V.

Piintyneet päähänpistot ovat parantumattomien tautien tavoin kalvavan

sitkeitä. Kun ne kerran ovat päässeet sieluun, ne raatelevat sitä, ne

eivät anna sille enää vapautta ajatella mitään eikä mieltyä mihinkään

asiaan. Niinpä kreivitär, mitä hän tekikin kotonansa taikka muualla

yksin tahi ihmisten ympäröimänä, ei voinut enää irroittaa itsestään

sitä ajatusta, joka oli hänet vallannut palatessaan tyttärensä

rinnalla kotiin: "Onko mahdollista, että Olivier, nähdessään heidät

melkein joka päivä uudestaan ei haluaisi lakkaamatta mielessään

verrata heitä?"

Varmasti hänen täytyi se tehdä vastoin tahtoaan, aina jatkuvasti,

koska hänen mielessään kummitteli tuo yhdennäköisyys, joka ei

hetkeksikään unhoittunut, jota vielä lisäsi ennen aikaan tavoiteltu

eleiden ja sanojen jäljittely. Joka kerta kun Bertin astui sisään,

ajatteli kreivitär tätä rinnanasettelua, hän luki sen taiteilijan

katseista, arvasi sen ja selitti sitä sydämessään ja päässään.

Silloin häntä kiusasi tarve piiloittautua, hävitä ja olla enää

näyttäytymättä tyttärensä läheisyydessä. Hän kärsi muuten kaikin

tavoin siitä, ettei tuntenut enää olevansa kotonaan talossaan. Se

pahastuminen asemansa menettämisen johdosta, jota hän oli tuntenut

sinä iltana, jolloin kaikkien silmät katselivat Annettea kuvan

edessä, lisääntyi, jatkui ja hermostutti häntä välistä. Hän saarnasi

itselleen lakkaamatta tuota sisällistä vapautumisen tarvetta, tuota

tunnustamatonta halua lähettää tyttärensä pois luotaan, aivan

kuin häiritsevän ja itsepäisen vieraan, ja hän työskenteli siihen

suuntaan, itsetiedottomalla oveluudella, uudestaan sen tarpeen

vallassa, että saisi edes taistellen säilyttää vielä, kaikesta

huolimatta, rakastamansa miehen.

Koska hän ei voinut liiaksi jouduttaa Annetten naimisiinmenoa,

jota heidän äskeinen surunsa vielä vähän viivytti, niin pelkäsi

hän epäselvästi ja kovasti, että joku tapahtuma, mikä tahansa,

aiheuttaisi tämän suunnitelman raukeamisen, ja hän koetteli melkein

vastoin tahtoaan saada tyttärensä sydämessä syntymään lempeä

markiisia kohtaan.

Kaikki se ovela diplomatia, jota hän oli käyttänyt jo niin kauan

aikaa säilyttääkseen Olivierin itsellään, sai hänessä nyt uuden,

hienomman, salaisemman muodon, ja se kehittyi yrityksessä saada

nuoret mieltymään toisiinsa, ilman että nämä kaksi miestä tapaisivat

toisiaan.

Kun maalari, joka oli tottunut työskentelemään aamupäivin, ei

syönyt aamiaista koskaan ulkona eikä tavallisesti pitänyt muuta

kuin iltakutsuja ystävilleen, niin pyysi kreivitär usein markiisin

aamiaiselle. Tämä saapui levittäen ympärilleen aamuratsastuksen

pirteyttä, jonkinlaisen aamuilman tuulahduksen. Ja hän puhui

iloisesti kaikista ylhäisön asioista, jotka näyttävät joka päivä

leijailevan Bois de Boulognen teillä hevosurheilua harrastavan ja

loistavan Parisin hienoston aamuhetkien yllä. Annette kuunteli häntä

huvitettuna, hän mieltyi markiisin jokapäiväisiin mielihommiin, jotka

tämä näin hänelle kertoi, aivan tuoreina ja aivan kuin hienon sävyn

vernissoimina. Nuorten läheinen tuttavuus rakentui heidän välilleen,

jonkunlainen harras ystävyys, jota yhteinen ja intohimoinen mieltymys

hevosiin luonnollisesti lujitti. Hänen lähdettyänsä kreivitär ja

kreivi ylistivät taitavasti markiisia, sanoivat hänestä mitä sanoa

piti, jotta nuori tyttö ymmärtäisi riippuvan yksinomaan hänestä

itsestään, tahtoiko hän mennä naimisiin markiisin kanssa, jos tämä

häntä miellytti.

Anette oli muuten nopeasti käsittänyt sen, ja, harkiten lapsellisen

viattomasti, piti aivan selvänä sitä, että ottaisi miehekseen tämän

kauniin pojan, joka antaisi hänelle, muiden tyydytysten ohessa,

senkin, jota hän piti kaikkia muita parempana, nimittäin tilaisuuden

ratsastaa joka aamu hänen rinnallaan hurjaa vauhtia puhdasverisen

selässä.

He huomasivat eräänä päivänä olevansa kihloissa, aivan

luonnollisesti, vaihdettuaan käden puristuksen ja hymyilyn, ja

tästä avioliitosta puhuttiin niinkuin aikoja sitten päätetystä

asiasta. Silloin markiisi alkoi tuoda lahjoja. Herttuatar kohteli

Anettea kuin omaa tytärtään. Siis koko tämä asia oli lämmitetty

yhteisestä sopimuksesta pienellä läheisen ystävyyden tulella, päivän

rauhallisina hetkinä, ja markiisi, jolla oli muuten paljon muita

hommia, suhteita, palveluksia ja velvollisuuksia, tuli harvoin

käymään illalla.

