Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.
Kun Jackin palvelija ilmoitti, että Ido seuralaisineen oli saapunut, ei
se ollut mikään uutinen Jackille, sillä hän oli kello yhdeksästä asti
tähystellyt ulos ikkunasta ja huomannut jo vähän aikaa sitten heidän
lähestyvän. Hän ei kuitenkaan astunut vastaanottohuoneeseen ennenkuin
palvelija toi terveiset kaupungista saapuneilta vierailta, eikä hän
vielä silloin ollut laisinkaan selvillä, mitä hänen oikeastaan tuli
tehdä.
Nuori tyttö oli puettu aivan samalla tavalla kuin edelliselläkin
kerralla, ja hän tervehti Jackia kumartamalla melkein maahan saakka --
aivan kuten hän teki ensi käynnilläänkin. Jack riensi hänen luokseen,
tarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet ylös tuosta nöyryyttävästä
asennosta.
"Olette jälleen saapunut luokseni, ja minä olen sen johdosta hyvin
iloinen", virkkoi hän tytölle lempeästi.
"Nakoda sanoi, ette te tahtoo tavata minua. Siksi tulin."
Hänen käytöksessään ei ollut jälkeäkään aikaisemmasta teeskentelystä.
"Aivan totta, minä olen lähettänyt nakodan hakemaan teitä. Te ette
luullakseni olisi tahtonut kohdata minua."
Tyttö kohautti olkapäitään.
"Te ei tahdo mennä naimisiin minun kanssa. Te lähettää minut pois. Mitä
minä tekee?"
"Voimmehan tulla hyviksi ystäviksi, vaikk'emme menekään naimisiin, eikö
niin?"
"Ystäviksi! Minä ei tahdo ystävää", virkkoi hän kylmästi.
"Mutta _minä_ tahtoisin pitää teitä ystävänäni, joskin luulen, ettei se
käy päinsä. Ido" -- hän hiukan epäili sanoa sitä -- "Ido on ilmoittanut
teidän pian menevän naimisiin."
Tyttö katsoi alas.
"Vaan ettehän te kuitenkaan vielä ole naimisissa?" kysyi hän
pelästyneenä, kiihkossaan aivan unohtaen, että hän edellisenä päivänä
oli nakodalta kysynyt samaa.
"En vielä."
"Pidättekö -- hm -- pidättekö te hänestä?"
"Kumpaako tarkotatte, milord?" Hän katsoi Jackiin viattomasti.
"Oh, heitä molempia!"
Hän alkoi raivostua. Hän olisi tahtonut tappaa ne molemmat.
"Kyllä, kyllä vähän verran, teidän ylhäisyytenne."
"Te ehkä pidätte heistä enemmän kuin minusta?" kysyi hän
mustasukkaisena.
Tyttö pudisti päätään.
"Te ei vielä ole niin vanha eikä teillä ole hiuksia täällä." Hän
osoitti kädellään leukaansa ja Jack ymmärsi hänen tarkottavan, että
ne molemmat toiset olivat parrakkaita. Mahdollisesti olivat he hänen
maamiehiään.
Jack ei tietänyt, mitä hänen nyt tulisi sanoa, ja kiusallinen
hiljaisuus syntyi. Tyttö kuitenkin vihdoin sen katkaisi, lausuen
tyynesti:
"Nakoda sanoo, te tahtoo puhutella minua."
Jack kääntyi naimiskauppojen välittäjän puoleen, joka oli kovin
innokkaasti katselevinaan erästä seinällä riippuvaa taulua.
"Kuulkaahan, Ido, olkaa hyvä ja menkää hetkiseksi viereiseen
huoneeseen!"
Heti kun Ido oli noudattanut pyyntöä lähestyi Jack nuorta tyttöä ja
lausui kuumeisesti:
"Te ette ole ilmoittanut minulle nimeännekään. Sanokaa se!"
