Seikkailijatar.
Jack Bigelow lepäsi hajamielisenä riippumatossa. Hän ei nukkunut,
vaikka hän oli vetänyt hatun silmilleen. Hän oli täysin valveilla ja
hyvin kiintynyt seuraamaan erästä pikku olentoa, joka istui matolla
vähän matkan päässä hänestä. Jack oli useat kerrat pyytänyt häntä
tulemaan lähemmäksi, vaan tämä ei tähän saakka ollut osoittanut
pienintäkään halua noudattaa hänen kehotustaan. Hän huvitteli itseään
poimimalla eräästä alasriippuvasta oksasta kirsimarjoja, jotka hän
söi, heitellen sitten niiden kiviä eri tahoille. Hän vain jatkoi tuota
omituista askaroimistaan ollenkaan välittämättä siitä äänestä, joka
puhui hänelle.
"Täällä riippumatossa on sijaa meille kahdelle, Yuki. Juuri senvuoksi
olen tilannut tämän näin suuren."
Yuki ei kuitenkaan herennyt leikittelystään, eikä suvainnut kunnioittaa
häntä pienimmälläkään vastauksella; ainoastaan pieni sivukatse hänen
sinisistä silmistään todisti hänen kuulleen, mitä hänelle oli sanottu.
"Miten on laitasi, Yuki? Miksi olet noin vaitelias?"
Ei vastausta.
"Kuulehan, mrs Bigelow, minä ihan varmaan tuon sinut tänne
väkivallalla, ellet sinä tahdo totella herraasi ja miestäsi."
Yuki vilkaisi häneen epäilevästi, ja vieno hymyily muodosti pienet
kuopat hänen poskilleen.
"Kas niin! Olehan iloinen, Yuki! Sinä olet niin kaunis, niin hurmaavan
kaunis, ja hymyillessäsi aivan vastustamaton."
Yuki painoi kylmästi päänsä alas.
"Pitäisikö te siitä, jos minä aina hymyilisi?" kysyi hän.
"No, enpä tiedä", vastasi Jack, tirkistäen häneen salaa hatunreunansa
alta. "Ajan pitkään se ehkä kävisi yksitoikkoiseksi."
"Juuri siksi minä ei hymyile tänään."
"Mitä sinä tarkotat?"
"Koko eilisen päivän minä naureskeli."
Jack hymyili.
"Muutahan mattosi vähän lähemmä, Yuki!" Hän osoitti hänelle paikan aivan
riippumaton vieressä. "Minulla on sinulle jotain sanottavaa."
"Minun korvani ovat --"
"-- aivan liian pienet voidaksesi kuulla niin pitkän matkan päähän",
keskeytti Jack hänen lauseensa. "Tule nyt tänne!"
"Paljon kiitoksia", virkkoi Yuki arvokkaasti. "Minä istuu tässä
erinomaisen hyvin. Minä ei tahdo olla niin lähellä teidän ylhäisyyttä."
"Miksikä et, jos saan luvan kysyä?"
"Miksikä? Hm! Minä tarkottaa minun olevan vain pieni, pieni orjatar."
"Sinä olet minun vaimoni, minun pikku, pikku lumoojattareni!"
"Vaimonneko? Oh, sitä minä ei tietänyt?" Hän oli ajattelevinaan sitä,
mitä hän oli lausunut.
"Te olette siis pettänyt minut solmiessanne kanssani väärän avioliiton,
hyvä rouva", selitti hänen miehensä.
"Se on nakodan syy."
"Mikä?"
"Että te sai minut vaimoksi ja" -- hän lisäsi pitkäveteisesti --
"palvelijattareksi."
"Vai niin, vai oli se nakodan syy! Tule siis tänne, pikku
palvelijattareni! Palvelijattarien täytyy olla kuuliaisia."
"Ei, ei tuollaista pahaa isäntää kohtaan, joka suotta kiusaa", virkkoi
Yuki pelottomasti nauraen. "Sitäpaitsi -- palvelija isännästään kaukana
istua täytyy."
"No, entä vaimo sitten?"
