Taro Burton.
Vasta silloin kun Jack Bigelow tapasi vanhan ylioppilastoverinsa
avautuivat hänen silmänsä oikein huomaamaan, että hän oli todellakin
kolmen kuukauden ajan elänyt täydellistä haaveilu-elämää. Taro Burton
-- tuo totinen, vanha, rakas Taro! Jack kiirehti hänen luokseen ja
puristi hänen kättään iloisesti ja poikamaisen vallattomasti.
Hän unohti silmänräpäykseksi kokonaan viimeiset kuukaudet ja oli taas
entinen reipas, amerikalainen ylioppilas.
Taron oli täytynyt viipyä Amerikassa senvuoksi, etteivät hänen
omaisensa olleet voineet lähettää hänelle matkarahoja ennenkuin vasta
kuukausi sitten. Hän kertoi saaneensa kärsiä paljon vaikeuksia ja
olleensa ahdinkotilassa, ja senjälkeen kun hän oli tuonut perille
heidän yhteisten ystäviensä terveiset, tahtoi hän kuulla tarkalleen,
mitä kaikkea Jackille sillä aikaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut
käynyt Taron omaisten luona, kuten oli luvannut? Mitenkä paljon hän oli
ehtinyt nähdä Japania? Miksi hän oli niin harvoin kirjoittanut?
Jack Bigelow nauroi.
"Burton, vanha hyvä ystävä", virkkoi hän, "minä en ole välittänyt
mistään koko Japanissa -- en mistään koko maailmassa -- lukuunottamatta
yhtä ainutta ihanaa olentoa."
"No?" Taro tuli uteliaaksi. "Ja hän on --?"
"Minun pikku vaimoni."
"Sinun vaimosi!" Taro pysähtyi äkkiä. He kävelivät silloin Tokion
suurinta katua.
"Niin", sanoi Jack ja naurahti suruttomasti. Kaikki hänen vihansa ja
katkeruutensa nuorta vaimoaan kohtaan oli sillä hetkellä unohdettu ja
anteeksi annettu.
"Vai niin -- vai niin, sinä olet siis sittenkin sen tehnyt!" virkkoi
Taro pitkäveteisesti ja närkästyneellä äänellä. Hänen ystävänsä oli
siis samanlainen kuin kaikki muutkin ulkomaalaiset, jotka menevät
naimisiin ainoastaan vähäksi aikaa.
"Minkä tehnyt?"
"Ottanut itsellesi vaimon."
"Saanut vaimon, sinä kai tarkoitat. Tiedätkö mitä, vanha ystävä, hän
tuli minun luokseni. Hän on oikea pieni noita, itse auringon jumalatar.
Hän on lumonnut minut, hän on hypnotiseerannut minut."
"Oletko sinä vieläkin täydellisesti hänen lumonsa vallassa?"
"En! -- Tänään olen hiukan herännyt", vastasi Jack hajamielisenä.
"Ja pian", virkkoi Taro, "valveudut sinä vielä enemmän. Ja silloin --
silloin on hänen vuoronsa herätä."
"Ei", sanoi Jack painavasti ja katkerat muistot tunkeutuivat
jälleen hänen mieleensä. "Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Hän vain
teeskentelee, että hänellä muka olisi sydän --."
"Mitä sinä oikeastaan tarkotat?"
"Yksinkertaisesti sitä, että me olemme molemmat vain näytelleet: minä
itselleni ja hän minulle. Hän on kuitenkin kahden viime kuukauden
aikana koettanut vakuuttaa minulle tunteittensa vilpittömyyttä, ja minä
olen tuudittanut itseni luottamaan häneen. Ja juuri kun minä pääsin
täyteen varmuuteen hänestä, havaitsin kauhukseni, että hän aikoi jättää
minut!"
"Hänellä tuntuu olevan enemmän järkeä kuin monella muulla", virkkoi
Taro. "Hänellä on nähtävästi enemmän arvostelukykyä kuin sydäntä."
"Niinpä luultavasti", oli Jack valmis myöntämään ajatellessaan kaikkia
niitä rahamääriä, jotka Yuki oli häneltä houkutellut.
"Entä sinä?" kysyi Taro. "Oletko sinä tyytyväinen tähän asian
käänteeseen?"