"Yuki."
"Sehän on sama kuin 'Lumihiutale', eikö niin? Minä pidän siitä nimestä.
-- No niin, Yuki, enkö minä saa käydä teidän luonanne ennenkuin te
menette naimisiin?"
Jack oli utelias tietämään, minkälaisia olivat hänen sukulaisensa ja
missä he asuivat.
"Tokiossa ei ole toista niin köyhää pikku, pikku taloa -- ei teidän
korkeutenne pidä hauskana siellä käydä."
"Siihen seikkaan minä en kiinnitä huomiota. Tahdon tulla joka
tapauksessa. Minä tahdon käydä luonanne, Yuki, minä tahdon nähdä
kotianne. Sanokaa vain minulle, missä te asutte!"
Tyttö pudisti päätään.
"Ei", lausui hän päättäväisesti, lisäten: "Liian pieni talo. Te on
liian ylhäinen tulemaan niin vähäpätöiseen kotiin."
Tytön vastaus loukkasi häntä. Hän tuli ajatelleeksi, että tämä
vain teki hänestä pilaa. Vaan luotuaan jälleen katseen tuohon
pieneen olentoon katosi hänestä kaikki epäluulo. Tyttö näytti niin
yksinkertaiselta ja avomieliseltä, vaan kuitenkaan Jack ei ymmärtänyt
häntä.
Tähän saakka oli tyttö pitänyt silmänsä alas luotuina, vaan äkkiä
hän kohotti ne ja katsoi nuoreen mieheen kysyvästi. Kuinka ihanat
olivatkaan hänen silmänsä ja mitenkä suloiset ja viattomat hänen
kasvonsa! Hän alkoi tuntea suurta hellyyttä tyttöä kohtaan, kumartui ja
tarttui hänen käsiinsä. Niin epävarmat kuin hänen aikomuksensa olivat
olleetkin kutsuessaan tytön luokseen, yhtä varma oli hän nyt siitä,
mitä hänen tuli tehdä.
"Muistatteko, Yuki, mitä minulta kysyitte silloin, kun olitte täällä
ensi kerran?"
"Muistan." -- Tyttö katsoi edelleenkin kysyvästi nuoreen mieheen.
"Tahtoisitteko te -- tahtoisitteko mieluummin mennä naimisiin minun
kanssani kuin jommankumman kanssa niistä kahdesta?" kysyi hän hiljaa.
"Tahtoisin", vastasi Yuki tuskin kuuluvalla äänellä.
Jack epäili hetkisen, mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä:
"Te tahtoo huolia minut!"
"Minä tahdon sinut, Yuki, lemmittyni, minä tahdon", kuiskasi hän ja vei
hänen kätensä huulilleen.
"Se on päätetty siis."
Tämän sanottuaan alkoi tyttö vavista, kovasti vavista. Mutta
mielenliikutusta hän ei osoittanut.
Tuskin oli Jack ehtinyt suudella hänen otsaansa, kun Ido astui sisään
ja antoi heille ammatillisen siunauksensa. Hän oli eräästä shojin
reiästä katsellut, mitä huoneessa tapahtui, eikä hän nähtävästi
saattanut odottaa kauemmin, vaan kiiruhti esittämään vaatimuksensa.
Hänen saapumisensa muistutti Jackia jälleen velvollisuuksistaan, ja
koska hän halusi selvitä nakodasta niin pian kuin mahdollista, pyysi
hän Yukia odottamaan hetkisen, johtaen sitten Idon kanssaan takaisin
viereiseen huoneeseen.
Nakoda oli heti valmis esittämään ehtonsa. Tämä sopimuksen teko tuntui
nuoresta miehestä sangen kiusalliselta.
"Mitä!" huudahti hän kiivastuneena. "Jos me kerran menemme naimisiin,
saa hän tietysti kaiken mitä hän tarvitsee ja haluaa."
