Satakieli.
Rakkauden ollessa luottamusta voimakkaampi on kaikki rauha poissa.
Heidän keskinäinen välinsä oli kylmä, tuskallinen ja toivoton. Yuki
laihtui ja kalpeni siitä levottomuudesta, joka vaivasi häntä, mutta
hän oli nöyrä ja tahtoi sovittaa, jota aikomusta hänen miehensä ei
kuitenkaan tahtonut ymmärtää. Jos Yuki olisi näyttänyt merkkejäkään
entisestä iloisuudestaan ja koettanut edes muutamilla pienillä,
lystikkäillä päähänpistoilla saavuttaa hänen anteeksi-antonsa, olisi
Jack varmaankin unohtanut pian kaikki, iloisena siitä, että jotain
muutosta oli tapahtunut, mutta mitään sellaista ei Yuki yrittänytkään.
Häneen oli tarttunut merkillinen pelko miestään kohtaan, jota hän
vältteli, ikäänkuin peläten herättää tyytymättömyyttä hänessä. Yuki
vältteli miestään niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja jos tämä
joskus teki epätoivoisen yrityksen laskea leikkiä hänen kanssaan, sai
tämä rajun itkukohtauksen ja vetäytyi shojin taakse, saadakseen olla
yksinään surullisine mietteineen.
Hänen miehensä vartioi häntä kuin vankia. Hän oli varma siitä, että
Yuki vain vartoi tilaisuutta päästä karkaamaan, ja hän tahtoi estää
sen. Yuki oli herättänyt hänessä tavattoman katkeruuden, joka melkein
lähenteli vihamielisyyttä. Mutta kaiken katkeruuden ja suuttumuksen
takana sykki hänen sydämensä pohjatonta kaipuuta, ja hän tunsi vaimoaan
kohtaan suurta hellyyttä; se tunne olikin hänessä niin voimakas, että
se melkein sai hänet unohtamaan kaiken muun. Yukin häntä kohtaan
osottama pelko loukkasi häntä, ja kerta toisensa perään tuli hän
ajatelleeksi, oliko hän ollut tarpeeksi hyvä ja huomaavainen häntä
kohtaan, vaan silloin hän taas aina yhtäkkiä muisti, että Yuki vain
odotteli tilaisuutta päästä hänestä ja tällöin hänen vihansa kuohahti
uudelleen.
He koettivat molemmin olla koskettamatta tuohon surulliseen asiaan,
mutta se seikka oli vaan omiaan lisäämään heidän kummankin hiljaista
kärsimystä. Jack pelkäsi antaa hänelle minkäänlaisia selityksiä,
varmana siitä, että jos Yuki koettaisi saada aikaan jonkinlaista
muutosta heidän suhteessaan, olisi se vain yritys uudelleen voittaa
hänen suosionsa, johon tietysti Yuki jälleen haluaisi päästä, vaan
jollaisen hyvän välin uudelleen syntyminen Jackin mielestä tuntui
melkein mahdottomalta.
Yuki taas puolestaan ei koskenut siihen asiaan, peläten jälleen
herättää hänen vihaansa, jonka oikeudenmukaisuudesta hän oli täysin
tietoinen.
Kostea ja sateinen ilma oli myöskin omiansa lisäämään sitä surullista
ja painostavaa tunnelmaa, joka vallitsi heidän kotinsa seinien
sisäpuolella; ja sitäpaitsi murehti Yuki suuresti sen satakielen
katoamista, jolla oli ollut pesä suuressa bambupuussa heidän
puutarhassaan. Jack oli ynseä, kärsimätön, kuten oli luonnollistakin
sellaisessa olotilassa, mutta salaa hän kuitenkin toivoi, että hänen ja
vaimonsa suhde jälleen tulisi hyväksi.
Eräänä iltana hämärän saavuttua, kun heidän aterioidessaan jälleen oli
vallinnut tuollainen raskas ja painostava tunnelma, lähti Jack ulos,
koettaen rauhoitella itseään hyvällä sikarilla. Vaistomaisesti odotti
hän Yukia. Hän kaipasi häntä, jos tämä vain hetkenkin oli poissa hänen
luotaan. Äkkiä kuului hänen korviinsa pitkä ja ihmeellisen kaunis
ääni, joka vaihdeltuaan ja merkillisesti väreiltyään täytti ilman
voimakkailla, ihanilla soinnuilla, loppuen tuskalliseen ja liikuttavaan
nyyhkimiseen, mikä melkein muistutti ihmisen itkua. -- Satakieli oli
tullut takaisin!
Jack hämmästyi ja verannan pylvääseen nojautuen tuijotti pimeyteen.
Silloin hän huomasi Yukin, joka tuli esiin erään puun varjosta; hän
katsoi miestään silmiin ja vapisevalla, kyynelten tukahuttamalla
äänellä kuiskasi hän hiljaa:
"Minä tahtoi teitä vähän huvittaa, milord!"
"Satakieli!" sanoi Jack liikutettuna. "Kuulitko sitä? Se on tullut
takaisin!"
"Ei, milord -- se oli vain minä! Minä vain heikko kaiku!"
Yuki oli opetellut satakielen laulun.
Suuren hellyyden valtaamana sulki Jack hänet syliinsä. Ainakin
muutamaksi minuutiksi unohdettiin viimeisen kahden viikon suru ja
painostus ja heidän rakkautensa leimahti uudelleen.
Pitäissään häntä sylissään oli hän nyt ensimäisen kerran varma siitä,
että Yuki todellakin rakasti häntä. Tämä painautui antautuvaisesti
häneen, ja Jack tunsi, mitenkä hänen kätensä vapisivat, kun hän koetti
irtautua hänestä. Mutta kuitenkin tahtoi Yuki päästä hänestä! Äkkiä
päästi Jack hänet irti ja jäi seisomaan, hengitellen raskaasti ja
odotellen, että Yuki sanoisi jotain. Mutta tämä ei liikahtanutkaan,
seisoi vaan pää alas painuneena. Ja kun Yuki viimein kohotti siniset
silmänsä häneen, oli niissä kummallinen, rukoileva ilme. Hän koetti
puhua, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten lähti hän
nyyhkyttäen ja epävarmoin, horjuvin askelin sisään, ja hänen miehensä
jäi yksin.
* * * * *
Kaksi päivää sen perästä sai Jack Taro Burtonilta kirjeen, missä tämä
lyhyesti ilmoitti saapuneensa Tokioon. Jack riensi heti tapaamaan
häntä, sanoen Yukille odottavansa erästä vanhaa ystävää, jonka hän
samana iltana toisi mukanaan kotiinsa.