Muuan sopimus.
Jack Bigelow piti tuota avioliittotarjousta, jonka nakoda ja tuo pieni
miss olivat hänelle tehneet -- hänhän ei ollut saanut tietää edes tytön
nimeä -- tapauksena, joka loppui samana hetkenä kuin tyttö läksi hänen
luotaan. Mutta vaikka tämä olikin jättänyt hänen talonsa, ei Jack
kuitenkaan saanut häivytetyksi häntä mielestään, vaan liikkuivat nuoren
miehen ajatukset alinomaa vain hänessä, ja tunnustaa myös täytyy, ettei
Jack ollenkaan koettanutkaan unohtaa häntä ja hänen käyntiään.
Useat nakodat olivat jo tarjonneet hänelle mitä erinomaisimpia vaimoja
-- niin he olivat ainakin vakuuttaneet --, vaan tähän saakka hän
ei ollut viitsinyt ottaa niitä edes tarkastettavakseen. Mutta että
muuan tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kerran ennen ja silloinkin
eroittamatta edes hänen kasvonpiirteitään, oli saapunut itse ja
pyytänyt päästä hänen vaimokseen, se oli Jackille jotain aivan uutta.
Ja että hän, Jack Hawpden Bigelow A.B. [A.B. = Artina Baccalauren,
akateeminen arvoaste, joka suunnilleen vastaa meikäläistä fil. kand.]
-- hän oli muuten tuosta arvoasteestaan sangen ylpeä, vaikkeikaan sen
saavuttaminen ollut tuottanut hänelle erikoisempia vaikeuksia -- oli
joutunut tuollaisen merkillisen huomion esineeksi, se kutkutti hänen
itsetuntoaan ja turhamaisuuttaan, jonka viimeksimainitun ominaisuuden
hän aina kielsi kuuluvan luonteeseensa. Sitäpaitsi hän kokonaan unohti,
että hänelle oli tehty avioliittotarjous hänen rahojensa, eikä suinkaan
hänen itsensä tähden.
Hän hymyili joka kerta, kun hän muisteli tuon merkillisen tapauksen
yksityisseikkoja, jotka hän visusti painoi mieleensä, voidakseen
sitten kotimaassaan kertoa siitä kokemuksenaan ja muistonaan. Tietysti
hän muokkailisi ja muodostelisi tapausta oman mielensä mukaan sekä
kuvailisi tytön paljon ihanammaksi kuin tämä todellisuudessa oli ollut.
Vaan ei -- sitä hänen ei sentään ollut pakko tehdä, sillä olihan tyttö
ollut aivan tarpeeksi kaunis. Siinä suhteessa hänen ei tarvitsisi panna
omiaan.
Kuten sanottu tuumiskeli Jack koko päivän tuota aamullista tapahtumaa
ja pari kertaa, ajatellessaan, että hänelle todellakin oli tehty
avioliittotarjous, purskahti hän sydämelliseen, äänekkääseen nauruun,
jonka johdosta hänen pieni palvelijansa kiiruhti sisään katsomaan,
oliko tuo sinisilmäinen, iloinen barbaari menettänyt järkensä.
Illalla heräsi hänessä merkillinen levottomuus. Hänen täytyi lähteä
jonnekin -- niin päätteli hän itsekseen -- ja kun hänellä ei ollut
muutakaan mentävää, suuntasi hän kulkunsa tuon pienen saaren
teehuoneelle, missä hän oli ollut ennenkin. Tunnin ajan odotteli hän
siellä jotain -- jotain, mikä ei kuitenkaan näyttäytynyt. Lopuksi
kääntyi hän isännän puoleen, joka sattumalta tuli kulkeneeksi hänen
ohitseen sekä kysyi välinpitämättömyyttä teeskennellen:
"Kuulkaahan, esiintyykö se nuori tyttö, joka täällä eräänä iltana
tanssi ja lauloi, tänäkin iltana?"
Ei, tyttö ei ollut teehuoneella sinä iltana, jota seikkaa isäntä
nöyrästi pyysi anteeksi. Tyttö ei ollut näyttäytynyt hänen
vaatimattomalla teehuoneellaan sen illan jälkeen, jolloin nuori
amerikalainen oli nähnyt hänet ensi kerran.
