Lupaus.
Syksyinen, surumielinen maisema oli nyt pukeutunut kirkkaimpiin
väreihin, punaiseen ja keltaiseen. Joulukuussa oli lunta ja hallaa,
mitkä molemmat yleensä siihen aikaan ovat Japanissa harvinaisia, sillä
joulukuu ei siellä ole mikään kylmä kuukausi. -- Perheenemännät olivat
vilkkaassa touhussa. Ulos asetettiin uudet riisikorsimatot ja kaikki
nurkat ja komerot tomutettiin ja puhdistettiin, sillä japanilaiset
valmistuvat jo kuukautta ennen ottamaan vastaan uudenvuoden juhlaa.
Koko maa oli ikäänkuin herännyt uuteen eloon tämän tärkeän juhlan
edellä.
Burtonin perheen asuma palatsi oli kuitenkin kaikelle tuolle hyörinälle
täydellinen vastakohta. Siellä ei avattu ainoatakaan ikkunaa eikä ovea,
mistä pilkekään uuden vuoden auringosta olisi päässyt sisään.
Kepeinä mutta tummina olivat kuoleman varjot saartaneet Burtonien
palatsin. Siellä vallitsi ainainen, raskas painostus ja siellä
liikuttiin hiljaa ja aavemaisesti. Jostain kaukaa kuuluivat heikot
iltakellon kajahdukset, joiden suruisa kaiku suuresti muistutti
kuolonkellojen ääntä. Tuuli suhisi ja huokaili, ja kaikki henkiolennot
lauloivat palatsin ympärillä haikeita murhelauluja.
Yön lähestyessä heräsi kuoleva nuorukainen tajuntaansa ja silmäili
ympärilleen väsynein, mutta kirkkain katsein -- kohosipa heikko
hymyilykin, tosin surumielinen, hänen sinertäville huulilleen. Alhaalta
kuuluivat hänen korviinsa hiljaiset, valittavat äänet. Ne muutamat
vanhat palvelijat, jotka olivat tulleet toimeensa jo ennen Taron
syntymää ja jääneet paikalleen perheen onnettomuudenkin jälkeen, olivat
nimittäin kokoontuneet yhdessä murehtimaan ja itkemään talon ainoan
pohjan kohta koittavaa kuolinhetkeä.
Huoneen nurkassa olevalla pienellä alttarilla oli sureva äiti
polvillaan. Hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan hänen palavista
silmistään saattoi päättää, että hän rukoili armoa jumalilta. Vuoteen
viereen oli kumartunut Jack Bigelow, kasvot käsiin kätkettyinä.
Luultavasti hänkin rukoili oman kansansa Jumalaa -- sitä ainoata ja
totista!
"Burton", virkkoi hän, huomatessaan sairaan liikahtavan, "sinulla on
minulle jotain sanottavaa!" -- Hän pyyhki hikipisarat ystävänsä otsalta.
"Sisareni -- ", alkoi Taro hiljaa ja vaivalloisesti.
"Vaimoni --" kuiskasi toinen särkyneellä äänellä, ja kun Tarolla
näytti olevan vaikeata puhua enempää, pani Jack suunsa aivan hänen
korvansa kohdalle.
"Burton, meidän surumme on yhteinen! Kaiken sen nimessä, mitä minulle
on pyhää, minä vannon, etten lopeta etsiskelyjäni ennenkuin olen
löytänyt Yukin. Mitään ei säästetä, ei vaivoja eikä rahaa. Minä en suo
itselleni pienintäkään lepoa ennenkuin olen löytänyt hänet. Jumalan
nimessä! Minä lupaan hyvittää kaiken sen vääryyden, mitä olen tehnyt
sinulle sekä sinun -- ja minun --!"
Taron suuret, kuumeista tulta liekkivät silmät tuijottivat Jackiin
herkeämättä. Hänen pitkä, laiha kätensä vapisi, kun hän koetti nostaa
sitä. Sanaakaan sanomatta tarttui hän Jackia kädestä, ja tämä käsitti
hyvin tuon mykän ilmaisun. Se todisti, että Taro nyt uskoi ja luotti
häneen. Ja Jack piti sairaan kättä omassaan siksi, kunnes se kylmeni ja
jäykkeni.
