Mikadon syntymäpäivä.
Lämpimät kesäpäivät olivat ohi. Syksyn lähestyessä väheni myöskin
luonnon kauneus, mutta sittenkun ilma oli tullut viileämmäksi
kävivät Jack ja hänen nuori vaimonsa usein kaupungissa, harhaillen
Uyeno-puistossa sekä käyden chrysantemum-näyttelyssä, Shiba-temppelissä
ja basaareissa. Eräänä päivänä tuli Jack vaimonsa luokse heiluttaen
suurta hienonnäköistä paperipalasta. Se ei ollut enempää eikä vähempää
kuin erään sangen ylhäisen japanilaisen lähettämä ranskankielinen
kutsu Imperial-hotellissa pidettävään suurenmoiseen juhlaan. Se
toimeenpantiin Mikadon syntymäpäivänä, ja prinssit ja prinsessat
kunnioittaisivat sitä läsnäolollaan.
"Sinne me tietysti menemme", virkkoi Jack. "Se on sinullekin vaihtelua,
ja minä tahdon sitäpaitsi esitellä sinut ystävilleni. Minä tapaan
siellä joukon maamiehiäni."
Mutta Yuki vastusteli. Hän sanoi olevansa vain pieni ja yksinkertainen
geisha-tyttö, joka ei ollenkaan sopisi moiseen ylhäiseen ja loistavaan
piiriin.
Jack nuhteli häntä vakavasti, huomauttaen, ettei hän suinkaan ollut
mikään mitätön geisha-tyttö. Hän oli päinvastoin hyvin tärkeä henkilö
-- hän oli hänen, Jackin vaimo!
Yuki myönsi kyllä, että hänen säätynsä oli tavattomasti kohonnut
mentyään naimisiin Jackin kanssa, mutta hän oli elänyt niin erillään
muusta maailmasta, että hän oli kokonaan unohtanut sen käytöstavan,
jota vaadittiin korkeimman hienoston keskuudessa, jonne hän sitäpaitse
ei koskaan ollut kuulunutkaan, koska hän oli yksinkertaisesta perheestä
lähtenyt sivistymätön tyttö. Hän aivan varmaan käyttäytyisi siellä
tyhmästi, niin että hänen miehensä ja kaikki vieraat saisivat hävetä
hänen tähtensä, sillä hän ei ollenkaan tietänyt, minkälaisia tapoja
sellaisessa juhlassa noudatettiin ja miten hänen pitäisi pukeutua.
Jack lausui, ettei Yuki saisi puhua kenenkään kanssa, eikä katsoakaan
keheenkään muuhun kuin häneen. Muussa tapauksessa tekisi hän
itsemurhan. Ja mitä hänen käyttäytymiseensä tulee, niin vakuutti Jack
hänen siinä suoriutuvan sangen hyvin -- hänhän oli niin rakastettava ja
viehättävä -- ja se oli tarpeeksi.
"Oh, te suuret barbaarit ette tätä asiaa ollenkaan ymmärrä", vastasi
Yuki. "Mitä ajattelisivatkaan minusta kaikki japanilaiset prinssit, nuo
tavattoman hienot merkillisyydet?"
"Että sinä olet mitä hurmaavin olento! Mitä he muuta voisivatkaan
ajatella, elleivät ole umpisokeita. Eikä se sitäpaitsi yksinomaan ole
mikään japanilainen juhla. Se pidetään europalaisessa hotellissa ja
sinne saapuu paljon muutakin väkeä. Minä olen todellakin onnellinen
siitä, että olen saanut kutsun, sillä tiedätkö, se merkitsee erikoista
huomaavaisuutta."
"Te on niin ylhäinen", virkkoi Yuki ylpeänä.
"Mitä vielä! Se ei, luulenma, ole asiaan vaikuttanut. Katsohan, minulla
on Amerikassa eräs hyvä ystävä -- puoljapanilainen -- ja luultavasti
ystävyyssuhteeni vuoksi häneen minut on kutsuttu juhlaan."
"Oh! Se puoljapani on varmaan sangen korkea-arvoinen henkilö?"