Syystä, jota Jack ei käynyt lähemmin punnitsemaan, katosi hänestä äkkiä
halu viipyä teehuoneella, ja hän palasi kotiinsa. Vaan seuraavana
iltana -- kun hänellä taasenkaan ei ollut mitään tehtävää -- lähti hän
jälleen teehuoneelle. Ja tällä kertaa hän ei sieltä lähtenytkään tunnin
kuluttua -- ehkä siksi, että siellä muuan kirkassilmäinen, nuori tyttö
esitti merkillistä tanssia ja laulua. Hän ei tosin saattanut siltä
paikalta, missä hän istui, eroittaa tuon kaunottaren silmien väriä,
mutta hän tiesi, että niissä oli sininen loiste!
Sen jälkeen tuli hänelle tavaksi käydä joka ilta teehuoneella,
illat kun Tokiossa yleensä ovat ikävänlaiset. Useimmat teehuoneessa
viettämänsä ehtoohetket olivat kuitenkin ikäviä nekin, vaan aina ei
sentään ollut niin laita. Se mahtoi olla vain pelkkä sattuma, mutta
niin ainakin oli, että miellyttäviltä tuntuivat illat vain silloin, kun
siellä sai nähdä merkillistä tanssia ja kuulla ihastuttavaa laulua.
Sitävastoin olivat poikkeuksetta hyvin ikäviä ne illat, jolloin sieltä
puuttui muuan pieni olento, joka osasi esiintyä yleisölle niin kumman
mukaansatempaavasti.
Eräänä iltana, kun laulu juuri oli loppunut, tuli hän astelleeksi
siihen polkujen risteykseen, missä hän joku aika sitten oli ollut
amerikalaisen teatteri-asiamiehen kanssa. Hän kulki aina meren rantaan
saakka, kuitenkaan ketään tapaamatta, ja vaikkei hän tahtonutkaan
itselleen tunnustaa, että hän olisi ketään etsinyt, tunsi hän kotiin
palatessaan jollain tavoin itsensä pettyneeksi.
Kahden viikon ajan oli hänellä aina yhtä ikävää Tokiossa, eikä hän
keksinyt itselleen muuta ajankulua kuin käydä tuon pienen saaren
teehuoneella. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen,
että syy siihen, miksi hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, oli
se, ettei hän _tahtonut_ tehdä mitään muuta. Ja kun hän kerran oli
itsetutkistelussaan päässyt näin pitkälle, pääsi hän vähitellen
pitemmällekin, -- niin, hänen täytyi vihdoinkin myöntää itselleen,
ettei nousevan auringon maassa kiinnittänyt hänen mieltään mikään
seikka niin paljon kuin tuo nuori tyttö, joka oli pyytänyt päästä
hänen vaimokseen -- enempää kuin mikään seikka missään muussakaan
maassa koko avarassa maailmassa. Miksi näin oli, sitä hän ei osannut
selittää, sillä hän ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka tarpeeksi paljon
syventyvät itsetutkisteluun.
Kun hän eräänä aamupäivänä vastaanottohuoneessaan poltteli sikaria,
rupesi hän kuvittelemaan, miltä tuo tyttönen näyttäisi siellä ja täällä
hänen kodissaan.
Jack kuvitteli hänet istuvan suuressa nojatuolissa -- varmaankin
istuisi tyttö mieluummin lattialla -- ja tuntui vallan merkilliseltä,
miten tyttösen pikku olento tavattomasti lisäsi huoneen
miellyttävyyttä! Hän kuvitteli tytön ajatuksiinsa vaipuneena seisomassa
tokonan [tokona = suurehko alkoovi japanilaisessa seurusteluhuoneessa,
missä taulut ja taide-esineet koristavat seiniä] luona, ja nuori
mies nyökäytti hyväksyvästi päätään, lausuen itsekseen: "Mainiota!"
Hän asetti hänet erään kirsikkapuun alle puutarhassa; ja jälleen hän
ihastuneena nyökäytti päätään. Ja syödessään aamiaista kuvitteli hän
tyttösen istuvan häntä vastapäätä. Se oli hänen mielestään kerrassaan
lumoavaa. Hän tulikin siihen päätökseen, että tuo ihastuttava olento
sopisi mainiosti hänen nykyiseen pieneen kotiinsa sekä suuresti lisäisi
sen miellyttävyyttä ja sopusointuisuutta.
