Syyskultiin kellastuu
jo raskain heelmin puu,
ja tähdet syttyy lakastuksen yli.
Maan sydän yksin lyö
kuin täyttymätön työ,
vaikk' onkin kylläisyyttä täynnään syli.
Suur' Saavuttamaton
sen unelmissa on,
ja luonnon kellot ikävätä soivat
pois ijäisyytehen....
Ja alttarille sen
se uhraa loistonsa, min hetket loivat.
Soi kielet hyisen veen
ja tuulikanteleen,
ja tuhatluvuin lehdet lentää puista
Ma niiden tuskaisaa
kun kuulen laulantaa,
en omaa orpouttain enää muista.
Ma sitä muista en.
Kuin pisar merehen,
kuin tähti aavan avaruuden helmaan
niin hukkuu murheeni,
niin vaipuu lauluni
syksyn suureen suru-runoelmaan.