Ma suurta uneksuin ja tahdoin hyvää,
ah, kaikille ja en vain itselleni,
ja kaikki unelmani hukkaan meni:
viel' ihmispolot huokaa vapahdusta....
Ja on kuin oisi sora-ääntä soinut
mun kanteleni, tytär surutarten,
siks että soimaan jäi se kaipausta,
kun luotu oli uutta maailmaa varten.
Ja on kuin oisi kylvämäni aatteet,
nuo jumalaiset, saaneet orjan vaatteet,
kuin oisin siroitellut hiekkajyvää,
mi milloinkaan ei heelmää kantaa voinut.
Jo variseepi elon keitaan puu,
jo tuonen varjo yllein laskeuu.
Ja laskekoon, en tahdo sitä siirtää:
on silloin aika tullut, vuoro mennä,
kun hengen nuol' ei entisellään lennä,
tuon tiesin, enkä pyytänytkään piirtää
ma koskaan nimeäni elon hiekkaan.
Ma muille suon tuon maineen korun viekkaan.
Ma unhoon hukun, enkä sentään huku:
käy jäljessäni suuri surman suku,
tuo uljas, joka kaikki kärsii, antaa
ja kuolla tohtii unelmansa vuoksi,
mi aikaa uutta ummussansa kantaa,
tuo kaunis, joka vuoksi kauniin kaihon
voi kerjuusauvaan vaihtaa konnun, laihon
ja heittää henkensä ja elämänsä
vain pitääksensä päivää tähtenänsä,
mi tietä viittaa, vaan ei päästä luoksi.
Voi teitä, teitä häväistään ja lyödään
taas, niinkuin muistan itseäni lyödyn,
vaan ette horju vuoksi oman hyödyn,
vaikk' iskut vastaan satamalla sataa
ja salakytät kantapäillä mataa!
Ma teitä muistain keveämmin kuolen,
kuin voittaja käyn rajan tuonne puolen....
Ma paljon tehdä pyysin, vähän mahdoin.
Ilkkuu työ, min kerran tehdä tahdoin:
Sa hullu mies, miss' on nyt untes ummut,
miss' on nyt kylvämäsi kukkaiskummut!
On eessäsi vain aavat erämaat,
ne poroks polttaa unet urhokkaat,
kaikk' karavaanit hautaa puolitiehen
ja ensiks sun, sun hullun matkamiehen!
Ja viholliset pilkkaa: pivo tuhkaa
sa olet nyt, kun kuolon käsi uhkaa,
sa ylpeä, mi luulit: ihmisaivot
vois olla ihmisonnen kultakaivot!
Nyt, taipumaton, vihdoin taltut, taivut
ja nöyrtyvänä ristin juureen vaivut?
Niin, vaivun, vaan en valjun ristin juureen,
ma vaivun kaikkeuteen ikisuureen,
yöhelmaan jälleen hellän maailmansielun.
Kuin pisar mereen, avaruuteen tähti,
niin vajoo sielu sinne, kusta lähti.
Mut kuolossakaan untani en jätä,
ma elän alkuvoimain elämätä
täst' alkain, liikun tulen, tuiskun lailla
näill' elon entisillä taistomailla
ja niitä tahdon auttaa, joill' on hätä....
Näin ijät läikyn eespäin elon vuossa,
oon myötälaulavainen laine tuossa....
Kuin mahla nuori virtaan kevään puissa
ajasta aikaan, hermosäikein syvin
ma omiani suojaan, ohjaan hyvin,
myös sykin tahtiin kanssa urhon rinnan
ja kannan, nostan kalpaa taisteluissa
eest' uskoni tuon saman, suuren yhä,
min vuoksi annoin elämäni hinnan,
siks kunnes koittaa ihmisyyden pyhä....