Mutta miten lystikkäältä hän näyttäisikään amerikalaisessa puvussa!
Jack kuvitteli häntä kotimaansa pukimissa ja hymyili. Hän oli aivan
vakuutettu siitä, että hän näyttäisi amerikalaisessakin asussa yhtä
sirolta ja hurmaavalta kuin japanilaisessakin. Aluksi voisi hän
käyttäytyä ehkä hieman kömpelösti, vaan aikaa myöten, siitä oli hän
aivan varma, oppisi hän kantamaan amerikalaista pukua yhtä sirosti kuin
kimonoaankin. Hän kyllä myös aluksi saattaisi tehdä erehdyksiä tavoissa
ja käytöksessä, vaan se vain lisäisi hänen viehättävyyttään.
Jack rupesi vertaamaan häntä kaikkiin niihin naimisissa oleviin naisiin
sekä nuoriin tyttöihin, jotka hän oli tullut tuntemaan sen jälkeen kuin
naiset yleensä olivat alkaneet vetää puoleensa hänen huomiotaan, ja
hänen täytyi tunnustaa itselleen, että se nuori japanitar, jonka kanssa
hän äsken oli joutunut kosketuksiin, kohosi siinä vertailussa kaikkien
yläpuolelle. Hän oli varma siitäkin, että hän tulisi olemaan ylpeä
hänestä, sillä tyttö oli niin kaunis, että hän herättäisi hyvinkin
paljon huomiota, ja aviomiehethän yleensä pitävät siitä, että heidän
vaimoihinsa kiinnitetään katseita. Tuo nuori japanitar eroaisi kaikista
hänen synnyinmaansa naisista -- ja sehän olisi paljon se!
Mutta mitä ajattelisivat hänen vanhempansa? Aluksi he tietysti olisivat
tyytymättömiä, vaan pian he kyllä leppyisivät sekä hyväksyisivät hänen
valintansa -- sillä he pitivät pojastaan, ja tuon pienen japanittaren
suloa eivät he voisi vastustaa -- sitähän ei voinut kukaan! Olipa miten
tahansa, se oli ainakin vasta myöhemmän ajan murhe, jota ei ollut syytä
hautoa tällä erää.
Vaan miksi hän ei ollut ottanut selvää hänen nimestään? Kävi liian
yksitoikkoiseksi kutsua häntä vain pikku japanittareksi.
Ja miksi tämä oli tullut ja pyytänyt päästä hänen kanssaan naimisiin?
Sitä ajatellessaan pudisti hän päätään; se ajatus ei häntä ollenkaan
miellyttänyt. Mutta japanilaisillahan on merkillisiä tapoja ja tytön
käynti oli siis jollain tavoin siten selitettävissä. Hän oli aivan
varmasti korkeaan säätyyn kuuluva nainen, eikä suinkaan geisha, joksi
hän häntä oli aluksi luullut. Jack oli nähnyt paljon geishoja eri
teehuoneissa osatakseen arvostella, ettei hän ollut heidän kaltaisensa.
Hänen länsimaiselle maulleen olivat geishat kyllä suloisia, mutta -- --
Siinä samassa astui sisään hänen palvelijansa, joka teki lopun hänen
haaveiluistaan. Hän nousi. Mennäkö naimisiin sen pienen lumoojattaren
kanssa? Mitä hän ajattelikaan? Se olisi täyttä hulluutta! Hänen oli
sopimatonta sellaista ajatellakaan. Hän huusi takaisin palvelijan, joka
jälleen oli ehtinyt poistua ja käski tämän noutaa hänelle jiurikishan.
Hän lähti nyt Tokioon, unohtaakseen koko tytön naimatarjouksineen.
Vaan se ei hänelle onnistunut. Kun hän eräällä paikalla nousi
jiurikishasta näki hän tytön vilaukselta toisella puolen katua. Samassa
silmänräpäyksessä kiiruhti Jack hänen jälkeensä, mutta kun hän saapui
kadun kulmaan, oli tyttö kadonnut. Hän tirkisteli kaikkiin lähellä
oleviin myymälöihin, vaan missään ei häntä näkynyt, ja pitkän aikaa hän
kuljeskeli sillä tienoolla, toivoen lopuksi löytävänsä hänet. Hänen
etsiskelynsä osottautuivat kuitenkin turhiksi ja hän palasi takaisin
jiurikishaansa.
