Vaimoni.
Jack Bigelow joutui aivan suunniltaan, kun hänen vaimonsa toisen kerran
jätti hänet. Hän kaipasi häntä kovasti, vaikkakaan hän ei tahtonut
sitä itselleen tunnustaa, sillä hän oli samalla kertaa myös suuttunut
hänelle.
Silloin kun Yuki ensimäisen kerran poistui hänen luotaan heti
vihkimisen jälkeen, ei hän tuntenut niin syvää kaipausta kuin nyt,
sillä silloin tämä ei vielä ollut hänelle yhtä välttämätön kuin nyt.
Nyt he olivat jo olleet naimisissa kokonaista kaksi kuukautta, ja
Yuki oli nyt osa hänen sielustaan. Hänen rakkautensa Yukiin ei ollut
mitään ohi menevää, jollaiseksi hän ei voinut heidän suhdettaan enää
kuvitellakaan, vaikka hän oikeutetussa vihassaan hänen käytöksensä
johdosta sitä koettikin.
Yukin poissaollessa tuntui koko talo tyhjältä ja kolkolta. Minne hän
vaan katseensa käänsikin muistuttivat kaikki häntä tuosta suloisesta
olennosta. Tuolla oli pari hänen pieniä sandaalejaan, tuolla muutamia
loistavia hiusneuloja, joita hänellä oli tapana käyttää, tuolla hänen
kotoninsa, samiseninsa ja vähäinen rumpunsa. Vastaanottohuone, hänen
oma huoneensa ja koko talo tuoksui Yukin mielihajuvettä, joka niin
miellyttävästi vaikutti häneen.
Talossa vallitseva hiljaisuus kiusasi häntä tavattomasti. Heidän
huvilassaan ei ollut paljon väkeä. Paitsi heitä itseään oli siellä vain
palvelija ja palvelijatar, ja nyt, vaikka vain yksi talon asukkaista
oli poissa, sai se aikaan merkillisen tyhjyyden. Nyt vasta hän tunsi
selvästi, mitä Yuki hänelle todellakin oli. Jack oleili enimmäkseen
ulkona, ja kun hän huonotuulisena ja hermostuneena pistäysi sisällä,
toivoi hän aina Yukin ilmestyvän sieltä jostain piilopaikasta. Tämän
tapana oli nimittäin leikitellä hänen kanssaan kätkeytymällä jonkin
verhon taa, mistä hän sitten äkkiarvaamatta hypähti hänen luokseen.
Mutta kun ei häntä mistään löytynyt ja kun jo toisen päivän ilta oli
tullut, alkoi hän pelätä, että Yuki oli jättänyt hänet ainaiseksi, ja
hän tunsi rajatonta suuttumusta ja tavatonta epätoivoa.
Hänen vihansa muuttui katkeruudeksi. Yukilla ei ollut oikeutta jättää
häntä tuolla tavoin ilman selityksiä. Hänhän ei tietänyt, minne hän
oli mennyt ja mitä hänelle mahdollisesti oli voinut tapahtua! Ja
pelko siitä, että hänen vaimonsa olisi joutunut jonkin onnettomuuden
uhriksi, sai hänet aivan suunniltaan. Lakkaamatta tähysteli hän ulos
talon verannalta ja parvekkeilta. Hän meni puutarhaan ja asteli siellä
edestakaisin ilman rauhaa ja lepoa. Ja koko ajan hän tiesi, että Yuki
yksin oli tämän kaiken aiheuttanut, ja hetki hetkeltä kasvoi hänen
tuskansa.
Neljän päivän kuluttua Yuki palasi, hiipi hiljaa taloon ja pistäytyi
omaan huoneeseensa. Jack oli kuullut hänen tulevan, vaan hän pidätti
itseään kiirehtimästä heti hänen luokseen. Sen sijaan heittäytyi hän
sohvalle, asettuen mukavaan ja välinpitämättömään asentoon, sekä ottaen
jäykän, melkein luotaantyöntävän ilmeen.
Äkkiä kuuli hän hänen äänensä yläkerroksesta. Yuki lauloi, ja niin
hillittyä ja hiljaista kuin hänen laulunsa olikin, vaikutti se häneen
syvästi ja hurmasi häntä.
"Toko--ton--Yare--ron--ton--ton--!" lauloi Yuki. Sen jälkeen vallitsi
hetken hiljaisuus. Hän tuntui odottavan, että Jack kutsuisi häntä,
vaan tämä ei hiiskunutkaan. Jack oli todellakin hänelle hyvin, hyvin
vihainen, eikä hän vaan niin vähällä leppynyt. Sitten alkoi Yuki
ravistaa pikku rumpuaan. Jack tiesi vallan hyvin, mitä tuo melu
tarkotti. Yuki koetti kaikin tavoin herättää hänen huomiotaan, vaan kun
se ei onnistunut, ryntäsi hän alas kuin pyörretuuli sekä riensi suoraan
hänen luokseen, iloisesti ja raikkaasti nauraen.
