen. Se tunnettiin yleisesti onnettomasti rakastuneiden
olinpaikkana, ja poliisipäällikkö oli luotettavista lähteistä saanut
kuulla, että siellä oli nähty muuan tyttö, jonka ulkonäkö täydellisesti
vastasi Yukin tuntomerkkejä. Vieläpä otti hän paperipalan, johon hän
piirteli merkillisiä koukeroita. Ne muka olivat ne tiedot, jotka
hän sillä hetkellä saattoi antaa. Maa oli suuri ja ulkomaalainen ei
tietystikään niin nopeasti voinut saada käsiinsä etsimäänsä henkilöä,
vaan lopulta kaikki kuitenkin päättyisi onnellisesti.
Tämä merkillinen kertomus teki Jackiin syvän vaikutuksen, varsinkin
kun hän muisti, miten usein Yuki oli maininnut tuosta paikasta, ja
miten heillä kerran oli ollut aikomus siellä käydäkin. Hän matkusti nyt
suoraan sinne, ja uusi toivo heräsi hänessä.
Pieni poliisipäällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään ja katseli pöydällä
olevaa suurta palkkiotaan.
"Nuo ulkomaalaiset saatanat ovat sentään tavattoman yksinkertaisia!"
Täydellisesti samaa mieltä oli hänen apulaisensakin, joka virkkoi:
"He ovat valmiita uskomaan ensimäiseen parhaaseen valheeseen."
Päällikkö rypisti silmäkulmiaan. "Se on kuitenkin kaikkein mahdollisin
paikka, missä kadonnut voi olla", sanoi hän terävästi.
Sensaissa asettui Jack asumaan erääseen pieneen japanilaiseen
ravintolaan, mistä hän joka päivä teki retkeilyjä ihmeen ihanalle meren
rannalle. Paikka oli aivan sellainen, kuin miksi Yuki oli sen hänelle
kuvannut. Merestä kohosi lukemattomia, monen muotoisia luotoja, joilla
kasvoi kummallisen näköisiä, majesteetillisia honkia -- ja siellä
hän myös näki tuon puhutun "Hadakajiman" eli "Alastoman saaren". Hän
muisteli kaikkia niitä kauniita satuja ja lauluja -- salaperäisiä ja
haaveellisia kuin itämaalaisten runoilijain tarinat yleensä -- joita
Yuki oli sieltä kertonut.
Entä miten ihanat olivatkaan lahtea ympäröivät maisemat!
Rinteet, kukkulat ja korkeat vuoret olivat puhtaimmassa, valkoisessa
asussaan. Puiden oksilla kimeltävät lumihiutaleet muistuttivat
jalokiviä, joista toiset putosivat alas laudoille ja jäätyivät, kun
taas toiset sulivat ja vetenä juoksivat merenlahden avaraan syliin.
Jackissa kyti heikko ja epämääräinen aavistus, että Yuki todellakin oli
paennut tänne rauhalliselle syrjäseudulle, joka oli kaukana sieltä,
missä hän oli saanut niin paljon kärsiä ja surra. Jack oli aivan varma
siitä, että Yuki häntä rakasti, ja se tietoisuus olikin hänelle suuri
lohdutus noina surun ja koettelemuksen aikoina.
Matsushiman kaunis luonto ei häntä kuitenkaan kauan viehättänyt,
sillä -- hän oli yksin! Hiljainen maisema ja jättiläismäiset hongat,
joiden komeita kruunuja lempeä tuuli keinutteli, näyttivät ikäänkuin
pilkkaavan häntä. Lahti oli lumoavan kaunis, vaan sillä oli samalla
pelottava ja kummitusmainen leima. Se muistutti häntä pienoisista
jaloista, jotka mahdollisesti olivat astelleet sen rantoja pitkin, ja
kaikenlaiset kiusaavat mielikuvat seurasivat häntä yötä ja päivää.
Pienessä kylässä meren rannalla asusti muuan köyhä kalastajaperhe ja
Jack koetti heiltä tiedustella, olisivatko he nähneet sillä tienoolla
Yukin näköistä olentoa. Hän sai kuitenkin vastaukseksi vain keksittyjä
juttuja. Monta, monta kaunista tyttöä oli harhaillut Matsushiman
rannoilla -- monta, monta nuorta tyttöä, jotka onnettoman lemmen vuoksi
olivat kadottaneet järkensä. Nämä lapsi raukat, jotka kuolemasta
etsivät sitä onnea, minkä elämä oli heiltä kieltänyt, kummittelivat
sitten jälkeenpäin henkiolentoina lahden luodoilla.
He eivät epäilleetkään, ettei tuon vieraan barbaarin morsianta olisi
kohdannut sama kohtalo!
Nuorekkuus ja elämänilo olivat olleet Jackin luonteen pää-ominaisuudet,
joiden ohella hänessä huomasi jalomielisyyttä ja taipumusta toimia
hetken mielialojen mukaan. Kukaan ei ollut luullut hänellä olevan
mitään syvempiä tunteita tai että hän olisi asettanut elämälleen
jonkun korkean päämäärän; mutta suuri suru voi joskus pakottaa ilmi
sellaisiakin luonteenominaisuuksia, jotka siihen saakka ovat uinuneet
ja olleet kätkössä suruttoman pinnan alla.
Syvä ja todellinen rakkaus kesämorsiameensa oli vallannut koko
hänen sielunsa. Yuki ei hetkeksikään poistunut hänen ajatuksistaan.
Tapahtuipa sen sijaan joskus, että hän kokonaan unohti kadottaneensa
hänet ja luuli elävänsä yhdessä hänen kanssaan suloisten, kesäisten
unelmien mailla. Yuki oli hänen sielunsa. Jackin sydän kuului hänelle
siksi, kunnes se lakkaisi sykkimästä.