Silloin oli Olivierin vuoro. Hän söi säännöllisesti joka viikko

ystäviensä luona, ja ilmestyi yhä edelleenkin odottamatta, pyytämään

kupin teetä 10 ja 12 välillä.

Heti hänen astuttuansa huoneeseen kreivitär väijyi taiteilijaa, häntä

kalvoi nimittäin halu saada tietää, mitä tämän sydämessä tapahtui.

Bertin ei voinut luoda yhtään katsetta, ei tehdä yhtään elettä, jota

ei kreivitär olisi hetikohta selittänyt ja häntä vaivasi tämä ajatus:

"On mahdotonta, ettei Olivier rakasta tytärtäni nähdessään meidät

toistemme vieressä."

Bertin toi myöskin lahjoja. Ei kulunut viikkoakaan, ettei hän

ilmestynyt kantaen kädessään kahta pientä pakettia, joista hän antoi

toisen äidille, toisen tyttärelle; ja kreivitär tunsi avatessaan

rasioita, jotka sisälsivät usein kallisarvoisia esineitä, sydäntään

kouristavan. Hän tiesi hyvin tämän antamishalun, jota hän naisena ei

ollut koskaan voinut tyydyttää, tämän halun tuoda jotakin, valmistaa

huvia, ostaa jollekin, ja löytää kauppapuodeista miellyttäviä

esineitä.

Jo kerran oli maalari läpäissyt tämän taitekauden, ja kreivitär

oli nähnyt hänen useita kertoja astuvan huoneeseen samalla tavoin

hymyillen, samoin elein, pieni paketti kädessä. Sitten se oli

asettunut, ja nyt se alkoi uudestaan. Kenelle? Hän ei ollenkaan

epäillyt. Ainakaan se ei ollut hänelle!

Taiteilija näytti väsyneeltä, laihtuneelta. Kreivitär teki siitä sen

johtopäätöksen, että hän kärsi. Hän vertaili Bertinin huoneeseen

astumista, hänen kasvojensa ilmeitä, hänen käyttäytymistään markiisin

esiintymiseen, jota Annetten sulo alkoi myöskin liikuttaa. Mutta

asianlaita ei ollut heihin molempiin nähden sama: Markiisi de

Farandal oli hurmaantunut, Olivier Bertin rakasti! Kreivitär luuli

ainakin sitä kidutuksensa hetkinä, sitten rauhoittumishetkinään hän

taas toivoi vielä erehtyneensä.

Oh, usein hän oli kysymäisillään taiteilijalta, ollessaan yksin

hänen kanssaan, oli pyytämäisillään, rukoilemaisillaan häntä,

puhumaisillaan hänelle, tunnustamaisillaan kaikki, mitään salaamatta

häneltä. Hän piti parempana tietää ja itkeä varmuuden saatuaan, kuin

näin kärsiä epäilyn vallassa ja pystymättä lukemaan hänen ajatuksiaan

hänen suljetusta sydämestään, jossa hän tunsi versoavan toisen

rakkauden.

Tämä sydän, johon hän oli kiintynyt enemmän kuin elämään, jota hän

oli valvonut, lämmittänyt ja elähyttänyt lemmellään kokonaista 12

vuotta, josta hän luuli olevansa varma, jonka hän oli toivonut

lopullisesti olevan saavutetun, valloitetun, alistetun, ja

intohimoisesti uskollisen aina heidän päiviensä loppuun saakka, tämä

sydän nyt yhtäkkiä luisui hänestä erilleen käsittämättömän, kauhean

ja hirvittävän kohtalon vuoksi. Niin, se oli yhtäkkiä sulkeutunut

siinä piilevine salaisuuksineen. Hän ei voinut enää siihen tunkeutua

ystävällisin sanoin eikä sinne kasata lempeä kuten taattuun

turvapaikkaan, joka oli auki ainoastaan hänelle. Mitä toimittaa

rakastaminen, mitä ehdottomasti antautuminen, jos yhtäkkiä se, jolle

on tarjonnut koko olemuksensa ja koko elämänsä, kaikki, kaikki mitä

omistaa tässä maailmassa, livahtaa käsistämme näin senvuoksi, että

toiset kasvot häntä ovat miellyttäneet, ja tulee silloin muutamissa

päivissä melkein vieraaksi!

Vieraaksi! Hän, Olivierko? Hän puhui kyllä niinkuin ennenkin samoin

sanoin, samalla äänellä ja samalla sävyllä. Ja kuitenkin oli

jotakin heidän välillään, jotakin selittämätöntä, käsittämätöntä,

voittamatonta, jotakin melkein mitätöntä, tuota samaa melkein

mitätöntä, joka saattaa purjealuksen loittonemaan, kun tuuli kääntyy.

Bertin loittoni todellakin, loittoni hänestä joka päivä hiukan

enemmän ja enemmän kaikkien niiden katseiden vuoksi, joita hän loi

Annetteen. Hän ei koettanut nähdä selvästi sydämeensä. Hän tunsi

kyllä tuon sydämensä kuohunnan, tuon vastustamattoman vetovoiman,

mutta hän ei tahtonut käsittää, hän antautui elämän odottamattomien

tapahtumien ja sattumien varaan.