"Hm, pikku, pikku verran lähempänä." Yuki siirtyi noin tuuman mitan
häntä lähemmäksi. "Vaimo vain pikku verran palvelijatarta parempi."
"Kuulepas, mrs Bigelow, sinä et täytä avioliittosopimustasi. Sinä olet
vannonut rakastavasi, kunnioittavasi ja tottelevasi --"
Yuki purskahti lyhyeen, kovaan nauruun.
"Aivan varmaan, niin te vannoitte, rouvaseni!"
"Minä ei sitä tehnyt. Semmoista on vain vanha kristitty avioliitto."
Jack katsahti häneen kummastuneena.
"Mitä sinä tiedät kristittyjen avioliitosta?"
"Pikku, pikku verran."
"Tule tänne, Yuki!"
"Te ehkä pitää, jos minä laulaa!"
"Tule tänne luokseni!"
"Te ehkä pitää, jos minä tanssii? -- Pikku, pikku kesätanssin?"
"Etkö kuule, Yuki, tule tänne! Mitä sinä tarkotat kesätanssilla?"
Samassa silmänräpäyksessä juoksi Yuki sisään huvilaan, vaan palasi
pian. Hän oli pukenut ylleen punakeltaisen, liehuvan kimonon, ja
rinnoilleen sekä hiuksiinsa oli hän kiinnittänyt tulipunaisia valmuja.
"Tämä on kesäistä auringonpaistetta", virkkoi hän, alkaen huojua edes
ja takaisin. "Minä on auringon jumalatar ja te -- te on musta, kylmä
maa. Minä nousee ja lämmittää teitä säteillä." -- Silmänräpäyksen ajan
seisoi hän hiljaa, pää taaksepäin nojautuneena, samalla kun hymyily,
joka sai näkyviin hänen kiiltävän valkoiset hampaansa, leikki hänen
huulillaan, ja koko hänen olentonsa säteili viehkeyttä. Sitten hän
alkoi tanssia. Hiljaa ja kevyesti leijaili hän sinne tänne. Kesäinen
tuuli leikki ja ilakoi hänen kanssaan, hänen, pikku Yukin, jonka
notkuva vartalo keinui ja taipui eri suuntiin, jonka kädet ja jalat
tekivät jäljittelemättömän miellyttäviä liikkeitä, ja jonka kasvot
loistivat kirkkaina ja suloisina.
"Sinä olet todellakin pieni nero", virkkoi Jack, kun Yuki oli
lopettanut tanssinsa ja höyhenen lailla kevyesti vaipui hänen
jalkojensa juureen.
"Se on totta", myönsi tämä veitikkamaisesti.
Jackia huvitti rajattomasti hänen itsetietoisuutensa. Hän heitti
hattunsa Yukia kohti ja osui niin hyvin, että se lensi suoraan hänen
päähänsä. Tämä ylisti hänen taitoaan, veti hatun alas silmilleen
ja asettautui istumaan matolle. Jack nauroi hänelle ja oli mitä
parhaimmalla tuulella. He olivat nyt olleet naimisissa kokonaisen
kuukauden, ja koska Yuki ei ollut ollut poissa muutakuin tuon yhden
ainoan kerran, alkoi Jack jo olla varma hänestä.
Yuki huomasi hänen olevan hyvällä tuulella ja päätti heti käyttää
sitä hyväkseen. Hän otti hatun reunan hampaittensa väliin, matkitteli
apinaa ja ryömi hänen luokseen, pyytäen palkkiota esityksestään. Jack
ojensi pitkät käsivartensa häntä kohti, vaan hän osasi pysyttäytyä
tarpeellisen välimatkan päässä, niin ettei hän saanut kiinni hänestä.
"Te pitää maksaa siitä kauniista näytöksestä, minkä minä teille antoi",
virkkoi Yuki.
Jack heitti hänelle yhden seun.
Yuki irvisti sekä kysyi pettyneenä:
"Eikö enempää?"
Jack oli nyt huomannut hänen silmissään kiihkeän rahanhimon, ja hänen
hyvä tuulensa katosi heti.
