Taistelu yön hiljaisuudessa.
Päivät ja yöt hoidettiin sairasta nuorukaista mitä huolellisimmin ja
aina istuttiin hänen vuoteensa ääressä. Hän heittelehti edestakaisin
väliin hiljaa ja katkonaisesti valittaen, ja ainoa sana, mitä kaikesta
siitä voitiin erottaa, oli hänen sisarensa nimi.
Hiljaa ja hellästi hiveli äiti hänen kuumeista otsaansa ja hänen
vapisevia käsiään, joiden punoittavaa hehkua hän koetti kylmin
sivellyksin lievittää. Äidin kasvot olivat kalpeat ja kärsivät, syvät,
tummat juovat ilmestyivät hänen silmiensä alle ja mustassa tukassaan
hohti jo jokunen hopeasäie; mutta koskaan ei hän -- ensimäisen yön
tuskan ja surun jälkeen -- antanut enää murheelleen näkyväistä
valtaa, sillä hän tiesi, että jos hän sen tekisi, ei hän voisi hoitaa
rakastamaansa poikaa. Hän kielsi itseltään kaiken levon unen ja istui
yötä päivää vuoteen vieressä. Heidän palvelijattarensa pyysi häntä
joskus menemään levolle, mutta hän vain pudisti päätään ja istui
poikansa vieressä valppain, kyynelettömin silmin. Hänkö lepäämään?
Kun Taro heittelehti edestakaisin kuumehoureissa! Ei! Vasta sitten
hänkin hieman levähtäisi, kun jumalat suovat hänen pojalleen rauhaa ja
helpotusta.
Liikuttavasti hän hymyili silloinkin, kun nuori amerikalainen vaativin
sanoin koetti houkutella häntä hetkeksi nukkumaan.
"Antakaa minun valvoa teidän sijastanne", pyysi Jack. "Hänhän on rakas
minullekin."
Mutta äiti ei vastannut sanaakaan, istui vaan liikkumattomana
sairasvuoteen ääressä.
Jack Bigelow palasi takaisin Tokioon ja alkoi innokkaasti etsiä
kadonnutta vaimoaan. Kaupungin koko poliisivoima pantiin liikkeelle
ja rahoja ei säästetty. Sitä nakodaa, joka oli välittänyt avioliiton,
kuulusteltiin ankarasti, mutta hän ei voinut antaa mitään tietoja.
Myöskin teehuoneen omistaja vannoi valan, ettei Yuki ollut palannut
hänen luokseen, ja valitti äänekkäästi sitä aineellista tappiota,
mikä häntä sen johdosta oli kohdannut. Jonkun verran lohdutti häntä
kuitenkin se melkoinen rahasumma, minkä Jack hänelle työnsi.
Vielä viidentenä päivänä Yukin katoamisen jälkeen oli tuo salaperäinen
arvoitus ratkaisematta. Suuri palkinto luvattiin sille, joka voisi
antaa kadonneesta jotain tietoa. Poliisi piti varmana sitä, että Yuki
oleskeli Tokiossa, ja Jack antoi etsiä kaikki kaupungin mahdolliset
ja mahdottomat loukot, mutta turhaan. Yksi luuli nähneensä erään
nuoren tytön, jonka tuntomerkit suuresti muistuttivat Yukia, menneen
teehuoneeseen samana iltana, kun Yuki oli kadonnut; toinen vakuutti
hänen myyneen kukkia torilla; ja kolmas vannoi Yukin menneen erääseen
saksalaiseen laivaan ulkomaalaisen herrasmiehen seurassa. Viimeksi
mainitun tiedon antaja oli huomiostaan täysin varma, sillä kysymyksessä
oleva tyttö oli ollut japanilainen, mutta hänellä oli siniset silmät ja
ruskea tukka. Jokainen uusi tiedonanto oli kuitenkin aina poikkeuksetta
väärä.
Väsyneenä ja sielultaan sairaana palasi Jack Bigelow takaisin Yukin
kotiin. Muuan palvelija ilmoitti hänelle sen iloisen tiedon, että
sairas nyt oli jonkunverran rauhallisempi. Aivokuume oli hiukan
asettunut, ja potilas oli vaipunut vahvistavaan uneen. Väsynyt kun hän
oli kaikkien turhien ponnistelujen jälkeen, koski tämä hyvä sanoma
tavattomasti nuoren miehen hermoihin. Hän vaipui eräälle tuolille ja
peitti kasvonsa käsillään, mutta vaikka hän itse olikin suuresti levon
tarpeessa, tuli hän heti ajatelleeksi sairaan äitiä, ja hän tiedusteli
levottomana, miten on madame Omatsun laita. Oliko tämä ollenkaan
levännyt?