"Täydellisesti", nauroi Jack teeskennellyn huolettomasti, mikä seikka
johti Taron arvelut harhaan, hän kun luonnostaan oli herkkäuskoinen.
"Kysymyksessä ei ollutkaan yhdistyminen koko elinajaksi", lisäsi Jack.
Tämä vastaus oli Taro Burtonille sangen vastenmielinen, se kun soti
hänen kunniantuntoaan ja moraaliaan vastaan, ja sitäpaitsi tuntui
hänestä ikävältä kuulla sellaista parhaan ystävänsä suusta. Hän
muuttikin keskustelun aihetta ja alkoi puhua omaisistaan. Hän tahtoi
niin pian kuin mahdollista päästä heidän luokseen, ja hän aikoikin
senvuoksi viipyä Tokiossa ainoastaan yhden päivän. Hän oli saapunut
aikaisemmin kuin häntä oli odotettu, ja hän paloi halusta saada nähdä
sisarensa ja äitinsä -- nämä kaksi olentoa olivat hänelle ainoat koko
maailmassa. Jack tunsi itsensä pettyneeksi, sillä hän oli toivonut
saavansa pitää ystävänsä luonaan useita päiviä. Taro suostui kuitenkin
sinä päivänä syömään päivällistä hänen kotonaan, saadakseen tutustua
hänen "auringonjumalattareensa".
* * * * *
Taro vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, jonka sisustusta Jack piti
täydellisesti japanilaisena, vaan joka kuitenkin, lukuunottamatta
verhoja, mattoja ja maljakkoja, oli kauttaaltaan amerikalainen. Jack
riensi yläkerrokseen ilmoittamaan vaimolleen ystävän saapumisesta ja
pyytämään häntä tulemaan alas vierasta tervehtimään.
Yuki puki parhaillaan ylleen hienointa asuaan. Palvelijatar oli
harjannut hänen tukkansa aivan kiiltäväksi. Hänen miehensä oli jo
kauan sitten kieltänyt häntä tätä tarkotusta varten käyttämästä öljyä,
jonka vuoksi hiuksilla, jotka kauniisti kiersivät hänen korviensa ja
niskansa yli, nyt oli luonnollinen, kastanjanruskea värinsä. Yuki ei
myöskään saanut käyttää mitään maaleja poskiinsa eikä huuliinsa; senkin
oli hänen miehensä kieltänyt. Hän oli tällä hetkellä kuin jossain
sadussa esiintyvä auringonjumalatar; hänen silmänsä paloivat halusta
saada esiintyä sille äsken saapuneelle vieraalle oikein hienona, ja
hänen poskipäillään hohti ruusuinen punerrus. Miehensä mielestä oli
hän aivan vastustamaton, ja hän tempasi hänet syliinsä ja kantoi alas
rappusia. Tällä tavoin tulivat he vastaanottohuoneeseen -- nuori nainen
punehtuneena ja koettaen riistäytyä irti.
Taro Burton seisoi ikkunan vieressä. Ystävänsä iloisuudesta huolimatta
oli hän jokseenkin vakava. Kun Jack oli laskenut pienen vaimonsa
lattialle, otti Taro muutaman askelen häntä kohti sekä japanilaisen
tavan mukaan kumarsi syvään ja kohteliaasti.
Yuki suoristautui, oikoi rypistyneen kimononsa poimuja ja katsoi
hetkisen alas.
"Yuki, se on minun ystäväni mr Burton."
Yuki vavahti merkillisesti, nosti päänsä, ja kun hänen ja Taron katseet
yhtyivät, astuivat he kumpikin askelen taaksepäin ja heidän silmissään
leimahti tavaton kauhun ilme.
Taron kasvot olivat kuoleman kalpeat ja hän jäi seisomaan hiljaa ja
liikkumatta, ikäänkuin siihen paikkaan naulittuna. Yuki vaipui alas
lattialle itkien ja vavisten.
Jack kääntyi ensin Taron ja sitten Yukin puoleen, joka kyyryissään
nyyhkytti raivoisasti. Sitten ryömi Yuki polvillaan Taron luokse, vaan
tämä, joka nyt näytti saaneen takaisin liikuntokykynsä, astui jälleen
muutamia askeleita taaksepäin.
