Sisaren uhri.
Jack Bigelowin muulloin niin loistavat ja iloiset kasvot todistivat
nyt kalvavaa tuskaa ja epätoivoa. Hän oli niin hermostunut, että hän
saattoi tuskin minuutin aikaa pysyä hiljaa. Hän asteli rautatievaunussa
edestakaisin, ja kun hän joskus hetkiseksi istahti, tapahtui se vain
siksi, että hän sai silmäillä onnetonta ja kärsivää ystäväänsä. Taro
näytti rauhallisemmalta, mutta Jack tiesi, että tuon itsehillinnän
takana kyti hehku, joka tarvitsi vain pienen tuulen väreen
leimahtaakseen hävittäväksi ilmiliekiksi.
Vihdoinkin he olivat perillä. Jack oli siis nyt toisen kerran tuossa
pienessä kaupungissa. Kuu eivätkä lähdet valaisseet tietä, jota he
astelivat, ja pilvistä putoili lumensekaista sadetta. Sanaakaan
lausumatta he jättivät rautatievaunun ja yhtä vaiteliaina kulkivat
sille palatsille, jonka Jack oli nähnyt jo aikaisemmin. Puutarhan
ruosteinen veräjä narisi heidän astuessaan sisään ja nähdessään
edessään tuon rapistuneen, vanhan rakennuksen, suurine parvekkeineen
ja kaltevine kattoineen. Puutarhan keskellä oli pieni lammikko, joka
sai vetensä jostain näkymättömästä lähteestä, ja josta vesi taas laski
kiemurtelevana purona kauempana olevaan lahdelmaan. Lammen rannalla oli
pieni vene sekä keskelle oli laitettu kaunis leikkisaari.
Vasta siinä Taro pysähtyi ja tuijottaessaan lammen kirkkaaseen pintaan
todisti hänen katseensa rajatonta kauhua. Mitkä muistot mahtoivatkaan
tällöin tunkeutua hänen mieleensä? Hän näytti aivan kuin olevan
tukehtumaisillaan. Siinä ympäristössä olivat hän ja Yuki yhdessä
kasvaneet. Pikku vene, pikku saari -- molemmat olivat samat kuin ennen.
Mikään ei ollut muuttunut -- ainoastaan Yuki. Hänen huuliltaan kuului
tuskallinen valitus.
Taro oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi, ja heidän välinsä oli
aivan harvinaisen hellä. Kansallisuutensa vuoksi he olivat kasvaneet
erillään toisista lapsista. Japanilaiset lapset olivat nauraneet
heidän hiuksilleen ja silmilleen, jotka olivat samallaiset kuin
Kirishitaneilla [kristitty]. Taro oli saanut taistella taistelunsa
yksikseen. Hänestä kehittyi umpimielinen ja mietiskelevä poika, jolla
oli tulinen ja kiihkeä luonne, ja joka hylkäsi jokaisen ystävyyssuhteen
kotinsa ulkopuolella.
Saadessaan pienen sisaren oli hänen ilonsa aivan rajaton, ja hän
tunsi sitä kohtaan mitä suurinta rakkautta, samaa, mitä hän itse niin
jakamattomasti sai osakseen äidiltään. "Lumihiutale" syntyi silloin kun
heidän englantilainen isänsä viimeisiä hetkiään makasi sairasvuoteella.
Tuo pieni liekki leimahti palamaan samalla hetkellä, kun isän elämän
tuli sammui ja häipyi suureen, hiljaiseen pimeyteen. Omatsu, heidän
äitinsä, suri niin syvästi miehensä kuolemaa, että Yukin syntyminen
häntä enemmän kiusasi kuin riemastutti. Taro oli kantanut siskonsa
temppeliin ja hänen keksintöään oli myös nimi "Lumihiutale" (Yuki),
sillä tämä oli syntynyt sellaisena päivänä, jolloin maa oli valkoisen
lumen peitossa. Samaan aikaan oli myöskin huomattu hallaa, mikä muuten
on perin harvinainen vieras siinä osassa maata. Yuki muistuttikin hyvin
paljon lumihiutaletta, sillä hän oli pehmyt, valkea ja puhtoinen.