Minne oli muuttanut eur-aasialaisen sielu? Tekikö se todellakin pitkän
ja harhailevan retkensä äitinsä esi-isien _Meidon_ luokse, tai oliko se
jo isänsä _Jumalan_, kolmiyhteisen, totisen ja ainoan Jumalan istuimen
edessä, missä hänet asetettaisiin tilille teoistaan maan päällä?
* * * * *
Äänettömin, horjuvin askelin poistui pieni äiti alttarin luota. Hänen
kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kun hän saapui laihat kätensä
eteenpäin kohotettuina, muistutti hän ihmistä, joka äkkiä oli tullut
sokeaksi.
Hänen lähestyessään tunsi Jack Bigelow vihlovaa tuskaa. Hän irrotti
Taron käden omastaan ja kääntyi tulijan puoleen, peittäen samalla
vainajan hänen näkyvistään. Vallitsevassa salaperäisessä hämärässä
muistutti äiti enemmän henkiolentoa kuin ihmistä, sillä hän oli
pukeutunut sellaiseen valkoiseen pukuun, jollaiseen Japanissa
tavallisesti vain kuolleet verhotaan.
Esi-isäinsä muinaisella sankaruudella oli Omatsu valmistunut
suorittamaan yhdessä poikansa kanssa tuon pitkän matkan kauas
iäisyyteen. Surullisessa epätoivossaan oli tämä japanilainen nainen
muodostanut itselleen kuitenkin sellaisen käsityksen, etteivät jumalat
mahdollisesti ottaisikaan häntä poikansa kanssa vastaan senvuoksi,
että viimemainittu oli antanut sielunsa aivan vieraalle jumalalle. Hän
oli valmistautunut sellaisenkin tapauksen varalle. Ja siinä hän nyt
seisoi heikkona ja horjuvana, samalla kun tuo pitkä, vaaleatukkainen
ulkomaalainen katseli häneen osaaottavasti sinisillä silmillään, jotka
olivat samallaiset kuin oli ollut hänen miehelläänkin.
Madame Omatsu tahtoi sanoa jotain. Ja ponnistusten jälkeen sai hän
hiljaa kuiskatuksi:
"Anota? [Sinäkö?]" Ja hän jatkoi vielä: "Suvaitkaa vastata, tahdotteko
jotain?"
"Äiti!" huudahti Jack. "Rakas, rakas äiti!"
* * * * *
Taron hautajaisissa sai Jack Bigelow tutustua vaimonsa omaisiin. Hän ei
ollut voinut aavistaakaan sellaista sukulaisten paljoutta. Heitä saapui
joka puolelta maata, serkkuja, setiä, tätejä, vieläpä vanha isoäiti
ja iso-isäkin, joista ensinmainittu oli jo aivan vanhuuden heikko ja
sokea. Kaikki nämä asettuivat pitkään riviin ja itkivät todellisia tai
teeskenneltyjä kyyneleitä sekä mutisivat rukouksia vainajan sielun
hyväksi.
Muutamat heistä olivat rikkaita, korkea-arvoisia ja huomatuita
henkilöitä Japanissa; he olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia ja
näyttivät saapuneen vain muodon vuoksi ja kunnioittaakseen surevaa
äitiä. Suurin osa heistä oli kuitenkin entistä, syrjäytettyä ylhäisöä,
joka kuitenkin käyttäytyi arvokkaasti, jopa ylpeästikin.
Kaikki katselivat Jackia totisin, epäilevin silmin, mikä on ominaista
yläluokan japanilaisille. He eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään
hämmästystä tai mielipahaa hänen läsnäolonsa johdosta. Kukaan ei
nimittäin edes tietänyt, missä suhteessa hän oli Burtonin perheeseen;
he luulivat häntä vain Taro-vainajan ystäväksi. Mutta pingotetussa
ja hermostuneessa mielentilassaan luuli Jack, että kaikki alinomaa
tuijottivat häneen ja pitivät häntä vastenmielisenä vieraana, jonka he
tiesivät olevan syyn perheen onnettomuuteen.
Kun hautajaiset olivat ohi ja sukulaiset ja tuttavat hajaantuneet kukin
taholleen -- kun hän nyt oli vain kahden Omatsun kanssa, valtasi hänet
tavaton hermostuminen ja ahdistus. Suuressa palatsissa vallitseva
hiljaisuus ja yksinäisyys painostivat häntä. Hän olisi melkein
mieluummin kuunnellut palvelijain iso-äänistä valitusta -- mutta sekin
oli lakannut ja häipynyt vainajan kera olemattomiin. Nyt oli autiota ja
kuoleman hiljaista kuin haudassa.