Jack ei kuitenkaan ollut hänestä valittavinaan, vaan istui hiljaa ja
vakavana. Hän pysähtyi silloin äkkiä, herkesi nauramasta ja meluamasta,
katsoen häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän läheni häntä varovasti
ja pää viistossa, mikä asento teki hänet sangen hullunkuriseksi ja
suloiseksi.
"Te on varmaan minulle vihainen?"
Ei vastausta.
"Te on varmaan minulle hyvin vihainen, ylhäisyys?"
Ei vieläkään vastausta.
"Te on kai minuun kovin suuttunut, milord?"
Jack oli edelleenkin vaiti, heittäen häneen vain halveksivan katseen.
Yuki purskahti hillittömään, ilvehtivään nauruun.
"Oh! Te on kai hirveästi, hirveästi, hirveästi loukkaantunut, mr
Bigelow?"
"Se näyttää sinua todellakin tavattomasti huvittavan", virkkoi Jack ja
kääntyi poispäin.
Yuki nauroi veitikkamaisesti.
"Oh, se onkin hauskaa."
"Mitä sinä tarkotat?" kysyi Jack terävästi.
"Kun te on vihainen. Oh! Te on kuin suuri ukkosilma." Hän lausui tuon
sanan koomillisesti murtaen, houkutellakseen hänet nauramaan. Kun hän
siinä kuitenkin erehtyi, muutti hän käytöstapaansa.
"Te on muuttunut!" Hän huokasi melkein tyytyväisenä.
Jack mutisi jotain.
"Nyt te näyttää jo hiukan kiltimmältä", virkkoi hän.
Jack nousi ja meni ikkunan luo. Hän käänsi selkänsä Yukiin ja vihelteli
teeskennellyn iloisesti. Tämä lähestyi häntä arasti ja asettui hänen
viereensä.
"Onko te iloinen, ylhäisyys, kun te näkee minut jälleen?"
"En", vastasi Jack lyhyesti.
Tämä lyhyt ja merkitsevä vastaus tuntui pelottavan häntä. Yuki ei
sittenkään ollut oikein varma vaikutusvallastaan häneen.
"Tahtooko te minun lähtevän takaisin?" kysyi hän puoliääneen.
"Tahdon."
Yuki viipyi silmänräpäyksen ja sanoi sitten aivan hiljaa: "Ah-bah!"
(Hyvästi.)
Hän saattoi huomata, vaikkeikaan hän kääntynyt katsomaan, että Yuki
hitaasti poistui huoneesta. Hän kuuli shojin vedettävän syrjään ja
sitten taas takaisin paikalleen. Hän oli jälleen yksin! Silloin
riensi hän hänen jälkeensä ja huusi kovaa hänen nimeään. Yuki tuli
juosten takaisin ja syöksyi suoraan hänen syliinsä. Jack syleili
häntä tulisesti. Hänen vihansa oli häipynyt olemattomiin. Hän näytti
kalpealta ja väsyneeltä. Pelko hänen menettämisestään oli voittanut
hänen ylpeytensä. Kun tuo pikku olento tahtoi irtautua hänestä, ei hän
päästänyt häntä, vaan istuutui eräälle rappuselle ja piti häntä kauvan
polvellaan. Yuki alkoi nauraa jälleen, työnsi huulensa pitkälle ja
näytti suuresti ihmettelevän tuskallista ilmettä Jackin kasvoilla.
"Oh, jumalat!" huudahti Yuki. "Te on kuin vanha kiinalainen pappi!"
Hän venytti pienet kasvonsa niin kapeiksi kuin mahdollista, väänsi
kauniita silmiään, sekä lauloi muutamia juhlallisia säveleitä, siten
lystikkäästi matkien pappien esiintymistä temppelissä.
Hänen miehensä pysyi kuitenkin totisena. Hänellä ei ollut halua nauraa
Yukin ilkeälle pilalle.
"Yuki", virkkoi hän, "sinun täytyy olla vakava ja kuunnella minua
hetkinen."
"Minä kuulee, mr Juhlallinen -- Äkäpussi!"
"Missä sinä olet ollut?"
"Vain pikku, pikku vierailulla?"
"Missä sinä olet ollut?" toisti hän itsepintaisesti.
"Minä -- minä on sen unohtanut."
"Vastaa minulle!"
Hän oli tuumivinaan ja huoahti teeskennellysti.
"Minä pitää unohtamisesta", virkkoi hän.
"Mitä sinä sitten tahdot unohtaa?"
"Sen missä minä oli."
"Miksikä?"
"Se on niin surullista. Oh! Minä kävi vanhan isän ja äidin luona, jotka
jo on yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanhat, ja minä tapasi myös
kaikki ne seitsemäntoista veljeäni ja sisartani. Te kai kaipasi minua?"
kysyi hän ja muutti samalla keskustelun aihetta, päästäkseen lähemmin
selvittämästä, missä hän oli ollut.
"En", vastasi Jack, hänen valheestaan loukkaantuneena.
"Sitä ei minäkään luule!"
"Missä sinä olet ollut, Yuki?"
"Miksi te tahtoo sitä tietää, kun te ei kuitenkaan pidä minusta?"
"Olenko minä niin sanonut?"