Hän ei välittänyt muusta, kuin päivällisistä ja illanvietoista

näiden kahden naisen seurassa, joita heidän surunsa eroitti kaikesta

hienon elämän hälinästä. Kun hän ei kohdannut heidän luonaan kuin

yhdentekeviä henkilöitä, nimittäin useimmiten Corbellen ja Musadieun,

niin luuli hän olevansa melkein yksin heidän kanssaan maailmassa, ja

kun hän ei enää nähnyt ollenkaan herttuatarta ja markiisia, joille

varattiin aamut ja keskipäivät, niin tahtoi hän unohtaa heidät

arvellen avioliiton siirretyksi määräämättömään aikaan.

Annette ei muuten puhunut koskaan hänen läsnäollessaan markiisi

de Farandalista. Tekikö hän tämän jonkinlaisesta vaistomaisesta

häveliäisyydestä, vaiko ehkä jostakin noista salaisista naissydämen

sisäisistä näkemyksistä, jotka saattavat heidät aavistamaan, mitä he

eivät tiedä.

Viikot seurasivat toisiaan mitään muuttamatta tässä elämässä, ja

syksy oli tullut tuoden mukanansa eduskunnan istunnot aikaisempaan

kuin tavallisesti valtiollisten vaarojen vuoksi.

Istuntojen uudestaan avaamisen päivänä, kreivi de Guilleroyn piti

viedä tähän tilaisuuteen rouva de Mortemainin, markiisin ja Annetten

aamiaisen jälkeen, joka syötiin heillä. Ainoastaan kreivitär, joka

oli yksinäistynyt yhä kasvavaan suruunsa, oli selittänyt jäävänsä

kotiin.

Oltiin noustu pöydästä, juotiin kahvia suuressa salongissa, oltiin

iloisia. Kreivi, joka oli onnellinen parlamentintöiden uudestaan

alkamisesta, hänen ainoasta huvistaan, puhui melkein henkevästi

nykyisestä tilanteesta ja tasavallan vaikeuksista; markiisi,

lopullisestikin rakastuneena, vastasi hänelle innokkaasti, katsellen

Annettea; ja herttuatar oli melkein yhtä paljon tyytyväinen

veljenpoikansa tunteenilmauksiin kuin hallituksen ahdinkotilaan.

Salongin ilma oli täynnä ensi kerran uudestaan sytytettyjen

lämpöjohtojen synnyttämää voimakasta lämpöä; sitä huokui kankaista,

matoista, seinistä, ja siihen purkautui nopeasti tukehtuneiden

kukkien tuoksu. Tässä suljetussa huoneessa, johon kahvi myös levitti

hyvää tuoksuansa, oli jotakin perin tuttavallista, kodikasta, ja

tyydytettyä, kun ovi avattiin Olivier Bertinille.

Hän pysähtyi kynnykselle, niin ällistyneenä, että hän oli

kahdenvaiheilla astuako sisään, vai ei, ällistyneenä kuin petetty

aviomies, joka näkee vaimonsa rikoksen. Sekava viha ja mielenliikutus

tukehduttivat häntä niin kovasti, että hän tunsi rakkauden kalvaman

sydämensä sykinnän. Kaikki mitä häneltä oli salattu, ja mitä hän

oli itseltään salannut, selveni hänelle nyt nähdessään markiisin

asettuneena taloon sulhasena!

Hän oivalsi katkeruudesta vavahtaen kaikki, mitä hän ei tahtonut

tietää ja mitä hänelle ei uskallettu sanoa. Hän ei kysynyt itseltään

ollenkaan, miksi häneltä oli salattu kaikki tämä naimisiinmeno. Hän

arvasi sen; ja hänen silmänsä, jotka kävivät koviksi, kohtasivat

kreivittären, joka punastui. He ymmärsivät toisensa.

Kun hän oli istuutunut, vaikenivat kaikki hetkisen, hänen odottamaton

tulonsa oli herpaissut ajatuksien lennon, sitten herttuatar alkoi

puhua hänelle; Bertin vastasi lyhyesti, oudosti sointuvalla, äkkiä

muuttuneella äänellä. Hän katseli ympärilleen, näitä ihmisiä, jotka

alkoivat uudestaan jutella ja arveli itsekseen: "He ovat pettäneet

minua, he saavat sen maksaa." Hän oli siitä suuruksissaan erittäinkin

kreivittärelle ja Annettelle, jonka viattomasta teeskentelystä hän

yhtäkkiä pääsi selville.

Kreivi huudahti katsahtaen silloin kelloa:

-- Oh, Oh. On aika lähteä.

Sitten kääntyen maalariin hän virkkoi:

-- Me lähdemme parlamentin istuntojen avajaisiin. Vaimoni jää yksin

tänne. Tahdotteko seurata meitä; se olisi meistä erittäin hauskaa?

Olivier vastasi kuivasti:

-- En, kiitos, teidän kamarinne ei houkuttele minua.

Annette lähestyi silloin häntä ja ottaen iloisen ilmeensä lausui:

-- Oi, tulkaahan toki, rakas mestari! Minä olen varma siitä, että te

tulette huvittamaan meitä paljon enemmän kuin edustajat.