Mitenkä saattoikaan olla mahdollista, että kun hän nyt vuosien perästä
saapui tälle paikalle, mistä hänellä oli kaikkein rakkaimmat muistonsa
-- niin, mitenkä olikaan mahdollista, että hänen, nähdessään jälleen
nuo tutut paikat, täytyi tuntea mitä syvintä surua ja katkeruutta? Yuki
oli ollut se kannus, joka oli pakottanut häntä pyrkimään eteenpäin --
Yuki oli ollut hänelle kaikki kaikessa, koko hänen maailmansa!
Taro muisti, mitenkä heillä oli ollut tapana soudella pikku veneellä,
ja mitenkä Yuki, tuo pieni "itsevaltiatar" oli istunut tuhdolla hänen
edessään sekä kuunnellut hartaudella ja säkenöivin silmin hänen
kertomustaan kalastajapoika Urashimasta ja tämän morsiamesta, joka
oli lohikäärme-kuningattaren tytär. Ja kun hän oli lopettanut -- ehkä
sadannen kerran -- oli Yukilla ollut tapana sanoa: "Kuulehan, Tarosama,
minä olen prinsessa ja sinä kalastajapoika. Me soudamme sillä merellä,
missä ei kesä koskaan kuole!" Ja hauskuttaakseen häntä oli hän kertonut
siskolleen satuja toisensa perään, samalla kun he soutelivat sinne ja
tänne aina siksi, kunnes aurinko alkoi laskeutua länteen ja heidän
pieni äitinsä kutsui heitä tulemaan sisään.
Yksitoikkoisesti rapisi sade vihmoessaan lammen rantoja, ja veden pinta
väreili hiljaa ja surumielisesti. Taro valitti jälleen ääneensä.
Koputettuaan eräälle suurelle ovelle ilmestyi sisältä muuan
mieshenkilö, joka madame Omatsua kysyttäissä vastasi äreästi, että hän
jo oli mennyt levolle.
Se ei merkinnyt mitään. Hänen tuli herättää hänet. Taro oli saanut
takaisin puhekykynsä, ja hän antoi palvelijalle niin varmat määräykset,
että tämä syöksyi suinpäin niitä täyttämään. He odottivat hetkisen
yön hiljaisuudessa, vaan talosta ei kuulunut ääntäkään. Taro kolkutti
oveen uudelleen, jolloin eräässä ikkunassa sytytettiin heikko valo ja
palvelija pisti esiin päänsä. Hän pyysi heitä olemaan kärsivällisiä.
Hän avaisi muutaman sekunnin päästä. Hän saapuikin pian, aukasi oven ja
meni heidän edellään sisään takaperin ja yhtä mittaa syvään kumartaen,
sillä talon emäntä oli käskenyt olemaan äärimmäisen kohtelias kaikille
muukalaisille.
"Menkää emäntänne luokse ja sanokaa hänelle, että hänen poikansa tahtoo
häntä heti tavata!"
Oitis tämän jälkeen kuului shojin takaa kohinaa. Taro näki silmät,
jotka vetäytyivät pois erään pikku ikkunan luota, ja samassa astui
muuan naishenkilö sisään. Äidinrakkaus olisi pitänyt pakottaa hänet
heti heittäytymään poikansa syliin, sillä hänhän ei ollut nähnyt
esikoistaan viiteen vuoteen; mutta minkälaiset hänen tunteensa
lienevätkin olleet, peitti hän kaikki purkaukset huomatessaan poikansa
seurassa vieraan, ylhäisen ulkomaalaisen, jonka nähden hänen täytyi
esiintyä vissillä arvokkuudella. Nainen kumarsi hienosti kerta toisensa
perään ja lopuksi heittäytyi pitkälleen lattialle. Taro ryntäsi esiin
ja nosti hänet ylös.
Nainen oli hyvin kaunis, lempeän näköinen ja miellyttävä. Hänen kapeat
kasvonsa olivat aivan siloiset -- ikäänkuin nuoren tytön -- sillä
japanittaret vanhentuvat hitaasti. Oli vaikeata uskoa, että hän oli
tuon nuoren miehen äiti -- miehen, joka parhaillaan piteli häntä
käsivarsillaan ja tuijotti häneen ankarin, tutkivin silmin.
