Yukin koti.
Yukin tietämättä kävi hänen miehensä joka päivä katsomassa hänen pienen
jalokivilippaansa sisältöä. Setelipinkka suureni suurenemistaan, sillä
nyt hän ei enää koskaan kieltäytynyt antamasta hänelle rahaa, kun hän
niitä pyysi. Rahasumma oli näin kasvanut runsaasti. Viime kerralla
laskiessaan rahoja huomasi Jack niiden nousevan yli neljänsadan
dollarin. Hänelle pisti päähän antaa Yukille vielä sata dollaria,
niin että rahasumma tekisi yhteensä viisisataa, ja sen hän tekikin
seuraavana päivänä.
Yuki oli hänelle pyhästi luvannut, ettei enää koskaan ilman hänen
lupaansa ja tietämättään lähtisi hänen luotaan ja olikin omantunnon
mukaisesti pitänyt lupauksensa kokonaisen kuukauden ajan. Se oli
onnellisin kuukausi Jackin koko elämässä, kuukausi, jolloin hänellä ei
ollut ympärillään muuta kuin keskeymätöntä riemua ja auringonpaistetta.
Mutta päivää jälkeen, kuin hän oli antanut hänelle nuo sata dollaria,
tuli Yuki hänen luokseen, pyytäen kovin nöyrästi lupaa päästä käymään
vanhan isänsä ja äitinsä ja niiden seitsemäntoista sisaren ja veljen
luona. Hän nimittäin edelleenkin pysyi tuossa valheessaan. Jack antoi
hänelle kuitenkin kieltävän, melkein vihaisen vastauksen. Nuori
aviomies oli nimittäin tullut niin itsekkääksi ja hemmotelluksi, ettei
hän tahtonut enää hetkeäkään olla ilman pienen vaimonsa seuraa. Koko
päivän hän rauhattomana vartioi häntä, peläten hänen hiipivän tiehensä.
Ja kuinka olikaan, niin seuraavana päivänä, kun Yuki poistui hänen
luotaan silmänräpäykseksi, huomasi hän hänen äkkiä lähtevän talosta.
Jack otti hattunsa ja seurasi häntä pienen välimatkan päässä jälessä,
niin ettei Yuki huomannut häntä.
Alkoi hämärtyä. Hiljaa, melkein hellästi pyyhkäisi pimeys vähitellen
pois ne kullan keltaiset ja punaiset säteet, jotka aurinko oli jättänyt
jälkeensä, ennenkuin se laskeutui kauaksi mereen ja katosi Tokionlahden
viileisiin aaltoihin.
Yuki kiirehti nopein askelin Tokiota kohden. Kaupunki ei tosin ollut
kaukana heidän kodistaan, mutta kuitenkin pelkäsi Jack ajatellessaan,
että Yuki olisi yksin kulkenut tuota yksinäistä taivalta näin myöhään
illalla. Hän päätti seurata häntä, olipa Yukin asia mikä tahansa ja
aikoipa hän minne tahansa. Olihan Yuki hänen pikku vaimonsa, jota ei
hän enää koskaan päästäisi luotaan, tuumi hän itsekseen.
Yuki näytti tuntevan tien hyvin eikä osoittanut minkäänlaista pelkoa
tai epäilystä. Saavuttuaan Tokioon suuntasi hän askeleensa varmasti
ja kiireisesti katuja pitkin Sheinbashin rautatienasemalle. He olivat
nyt kulkeneet sangen pitkän taipaleen. Yuki näytti väsyneeltä ja hänen
silmiensä ympärille olivat muodostuneet mustat renkaat. Hän meni
suoraan pilettiluukulle, ostaen piletin erääseen muutaman penikulman
päässä olevaan pieneen kaupunkiin.
Jack meni heti hänen jälkeensä luukulle, kysyen minne tuo nuori tyttö
aikoi matkustaa, sekä osti piletin samaan kaupunkiin.
Sitten alkoi pitkä matka epämukavassa rautatievaunussa, missä ei
ollut minkäänlaisia mukavuuksia, ei edes mahdollisuutta heittäytyä
levolle. Yuki istuutui ikkunan viereen, pysyen aivan hiljaa ja
tuijottaen ohi kiitäviin maisemiin. Vähän ajan kuluttua nojautui hän
kuitenkin istuimen selkälautaa vasten, ja huolimatta junan ryskeestä ja
tärinästä, vaipui hän lopuksi uneen.