Ei, hän oli edelleen paikallaan poikansa vuoteen vieressä, ja he
pelkäsivät, että elleivät he saisi häntä houkutelluksi nukahtamaan, hän
varmaan sairastuisi.
Hitain ja väsynein askelin astui Jack ylös rappusia, naputti hiljaa
shojille ja astui sen jälkeen sairaan huoneeseen.
Taro makasi selällään suuressa, englantilaisessa sängyssä valkoisen
peitteen alla.
"Teidän täytyy levähtää", kuiskasi Jack tuolle pienelle naiselle, joka
oli polvistunut vuoteen viereen.
Tämä vain pudisti päätään.
"Minä pyydän, tehkää se", rukoili Jack. Mutta vaikkei nainen
ymmärtänytkään hänen sanojaan, ymmärsi hän kuitenkin, mitä hän
tarkotti, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti noudattamasta kehotusta.
"Tulkaa", virkkoi hän ystävällisesti, laskien käden hänen olkapäälleen.
"Hänhän nukkuu nyt niin rauhallisesti. Se tekee hänelle oikein hyvää,
mutta te itse tulette niin väsyneeksi ja heikoksi, ettette enää hänen
herättyään jaksakaan ryhtyä häntä hoitamaan."
Hän väitti kuitenkin, että hänen voimansa olivat sangen hyvät, ja ettei
hän mitenkään tahtonut jättää poikaansa. Jack kumartui hänen puoleensa
ja koetti lempeästi pakottaa häntä nousemaan, vaan se ei onnistunut.
Hän huomasi kuitenkin, että Omatsun oli vaikeata pitää auki väsyneitä
silmiään. "Hän kyllä pian nukahtaa", tuumi Jack itsekseen, istahti
sitten hänen viereensä ja painoi hänen väsyneen päänsä käsivarrelleen.
Nainen ei vastustellut, vaan katsoi kiitollisena hänen rehellisiin,
sinisiin silmiinsä, huokasi ja antoi päänsä vaipua hänen rintaansa
vasten. Huoneessa oli hiljaista, rouva Omatsu nukahti, mutta unissaan
hän silloin tällöin huokasi raskaasti.
Jack katseli huoneessa makaavaa olentoa. Harmaassa iltahämärässä saivat
sairaan kasvot tavattoman pöyristyttävän leiman. Jack vavahti ja käänsi
pois päänsä. Pieni nainen hänen käsivarrellaan tuntui raskaammalta ja
raskaammalta.
"Hän levähtää paremmin, jos hän saa olla pitkällään", ajatteli Jack ja
kantoi hänet viereiseen huoneeseen, missä hän varovaisesti asetti hänet
sohvalle. Sitten otti hän sytytetyn lampun, vei sen sairaan huoneeseen,
asetti sen erääseen nurkkaan lähelle vuodetta ja sulki ikkunaluukut.
Sen jälkeen lähestyi hän vuodetta ja tarkasteli surullisena siinä
makaavaa nuorukaista. Taro liikahti, peitteen päällä lepäävä käsi
puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin ja hänen kasvonsa muuttuivat
kauhistuttaviksi. Hän äänteli tuskallisesti. Jack arveli, että
nukkujaa kiusasi hirveä painajainen, joka ryösti häneltä unen suoman
virkistyksen.
Ja niin olikin laita. Taro taisteli kuumehoureissa. Hän luuli
näkevänsä pienen sisarensa polvillaan sänkynsä vieressä hyväilemässä
ja rauhoittamassa häntä. Ja hän luuli vihdoinkin saavansa lepoa ja
rauhaa. Mutta voi -- juuri kun hän oli vaipumassa suloiseen uneen --
näki hän pimeässä tumman olennon, joka lähestyi Yukia, kumartui hänen
puoleensa, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja piti häntä vankina
hellittämättömässä syleilyssä. Yuki puolustautui ja taisteli vastaan,
ensin rajusti ja sitten heikosti, ja lopuksi herkesi hän kokonaan
ponnistelemasta, ollen siinä hiljaa ja kalpeana. Tumma olento nosti
hänet ylös ja kantoi pois. Vähän ajan perästä saapui olento takaisin
ja Taro tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Mies kumartui hänen
puoleensa, ja pimeästä huolimatta tunsi hän hänet ystäväkseen Jack
Bigelowiksi! Hän koetti tarttua häneen, heittäytyä hänen ylitseen,
iskeä ja surmata hänet, mutta joku näkymätön voima pidätti häntä
niin, ettei hän voinut liikuttaa jäsentäkään. Hän ei voinut liikuttaa
sormeaan eikä silmäluontaankaan, ja koko ajan hän tunsi ystävänsä
hengityksen, joka tunkeutui sisään hänen sieramiinsa ja tahtoi
tukehuttaa hänet!