-- En, totisesti en. Teillä kyllä tulee olemaan hauskaa ilman

minuakin.

Kun Annette arvasi hänet tyytymättömäksi ja harmistuneeksi, niin

pyysi hän pyytämistään, näyttääkseen herttaiselta.

-- Mutta tulkaa kuitenkin, herra maalari. Minä vakuutan teille, että

minä en voi olla ilman teitä.

Muutamia sanoja tipahti Bertinin suusta niin voimakkaasti, ettei hän

voinut enää niitä pysähdyttää eikä lieventää niiden sävyä.

-- Pyh! Te voitte tulla toimeen ilman minua niinkuin kaikki muutkin.

Annette huudahti vähän kummastuneena äänen sävystä:

-- Noh, mainiota! Kas nyt hän taas alkaa olla minua sinuttelematta.

Taiteilijan huulilla karehti tuollainen närkästynyt hymyily, joka

näytti koko sielun kärsimyksen, ja nyökäyttäen hiukan päätään hän

virkkoi:

-- Täytyyhän minun kuitenkin siihen tottua ennemmin tai myöhemmin.

-- Miksi sitten?

-- Koska te menette naimisiin ja teidän miehellänne, olkoon hän

kuka tahansa, on oikeus pitää sopimattomana saada kuulla tätä

sinuttelemista minun suustani.

-- Kreivitär kiirehti sanomaan:

-- Sitten on kyllä aikaa sitä ajatella, mutta toivon, ettei Annette

mene naimisiin miehen kanssa, joka on niin herkkä pahastumaan, että

hän loukkaantuisi tästä vanhan ystävän tuttavallisuudesta.

Kreivi huusi:

-- No, lähtekäämme! lähtekäämme! Muuten tulemme liian myöhään.

Ja ne, joiden piti seurata häntä, nousivat, lähtivät hänen kanssaan

tavanmukaisesi puristettuaan kättä ja annettuaan lähtösuudelmat,

joita muuten herttuatar, kreivitär ja hänen tyttärensä vaihtoivat

joka kerran tavatessaan, samoin kuin joka kerran erotessaan.

He jäivät yksin, Bertin ja kreivitär, seisomaan suljetun oven

gobeliiniverhojen taa.

-- Istukaa, ystäväni, sanoi kreivitär lempeästi.

Mutta Bertin virkkoi melkein kiivaasti:

-- En, kiitos, minä lähden myöskin. Kreivitär kuiskasi rukoilevana:

-- Oi, miksi?

-- Siksi ettei tämä ole minun aikani, näyttää siltä. Pyydän anteeksi

teiltä, että tulin ilmoittamatta.

-- Olivier, mikä teidän on?

-- Ei mikään! Minä kadun vain, että olen häirinnyt järjestettyä

huvitilaisuutta.

Kreivitär tarttui hänen käteensä.

-- Mitä te tarkoitatte? Sehän oli heidän lähtöhetkensä, koska he

tulevat olemaan läsnä istuntojen avajaisissa. Minä jäin. Teillä

päinvastoin on ollut aivan onnellinen ajatus tullessanne tänään,

jolloin olen yksin. Bertin virnisti.

-- Onnellinen ajatus, niin minulla on todellakin ollut onnellinen

ajatus.

Kreivitär tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, ja katsoen häntä

syvästi silmiin, hän kuiskasi hiljaisella äänellä:

-- Tunnustakaa minulle, että te rakastatte häntä. Bertin vapautti

kätensä, koska hän ei enää voinut hillitä kärsimättömyyttään:

-- Mutta te olette hullu tuota samaa ajatusta hokiessanne!

Rouva de Guilleroy tarttui hänen käsivarsiinsa, ja sormet

puristettuina hänen hihoihinsa, rukoillen häntä, lausui:

-- Olivier! tunnustakaa! tunnustakaa! Tahdon mieluummin saada tietää,

minä tahdon mieluummin... Oh, te ette ymmärrä, minkälaiseksi minun

elämäni on muuttunut.

Bertin kohautti olkapäitään:

-- Mitä minä voin siihen. Onko minun vikani, että teidän päänne menee

pyörälle!

Kreivitär piti hänestä kiinni, veti hänet toiseen salonkiin,

taaemmaisempaan, jossa ei heitä kuultaisi. Hän laahasi Bertiniä takin

kankaasta kiinni pitäen, takertuneena häneen, läähättäen: Vietyänsä

hänet pienelle pyöreälle sohvalle saakka, hän pakotti Bertinin siihen

istuutumaan ja asettui itse hänen viereensä.

-- Olivier, ystäväni, ainoa ystäväni, rukoilen teitä, sanokaa

minulle, että rakastatte häntä. Tiedän sen, tunnen sen kaikesta, mitä

te teette, en voi sitä epäillä, menehdyn siitä, mutta tahdon tietää

sen teidän suustanne!

Kun taiteilija vastusteli vielä, niin vaipui kreivitär polvilleen

hänen jalkojansa vasten. Hänen äänensä korisi.

-- Oh! ystäväni, ystäväni, ainoa ystäväni, onko totta, että

rakastatte häntä?

Taiteilija huudahti, koettaessaan nostaa häntä ylös:

-- Ei ole, ei totisesti ei! Vannon teille, että ei ole totta.