Hän näytti sillä hetkellä ikäänkuin vanhentuneen ja koetti irroittaa
säikähtynyttä katsettaan Yukista.
Silloin kuului Jackin kauhua todistava huudahdus:
"Burton, mitä tämä on?"
Äkkiä Yuki nousi, riensi Taron luokse sekä nyyhkien ja rukoilevalla
äänellä lausui hänelle muutamia sanoja japaniksi. Mutta Taro pysyi
kylmänä. Jack tempasi vaimonsa väkivallalla pois hänen luotaan.
"Burton, vanha, rakas ystävä, mitä tämä merkitsee, mitä?"
Taro työnsi hänet luotaan.
"Hänhän on minun sisareni! Voi jumalani!"
Jack Bigelow tunsi sillä silmänräpäyksellä ikäänkuin elämä olisi
kadonnut hänestä. Hän sai käsiinsä tuolin, jolle hän vaipui
menehtyneenä.
Tätä seurasi kammottava hiljaisuus, jonka katkaisi nuoren tytön
äkillinen, korvia vihlova nauru. Jack peitti kasvonsa käsillään.
Burton teki liikkeen ikäänkuin lyödäkseen sisartaan, joka ei väistynyt,
vaan enemmän nojautui hänen puoleensa -- ja hänen kolkko ja terävä
naurunsa vaimeni vähitellen, viimein loppuen hillittömään nyyhkinään.
Yuki ojensi molemmat kätensä ja sanoi hiljaa: "Sayonara!" Huoneessa
vallitsi kuoleman hiljaisuus, mutta kaiku kuulosti toistavan: "Sayonara
-- Sayonara", joka ei merkitse ainoastaan: hyvästi, vaan tuon
toivottoman lauseen: hyvästi ainiaaksi!
* * * * *
Jack ja Taro jäivät kahden, vaan kumpikaan ei keskeyttänyt kamalaa
hiljaisuutta. Palvelijattaren saapuminen herätti heidät ajatuksistaan.
Oli alkanut hämärtää, ja hän sytytti lampun.
Jack nousi hitaasti. Hän lähestyi ystäväänsä, joka istui kuolon
kalpeana ja kivettyneenä.
"Hyvä jumala! Burton, anna minulle anteeksi!" lausui hän särkyneellä
äänellä. "Minä olen rehellinen mies ja toimin oikeudenmukaisesti!
Hänhän on minun vaimoni ja kaikkeni koko maailmassa. Jos vain sinä
tahdot, annamme vihkiä itsemme vielä kerran, ja minä vannon kaiken sen
nimessä, mitä minulle on pyhintä, että aina suojelen häntä ja kohtelen
häntä samalla rakkaudella ja kunnioituksella kuin ketä naista tahansa,
joka olisi minun vaimoni."
"Se sinun täytyykin tehdä", vastasi Taro heikolla ja väsyneellä
äänellä, lisäten: "Mutta missä hän on?"
"Niin, missä hän on?" toisti Jack pelästyneenä. He olivat unohtaneet,
että Yuki oli sanonut hyvästi ja mennyt. Jack pelästyi tavattomasti ja
Taro joutui aivan suunniltaan.
"Meidän täytyy heti ryhtyä etsimään häntä", lausui Jack.
He huusivat häntä nimeltä ja hakivat häntä talon joka kolkasta, he
menivät lyhtyinensä alas puutarhaan ja etsiskelivät häntä puitten
varjojen takaa, mutta häntä he eivät nähneet. He kuulivat vain
syystuulen tohinan mäntyjen latvoissa, ja heidän mielensä täytti raskas
painostus ja syvä murhe.
"Hänen on täytynyt mennä kotiin", virkkoi Jack.
"Meidän tulee siis heti kiiruhtaa sinne", sanoi Taro.
"Burton, vanha, rakas ystävä, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Luota
minuun! Tunnethan minut tarpeeksi!"
Taro pysähtyi ja mitteli häntä katsein, jotka todistivat vihaa ja
tuskaa. He eivät puhuneet enää ystävyyden kieltä. Jack luki hänen
silmistään kovan ja järkähtämättömän tuomion.
"Niin, muuten --" lausui Taro, ensin katkaisten lauseen, vaan jatkaen
sitten kylmästi ja soinnuttomasti: "muuten minä tapan sinut."