Omatsukin, joka sankarillisella kärsivällisyydellä oli kestänyt
nuo surun päivät, oli nyt, kun kaikki oli ohi, aivan lamautunut ja
epätoivoinen. Hänen koko olentonsa vapisi, ja kun Jack lähestyi ja
lohdutteli häntä, heittäytyi hän tämän käsivarsille ja itki kuin
pieni lapsi. Jack koetti lausua rohkaisevia sanoja, vaan kyyneleet
tukahuttivat hänenkin äänensä.
Huonolla japaninkielellä -- sitä oli Yuki hänelle opettanut -- koetti
hän saada Omatsulle selväksi, että tästä lähtien olisi hänen elämänsä
tehtävä suojella häntä ja pitää hänestä huolta aivankuin omasta
äidistään. Vaikkei hän ollutkaan sen arvoinen, tahtoi hän kuitenkin
parhaansa mukaan täyttää hänen kuolleen poikansa paikan. Sen jälkeen
kertoi hän Tarolle antamastaan lupauksesta, että hän etsisi Yukia siksi
kunnes hän viimein löytäisi hänet ja sitten tekisi hän Yukin hyvin
onnelliseksi. Tahtoisiko Omatsu seurata häntä?
Tämä tahtoikin ehdottomasti lähteä hänen mukaansa, vaan ei kuitenkaan
voinutkaan täyttää aikomustaan. Hänen terveytensä, joka aina oli
ollut vankka, oli nyt kuitenkin murtunut, ja Jack saattoi hänet
hänen vanhempainsa luokse. Ennen lähtöään kustansi hän heille kaikki
sellaiset tarpeet ja mukavuudet, mitkä mahdollisesti saattoivat olla
heille tarpeen hänen poissaolonsa aikana.
* * * * *
Tuo vanha, harmaa palatsi, joka talvisen maiseman keskellä näytti niin
pelottavalta, oli nyt aivan autio ja tyhjä. Naapurit silmäilivät sitä
epäilevin katsein, ikäänkuin se olisi ollut joku peikkojen asunto.
Heillä oli hämärät aavistukset siitä murhenäytelmästä, mikä oli
näytelty sen lukittujen porttien takana.
Jack jätti palatsin viimeisenä. Omatsu oli pyytänyt häntä pitämään
huolta, että talo tuli huolellisesti lukituksi ja että hän maksaisi
palvelijoille palkat. Kun kaikki tämä oli suoritettu ja hän lähti
talosta hämmästyi hän suuresti, huomatessaan portin ulkopuolelle
kokoontuneen väkijoukon, joka uteliaana seurasi jokaista hänen
liikettään ja juoruili melkein äänekkäästi. Hänen kulkiessaan ohi
he kuitenkin kunnioittavasti vaikenivat. Tuo komeavartaloinen
ulkomaalainen, joka oli ottanut puolisonsa heidän keskuudestaan, oli
nyt yksinomaan heidän huomionsa esineenä, ja pyörein, ihmettelevin
silmin tarkastelivat he häntä niin läheltä kuin mahdollista ja
seurasivat häntä aina asemalle saakka. Pari kertaa oli hän aikeissa
kääntyä ja pyytää heitä poistumaan, vaan hän pidätti itsensä, hyvin
ymmärtäen, miten kummalliselta hän mahtoi heidän silmissään näyttää.
Asemalla kumarsi hän heille vakavana, ja hänen kumarrukseensa
vastattiin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Näin harvinaisella ja
merkillisellä tavalla jätti tuo vaaleatukkainen barbaari kaupungin.
Vielä vuosi sitten hän oli ollut iloinen ja suruton nuorukainen.
Nyt hän oli vakava mies, jonka sielua ahdisti raskas painostus, ja
jolla oli pyhä tehtävä edessään. Ja sitäpaitsi asui hänen sydämessään
tavaton tyhjyys -- tyhjyys, jonka hän tahtoi täyttää. Hän ei enää
koskaan tulisi entiselleen, ei milloinkaan elämän puu hänelle kukkisi
enää, ellei hän löytäisi sydämensä kadotettua haltiatarta - löytäisi
auringonjumalatartaan.