"Hän on muutamien täkäläisten ylhäisien perheiden sukulainen, vaikka
hän itse onkin köyhä."
"Niin", virkkoi Yuki äkkiä innostuen, "rahat eivät Japanissa paljon
merkitse! Keillä täällä on rahaa? Ei suinkaan maan vanhimmilla
perheillä, eikä hienoimmilla suvuilla! Rahaa on ainoastaan kauppiailla
ja valtiomiehillä."
Jack kummasteli hänen yht'äkkistä tulisuuttaan. Häntä kummastutti
myöskin se tuntemus, mikä Yukilla oli maan asemasta ja oloista. Mutta
Yuki ei kuitenkaan ryhtynyt sen lähempään selvittelyyn; se kiusasi
häntä, virkkoi hän.
"Entä juhla? Miten sen kanssa tehtäisiin?"
Ei, hän ei tahtonut seurata miestään sinne. Hänen täytyi mennä sinne
yksinään kaikista niistä miljoonista syistä, mitkä Yuki toi esiin.
Siellähän on kaikilla naisilla parisilaiset puvut. Miltä näyttäisikään,
jos hän saapuisi sinne kimonossaan?
Jackia kummastutti edelleen. Kuinka hän tiesi, että naiset --
japanittaret niihin luettuina - olivat sellaisissa juhlissa
tavallisesti europalaisissa puvuissa? Yuki näytti tietävän sellaisista
asioista enemmän kuin hän luulikaan. Hänelle kävi päivä päivältä yhä
selvemmäksi, ettei hänen vaimonsa kuulunut mihinkään yksinkertaiseen
perheeseen. Ja muisto siitä rapistuneesta palatsista tuossa pienessä,
ylhäisön asumassa kaupungissa, jonne hän oli saattanut hänet, ja joka
epäilemättä oli hänen kotinsa, antoi tukea hänen luulolleen. Niin, kun
kaikki seikat otettiin huomioon -- kuka hänen vaimonsa todellakin oli?
Keitä olivat hänen sukulaisensa ja lähimmät omaisensa, ja miksi nämä
eivät olleet käyneet hänen luonaan? Mitä merkitsikään se salaperäisyys,
johon hän oli verhoutunut heti siitä saakka, kun he olivat toisiinsa
tutustuneet? Ja nyt, kun hän ei enää epäillyt hänen rakkauttaan, miksi
hänen ei ollut onnistunut voittaa hänen luottamustaan?
"Tahtoisin todellakin tietää, kuka sinä oikeastaan olet, pikku
vaimoni?" virkkoi Jack äkkiä. "Minä en usko sinun kertomuksiisi
sukulaisistasi, ja minä tiedän, ettet sinä ole mikään geisha-tyttö.
Ethän Yuki?"
"En", vastasi tämä hiljaa.
"No, mutta sano siis minulle, keitä sinun sukulaisesi ovat. Onhan
oikeus ja kohtuus, että saan tietää jotain heistä."
Yuki katsoi häneen totisena, mutta hänen kauneissa silmissään oli arka
ja tuskallinen ilme, ja sitten alkoi hän soperrella jotain satua.
"Sukulaiseniko? Keitäkö he ovat? Minun esi-isät ovat tulleet kuusta.
Minun sadat esi-isät ovat taistelleet leijonien tavoin ja voittaneet
itselleen melkein puolet Japania -- he ovat taistelleet päämiesten
ja maan ylhäisten kanssa, ovat taistelleet keskenään. He on ollut
ritareita, he on katkaisseet pään kaikilta, jotka on olleet heitä
vastaan. Mutta vihastui jumalat suuresta verenvuodatuksesta. He minun
esi-isiä rankaisi, he alensi ne samaan köyhyyteen kuin oli ollut se
kunnianarvoisa kansa, jonka he oli hengiltä ottaneet. Paljon tuskaa,
paljon surua sai huoneemme kärsiä. Kaikki ylhäisyys, kaikki ylpeily,
kaikki komeilu ainiaaksi poissa. Kaikki, kaikki ympäri vaelsivat. He
itkivät kuin hautajaisissa. Kukaan ei ollut onnellinen. Mahtavuuttaan
ja rikkauttaan ei he takaisin saanut. Niinpä eräälläkin isällä oli
suuri perhe kurjuutta näkemässä ja heidän joukossa tytär, kaunis kuin
kuu, josta hänen sukunsa polveutui. Hän enemmän kuin muut itki. Oh,
kaikki itki, itki, siksi kunnes silmänsä sammuivat.