Hänen miehensä muutti nyt hänen viereensä -- niin lähelle, että hän
olisi melkein voinut koskettaa häneen, minkä hän olisi hyvin mielellään
tehnytkin, ellei hän olisi pelännyt häiritsevänsä tai säikähyttävänsä
häntä.
Saavuttuaan perille heräsi Yuki siihen, että ovia paiskeltiin,
vihellyspillin kimakkaan ääneen ja konduktöörien huutoon ja kirkunaan.
Hän hypähti kiireesti ylös, kokosi tavaransa ja lähti junasta. Jack
seurasi häntä edelleen.
Se oli pieni ja hyvin rakennettu kaupunki, missä nähtävästi asui
ulkomaalaisia sekä korkeasti sivistyneitä japanilaisia, muodostaen
siten miellyttävän vastakohdan Tokiolle väenpaljouksineen,
loppumattomien kapeiden katujen muodostamine labyrintteineen, suurine
kyltteineen sekä pauhaavine äänineen.
Yuki ei kulkenut kauas, ainoastaan pienen matkan päähän asemalta. Hän
pysähtyi erään vanhanaikaisen, upean palatsin luona, joka nähtävästi
kerran oli kuulunut joillekin maan aatelisille. Sekä talo että puutarha
olivat huonosti hoidetut ja ränsistyneet. Ei näkynyt palvelijoita
eikä itä-intialaisia taideteoksia. Puutarhan portilla pysähtyi Yuki
silmänräpäykseksi nojautuen väsyneesti veräjää vastaan. Sitten
hän aukaisi sen ja tuli pieneen puistokäytävään, joka johti talon
pääkäytävälle. Siinä hän katosi.
Hänen miehensä seisoi hetkisen kuin maahan kiinnikasvaneena. Senjälkeen
palasi hän hitaasti takaisin rautatienasemalle, osti piletin ja palasi
Tokioon. Nyt oli hän varma siitä, että Yuki palaisi takaisin.
Ja sen tämä tekikin, ennenkuin oli kulunut täyteen kahta päivää. Tällä
kertaa oli Jack hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Mitään kysymyksiä ei
tehty, eikä Yuki myöskään suvainnut antaa mitään selityksiä. Hän oli
vain kummallisen hiljainen ja nöyrä. Hänen entinen, hieman ilkamoiva
ja hassunkurinen käytöksensä oli aivan kadonnut. Hän oli melkein
kuin enkeli hellässä alistuvaisuudessaan ja siinä huolehtivaisessa
tavassaan, jolla hän jälleen ryhtyi suorittamaan taloudellisia
velvollisuuksiaan. Kerran huomasi Jack hänen itkeneen.
Sen Yuki kuitenkin kielsi ja tahtoi selittää saaneensa kyyneleet
silmiinsä siitä, että oli sydämellisesti nauranut. Kerran kieltäytyi
hän ottamasta vastaan niitä rahoja, joita Jack hänelle tarjosi --
ja se oli ensimmäinen kerta, kun tällaista heidän avioliittonsa
aikana tapahtui. Vieläpä kieltäytyi hän huolimasta tavallisia
viikkorahojaankin. Jack tarkasti hänen pienen jalokivilippaansa ja
huomasi kaikkien rahojen olevan poissa.
Hänen hellä ja myöntyväinen käytöksensä vahvisti Jackissa sitä luuloa,
ettei hänen vaimonsa enää koskaan jättäisi häntä. Hän mainitsikin siitä
hänelle, eikä Yuki sanonut sanaakaan vastaan, mutta hänen silmänsä
olivat täynnä kyyneleitä.
Poikamaisella innolla ja itsepintaisuudella rukoili Jack hänen
lupaamaan, ettei hän sitä enää koskaan tekisi.
"Sano minulle, ettet enää milloinkaan lähde luotani", pyysi hän.
"Ettenkö koskaan?" virkkoi Yuki melkein kysyvästi.
"Toista minun sanani", pyysi Jack. "Sano: Minä en koskaan, en koskaan,
en koskaan jätä sinua."