"Ei siinä tarpeeksi", virkkoi nakoda varovaisesti. "On laadittava
avioliittosopimus sekä kirjallinen lupaus siitä summasta, minkä hänelle
tarjoatte. Hinta kohoaa myös senvuoksi, että nainen on tyttö, eikä
leski."
Sen jälkeen kun tuo epämiellyttävä sopimus oli tehty, poistui nakoda
kumartaen, ja Jack palasi Yukin luokse. Hän tapasi hänet aivan
muuttuneena: kaikki äskeinen avomielisyys oli kadonnut ja tyttö
teeskenteli nyt samoinkuin aikaisemminkin. Tyttö astui askelen
taaksepäin ja hänen käytöksensä tuntui pakoitetulta. Vähän ajan
kuluttua kysäsi hän:
"Te tulee pitämään minusta, teidän ylhäisyytenne."
"Siitä asiasta älkäämme nyt puhuko", vastasi nuori mies hymyillen.
"Emmekö puhuisi siitä!" huudahti Yuki. "Sehän on varma asia."
Hän nauroi viehättävästi ja näytti sillä hetkellä niin lumoavalta,
että Jack tahtoi suudella häntä, vaan tyttö väistyi, teeskennellen
pelästystä.
"Se ei ole oikein", selitti hän, "ennenkuin me olemme naimisissa."
"Koittaisipa pian se päivä!" huudahti Jack tavattoman kiihkoisena.
Kun tyttö loittoni hänestä, meni hän hänen jälkeensä ja kysyi
poikamaisesti:
"Entä te, pidättekö te minusta?"
Tyttö mittasi häntä kiireestä kantapäähän, sekä nyökäytti päätään
myöntävästi, jonka jälkeen he molemmat nauroivat iloisesti. Kun Jack
sitten jälleen tahtoi lähestyä tyttöä, näytti tämä ikäänkuin pelkäävän.
Jack pidätti itsensä, sillä hän ei tahtonut säikyttää häntä.
"Te ei ole pitänyt toista vaimoa ennen?" kysyi tyttö.
"En, Jumala varjelkoon!"
"Ei minäkään ole ollut toisella miehellä", selitti tyttö, nähtävästi
hyvin tyytyväisenä. Ja hän lisäsi: "Jos ylhäisyys olisi mennyt
naimisiin jonkun toisen japanilaisen tytön kanssa, hän ehkä olisi ennen
ollut miehellä, mutta minä ei _koskaan_."
"Minä uskon, minä uskon." Nuori mies ei oikein tietänyt, mitä hänen
piti sanoa.
Vaan tyttö jatkoi:
"Eikö totta, te maksaa enemmän rahaa minunlaiselleni mousmèlle [mousmè
= pieni tyttö], joka ei ennen ole ollut naimisissa?"
Nämä sanat saivat nuoren miehen säpsähtämään ja otsaansa rypistäen
virkkoi hän tytölle:
"Siitä asiasta olen jo sopinut nakodan kanssa."
Kun tyttö oli huomannut pahoittaneensa hänen mieltään, katsoi hän
häneen pitkään. Hän hymyili Jackille suloisesti ja herttaisesti.
"Te ehk'ei pidä minusta enää!"
Nuoren miehen otsa ei kuitenkaan kirkastunut. Tyttö oli loukannut häntä
mainitessaan rahoista.
"Ehkä ei te huoli minua enää ollenkaan?" koetteli hän uudelleen.
"Parempi kun minä poistuu. Minä jättää teidät yksin."
Hän kääntyi ja lähestyi hitaasti ovea, mutta Jack riensi kiireesti
hänen jälkeensä.
"Älkää lähtekö luotani, Yuki!" huudahti hän ja sulki hänet
intohimoisesti syliinsä. Tyttö antoi syleillä itseään, vaan vapisi kuin
pelästynyt lapsi, Ja nyt suuteli Jack häntä ensi kerran.
