Asunut ma olen noissa
kirkkahissa, korkeoissa,
kauan, kauan, aina, aina:
suven nuoren sunnuntaina,
vielä paljon myöhemminkin
hälvettyä aamun häivän,
askarteessa arkipäivän.
Uupuessa elon sotiin
sinne palannut kuin kotiin.
Siellä oli
lapsuuteni armas kehto,
tarun, lemmen, mielikuvain
ensimäinen leikkilehto.
Oli kehto ruusupuinen
tuolla ruusuprinsessalla,
tuutijana hymysuinen
hämyn tytti taivahalla.
Ajat vieri, ajat muuttui.
Lakkas lehto tuutimasta
unelmien ruhtinasta.
Kovat vallat leikkiin puuttui.
Iski tulta ukon nuoli,
iski puhki terhentarhain:
laukes lumot haaveen harhain,
kaikki linnan ruusut kuoli.
Katsoin niinkuin havahtuva;
uusi oli maailmankuva
edessäni, ensi kerta
katse kiersi yltä, alta,
silmä kantoi laajemmalta.
Näin ma maita tuhatluvun,
näin ma viisi valtamerta,
kaikki täynnä elämätä
kuolevata, syntyvätä,
työtä turhaa kumman suvun
muuttuvaisen, murtuvaisen,
vailla määrää matkaavaisen
oudon johtotähden yössä,
oudon voiman pakkotyössä,
voiman, jok' ei säästä lastaan,
joka etsiessään uutta,
luodessansa ikuisuutta,
nousee itseänsä vastaan....
Lausuin julki julman lain:
Kuink' ei sortuis pilvilinnat,
arat, herkät ihmisrinnat,
sortuuhan myös kivilinnat,
pantsar-pinnat;
katoo kaikki, mitä tehtiin,
mitä nähtiin,
kuink' ei katois haavekuvat,
hengen hennot tuulentuvat!
Kyynel puhkes silmästäni,
vedet viljat, kuumat juoksi
kaikkien ja kaiken vuoksi.
Onko edes Styxin luona
vaiva suurempi kuin meillä!
Mit' on kuolon virran kuona
verrattuna kaikkeen siihen,
mikä vyöryy elon teillä!
Mit' on kylmyys Lethen laineen
verrattuna polttoon meidän,
kärsimykseen hengen, aineen,
tuskaan määrättömään, jonka
tuottaa liekit maailmanpalon,
jot' ei saada sammumahan,
vaikka vuotaa valkeahan
kyynel- sekä hurmevirrat....
Soppeen salaisimman salon
kuuluu Tuonen neitten pirrat.
Käsi julma tarttunut on
elon katkeavaan lankaan,
pirstoo kauniin kirjokankaan!
Silmälauta hiljaa vaipuu....
Sielu itkee vanhaa untaan,
rinnan täyttää turha kaipuu
lapsuus-onnen valtakuntaan....
Pilvilinnat, taivaankaaret,
ulapalla avaruuden
rauhan hempeet höyhensaaret,
jumalien uhrikunnaat
hämärässä ikuisuuden,
seestykää, oi, jälleen meille!
Ihmettä ma rukoelen,
sädekehää kärsineille....
Silmälauta hiljaa vaipuu....
Maa jo jalkain alta haipuu,
kulkee niinkuin kultalangat
pyhät haaveet pääni yli,
loihdut vanhat mielen valtaa,
aukee, aukee kadotetun
paratiisin lauha syli....
Pilvilinnat!
Päivän nousten, pimeen mennen
kauniimmat kuin koskaan ennen,
samat, eikä sentään samat,
surun suuren suurentamat!
Mahtuu sinne kaikki kansa,
ei vain jotkut, ei vain sadun
prinssi kera prinsessansa.
Jokaiselle valmistettu
sija mieluinen on siellä,
kenkään ei oo toisen tiellä,
vieras, outo, siell' ei kukaan,
kurjinkin saa tulla mukaan.
Näen, kuulen:
kulkee kaukotaivaan rantaa
ihmisjoukot sankat, taajat,
onnessansa suuret, laajat.
Rauhan palmut valkeet hohtaa,
päivä paistaa, hyvyys johtaa....
Pyörryttävän pyhät kuvat
takaa ajan ankeen, tumman,
takaa taiston, surun summan
sielun silmään seijastuvat.
Syttyy sydämehen usko
niinkuin pilven paltehella
punertuva aamurusko.
Sortuu, vaipuu,
vaipuu vahvat kivilinnat,
sortuu heikot ihmisrinnat,
vaan ei sorru
ihmishengen pilvilinnat!
Murtuu päämme päältä majat,
mutta raunioilta kasvaa
kaunihimpain rakentajat,
niiden, joiden heljät kuvat
nyt jo kaukaa
verhon takaa
sieluhumme kangastuvat.
Uupuessa elon sotiin
sinne palaamme kuin kotiin.