Kreivitär ojensi kätensä hänen suutaan kohti, painoi sormensa sen

eteen, sulkeakseen sen, ja sopersi:

-- Ooh, älkää valehdelko. Minä kärsin liiaksi! Sitten antaen painua

päänsä tämän miehen polville hän alkoi nyyhkyttää.

Bertin ei nähnyt kuin hänen niskansa, suuren joukon vaaleita hiuksia,

joihin sekaantui paljon valkeita hiuksia ja hänet valtasi ääretön

sääli, ääretön tuska.

Tarttuen täysin kourin tähän runsaaseen tukkaan hän kohotti

kreivittären voimakkaasti ylös, kääntäen itseänsä kohti kaksi

epätoivoista silmää, joista kyyneleet tipahtelivat. Ja sitten painaen

näille vedentäyttämille silmille huulensa kerta toisensa perästä hän

toisti:

-- Any! Any! rakas, rakas Anyni!

Silloin kreivitär, koettaen hymyillä ja puhuen samallaisella

epäröivällä äänellä kuin lapset, joita suru tukehduttaa, sanoi:

-- Oh, ystäväni, sanokaa minulle ainoastaan, että te rakastatte

minuakin vielä hiukan.

Bertin alkoi uudestaan suudella häntä!

-- Kyllä, rakastan teitä, rakas Anyni!

Rouva de Guilleroy nousi, istuutui hänen viereensä, tarttui uudestaan

hänen käsiinsä, katseli häntä ja haastoi hellästi:

-- Olemme jo niin kauan rakastaneet toisiamme. Sen ei pitäisi näin

loppua.

Bertin kysyi, pusertaen häntä rintaansa vasten:

-- Miksi se loppuisi?

-- Koska olen vanha ja Annette on liiaksi sen näköinen, kuin minä

olin, silloin kun te tutustuitte minuun!

Silloin taiteilija kämmenellänsä sulki tuon valittavan suun sanoen:

-- Vieläkin! Rukoilen teitä, älkää puhuko siitä. Vannon teille, että

erehdytte!

Kreivitär toisti:

-- Kunhan te vain rakastaisitte hiukan minuakin!

-- Bertin hoki:

-- Kyllä, rakastan teitä. Sitten he jäivät pitkäksi aikaa

äänettömiksi, istuen käsikädessä hyvin liikutettuina, hyvin

surullisina. Vihdoin kreivitär katkaisi tämän hiljaisuuden kuiskaten:

-- Oh, ne hetket, jotka minulla on enää elettävinä, eivät tule

olemaan hauskat.

-- Minä koettelen tehdä ne teille suloisiksi.

Pari tuntia ennen hämärää pilveen vetäytyvän taivaan varjo levisi

salonkiin, hautasi heidät vähitellen syksyillan harmaaseen usvaan.

Kello löi.

-- Me olemme jo olleet täällä hyvin kauan, virkkoi kreivitär,

teidän pitäisi lähteä, sillä voitaisiin tulla tänne, ja me emme ole

rauhallisia!

Bertin nousi, puristi häntä poveansa vasten suudellen kuten ennen

aikaan hänen puoleksi avattua suutaan, sitten he kulkivat takaisin

molempien salonkien läpi, käsi kädessä, niinkuin aviopuolisot.

-- Hyvästi ystäväni.

-- Hyvästi, ystävättäreni!

Ja oviverho sulkeutui hänen jälkeensä.

Hän laskeutui portaita myöten kadulle, kääntyi Madeleinelle päin,

alkoi astella tietämättä, mitä hän teki, pyörryksissä kuin iskun

saatua, jalat heikkoina, sydän lämpimänä ja hyppien hänen rinnassaan

kuin lepattava palava riepu. Kaksi tuntia, tahi kolme ehkä neljäkin,

hän kulki kulkemistaan aivankuin henkisesti tylsänä ja niin

ruumiillisesti murtuneena, että hän jaksoi juuri, kooten viimeiset

voimanlähteensä, asettaa toisen jalan toisen eteen. Sitten hän palasi

kotiinsa miettimään.

Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Hän ymmärsi nyt kaiken sen, mitä

hän oli tuntenut hänen läheisyydessään aina alkaen tuosta kävelystä

Monceaun puistossa, kun hän uudestaan löysi hänen suustaan äänen,

joka muistutti toista tuskin enää tunnettua, joka ennen aikaan

oli herättänyt hänen sydämensä, sitten hän käsitti kaiken tuon

huonosti sammuneen, vielä kylmenemättömän rakkauden vitkallisen,

vastustamattoman jälleen alkamisen, jota hän itsepäisesti ei tahtonut

itsellensä tunnustaa.

Mitä hän tekisi? Mitä voi hän tehdä? Kun Annette olisi mennyt

naimisiin, niin hän koettelisi olla häntä usein näkemättä, siinä

kaikki. Sillä välin hän jatkaisi käymistä talossa, ettei epäiltäisi

mitään, ja kätkisi salaisuutensa koko maailmalta.