"Te sanoo ei kaivanneensa minua."
"Minä en puhunut totta", vastasi Jack katkerasti. "Missä sinä olet
ollut?"
"Vain kadun toisella puolella. Minä kävi tapaamassa vanhaa ystävää
teehuoneella."
"Mutta sinähän juuri sanoit olleesi vanhempiesi ja sisarustesi luona."
Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän ristipuheestaan.
"Te sanoo ensin ei kaivanneensa minua, sitten te sanoo, että te
valhetteli. Te sanoi suuren valheen, minä vain pikku, pikku valheen."
"Yuki, kuule minua! Jos sinä vielä kerran jätät minut sillä tavoin, ei
sinun tarvitse enää koskaan palata."
"Eikö koskaan?"
"Minä tarkotin mitä sanoin."
"Mitä te sitten aikoo tehdä? Ottaako toinen vaimo?"
Jack työnsi hänet inhoten luotaan. Yuki naurahti hieman.
Nuori mies istui vähän matkan päähän hänestä ja kätki kasvonsa
käsiinsä. Yuki katseli häntä vaiti silmänräpäyksen ajan, sitten hiipi
hän hänen luokseen, veti pois hänen kätensä kasvoilta ja suuteli hänen
huuliaan.
"Minä olen kaivannut sinua rajattomasti", lausui Jack kuiskaten.
Yuki näytti katuvaiselta.
"Minä on hyvin surullinen. Minä ei tietänyt teidän niin paljon pitävän
tällaisesta pikku raukasta, ja on ehkä parempi, ettei minä enää tule
takaisin."
"Miksi sinä sitten tulit?" kysyi Jack ystävällisesti.
"Minä ei voinut olla poissa", virkkoi Yuki. "Minun jalat kärsivät
tuskaa, minun silmät olivat kipeät saadakseen nähdä teidät, minun kätet
kaipasivat saada syleillä teitä."
Hän oli yhtäkkiä muuttunut totiseksi, melkein kaihomieliseksi.
Vähän ajan perästä virkkoi hän iloisemmin: "Minä toi teille mukanani
jotain kaunista, milord."
"Mitä sitten, rakkaani?"
Jack tuskin uskalsi päästää hänet luotaan silmänräpäykseksikään.
"Kukkia", virkkoi hän, "kesäkukkia." Jack päästi hänet, ja hän palasi
kädessään suuri kimppu azaleoja. "Ah", virkkoi hän, "kukat ovat
kaikkein kauneinta maailmassa, ja nämä tässä ovat _teille_."
"Mistä sinä olet ne saanut, lemmittyni?" kysyi Jack tarttuen hänen
käsiinsä ja vetäen hänet syliinsä kukkineen päivineen. Yuki oli hetken
vaiti, sanoen sitten leikillisesti hymyillen:
"Kaunis japanilainen nuori herra ne antoi."
Jack tarttui kovasti hänen ranteisiinsa. "Mitä sinä sanot?" kysyi hän
äkkinäisen mustasukkaisuuden valtaamana.
Yuki vetäytyi syrjään ja katseli surkeana punaisia viiruja ranteissaan.
"Eikö te häpeä?" kysyi Jack nuhtelevasti.
"Häpeän, häpeän!" Jack veti hänet jälleen luokseen ja suuteli hänen
käsiään. "Sano minulle kaikki pikku, rakas Yukini! Minä pyydän, älä
salaa minulta mitään!"
"Se japanilainen nuori herra tahtoo mennä naimisiin minun kanssa",
selitti Yuki aivan rauhallisesti ja nauroi niin, että syvät kuopat
syntyivät hänen poskiinsa, ikäänkuin hänestä olisi ollut hauskaa kertoa
siitä asiasta, mutta samalla vääntyi hänen suunsa irvistykseen, mikä
selvästi todisti, ettei hän tuosta kosijasta ollenkaan pitänyt.
"Oh, mitenkä hän minua ihailee!" lisäsi hän vilkkaasti.
"Mennä naimisiin! Mitä sinä tarkotat? Sinähän olet minun vaimoni."
"Niin, mutta _hän_ ei sitä tiedä", virkkoi Yuki selittävästi. "Ja
katsokaas, minähän tuon kaikki hänen kukkansa teille."
Jack tempasi kukat hänen käsistään ja heitti ne lattialle. Se koski
Yukiin kipeästi, sillä Japanissa ei sallita kukkia pideltävän pahoin.
Hän kumartui ja nosti ylös muutamia, jotka olivat parhaiten säilyneet.
Sitten hän huokasi, katsoi mieheensä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen
kyyneleitä.
"Kukat kaikkein kauneinta maailmassa", virkkoi hän ja osoitti azaleoja,
"niin kauniita, niin suloisia, niin puhtaita."
"Mutta minäpä tiedän yhden, joka on vielä suloisempi, ihanampi ja
puhtaampi."
"Mikä sitten?" kysyi Yuki. Hänen kasvonsa säteilivät ja hänen
silmistään loisti pohjaton, sininen kirkkaus.
"Minun pikku vaimoni", vastasi Jack hiljaa.