Jack katseli levottomana, minkälaista tuskaa Taro näytti kärsivän, ja
hän kumartui hänen puoleensa korjaamaan tyynyä, että sairaan kävisi
helpommaksi hengittää. Mutta kun hän koetti korjata nukkuvan asentoa,
syöksähti veri Taron päähän, ja hän heräsi äkkiä horrostilastaan.
Jack näki mielipuolisuuden hehkun noissa silmissä, jotka kamalina
tuijottivat häneen. Raivostuneena ryntäsi sairas vuoteestaan ja
heittäytyi Jackin päälle niin voimakkaasti, että he molemmat vaipuivat
lattialle. Taro joutui hänen päälleen.
"Sainpa sinut käsiini -- petturi -- viettelijä --!" huusi hän, tarttuen
käsillään Jackia kurkusta.
Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että Jack aivan hämmentyi.
Pian hän huomasi, miten voimaton hän oli puolustamaan itseään. Hän
havaitsi olevansa mielipuolen vallassa, jonka ruumiillisen voiman
hän hyvin tunsi. Ei ollut ajattelemistakaan koettaa riistäytyä irti.
Ainoa keino pelastumiseen oli tekeytyä tiedottomaksi. Mutta vaikeata
oli kestää Taron hillitöntä puristamista. Väliin kuristi mielipuoli
kovasti, väliin hän ikäänkuin hyväili kaulaa, väliin pisteli ja
puserteli, kunnes hän taas tarttui siihen molemmin käsin. Hän leikki
hänen kanssaan! Jack ei liikahtanut. Hän sulki silmänsä ja rukoili
voimaa kestämään tuon kamalan hyökkäyksen.
"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?" kuuluivat käheät kuiskaukset hänen
korvaansa. "Minne sinä olet vienyt hänet? Haa, sinä vaikenet! Nyt
olenkin saanut sinut vaikenemaan iäksi! Nyt olet kylmä, nyt et enää
voi hengittää, et myöskään hymyillä etkä nauraa hänelle. Et ainakaan
silloin, kun minä näin kuristan kurkkuasi. Kerran olit sinä minun
ystäväni, ja minä rakastin sinua. Mutta nyt -- nyt minä tapan sinut!
Niin, minä tapan sinut näin -- näin!"
Jack tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja heikommaksi. Hänen päällänsä
makaava olento tuijotti häneen kamalasti, ja siinä samassa hän melkein
kadotti tuntonsa. Äkkiä hän oli kuulevinansa jonkun henkilön syöksyvän
huoneeseen. Hän eroitti naisen kirkaisun, jota seurasi kamala nauru.
Sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Herättyään tajuntaansa hän huomasi makaavansa vuoteessa. Muuan nainen
oli kumartuneena hänen puoleensa, valellen kylmällä vedellä hänen
ohimoitaan ja hyväillen häntä hellästi. Se nainen oli aivan Yukin
näköinen ja hänen kosketuksensa tuntuivat samanlaisilta kuin Yukin, kun
tämä kerran hänen ollessaan tilapäisesti sairas, oli häntä hoidellut ja
hyväillyt. Tämä nainen ei kuitenkaan ollut Yuki; se oli hänen äitinsä.
Hän oli herännyt sairaan huoneesta kuuluneeseen meluun, rynnännyt
sisään ja nähnyt koko tuon kamalan kohtauksen. Japanilaiset naiset ovat
yleensä urhoollisia; he voivat valittamatta kärsiä suuria ruumiillisia
tuskia, eivätkä pelkää henkeään. Hän päästi vihlovan kirkaisun
herättääkseen palvelusväen ja sitten koetti hän pienillä voimillaan
saada miehet eroon toisistaan. Ensin oli Taro nauranut hänelle ja
tehnyt vastarintaa, vaan kun hän oli huomannut hänen valkoiset kasvonsa
irroitti hän äkkiä ja horjahti taaksepäin, tullen samassa järkiinsä
jälleen.
Madame Omatsun huutoon heränneet palvelijat olivat rientäneet
huoneeseen. Ystävällisesti ja sävyisästi johtivat he takaisin
vuoteeseen sairaan nuorukaisen, joka nyt oli heikko ja taipuvainen kuin
pieni lapsi.
Jack oli saanut arveluttavia vammoja. Tapaus sinänsä oli järkyttänyt
hänen mieltään niin suuresti, että hänen täytyi maata vuoteessa useita
vuorokausia. Lohduttavan enkelin tavoin oleskeli rouva Omatsu milloin
toisen, milloin toisen sairaan vuoteen ääressä. Hän kutsui Jackiakin
pojakseen ja olikin häntä kohtaan kuin todellinen äiti, joka ei koskaan
lähestynyt häntä hellästi suutelematta hänen käsiään.