"Jumalat alkoi surra. Yksi heistä eniten murehti. Hänkin oli kotoisin
kuusta. Se jumala tuli alas Japaniin, synnytti paljon melua ja meni
naimisiin sen vanhan esi-isän kauniin tyttären kanssa. Se kuun jumala
on minun isä. Minä on puoliksi kuusta, puoliksi auringosta."
Yuki oli kaikessa tapauksessa luvannut hänelle tulla hänen kanssaan
katsomaan sotaväen paraatia, mutta viime tingassa hän kuitenkin
peruutti päätöksensä. Hän oli muka nähnyt sellaisen näytelmän monta,
monta kertaa ennen. Hän oli sellaiseen väsynyt.
Jack vannoi, ettei hän lähtisi ilman häntä. Hän selitti, ettei mikään
ollut mitään, ellei Yuki ollut hänen seurassaan. Nuori mies oli
todellakin hyvin tyytymätön, mutta kuinka olikaan, kun Yuki oli aikansa
liverrellyt hänelle ja hyväillyt häntä, oli hän yksinään matkalla
juhlaan, ja häntä harmitti, ettei hän sittenkään ollut jäänyt kotiin.
Kadut olivat täpösen täynnä kirjavia väkijoukkoja. Jiurikishoja
vilahteli siellä täällä, pienten ihmisten muodostamat ryhmät
työntelivät toinen toisiaan, -- pieniä miehiä, pieniä naisia, pieniä
lapsia, pieniä kissoja ja koiria käveli ja juoksenteli toinen toistensa
vieressä, ollen vaarassa joutua vaunujen alle, jotka nekin silloin
tällöin olivat lähellä törmätä toisiaan vastaan. Liehuvia lippuja ja
värikankaita lepatteli ja loisteli kaikkialla, ja koko kaupunki sykki
juhlatunnelmaa.
Jack astui alas jiurikishastaan ja raivasi itselleen tien väkijoukkojen
läpi juhlapaikalle. Hän saapui onnellisesti oikealle teltalle, joutuen
pian innokkaaseen keskusteluun vanhojen ystäviensä ja tuttaviensa
kanssa, kuten yleensä on tavallista, kun matkailijat tapaavat toisensa
vieraassa maassa.
Saavuttuaan sotaväen paraatipaikalle, jossa jo oli sekä jalka- ja
ratsuväki että tykistö, tuntui hänestä, kuin hän olisi äkkiä joutunut
pois Japanista ja olisi jossain länsimaassa.
Sillä tuolla keisarillisella sotilasparaatilla ei ollut ollenkaan
itämaista leimaa. Yhtä vähän huomasi itämaalaisuutta siinä meluavassa,
kirjavassa väenpaljoudessa, jossa jokainen tahtoi voittaa toisensa
arvossa ja ylhäisyydessä. Todellista japanilaista olivat vain varjot,
lempeät lauhat tuulet, kaukaisten vuorten ja metsien aaltomaiset
ääriviivat sekä puolikuut kansallislipuissa, joita liehui kaikkialla.
Ja koska Jack oli kauan ollut eroitettuna muusta maailmasta, häikäisi
tämä upeus ja säteily häntä tavattomasti. Kentällä oli seitsemäntuhatta
miestä ja Mikadoa ympäröivät hänen kenraalinsa, henkivartijansa,
ratsumiehensä ja lipunkantajansa; ja hän lähti sieltä jyrisevien
hurraa-huutojen ja fanfaarien kaikuessa, jotka melkein tukahuttivat
kansallishymnin säveleet, jota kaikki soittokunnat yht'aikaa soittivat.
Paraatin loputtua ei Jack lähtenytkään kotiin, vaikka hänen
aikomuksensa oli heti palata. Muutamat hänen ystävänsä ja tuttavansa,
jotka olivat tulleet Japaniin samalla laivalla kuin hänkin, veivät
hänet juhlakulussa hotelliinsa, josta hän sitten lähti heidän kanssaan
keisarillisiin kemuihin.