"Missä on sisareni Yuki?" kysyi hän käheästi.
"Yukiko?" Madame Omatsu hymyili pyhimyksellisen uskottavasti. Yuki oli
jo ehtinyt mennä nukkumaan. Ehkä hänen poikansa tahtoisi olla hyvä
ja odottaa huomenaamuun. Ja äiti kysyi häneltä -- kunnianarvoiselta
pojaltaan ja perilliseltään -- miten hän jaksoi ja oliko hän terve?
Sitten alkoi äiti hyväillä rakastettua esikoistaan. Hän siveli Taron
tukkaa ja nousi varpailleen ylettyäkseen suutelemaan häntä. Hän
koetteli hänen vaatteitaan ja hymyili tyytyväisesti senvuoksi, että ne
olivat samallaiset, jollaisia hänen miesvainajansakin oli käyttänyt.
Mutta Taron kasvot synkkenivät synkkenemistään, eikä hänellä ollut
halua vastaanottaa äidin hyväilyjä, vielä vähemmän vastata niihin,
ennenkuin hän oli saanut selvän Yukista.
"Lähetä hakemaan häntä!" virkkoi Taro lyhyesti.
Lähettääkö häntä hakemaan? Oh, madame Omatsu pyysi jalolta pojaltaan
kymmenen miljoonaa kertaa anteeksi, ettei hän ollut ehtinyt täysin
selittää asian laitaa. Yuki oli todellakin mennyt levolle, vaan se ei
ollut tapahtunut heidän omassa, tavattoman vaatimattomassa kodissaan
Tyttö oli vierailulla muutaman ystävänsä luona.
Taro irrotti äitinsä kädet omistaan ja onnettomuutta ennustavin,
leimuavin silmin työnsi hän hänet luotaan.
"Missä?"
"Missäkö? Ei kaukana kotoa -- ehkä muutaman riisikentän matkan päässä."
"Missä talossa? Mitkä ovat niiden ihmisten nimet?"
Madame Omatsu kalpeni hiukan. Hänen silmänsä menivät melkein umpeen ja
hänen huulensa vavahtelivat, mutta hän koetti vieläkin kierrellä.
"Ihmistenkö nimet?" Hän ei oikein muistanut, vaan jos hänen poikansa
tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomiseen -- silloin hän varmaan voisi
ilmoittaa heidän nimensä.
"Voi", huudahti hänen poikansa mielettömänä ja karkeasti, "sinä petät
minua, sinä valhettelet. Minä tahdon tietää kaikki. Minulla on siihen
oikeus, sillä minä olen hänen laillinen holhoojansa. Minun täytyy heti
saada hänet tavata."
Madame Omatsu koetti vieläkin kierrellä; hän oli hyvin liikutettu, vaan
kuitenkaan hän ei itkenyt. Vieläpä hän hieman naurahti. Jackin mielestä
se muistutti Yukia, ja hän tunsi viiltävää tuskaa. Heikosti valaistussa
huoneessa oli äiti hyvin Yukin näköinen -- tosin pienempi ja hennompi
kuin tämä, joka oli uhkea kuin ruusu ja ruumiiltaan terve ja kukoistava.
Taro puhutteli häntä terävästi ja soimaavasti, vaan äiti vastasi
hiljaa, lempeästi, nöyrästi ja lohduttavasti. Jack tunsi syvää sääliä
häntä kohtaan. Äkkiä työnsi Taro hänet äärimmäisen epätoivoisena vielä
kauemmaksi luotaan. Hänen kärsivällisyytensä näkyi olevan aivan lopussa.
"En voi saada mitään selvää Yukista", sanoi hän Jackille
englanninkielellä. Sen jälkeen kääntyi hän uudelleen äitinsä puoleen.