Hän söi päivällistä kotonaan, mikä ei ollut tapahtunut hänelle

koskaan ennen. Sitten hän käski lämmittämään ateljeen suuren uunin,

sillä yö näytti tulevan kylmäksi. Vieläpä hän antoi sytyttää

kynttiläkruunun, aivan kuin hän olisi pelännyt pimeitä nurkkia,

ja sulkeutui huoneeseen. Mikä omituinen, syvä, ruumiillinen,

kauhean surullinen tunne puristi häntä! Hän tunsi sen kurkussaan,

rinnassaan, kaikissa veltostuneissa lihaksissaan, yhtä paljon kuin

voimattomassa sielussaan. Huoneuston seinät ahdistivat häntä;

koko hänen elämänsä liittyi niihin, hänen taiteilijanelämänsä ja

hänen miehenelämänsä. Jokainen seinälle ripustettu harjoitelma

muistutti häntä menestyksestä, jokainen huonekalu sisälsi hänelle

muiston. Mutta menestykset ja muistot, ne kuuluivat menneisyyteen.

Entä hänen elämänsä? Kuinka se tuntui hänestä lyhyeltä, tyhjältä

ja loppuunkäytetyltä. Hän oli tehnyt tauluja, vielä tauluja,

ja yhä tauluja, ja rakastanut yhtä naista. Hän muisteli niitä

haltioitumisiltoja, joita hänellä oli kohtauksen jälkeen tässä

ateljeessa. Hän oli kävellyt kokonaisia öitä, koko olemuksensa

kuumeen täyttämänä. Onnellisen rakkauden ilo, maallisen menestyksen

ilo, maineen tuottama ainoanlaatuinen huumaus olivat saaneet hänet

nauttimaan sisäisen voitonriemun unhoittumattomia hetkiä.

Hän oli rakastanut yhtä naista ja tämä nainen oli rakastanut

häntä. Hänen kauttaan hän oli saanut sen katseen, joka paljastaa

miehelle mielenliikutusten ja hellien tunteiden salaisen maailman.

Tämä nainen oli avannut hänelle sydämensä melkein väkisin, ja

nyt hän, hänen rakastajansa, ei voinut sitä enää sulkea. Toinen

rakkaus astui, vastoin hänen tahtoansa, tästä tehdystä aukosta

sisään! taikka pikemmin sama, uusien kasvojen liiaksi kiihoittama

rakkaus, joka oli vielä kasvanut kaikella sillä voimalla, jonka

saa, vanhetessaan, rakastamisen tarve. Siis hän rakasti tätä nuorta

tyttöä! Oli turhaa enää taistella vastaan, vastustella ja kieltää,

hän rakasti tätä epätoivoisena, koska hän tiesi, ettei saisi tältä

osakseen edes sääliä, ja että tämä tulisi aina olemaan tietämätön

ihailijansa julmasta kidutuksesta ja vielä lisäksi, että toinen

menisi tytön kanssa naimisiin. Tämä ajatus ilmestyi yhä lakkaamatta,

sitä oli mahdoton karkoittaa ja hänet valtasi eläimellinen halu

ulista kiinnisidottujen koirien tavoin, sillä hän tunsi itsensä

voimattomaksi, orjuutetuksi, kahlehdituksi niinkuin ne. Tullen yhä

hermostuneemmaksi, mitä enemmän hän ajatteli, hän astuskeli yhä

pitkin askelin tuossa laajassa huoneessa, joka oli valaistu kuin

juhlaa varten. Kun hän ei voinut viimein enää sietää tämän uudestaan

auenneen haavan tuskaa, hän koetti tyynnyttää sitä, muistelemalla

entistä lempeään, hukuttaa sen loitsimalla esiin ensimmäisen ja

suuren rakkautensa. Hän meni ottamaan jäljennöksen, jonka hän ennen

muinoin oli tehnyt itseänsä varten kreivittären muotokuvasta ja

jota hän säilytti seinäkaapissa. Sitten hän asetti sen jalustalle

ja seisoen vastapäätä sitä, tarkasti sitä. Hän koetteli uudestaan

nähdä kreivittären, uudestaan löytää hänet elävänä, sellaisena kuin

hän ennen muinoin oli rakastanut tätä. Mutta aina ilmestyi Annette

kankaalle. Äiti oli hävinnyt, oli hälvennyt, antaen tilaa toisille

kasvoille, jotka olivat omituisesti sen näköiset. Nämä kasvot

olivat Annetten, hänen vähän heleänkirkkaampine hiuksineen, hänen

vallattomine tytönhymyineen, hänen ivallisine ilmeineen, ja Bertin

tunsi kyllä ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa tälle olennolle,

niinkuin hän milloinkaan oli kuulunut tuolle toiselle, aivankuin

virrassa lipuva alus kuuluu laineelle!

Sitten hän nousi, ja ollaksensa enää näkemättä tätä ilmestystä, hän

käänsi taulun nurin; kun hän sitten tunsi itsensä surun täyttämäksi,

niin hän meni huoneeseensa tuodakseen ateljeehen kirjoituspöytänsä

sen laatikon, jossa lepäilivät kaikki hänen rakastettunsa kirjeet. Ne

olivat siellä niinkuin vuoteessa, toinen toisensa päällä, muodostaen

korkean kasan pieniä, sieviä papereita. Hän sysäsi kätensä sinne,

koko tähän proosaan, mikä puhui heistä, tähän heidän pitkän suhteensa

kylpyammeeseen. Hän katseli tätä kapeata lauta-arkkua, jossa loikoi

tuo kasaantunut kirjekuorijoukko, jolle jokaiselle oli kirjoitettu

hänen nimensä, aina vain yksin hänen nimensä. Hän ajatteli, että

rakkaus, että kahden olennon hellä kiintyminen toisiinsa, että

kahden sydämen historia oli siinä kerrottu tuossa keltaisten

paperien virrassa, josta näkyi täplinä punaiset sinetit; ja hän

hengitti, kumartuen niiden yli, niihin suljettujen kirjeiden vanhaa

surunvoittoista tuoksua.