Oli jo myöhä yö hänen saapuessaan kotiin Yukin luokse.
Vastaanottohuoneesta vilkkui heikko valo, ja hän ajatteli levottomana,
olisikohan Yuki valvoen odotellut häntä. Saavuttuaan huoneeseen ei hän
huomannut häntä heti, sillä liekki lampussa paloi pienenä, ja huonetta
valaisi melkein enemmän harmaja aamusarastus. Astuessaan huoneen
poikki törmäsi Jack häneen. Yuki oli nukahtanut lattialle. Hän lepäsi
selällään kädet pään alla. Jack katseli häntä ja häntä hämmästytti
Yukin nuoruus ja hentous. Hän oli melkein kuin väsynyt lapsi, joka
oli nukahtanut leikkikalujensa ääreen. Vieressä olevalla pöydällä oli
Jackia varten laitettu pieni illallinen, joka jo kuitenkin oli ehtinyt
jäähtyä. Toisella puolella oli Yukin pieni rumpu ja samiseni, jolla hän
nähtävästi oli koettanut lyhentää iltansa pitkiä hetkiä.
Jack tarkasteli häntä pitkän aikaa ja hänet valtasi syvä ja raskas
yksinäisyyden tunne. Mistä johtuikaan se, ettei hänen ollut onnistunut
rakentaa siltaa sen kuilun yli, joka oli heidän välillään. Hänestä
tuntui aina, ikäänkuin ei Yuki olisikaan kokonaan hänen, ikäänkuin
hän olisi vain vieras hänen talossaan, pieni, villi lintu, jonka hän
oli pyydystänyt -- ja vanginnut, vaikkakin tämä, kuten hän luuli,
oli lentänyt hänen luokseen etsiäkseen turvaa. Tämä oli melkein
samanlainen tapaus kuin kerran poikasena oli sattunut hänelle. Hän oli
saanut kiinni pienen peipon, joka sitten turhaan päristeli siipiään
ikkunaruutua vastaan. Hän oli sen ensin pelastanut ahdistajan kynsistä,
vaan ei ollutkaan enää päästänyt sitä lentoon, ja hän muisti vielä
varsin hyvin, miten se näytti kaipaavan vapauttaan.
Ajatus siitä, että hän vielä kerran voisi kadottaa Yukin, täytti hänet
sellaisella tuskalla, että se melkein tuperrutti hänet. Hän laskeutui
polvilleen, otti hänet käsivarsilleen, sekä kantoi hänet hellästi ja
varovaisesti heidän huoneeseensa yläkerroksessa.
Seuraavana päivänä kysyi Yuki häneltä suruisena, oliko juhlassa ollut
paljonkin häntä kauniimpia naisia. Oliko hänellä ollut hauskaa, ja
mitenkä hän nyt senjälkeen viihtyisi ilman samanlaisia huvituksia?
Miksi hän oli palannut takaisin hänen, niin mitättömän olennon luokse?
Ja Jack vastasi hänelle, ettei hän ollut koskaan kaivannut häntä
niin paljon kuin juuri tuossa juhlassa. Hän vakuutti hänelle, että
se päivä oli tuntunut hänestä kovin pitkältä, että hälinä, paraati,
sotilasmusiikki, fanfaarit ja hurraa-huudot olivat kuulostaneet hänestä
tyhjänpäiväisiltä, kun pikku Yuki ei ollut siellä tekemässä hänen
iloaan todelliseksi. Jack kertoi hänelle vielä, että hänen oli täytynyt
olla melkein epäkohtelias päästäkseen pois juhlasta niin aikaisin, että
hän oli torunut jiurikisha-miehiä, kun nämä hänen mielestään ryömivät,
sensijaan että heidän olisi pitänyt juosta, ja ettei hän ollut tuntenut
itseään levolliseksi ja onnelliseksi ennenkuin oli astunut oman
kynnyksen yli ja sulkenut hänet syliinsä.