"Kuule nyt, mitä minä sanon sinulle!" alotti hän. "Sinä olet minun
äitini, ja sellaisena minä kunnioitan sinua, mutta sinä et saa pettää
minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, että sisareni on mennyt
naimisiin erään amerikalaisen kanssa -- tiedän, _miten_ hän on mennyt
avioliittoon, jos sinä yleensä voit sellaista yhtymää ollenkaan kutsua
avioliitoksi. He eivät _itse_ pidä sitä sellaisena, ja se sinun täytyy
tietää. Äiti, minä kysyn sinulta, mitä sinä siitä avioliitosta tiedät?
Sellaistahan ei ole voinut tapahtua sinun tietämättäsi?"
Äiti näytti aivan murtuneelta. Kaikki oli kadotettu, koska Taro kerran
tiesi näin paljon. Hän vaipui poikansa jalkoihin -- ja jälleen muistui
Jackin mieleen hänen vaimonsa.
Taro nosti hänet ylös -- ei epäystävällisesti -- ja koetti malttaa
mieltään.
"Minä pyydän, puhu minulle totta", rukoili hän.
"Se tapahtui sinun tähtesi", vastasi äiti puoliääneen japaninkielellä.
"Minä tahdoin niin, _minä_, sinun äitisi tahdoin sitä, ja sisaresi
noudatti pyyntöäni. Poikani, se oli vain halpa uhri."
"Uhri! Mitä sinä tarkotat?" huusi Taro.
"Niin, meillä ei ollut rahaa kustantaa sinun opintojasi amerikalaisessa
yliopistossa, ja kun sinä tahdoit palata kotiin, silloin oli meillä
vielä vaikeampi pulma edessämme."
Hän jatkoi kertomustaan japaninkielellä, aina väliin keskeyttäen. Sen
jälkeen kun Taro oli matkustanut Amerikaan he olivat menettäneet pienen
omaisuutensa, vaan eivät tahtoneet siitä hänelle mitään ilmoittaa,
peläten, ettei hän, jos hän saisi tietää, miten köyhiksi he olivat
tulleet, enää jäisi opiskelemaan sinne amerikalaiseen yliopistoon. Talo
oli hänen, sitä he eivät voineet myydä. Heidän muutamat riisikenttänsä
olivat tuottaneet huonoja satoja; heidän tulonsa olivat pienentyneet
pienentymistään. Heidän täytyi erottaa palvelijoita toinen toisensa
perään, kunnes jäljellä oli vain muutamia, ja nämä kieltäytyivät
ottamasta vastaan mitään palkkaa. Hekin kokosivat rahaa mistä vain
saivat ja lähettivät ne hänelle. Se oli kyllä kovaa, mutta niin
suuresti he kaikki häntä rakastivat.
Äitinsä tietämättä kävi Yuki joka päivä Tokiossa opettelemassa
esiintymään geishana; ja lopuksi oli hän itse keksinyt lauluja ja
tansseja, joilla hän pian ansaitsi paljon rahaa eräässä hienossa
teehuoneessa Tokiossa.
Näin oli heillä nyt melkoisen paljon tuloja, ja jonkun aikaa saattoivat
he lähettää hänelle enemmänkin rahaa kuin mitä oli määrä. Senjälkeen
pyysi Taro matkarahoja. Oh, he olivat vain heikkoja naisia! Koska he
olivat lähettäneet hänelle kaikki rahansa, ei heille ollut jäänyt
yhtään mitään, ja silloin -- silloin rupesivat nakodat ahdistelemaan
Yukia ja tekivät hänelle houkuttelevia tarjouksia. Tyttö ei kuitenkaan
ottanut niitä huomioonsa, sillä hän ei ollut vielä edes naima-iässä --
hän oli vasta kuudentoista vuotias. Vasta sitten kun heidän pulansa oli
aivan huutava, alkoi hän kuunnella äidin ja nakodain ehdotuksia. He
vakuuttivat hänelle, miten edullista olisi, jos hän menisi naimisiin,
ja kun veli toisensa perään yhä vaativammin pyysi matkarahoja, antoi
Yuki viimein suostumuksensa.