"Kuulehan, Yuki", virkkoi hän tyytymättömänä. "Sinä olet saanut tällä
viikolla yli viisikymmentä dollaria. Minä en tietystikään kiellä
sinulta rahoja, vaan minä en pidä, että sinä kaikissa mahdollisissa
käänteissä koetat niitä houkutella minulta. Sinullahan ei ole mitään
menoja, joten en käsitä, mihin sinä oikeastaan tarvitset niin paljon
rahaa."
"Minä tarvitsee säästää", lausui Yuki salaperäisenä ja luuli sillä
vastauksella hyvinkin puolustaneensa ahneuttaan.
"Miksi sinun täytyy säästää?"
"Siksi kuin kaikki muutkin säästää. Jonakin päivänä ei minä näekään
niin paljon rahaa. Mitä minä silloin tekee? Siis minun täytyy säästää."
"Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Sinulta ei koskaan saa puuttua
mitään."
"Oh, te on mennyt naimisiin vain pikku, pikku ajaksi."
"Sinulla on todellakin hyvin kauniit ajatukset minusta, Yuki!"
"On, hyvin kauniit ajatukset", matki tämä.
"Sinun nimeesi on erääseen Tokion pankkiin sijoitettu niin suuri
rahasumma, että se riittää sinulle koko elämäsi ajaksi. Jos minun
täytyy jättää sinut joksikin aikaa, ei sinulta kuitenkaan puutu mitään."
"Mutta", virkkoi Yuki tuumivasti, "kun te jättää minut, niin minä on
leski. Minä ei sitten enää ole naimisissa teidän kanssa. Sen vuoksi
minä ei voi ottaa vastaan teidän rahoja." -- Viimeiset sanat lausui hän
suurenmoisen ylpeästi.
"Täytyy todellakin myöntää, että sinun ajatuksesi minun rahojeni
käyttämisestä ovat hiukan merkilliset!"
"Kun te jättää minut --" alotti hän jälleen.
"Miksi sinä pidät varmana, että niinä jätän sinut?" keskeytti hänet
Jack. "Minulla ei ole ollenkaan sellaista aikomusta."
"Mitä te sanoo?" Yuki näytti aivan pelästyvän. "Tekö aikoo jäädä
ainaiseksi minun luokseni?" -- Hänen äänensä tulkitsi enemmän kauhua
kuin iloa.
"Miksi en jäisi?" kysäsi Jack terävästi, katsellen häntä tutkivin
silmäyksin.
"Milord", virkkoi hän nöyrästi, "minä ei tahdo kuulla sellaista. Se
olisi väärin minulta. Te uhraisi liiaksi paljon minun tähden."
Jack ei ollut varma, tekikö Yuki hänestä pilaa vai eikö.
"Sinun ei tarvitse pelätä", virkkoi hän suuttuneena. "Minä en
luultavasti jää tänne ainaiseksi." Sen sanottuaan käänsi hän hänelle
selkänsä.
Äkkiä tunsi Jack hänen pienen kätensä koskettavan hänen kasvojaan. Yuki
seisoi nyt aivan riippumaton vieressä. Jack oli edelleen tyytymätön ja
suuttunut. Hän oli torkkuvinaan ja rypisti silmäkulmiaan. Hän tiesi
hyvin, miltä Yuki sillä hetkellä näytti. Hän tiesi, että jos hän loisi
katseensa häneen, olisi hänen vihansa siinä samassa ohi. Yuki aukaisi
varovaisesti hänen silmänsä ja suuteli niitä kevyesti. Ja sitten kömpi
hän hiljaa riippumattoon hänen viereensä, huolimatta siitä, ettei häntä
autettu.
"Teidän armonne", kuiskasi hän, nojaten häneen ja kietoen käsivartensa
hänen kaulaansa, "kuulkaa minua!"
"Minä kuulen."
Jack katsoi häneen pitkään, hymyili ja suuteli häntä. Yuki nauroi
itsetietoisesti ja voitollisesti. Tämä sai Jackin vielä kerran
rypistämään silmäkulmiaan, vaan tuo pieni lumoojatar suuteli rypyt pois
ja houkutteli hymyn jälleen ilmestymään hänen huulilleen.