Hän tahtoi lukea ne uudestaan, ja kaapaisten laatikon pohjasta hän

otti kourallisen niitä, kaikkein vanhimpia. Mikäli hän niitä avasi,

sikäli lähtivät niistä tarkat muistot, jotka myllersivät sielua.

Hän tunsi niistä monta, joita hän oli kantanut mukanaan kokonaisia

viikkoja ja hän löysi noiden pienellä käsialalla piirrettyjen rivien

keskeltä sellaisia, jotka lausuivat hänelle suloisia ajatuksia,

muinaisia, unhoittuneita tunteita. Yhtäkkiä hän tapasi sormiinsa

hienon, kirjaillun nenäliinan. Mikähän se oli? Hän haki muististaan

hetkisen, sitten se tuli hänen mieleensä. Eräänä päivänä, hänen

luonaan, oli kreivitär itkeä nyyhkyttänyt, koska hän oli hiukan

mustasukkainen, ja hän oli silloin varastanut rouvan kyynelien

kostuttaman nenäliinan, säilyttääkseen sen.

Ah! noita surullisia muistoja! Surullisia ja ikäviä! Vaimo parka!

Tämän laatikon pohjalta, entisyyden taustalta, kaikki nämä muistot

kohosivat kuin usva: häipyneen todellisuuden hienonhieno usva. Hän

kärsi siitä kuitenkin ja itki, nämä kirjeet nähdessään, niinkuin

itketään kuolleita, koska ne eivät enää ole olemassa.

Mutta koko tämä entinen esiinkuohutettu rakkaus sai hehkumaan hänessä

toisen, nuoren ja uuden tulen, vastustamattoman lemmen voiman,

joka palautti hänen muistoonsa Annetten ilosta säteilevät kasvot.

Hän oli rakastanut äitiä, vapaaehtoisen orjuuden intohimoisella

kiihkolla, hän alkoi rakastaa tätä tytärtä niinkuin orja, niinkuin

vanha värisevä orja, jolle taotaan kahleita, joita hän ei enää pysty

katkomaan.

Sen hän tunsi olentonsa pohjalla, ja se kauhistutti häntä.

Hän koetteli ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi Annette niin

täydellisesti piti häntä vallassaan? Hän tunsi niin vähän tätä nuorta

tyttöä! Hän oli nuori nainen, jonka sydän ja sielu nukkuivat vielä

nuoruuden unta.

Mutta hän, Bertin, taas oli melkein elämänsä loppupäässä! Kuinka

sitten oli tämä lapsi voinut vallata hänet muutamin hymyilyin ja

hiussuortuvin! Ah! Tämän vaaleaverisen tyttöpahasen hymyilyt ja

hiukset herättivät hänessä halun langeta polvilleen ja lyödä otsansa

maahan!

Tietääkö sitä koskaan, miksi jonkun naisen kasvot yhtäkkiä

vaikuttavat meihin myrkyn voimalla. Tuntuu siltä, että on juonut

hänet silmillään, että hän on muodostunut meidän ajatukseksemme

ja meidän lihaksemme! Siitä on joutunut aivan päihdyksiin, aivan

mielettömäksi, elää tästä itseensä imemästään kuvasta, ja tahtoisi

siitä kuolla!

Kuinka saakaan toisinaan kärsiä siitä julmasta ja käsittämättömästä

voimasta, joka jonkun kasvojen muodolla on miehen sydämeen!

Olivier Bertin oli uudestaan alkanut kävellä; yö kului, hänen

uuninsa oli sammunut. Ikkunalasien läpi yön kylmä henki tuntui

huoneeseen. Silloin hän meni vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan

ja kärsimistään päivänkoittoon asti.

Hän nousi ylös aikaiseen, tietämättä miksi, ja myöskin, mitä hän

tekisi, sillä hänen hermonsa pitivät hänet rauhattomana ja epäröivänä

niinkuin tuuliviirin.

Koettaessaan suunnata ajatustaan muuanne, hankkia askaroimista

ruumiilleen, hän muisti, että juuri sinä päivänä muutamat klubin

jäsenet tapasivat toisensa joka viikko maurilaisessa kylvyssä, jossa

he söivät aamiaista hieromisen jälkeen. Hän pukeutui siis nopeasti,

toivoen että sauna ja suihku häntä rauhoittaisivat ja läksi ulos.

Heti kun hän oli pistänyt jalkansa kadulle, tunsi hän kylmää ilman

värettä, tuota kaikkea vihantaa rypistävää, ensimmäisen pakkasen

kylmää, joka hävittää yhdessä ainoassa yössä kesän viimeiset

jäännökset.