Matkatessaan ilman päämaalia eteenpäin näki hän erään toisen henkilön,
jonka hän myös tunsi. Se oli Ido, nakoda, ja Jack ei päästänyt häntä
käsistään. Hän nousi heti ajopeleistään ja löi häntä ystävällisesti
olalle.
"Hei hei, Ido!" huusi hän.
Ido katsoi taakseen, ikäänkuin vihollinen olisi hyökännyt hänen
niskaansa. Hän ei ollut tottunut sellaiseen tervehdystapaan, vaan
huomattuaan, ken tervehtijä oli, vetäytyi hänen suunsa leveään hymyyn.
Hän kumarsi syvään ja nöyrästi ja toivoi, että korkea-arvoisen
amerikalaisen päivät sitten viime näkemän olivat olleet iloiset ja
onnelliset.
"Ei ole moittimista", lausui Jack. "No, entä mitä teille kuuluu?
Luistavatko liikeasiat hyvin? Onko tullut välitetyksi montakin
naimiskauppaa?"
Ido kertoi tällä aikaa tehneensä onnellisiksi kokonaista neljä
henkilöä; tahtoo sanoa: hän oli välittänyt kaksi naimiskauppaa.
"Te olette tehnyt ensimäisen erehdyksen elämässänne", selitti hänelle
Ido. "Ettekö ole vieläkään tavannut sellaista japanilaista tyttöä,
joka olisi kelvannut teille vaimoksi? Ette! Minäpä tiedän erään toisen
tytön. Hän on Japanin kaunein tyttö. Tahdotteko nähdä hänet?"
"En, en tahdo. Mutta kuulkaahan, Ido, miten on käynyt sen nuoren tytön,
jota te minulle ensin tarjositte? Joko hän on mennyt naimisiin?"
Jack lausui tämän mitä suurinta välinpitämättömyyttä teeskennellen.
"Ei, teidän ylhäisyytenne."
Nuori mies tunsi merkillisen helpotuksen tunteen.
"Vaan minä luulen, että hän hyvin pian pääsee avioliittoon. Kaksi muuta
nuorta ylhäisyyttä kilpailee hänestä. Ajatelkaa asiaa, ajatelkaa asiaa!"
Nämä sanat olivat omiansa siinä silmänräpäyksessä poistamaan
helpotuksen tunteen Jackin sielusta ja hänessä heräsi rajaton
mustasukkaisuus. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja virkkoi
välinpitämättömästi:
"Niinkö! -- Vai niin!"
Ido vahvisti sanojaan päännyökäyksellä, joka oli melkein kuin kumarrus.
"Hän on sangen kaunis tyttö", lausui Jack puoliääneen.
Idon vastaus rajoittui vain lyhyeen "on" sanaan. Hän ei nähtävästi
katsonut tarpeelliseksi kehua tyttöä sen enempää, koska ei näyttänyt
olevan mitään mahdollisuutta edulliseen kaupantekoon.
"Kävisin mielelläni hänen luonansa toivottamassa hänelle onnea", jatkoi
Jack. "Missä hän asuu?"
"Valitan, etten voi sitä ilmoittaa."
"No niin, se on saman tekevä. Vaan -- joka tapauksessa tahtoisin
kuitenkin tavata hänet, ennenkuin hän menee naimisiin. Minusta hän oli
verrattain miellyttävä. Tahtoisitteko te tuoda hänet huomenaamulla
minun luokseni?"
"Minulla on huomenna hyvin kiirettä."
Koska hänellä ei ollut toivoa ansaita mitään
avioliitto-välityspalkkiota, ei hänellä myöskään ollut halua tehdä
uutta vierailua.
"Minä korvaan teille vaivanne -- teidän ei tarvitse olla rauhaton
senvuoksi."
Hm -- ehkä Ido sentään mahdollisesti ehtisi -- niin, kun hän ajatteli
asiaa lähemmin, muistikin hän, että hän kyllä sentään huomenna ehtisi
pistäytyä tytön kanssa hänen ylhäisyytensä luona.
Ja niin asia sovittiin. Ido ja nuori japanitar saapuisivat Jackin luo
kello kymmenen seuraavana aamuna.