Mutta hänen sanansa eivät kokonaan poistaneet levotonta ja surullista
ilmettä Yukin kosteista silmistä.
"Eilen illalla", virkkoi hän, "minä särki pienen rannerenkaani. Se on
huono enne!"
"Mitä siitä, minä ostan sinulle kokonaisen tusinan uusia", vastasi Jack.
"Tuhatkaan uutta rannerengasta ei voi tehdä sitä yhtä ehjäksi", virkkoi
hän ja pudisti surullisena päätään. "Se on huono enne. Se on ehkä
jumalten varoitus."
Mistä he häntä varoittaisivat? Sitä ei Yuki voinut sanoa, mutta hän
oli kuullut kerrottavan, että sellaiset tapaukset olivat tavallisia
ennen lemmensuruja. Ehkä Jack pian katoisi hänen luotaan. Ehkä
hänkin, samoinkuin kalastajapoika Urashima jätti keijukaismorsiamensa
palatakseen kansansa luokse, menisi pois ja jäisi iäksi synnyinmaahansa.
X
Huono enne.
Oli marraskuun loppupuoli. Puiden upea syksyinen väriloiste alkoi
haalistua, ja luonto pukeutui ruskeisiin ja mustanharmaisiin väreihin,
ennenkuin sen ylle lopullisesti heitettiin talven valkea peite.
Lintujen liverrykset lakkasivat kokonaan, ja pohjatuuli ravisteli
puiden lehdettömiä oksia, joilla siivekkäät laulajat vielä vähän aikaa
sitten, kesän aurinkoisina päivinä ja hopeanhohteisina kuuvalo-öinä,
olivat virittäneet ihania laulujaan.
Syys-iltain leppoisa kauneus oli kuvaamattoman surumielinen, ja
sattui usein, ennenkuin aurinko oli ehtinyt vaipua metsän taakse,
että silkinhieno sade hiljaa vihmoi maata, ikäänkuin olisivat jumalat
itkeneet kesän kuolemaa -- itkeneet epätoivoisia kyyneleitä.
Se pieni talo, missä Jack ja hänen nuori vaimonsa asuivat, oli lännen
puoleisella rinteellä, ja sen liuskakivikatto loisti ja kimalteli
laskeutuvan auringon viimeisten säteitten hohteessa.
Yuki avasi huoneensa shojin ja katseli suruisin ja kaipaavin silmäyksin
Tokiota, joka syksy-illan hämärässä säteili kuin jättiläis-jalokivi
eriskummaisine valoja värivivahduksineen. Hän hiipi äänettömästi
pienelle parvekkeelle ja laskeutui alas puutarhaan, missä syysehtoo
jo oli heittänyt tummat harsonsa puitten ja pensaitten yli. Muutama
minuutti sen jälkeen huusi hänen miehensä:
"Yuki! Yuki!"
Jack veti hänet huoneeseen ja sulki shojin hänen jälkeensä.
"Sinä olet taasen itkenyt!" sanoi hän terävästi ja käänsi hänen
kasvonsa valoa kohti.
"Vain sadepisarat on pudonnut kasvoilleni, milord", vastasi tämä
melkein kuulumattomalla äänellä.
"Sinä et saa mennä ulos sateeseen. Sinähän olet aivan märkä,
rakastettuni."
"Semmoista pikku sadetta", virkkoi Yuki. "Se ei minua vahingoita. Olen
hakenut kaikkialta pikku satakieli parkaamme. Poissa! Ehkä kuollut!
Kaikki kuolevat -- linnut, kukat, ehkä -- minäkin!"
Jack sulki kädellään hänen suunsa ja huudahti valittaen:
"Ah, älä puhu niin, Yuki!"
Samassa tuli sisään palvelijatar, tuoden tarjottimella heidän
iltaruokansa, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt laskea sen kädestään,
oli Yuki rientänyt ja ottanut sen häneltä.
"Mene, tyttö kiltti", sanoi hän: "Minä tahtoo itse tarjota milordille."
Ja Yuki polvistui hänen jalkojensa juureen, kuten geishoilla on tapana,
pitäen tarjotinta käsissään, aikoen kannattaa sitä koko ajan kun Jack
söisi, vaan tämä otti sen häneltä ja laski vieressä olevalle pöydälle.