* * * * *
Kun tyttö oli jättänyt hänet katseli hän kotvan aikaa hämmästyneenä
itseään suuressa kuvastimessa. Vai niin -- hän aikoi mennä naimisiin.
Aivanko todella? -- Todella, todella, sillä enää ei ollut mahdollista
sitä peruuttaa. Eikä hän puolestaan mitään peruutusta toivonutkaan --
siitä hän oli varma! Päinvastoin oli hän sangen tyytyväinen siihen,
mitä oli tapahtunut -- ja vielä enemmän: hän tunsi, että hänen
tulevaisuutensa muodostuisi onnelliseksi.
Vähemmän onnellinen hän kuitenkin olisi ollut, jos hän, katsellessaan
kuvastimessa omaa olentoaan, olisi samalla hetkellä nähnyt Yukin.
Tämä oli kyennyt näyttämään iloisia kasvoja aina siihen saakka, kun
hän astui jiurikishaansa, vaan päästyään varmuuteen siitä, ettei Jack
häntä enää nähnyt, oli kuin elämä olisi paennut hänestä. Hän muuttui
kuolon kalpeaksi, eikä hän koko matkalla Tokioon katsonut oikealle eikä
vasemmalle, vaan tuijotti suoraan eteensä. Ja kun Ido salaa katsahti
häneen, huomasi hän, että tyttösen silmät olivat täynnä kyyneleitä.
V
Itä ja länsi yhtyvät.
Muutamia päiviä tämän jälkeen he menivät naimisiin. Ne olivat sangen
vaatimattomat häät. Ei tarjottu muita virvokkeita kuin kupillinen
teetä, eikä niissä, vastoin tavanmukaisia japanilaisia vihkimismenoja,
ollut läsnä ketään sukulaisia eikä ystäviä. Saapuvilla ei ollut muita
kuin nuori pari sekä Jackin palvelija, palvelijatar ja nakoda Ido. Yuki
itse lauloi häälaulun.
He alkoivat aviollisen elämänsä sangen ihanalla ja luonnonkauniilla
seudulla. Rakennus, joka sinänsä oli täydellinen taideteos, sijaitsi
kummulla, jonka molemmanpuoleiset laaksoon viertävät rinteet
uhkuivat vihertävää kasvullisuutta. Kauempana taivaanrannalla siinti
moniharjainen vuoristo, jonka huippuja loistava auringon valo
purpuroitsi.
Läheisyydessä virtasi hiljaa pienoinen puro, joka moninaisessa
väriloisteessaan muistutti sateenkaarta, ja jonka pinnalla Jumalan
luonnon kauniit maisemat väreilevinä toistuivat. Mitkään laineet
eivät sen kirkkautta häirinneet, eivätkä kosket panneet sen vettä
poreilemaan, eivät sielläkään kaukana, missä se laski Tokionlahden
hyväilevien aaltojen helmaan.
Heidän korkealla sijaitsevasta kodistaan oli myöskin hurmaavan kaunis
näköala yli koko kauniin Tokion, jonka valot aavemaisina leiskuivat,
ja jonka kiemurtelevat kadut ja kujat ikäänkuin muodostivat suuren
labyrintin. Ja koko ympäristö kukkuloineen, laaksoineen, niittyineen
ja metsineen todisti tämän onnellisen seudun suurenmoista luonnon
ihanuutta.
Kirsikka- ja luumupuiden oksat, jotka olivat täynnä punaisia ja
valkoisia kukkia, keinuivat hiljaa leppoisassa, leudossa toukokuun
tuulessa, joka vastuksitta sai kulettaa niiden hurmaavaa tuoksua, minkä
levenemistä talvi niin mustasukkaisesti oli tähän saakka estellyt, vaan
mikä nyt kirkkaassa ja raikkaassa ilmassa levitti ympärilleen kevään ja
uudestasyntymisen tunnetta. Jos missään niin sellaisessa keskuksessa
syntyy rakkaus kuumista, värähtelevistä aatoksista, jotka kylmän järjen
ja vakavien huolien varoituksista huolimatta täyttävät ihmissielun
sellaisella tunteiden laineikolla, jota vastaan eivät väkevimmätkään
voimat mitään mahda.