Kun tyttö oli tehnyt päätöksensä koettivat äiti ja nakodat yhdessä
etsiä hänelle sopivaa miestä. He onnistuivatkin tavattoman hyvin, sillä
Yuki pääsi naimisiin erään ulkomaalaisen kanssa, joka oli harvinaisen
rikas ja luonteeltaan sangen ystävällinen, vaan joka kuitenkin
luultavasti pian jättäisi hänet, mikä seikka muuten Omatsun mielestä
oli varsin toivottava.
Siinä kaikki, mitä äidillä oli kerrottavaa. Hän rukoili nöyrästi
kunnianarvoisalta pojaltaan anteeksiantoa.
Taro oli kuunnellut hänen kertomustaan henkeään pidättäen. Hänen
kalpeat kasvonsa olivat kamalasta tuskasta vääntyneet, hänen kätensä
kouristuivat suonenvedontapaisesti ristiin ja koko hänen olentonsa
vapisi rajusti. Hän koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan ja kerta
toisensa perään hän puristi hehkuvaa otsaansa.
"Tämä on kauheata", virkkoi hän Jackille äänellä, joka kuulosti
vieraalta ja kovasti ponnistetulta. "Minun -- minun tähteni on pikku
sisareni myynyt itsensä. Sen hän on tehnyt valmistaakseen minulle
mukavuutta ja hyvinvointia! Lumihiutale -- uhrautunut minun vuokseni,
ja minä en ole tietänyt siitä mitään! Minulla ei ole ollut pienintäkään
aavistusta niistä vaikeuksista, joita he olivat saaneet kokea. Voi
-- voi, olisinhan minä voinut iloisin mielin ja nuorin voimin tehdä
täällä työtä heidän hyväkseen! Miksi koko taakka joutui pienen siskoni
harteille -- pienen, hennon siskoni? Mutta niin se on ollut aina. Tässä
maassa ei naisella ole mitään oikeuksia."
Syvästi murheellisena kuunteli Jack hänen katkeraa ja epätoivoista
mielenpurkaustaan.
"Eikö äitisi ole ilmoittanut, missä Yuki tällä hetkellä on?"
Taro oli aivan unohtanut, että he olivat juuri häntä etsimässä.
Äidin kertomus oli hänet saanut unohtamaan sen. Taro oli kokonaan
pysähtynyt hautomaan raskaita ajatuksiaan kaikista niistä kuukausista
Yukin elämässä, mitkä tämä oli uhrannut hänen hyväkseen. Jackin
kysymys herätti hänet jälleen tajuntaan ja tuhannet synkät aavistukset
täyttivät hänen mielensä.
"Niin, missä on Yuki?" kysyi hän kiihkeästi.
Yuki oli viettänyt muutamia päiviä miehensä luona, mutta madame Omatsu
odotti häntä kotiin millä hetkellä tahansa, ja sen jälkeen tyttö ei
enää koskaan palaisi tuon ulkomaalaisen luokse.
Taron silmät leimusivat tulta. Yuki ei ollut tullut takaisin. Hänen
olisi jo pitänyt olla siellä! Oh -- hän tiesi vallan hyvin, mitä oli
tapahtunut. Hänen siskonsa oli varmaan tehnyt itsemurhan. Tällaisessa
tapauksessa oli japanilaisella tytöllä aina tapana ottaa itsensä
hengiltä. Yukilla virtasi sankariverta suonissaan. Hän ei epäröisi
hetkeäkään.
Hän kääntyi äkkiä ystävänsä puoleen. Kaiken sen raivoisan tuskan, minkä
sisaren uhrautuminen ja katoaminen oli synnyttänyt hänessä, tahtoi hän
nyt purkaa Jackille. Taro horjahti, ja ennenkuin Jack ehti rientää
avuksi, kaatui hän pitkälleen lattialle, loukaten otsansa suureen
nojatuoliin, joka aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Jackin kohottaessa
tunnottomaksi tulleen miehen päätä, näki hän, kuinka veri virtasi
suuresta haavasta hänen vasemman silmänsä yläpuolella.
Koko talon valtasi kiire ja levottomuus. Kaikkialta kuului pelästyneitä
kuiskauksia ja nyyhkytyksiä -- ja kaiken yli äidin epätoivoinen valitus.