Hiljaa ja hellästi tarttui hän Yukin käsiin.
"Mikä sinua painostaa, Yuki? Sinun täytyy sanoa se minulle. Sinä salaat
minulta jotain. Minkälaiseksi minun laululintuseni onkaan muuttunut!
Minä en voi elää ilman sitä."
"Tekin olette kadottanut pikkuisen linnun!" lausui Yuki hiljaa ja
hämillään. "Niinkuin minäkin kadotin satakieleni!"
"Minäkö kadottanut -- minäkö kadottaisin sinut?" huudahti Jack
tuskallisesti "Minä en ymmärrä sinua. Sinä et ole enää pitkään aikaan
ollut kaltaisesi. Mikä sinua vaivaa, rakastettuni? Minä kaipaan sinun
nauruasi ja lauluasi. Sinä olet nykyisin aina vain surullinen. Sinun
silmäsi ovat aina kosteat." Hänen äänensä värähteli. "Sano, tarvitsetko
-- tahdotko saada rahaa, Yuki? Tiedäthän, että voin antaa sinulle mitä
sinä vaan ikänä tahdot."
Yuki hypähti ylös.
"En, en, en, en!" huusi hän. "En enää koskaan elämässäni, milord."
"No mutta miksi --?"
"Oh, minä pyydän, älkää kysykö miksi?"
"Mutta -- --!"
"Kuulkaa minua! Minä ei enää ole samanlainen geisha-tyttö kuin
naimisiin mennessämme. Minä on paljon, paljon muuttunut. Nyt,
katsokaas, minä olen nainen, sata vuotta vanha -- viisas - surullinen.
Minä on paljon muuttunut!"
"Se on totta", virkkoi Jack, "sinä olet muuttunut. Sinä olet ollut
minun Undineni, ja minä olen vihdoinkin löytänyt sinun sielusi."
* * * * *
Eräänä koleana marraskuun iltana, kun he eivät ankaran ja purevan
pakkastuulen vuoksi voineet lähteä ulos kävelemään tai tehdä huvimatkaa
kaupunkiin, oli Jack nukahtanut sohvalle. Pitkän aikaa ennenkuin
hän heräsi oli hän tuntenut Yukin ihanan olennon läheisyyden, mutta
hänen suloiseen tunteeseensa sekaantui jotain epäselvää aavistusta
lähestyvästä onnettomuudesta.
Herättyään huomasi hän Yukin seisovan vieressään kasvoillaan tavattoman
epätoivoinen ilme.
"Mikä sinun on, Yuki?"
Hän hypähti pystyyn pelästyneenä.
"Sinä näytät niin surulliselta! Sinä näytät aivan siltä, kuin olisi
tapahtunut jotain kauheata!"
Yuki vaipui hänen jalkojensa juureen, ja vaikka Jack koettikin
tarttua häneen, vaipui hän kuitenkin kokoon ja hänen ruumiinsa vapisi
nyyhkytyksistä.
"Voi, älä itke! Älä itke! Minä en voi nähdä sinun itkevän. Yuki, sano
minulle, mitä on tapahtunut!"
"Vähän, vain vähän aikaa olkaa kärsivällinen!" pyysi tämä.
"Vähän aikaa! Mitä sinä tarkotat?"
Yuki koetti hillitä itseään. Mutta äkkiä särki Jackin korvia hänen
teeskennelty naurunsa.
"Minä on vain vähän pelästynyt", sanoi Yuki. "Minä" -- jatkoi hän
sammaltaen -- "minä on pelästynyt senvuoksi, että teidän antamanne
pieni rannerengas on nyt kokonaan särkynyt."
"Siinäkö kaikki?"
"Se on hyvin huono enne! Jumalat ehkä tahtoo erottaa meidät!"
"Erottaako meidät?" Jackin epäluulot heräsivät. "Miten he voisivat sen
tehdä? Kohtalohan on liittänyt meidät yhteen. Jumalatko tahtoisivat?
Vielä mitä!"
"Jumalat katsoo meihin", kuiskasi Yuki.
"Katsovat meihin?"
