Ma laps olen Leton lempeän
ja korkean Aurinko-Taaton,
sain syntymälahjaksi laulujen maat,
runo-impien valkean saaton.
Sain mielen-ankean ainaisen
ja vaeltaja-sauvan käteen,
sain soittimeks sykkivän sydämen
ja kieleksi päivän säteen.
Myös kauas-ampuja katseen sain....
Kaikk' yllätän kohtalon nuolet:
elonlangat tiedän ma lyhviksi
ja pitkiksi elämän huolet....
Sitä rakkaampi, kauniimpi, kalliimpi on
joka helkkyvä riemun hetki.
Mun retkeni tomun lapsien luo
on auringonsätehen retki!
Mun tieni vie sykkiväin sydänten luo.
Ken antavi laulun parhaan?
Mua temppelin harjalta vetää pois
halu hukkuvain hetkien tarhaan.
Mua Olympon onnesta vetää pois
halu huolihin ihmislasten.
Mun harppuni heljä helistä voi
vain ihmisen rintaa vasten!
On muuten mykkä Muusien suu
ja tyhjä mun marmoripääni,
jos ei sieltä ihmisen ikävä soi
ja ihmisen tyttären ääni.
Vala kultia Aurinko-Taattoni suur'
yli karkelokenttäin maisten!
Tuost' onnesta turhasta osani vien
ja neidoista kuolevaisten!
Otan aurinko-morsion itsellein
syvän tummuuden kartanoista,
ja tuon kun ma vaatetan valkeuteen,
ei valkeampaa ole toista!
Hän välkkyy ja helkkyy ja helisee,
hän syömmensä soitoksi lainaa,
ja häntä ma kiitän, jos päähäni ken
runoniekan laakerit painaa!