"Ylhäisyys on hyvä ja antaa anteeksi! Minä tahtoo istua teidän
jalkojenne juuressa ja puhua teille."
"Etkö tahdo puhua tässä?"
"Tässä ei hyvä. Silmiä häikäisee. Ah, suvaitkaa minun mennä alas!"
pyysi hän hartaasti. Vastahakoisesti antoi Jack hänen liukua alas. Yuki
istuutui maahan aivan riippumaton viereen ja huokasi syvään.
"No, mitä sinulla on sanottavaa?"
"Minä tahtoo puhua niistä rahoista."
"No niin", virkkoi Jack väsyneesti, "tehkäämme siis kerta kaikkiaan
loppu tuosta rahakysymyksestä. Se kiusaa minua sanomattomasti."
"Minä tahtoo tehdä tunnustus."
"Soo!"
"Minulla on seitsemäntoista veljeä ja sisarta", sanoi hän pitkään ja
juhlallisesti.
"Mitä sinä sanot, Yuki?" -- Jack oli vähällä pudota riippumatosta.
"Niin, seitsemäntoista!" Hän nyökäytti päätään surullisena.
"Missä he sitten kaikki asuvat?"
"Ah, he asuu siinä Tokion osassa, missä on kaikkien köyhien kodit."
"Entä isäsi ja äitisi?"
"Minun isä ja äiti on näin vanhat." Hän tahtoi havainnollisesti esittää
heidän vanhuuttaan, ottaen hyvin kumarassa muutamia askeleita sekä
yskien hiljaa.
"No, entä sitten?" kysäsi Jack äkisti.
"Minä antaa kaikki rahat isälle, äidille ja niille seitsemälletoista
veljelle ja sisarelle. Se on kaikki, mitä he saa koko maailmassa."
"Mutta eikö kukaan heistä tee työtä? Eikö kukaan heistä ole naimisissa?
Mitenkä oikeastaan on kaikkien sinun sisaruksiesi laita?"
"He on kaikki liian nuoria tehdäkseen työtä tai mennäkseen naimisiin,
teidän armonne."
"Ovatko he _kaikki_ niin nuoria?"
"He on. Minä vanhin. Minä on kaksikymmentäkahdeksan -- ei, minä on
kolmekymmentä vuotias", selitti hän ylpeästi.
Jack oli hämmästynyt. Hänhän tiesi, että Yuki oli vielä aivan lapsi.
Hän huomasi selvästi, että Yuki valhetteli hänelle. Ja sitä hän oli
tehnyt ennenkin.
"Vaikka olisitkin kolmekymmenen vuotias, kuten väität, en kuitenkaan
käsitä, mitenkä sinulla voi olla seitsemäntoista nuorempaa sisarusta."
Yuki näytti sangen hämmästyneeltä, vaan äkkiä virkkoi hän
voitonriemuisena:
"Minun isällä on kaksi vaimoa."
Jack katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Yukin surulliset kasvot
olivat todistavinaan, että hän muka oli puhunut totta, eikä Jack
senvuoksi tahtonut voida pidättää nauruaan. Yuki oli todellakin taitava
ja lystikäs pikku valhettelija!
"Tiedätkö, miksi sinua kutsuttaisiin minun kotimaassani?" kysyi Jack
jokseenkin vakavana.
Hän pudisti päätään.
"Seikkailijattareksi."
"Se ei ikävä nimitys! -- Minä tahtoisi asua teidän maassa -- minä
tahtoisi olla seikkailijatar!"
"No, mitenkä paljon sinä nyt sitten tahtoisit?"
Yuki oli laskevinaan sormillaan.
"Kaksikymmentäviisi dollaria", virkkoi hän viimein.
Jack antoi ne hänelle, ja hän kätki ne heti kimononsa alle. Nuori mies
seurasi kiintyneenä hänen liikkeitään ja ihmetteli itsekseen, mihin
kummaan hän mahtoikaan käyttää rahansa.
Äkkiä kysyi Yuki häneltä:
"Sanokaa, mitä maksaa matkustaa Amerikaan?"
"Se ei maksa paljon. Riippuu siitä, miten matkustaa. Noin neljä- tai
viisisataa dollaria."