"Niin, ne katsoo meidän sydämiimme."
Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.
"Ja mitä he siellä näkevät sellaista, mikä saattaa sinut surulliseksi?"
kysyi Jack melkein ankarasti. Yukin salaperäisyys oli loukannut häntä.
"Rannerengas" -- soperteli Yuki -- "on särkynyt -- ja rakkaus -- myös
särkyy -- ja kuolee!"
* * * * *
Yukin surumielisyys lisääntyi päivä päivältä. Hän oli herättänyt
epäluuloja miehessään, jota hänen ainainen murheellinen mielentilansa
melkein ärsytti. Jack tunsi, että häneltä aivan varmaan salattiin
jotain.
Eräänä päivänä, kun hän huomasi hänen vaatteensa huolellisesti
kokoon käärittyinä ja sijoitettuina pieneen matkalaukkuun --
aivankuin matkalle lähtöä varten -- kävi Jackille täysin selväksi
hänen petollinen menettelynsä. Edellisinä kertoina, jolloin Yuki
oli poistunut hänen luotaan, ei hän ollut ottanut mitään tavaroita
mukaansa, mutta nyt näytti aivan todenmukaiselta, että hän aikoi jättää
hänet ainiaaksi. Hän oli kai nyt käyttänyt häntä tarpeeksi paljon
hyväkseen -- ja nyt ei hän enää häntä tarvitsisi!
Jackin viha oli rajaton. Hän ei ollut voinut edes aavistaa, että häntä
niin tavattomasti voitaisiin pettää. Suuren raivon valtaamana tempasi
hän kaikki silkkikankaat pois matkalaukusta ja heitti ne sikin sokin
lattialle; senjälkeen nouti hän Yukin ja näytti hänelle, mitä oli
tehnyt.
"Mitä sinä olet ajatellut?" kysyi Jack suuttumuksesta vavisten.
Yuki ei vastannut mitään, hän oli kuin mykkä. Hän ei nauranut eikä
laskenut leikkiä, ei välittänyt edes itkeäkään. Hän näytti aivan
tupertuvan niiden katkerien ja kovien sanojen vaikutuksesta, joita Jack
syyti hänelle, sanojen, joita Jack niin monta kertaa jälkeenpäin katui.
"Eikö lupaus merkitse sinulle mitään -- pyhä lupaus, vala? Vastaa!
Papukaijanko tavoin sinä vain jäljittelit sanojani vannoessasi jääväsi
luokseni siksi kunnes --" hänen äänensä värähteli mielenliikutuksesta,
"kunnes kuolema meidät erottaa?"
Yuki oli edelleenkin vaiti, hän ei lausunut ainoatakaan sanaa
puolustuksekseen, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa saattoi Jackin yhä
suurempaan vimmaan, ja hän syytti häntä säälimättömästi.
"Minä en voi ymmärtää, mikä on ollut sinun tarkotuksesi, mutta sinä
et voi kieltää, ettet olisi ponnistanut kaikkia voimiasi keksiäksesi
jos mitäkin keinoja -- ja niitä löytämään sinä oletkin ollut oikea
mestari -- joilla voisit saavuttaa luottamukseni. Ja minä -- minä olen
ollut sokea ja harhaan johdettu narri. Voi, Yuki, Yuki, tässä täytyy
olla joku erehdys, joku kamala erehdys. Joku salainen taakka painostaa
sinua! Ole rehellinen minua kohtaan! Etkö näe, etkö voi käsittää,
kuinka minä kärsin?"
Yukin huulet liikkuivat ja hän sopersi jotain. Hän pyysi anteeksi
kaikkea sitä ikävyyttä, minkä hän oli aikaansaanut hänen kodissaan.
"Sinä et vastaa minulle!" huusi Jack. "Mikä on ollut sinun aikomuksesi?
Aiotko sinä jättää minut? Sinun täytyy vastata minulle!"
"Parasta minun lähteä", vastasi Yuki tuskin kuuluvasti. Hän ei jaksanut
sanoa enempää.
"Se on siis todellakin ollut sinun aikomuksesi!" Jack saattoi tuskin
uskoa hänen sanojaan.