"Oh, te tekee minusta pilaa", sanoi hän varmana siitä, että Jack sitä
tekikin.
Mutta tämä ei hellittänyt, ennenkuin hän selvästi ja sana sanalta oli
toistanut, että hän jäisi hänen luokseen siksi, kunnes kuolema heidät
eroittaisi.
Eräänä päivänä huomasi Jack hänen innokkaasti askartelevan pienen
kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen pieni kätensä liikkui nopeasti
alaspäin paperin sivua hänen piirrellessään siihen maansa merkillisiä
kirjaimia.
"Mitä sinä teet, Yuki? Sinähän näytät niin tärkeältä ja juhlalliselta,
ikäänkuin olisit joku nais-Buddha."
Hän asetti imupaperin huolellisesti kirjeen päälle, vaan ei vastannut
mitään. Sensijaan näytti hän sormiaan, jotka muste oli tahrannut. Jack
asettui hänen viereensä ja suuteli hänen pieniä sormenpäitään.
"Kenelle sinä kirjoitat, pikku suttusormi?" kysyi hän.
"Kenellekö? Minä kirjoitan veljelleni."
"Veljellesi! Vai niin, sinulla on siis velikin. Entä missä hän on?"
Yuki oli hetkisen vaiti, ja Jack katseli häntä terävästi ja tutkien.
"Hän asuu Japanissa", vastasi Yuki viimein.
"Japani on suuri maa", huomautti hänen miehensä. "Sinun ilmoituksesi,
että hän asuu Japanissa, ei paljoa merkitse, sillä täällä on monta
paikkaa, missä voi asua. Eikö niin?"
"Japani on vain pikku, pikku maa", virkahti Yuki ja tahtoi vaihtaa
puheenaihetta. "Amerika ehkä suuri, suuri maa, niin suuri kuin puoli
maailmaa."
"No, ei sentään niin suuri", virkkoi hänen miehensä hymyillen.
"Niin, mutta kumminkin kuin neljäsosa maailmaa", selitti Yuki. "Mutta
Japani vain pikku, pikku pilkku kaikilla kauneilla kartoilla."
"Missä osassa Japania sinun veljesi asuu?"
"Pienessä, pienessä kaupungissa kaksisataa peninkulmaa Tokiosta
pohjoiseen."
"Vai niin."
Jack tiesi, että Yuki oli puhunut totta.
"Miksei veljesi tule tervehtimään sinua?"
Kun hän kerran näin oli alkanut ristikuulustelunsa, jatkoi hän sitä
itsepintaisesti edelleen.
"Hän ei tiedä, missä minä asuu", virkkoi Yuki.
"Eikö tiedä? Sehän merkillistä! Kuinka hän ei sitä tiedä?"
"Minä on pelännyt sanoa sitä."
"Pelännyt? Miksi?"
"Pelännyt, että hän hylkäisi minut."
"Miksi hän sen tekisi?"
Jackin mielenkiinto alkoi herätä. Hänen mielestään ei ollut hauskaa
pakottaa häntä ilmaisemaan salaisuuksiaan. Hän odotti, että Yuki omasta
tahdostaan osoittaisi luottamustaan häntä kohtaan. Mutta vastoin
tahtoaankin sai uteliaisuus hänessä vallan.
"Miksi hän hylkäisi sinut?" toisti hän.
"Kun minä olen mennyt naimi--." Hän keskeytti lauseensa ja puristi
kovin Jackin kättä, johon hän äsken oli molemmin käsin tarttunut,
luoden samalla häneen katseen, josta ilmeni pyyntö, ettei hän
kyselyjään jatkaisi.
"No", lausui Jack, "senvuoksiko, että sinä olet mennyt naimisiin?"
"Niin -- teidän kanssanne", kuului vastaus.
"Oh", huudahti hän surullisena. Mutta heti sen jälkeen hän naurahti,
kohautti olkapäitään ja nipisti häntä sormenpäästä.
"Mikäs minussa sitten on vikana? Enkö minä ole kylliksi hyvä?"
"Te on liian hyvä", selitti hän nöyrästi.
"Mitä siis saattaa sinun omaisillasi olla minua vastaan?"
