Tulipalo-pakkanen
ilmoja viiltää,
lailla jääpuikkojen
kyynelet kiiltää;
maassa ui huura,
kuoleman kuura....
Silmissä peikkoja,
luuranko-kalloja,
valjuja veikkoja,
kuu valo-varjoja,
Tuonelan karjoja,
yön tulipalloja,
kummituskuvia....
Veripuna-päivät
toistaen ilvein
ilmeitä hurjia,
ryysyjä kurjia,
surman suvia
palteille pilvein
kauhun haaveina,
kalmisto-aaveina
riippumaan jäivät....
Mikä hetki nyt lyö?
Tää hornan on henkein
karkelo-yö.
Mik' on tienoo tää,
min kietovi jää,
kuva liikkumaton?
Ei ihmisten maa.
Vaipunut maailma se on.
Edessä sumua,
huutoa, humua,
tulta ja myrskyä,
aaltojen hyrskyä....
Pinnalla erheiden
kirjava satu,
pohjalla Salliman
ikuinen latu:
seuraus syystä,
renkaasta rengas,
tuskien kyystä
murhe jalo,
murheesta valo,
valo ja hyvyys
ihmisten vaivaan.
Näin ovat vaikeat
tiet, ah, taivaan
ja onnen varman!
Ei voida muuntaa
lakia Karman,
ei Arjunan suuntaa,
Maailmat vaipuu,
nousevi toiset,
teot hukkuvat
toisten tieltä;
ijäti polttavi
ihmisen mieltä
murhe ja kaipuu.
Käy sfäärien soitto:
aamun on voitto!
Tohtiiko ken
nähdä sen voittavan,
tunnoin kirkkahin
katsoa silmihin
suurena koittavan
valkeuden?
Elääkö ken
läpi terhenen?
Jaksaako ken
uskoa untaan,
kulkea hyvänä,
korkeena, syvänä
huomenen valkeaan
valtakuntaan?
On ilmassa uus,
pyhä sointuisuus.
Mut kytkemä on
kovan kohtalon,
ken kuuntele ei,
ken uskonsa uhriksi
menneelle vei!
Ken pysähtyy,
sen kiertävi syy
ja ikuinen jää,
yö liikkumaton,
kuvat kalmiston:
vaipunut maailma se on.