Jack Bigelow tunsi itsensä samalla hämmentyneeksi ja juopuneeksi.
Tyttöä kohtaan oli hän kuitenkin hyvä ja hellä, ja useita päiviä häiden
jälkeen näytti tämäkin onnelliselta ja tyytyväiseltä. Mutta sitten hän
äkkiä katosi, eikä Jack nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon.
Jack kaipasi häntä sanomattomasti. Hän odotti häntä maltittomasti
ja tytön katoaminen sai hänet äärimmäisen rauhattomaksi. Lyhyen
yhdessäolonsa aikana oli hän ehtinyt suuresti kiintyä tuohon
leikkivään, hurmaavaan olentoon.
Viikon lopulla saapui hän jälleen takaisin ja ryhtyi toimittamaan
taloustehtäviään, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei
maininnut sanallakaan, missä hän oli ollut, eikä Jack myöskään tahtonut
pakottaa häntä puhumaan.
Sen sijaan, että hän vähitellen olisi lähemmin tullut tuntemaan
hänet, lisääntyi hänen hämmennyksensä lisääntymistään, sillä hän ei
laisinkaan oppinut häntä ymmärtämään. Toisella hetkellä oli Yuki
rakastava, teeskentelemätön ja luottavainen, toisella taas kummallinen
ja arvoituksellinen. Milloin hän nauroi, lauloi ja tanssi iloisena ja
suruttomana kuin pieni lapsi, milloin taas Jack oli varma siitä, että
hän oli itkenyt, vaikka Yuki sen itsepintaisesti kielsi.
Eräänä päivänä kysyi Jack häneltä, miltä hänestä tuntuisi pukeutua
amerikalaiseen pukuun. Tyttö jäljitteli häntä. Hän jäljitteli kaikkea
ja kaikkia, lintujen viserryksestä aina palvelijaan ja palvelijattareen
saakka.
"Tällaiselta minä näyttäisin", sanoi hän, ja kietaisi omeshinsa [omeshi
= kimono] hullunkurisen muotoiseksi ja painoi päähänsä Jackin suuren
kesähatun. Sen jälkeen hän nauroi sydämellisesti ja kietoi käsivartensa
hänen kaulaansa.
"Te tahtoisi varmaan, että minä olisi amerikalainen tyttö?"
"Sinä olet pikku noita, Yuki-san", vastasi Jack.
"Minä tarvitsee uusi leninki", virkkoi tyttö ja ojensi pienen valkoisen
kätensä. Jack rypisti silmäkulmiaan. Hän tuli aina pahalle tuulelle,
kun Yuki pyysi häneltä rahaa. Kuitenkin täytti hän hänen pivonsa niillä
hopearahoilla, jotka hänellä sattuivat olemaan taskuissaan, vaan heti
kun tyttö oli lähtenyt hänen luotaan, jonka hän aina teki saatuaan
rahaa, tunsi hän vastustamattoman halun ottaa ne häneltä takaisin. Jack
kuuli hänen heleän naurunsa shojin läpi ja hän tiesi, että tyttö teki
hänestä pilaa.
"Se johtuu kai hänen synnynnäisestä halustaan saada kauniita vaatteita
ja rihkamaa", tuumi hän itsekseen. "Sehän piirre hänessä on oikeastaan
vain pelkkää naisellisuutta."
Päivää jälkeen, kun Yuki istui häntä vastapäätä ja söi tavattoman
pientä aamiaisannostaan, joka käsitti yhden luumun, pienen pienen kalan
sekä kupillisen teetä, kertoi Jack hänelle salaperäisenä aikovansa
lähteä kaupunkiin asioilleen.