"Kun te on barbaari", vastasi Yuki, mutta koetti heti hyvittää häntä,
lisäten: "Barbaarit parhaimmat kaikista. Minä myöskin pikku verran
barbaari. Minä saanut barbaarimaisen tukan ja rumat silmät."
"Se on kaunein tukka koko maailmassa", virkkoi Jack ja silitti hiljaa
hänen hiuksiaan. "Älä ota sitä pahaksesi, lemmittyni. Älä näytä niin
surulliselta. Eihän ole sinun syysi, etteivät omaisesi pidä minusta."
"Etteivätkö pitäisi", keskeytti Yuki ja näytti entistä
murheellisemmalta. "Eivät he ole edes teitä nähneet."
"Mutta sinähän sanoit --"
"Minä vain arvotteli. En ole tohtinut sanoa veljelle. Ehkei hän pidä
teistä, kun te on suuri, pitkä barbaari. On parempi, ettei sanoa
hänelle."
"Mutta missä hän luulee sinun olleen koko tämän ajan?"
"Hänkö?" Yuki näytti tulleen aivan ymmälle. "Hän myöskin" jatkoi hän,
"on poissa kotoa. Ehkä hän on nainut jonkun kauniin barbaari-ladyn.
Sitä ei minä tiedä."
"Minä en ymmärrä sinua oikein", lausui hänen miehensä. "Mutta ole
huoletta, Yuki. Ellei sinulle ole mieluista puhua tästä asiasta --
ja näkyyhän selvästi, ettet tahdo mitään kertoa -- niin ei minuakaan
haluta sinua kiusata."
"Kiitos", virkkoi Yuki ja huokasi hiljaa.
* * * * *
Kun Jack eräänä päivänä aukasi Amerikasta saapunutta postiaan, putosi
erään kirjeen sisältä nuoren, kauniin tytön valokuva. Yuki otti sen
ylös ja tarkasteli sitä säikähtynein katsein ja vavahtelevin huulin.
Hän tunsi silloin ensimäisen kerran mustasukkaisuutta. Joku nainen
Jackin kotimaassa siis rakasti häntä. Sillä kukaan japanilainen tyttö
ei lähetä kuvaansa kellekään muulle miehelle kuin rakastetulleen.
Yukin ensimäinen ajatus oli repiä se pirstaleiksi. Hän ei voinut
kärsiä, että Jack sitä kuvaa katselisi. Ehkä se kuva vielä houkuttelisi
barbaarin pois hänen luotaan, ajatteli Yuki mustasukkaisena. Hän
ei kuitenkaan repinyt kuvaa, vaan säilytti sitä kimononsa hihassa
kokonaisen viikon, ottaen sen esiin aina yksinään ollessaan ja verraten
sitä omaan suloiseen muotoonsa kuvastimessa.
Hänen omatuntonsa tai ehkä paremmin hänen naisellinen uteliaisuutensa
saada tietää, kuka tuo kilpailija oli, pakotti hänet lopuksi tekemään
miehelleen nöyrän tunnustuksen. Tämä otti asian kovin iloiselta
kannalta ja oli tavattoman onnellinen siitä, että Yuki oli osoittanut
mustasukkaisuutta. Hän nautti nyt suunnattomasti, saatuaan todisteen
Yukin rakkaudesta.
"Eikö hän ole miellyttävä?" kysyi Jack, osoittaen kuvaa ja suuteli sitä.
"Ei", vastasi Yuki nenäkkäästi. "Rumin tyttö koko suuressa maailmassa.
Ja kantaa tuollaisia tyhmiä tavaroita pään päällä. Minä ei tiedä, onko
se hattu vai mikä. Ovatko ne kukkia, lintuja vai mehiläisiä? Ja sitten
mokomatkin silmät!"
"Se on minun sisareni", virkkoi Jack totisena. "Minusta tuntuu
ikävältä, ettet sinä pidä hänestä, Yuki, sillä aivan varmaan tulee hän
hyvin paljon pitämään sinusta."
Yukin äkillinen pahatuuli vaihtui syväksi tuskaksi.
"Voi, voi, voi, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi!" huudahti
hän langeten polvilleen. "Minä kaikkein tyhmin mousmé koko Japanissa.
Hän kaikkein rakastettavin, herttaisin, kaunein tyttö koko suuressa
maailmassa. Aivan teidän kaltaisenne, milord."