Yuki lausui heti halunsa saada seurata häntä, se kun kuului hyvän ja
nöyrän aviovaimon velvollisuuksiin.
Jack vastasi, että se oli aivan mahdotonta. Hänen asiansa oli niin
salainen, ettei hän saattaisi kertoa sitä ennenkuin palattuaan.
Itsepintaisesti pyysi Yuki seurata häntä niinkuin orja herraansa,
ja kun Jack vaan nauroi hänelle, rukoili hän niin kiihkeästi ja
herttaisesti päästä mukaan, että miehen lopuksi täytyi kertoa hänelle
koko se yllätys, jonka hän oli aikonut valmistaa hänelle. Yuki selitti
silloin närkästyneenä, ettei hän liikkuisi tuumaakaan talosta ja että
Jack saisi yksin toimittaa suurenmoiset asiansa! Senjälkeen lähti Jack
Tokioon ja nuorekkaassa vallattomuudessaan osti hänelle sellaisen
määrän silkkikankaita ja liinatavaroita, että niistä olisi tullut
Yukille vähintäin viisikymmentä leninkiä.
Yuki osoitti hänelle mitä suurinta kiitollisuuttaan, mutta sanoi,
ettei hän tietänyt, mitä hän tekisi niin tavattoman suurella määrällä
koreuksia. Nuo hienot kankaat olivat liian kauniita ja kallisarvoisia
verhotakseen hänen vähäpätöistä persoonaansa.
"Nyt", ajatteli Jack sisäisesti tyytyväisenä, "nyt oli tuo
epämiellyttävä rahakysymys moniksi ajoiksi poistettu, sillä nyt hänellä
oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa ja vielä enemmän hän saisi. Minä
kyllä pidän hänestä hyvää huolta, mutta siihen ei tarvita mitään
imarteluja eikä mielistelyjä."
Muutaman päivän perästä saapui Yuki hänen luokseen aivan hengästyneenä
ja hämmästyksissään. Joku oli varastanut häneltä nuo kalliit silkit ja
kankaat, vaan sitä eivät suinkaan olleet tehneet tarjoilijatar eikä
palvelija. Ei, ei! Se oli aivan mahdotonta. He olivat yksinkertaisia,
jumalia pelkääväisiä ja kunniallisia ihmisiä. Mutta kuitenkin oli
kaikki tavarat poissa. Minne ne olivat joutuneet, sitä hänen oli
mahdoton aavistaa. Hän ei voinut käsittää, kuka ne oli varastanut.
Jumalat olivat ehkä katsoneet hänen olentonsa liian vähäpätöiseksi
ja halvaksi kantamaan niin upeita koristuksia. Olisi senvuoksi
väärin ja tuloksetonta koettaa saada selvää kadonneista tavaroista.
Jumalten tahto oli, ettei hän saanut pitää hänelle annettua
lahjaa. Aivan varmaan olivat jumalat suuttuneet hänen liiallisesta
turhamaisuudestaan. Niin, se oli ainoa selitys tähän hämärään
tapahtumaan. Tietysti olivat jumalat vihaisia! Mitkä jumalat eivät sitä
olisi? Oli synti ostaa niin paljon kalliita tavaroita yhdellä kertaa!
Yuki näytti hyvin murheelliselta, ja hänen miehensä, joka ihmetteli
hänen suurta kaunopuheisuuttaan, jolla hän koetti tehdä varkaat
viattomiksi, lohdutteli häntä lupaamalla ostaa hänelle kaksin verroin
kalliita koreuksia.
"Ei, ei", vastasi Yuki hyvin totisena, "parempi antaa rahaa minulle.
Minä tahtoo ostaa vain pikkuisen, pikkuisen kerrallaan -- että jumalat
olisivat tyytyväisiä."