Kaikkialla pitkin bulevardia oli satanut paksulta leveitä, keltaisia

lehtiä, jotka putosivat kuivasti ja hiljaisesti kahahtaen. Niitä

putosi silminnäkemiin, toisesta päästä leveitä lehtikujia toiseen,

talojen julkisivujen väliin, aivan kuin kaikki niiden varret olisi

erotettu oksista terävällä, hienolla lasilevyllä. Viertotiet ja

käytävät olivat niiden peitossa, ne näyttivät aika-ajoittain metsän

käytäviltä talven alkaessa. Kaikki nämä kuolleet lehdet ratisivat

niille astuttaissa ja kasaantuivat toisinaan tuulen puhaltaessa

kevyiksi aalloiksi.

Oli tuollainen vaihdepäivä, jolloin toinen vuoden aika loppuu

ja toinen alkaa, päivä, jolla on erityinen tuntu ja erityinen

surumielisyys, kuoleman surumielisyys ja uudestaan syntyvän voiman

sävy.

Bertinin astuessa maurilaisen kylpylän kynnyksen yli sai se ajatus,

että lämpö kohta tulisi tunkeutumaan hänen ruumiiseensa, joka hänen

sinne tullessaan oli ollut kadun kylmän ilmavoiman vaikutuksen

alaisena, hänen surullisen sydämensä mielihyvästä vavahtamaan.

Hän riisuutui sukkelasti, kiersi vyötäisilleen ohuen harsovyön,

jonka vahtimestari hänelle antoi ja hävisi pehmeäksi täytetyn oven

taa, joka hänelle avattiin. Rasittava lämmin henkäys, joka näytti

tulevan kaukaisesta liedestä, pani hänet hengittämään aivan kuin

olisi tahtonut läkähtyä kulkiessaan läpi maurilaisen pylväskäytävän,

jota valaisi kaksi itämaalaista lamppua. Sitten kähärätukkainen

neekeri, puettuna samoin kuin kylpijätkin, kiiltäväselkäinen,

voimakaslihaksinen, riensi hänen edelleen kohottaakseen oviverhoa

huoneen toisessa päässä, ja Bertin astui suureen saunaan, pyöreään,

korkeaan, hiljaiseen, melkein mystilliseen kuin temppeli. Päivänvalo

tuli ylhäältä kupukatosta ja värillisestä lasista tehdyistä

apilaanmuotoisista ikkunoista tähän suureen, kellon muotoiseen ja

liuskakivillä laskettuun saliin, jonka seiniä peitti arabialaiseen

tapaan koristetut fajanssit.

Kaikenikäisiä miehiä, melkein alasti, kulki verkalleen vakavin

askelin, puhumatta, edestakaisin, toisia istui pienillä

marmoripenkeillä, käsivarret ristissä; toiset juttelivat hiljaisella

äänellä.

Polttava ilma pani läähättämään heti sisäänastuttaessa. Tässä

tukehduttavan kuumassa ja koristeellisessa sirkuksenmuotoisessa

salissa, jossa lämmitettiin ihmisruumista, jossa kierteli mustia

hierojia ja kuparinvärisiä maurilaisia, oli jotakin antiikkista ja

salaperäistä.

Ensimmäinen henkilö, jonka maalari huomasi, oli kreivi de Landa. Hän

kierteli ympäri kuin roomalainen painija, ylpeänä äärettömän suuresta

rinnastaan ja ristiinasetetuista paksuista käsivarsistaan. Hän oli

saunan kantavieras, hän luuli siellä olevansa näyttämöllä kuin

suosiota saava näyttelijä, ja hän arvosteli asiantuntijana kaikkien

Parisin vahvojen miesten kiistelyn alaista lihasrakennetta.

-- Hyvää päivää, Bertin, sanoi hän. He kättelivät; sitten Landa

jatkoi:

-- No, nyt on hyvä hikoilemisilma.

-- Niin, erinomainen.

-- Oletteko nähnyt Rocdiania. Hän on tuolla. Minä kävin ottamassa

hänet mukaani hänen vuoteelta noustessaan. Oh, katsokaas tuota

ruumiinrakennetta.

Pieni, käyräsäärinen, ohutkäsivarsinen, laihakylkinen herra meni

ohi ja herätti näiden kahden vanhan inhimillisen voiman esikuvan

halveksivaa hymyilyä.

Rocdiane tuli heidän luokseen huomattuaan maalarin.

He istuutuivat pitkälle marmoripöydälle ja alkoivat jutella kuin

salongissa. Viinurit kiertelivät tarjoten juotavaa. Kuultiin

masöörien lyödä läiskyttelevän paljasta ruumista ja suihkun äkkiä

purskahtavan esiin. Veden alituinen loiske, joka läksi tämän

suuren amfiteatterin kaikista kulmista, täytti sen myöskin sateen

hiljaisella kohinalla.

Joka hetki uusi tulokas tervehti noita kolmea ystävää taikka lähestyi

puristaakseen heidän kättään. Siellä oli lihava herttua de Hansson,

pieni ruhtinas de Pilati ja parooni Flach ja muita. Rocdiane sanoi

yhtäkkiä.

-- Kas, Farandal.

Markiisi astui sisään kädet lanteilla, kävellen, kuten erittäin

kaunisvartaloiset miehet ainakin, sulavasti, sillä heitä ei saata

mikään hämille.

Landa mutisi:

-- Se on gladiaattori, tuo veitikka. Rocdiane virkkoi kääntyen

Bertiniin:

-- Onko totta, että hän nai teidän ystävienne tyttären?

-- Luulen niin, sanoi maalari.

Mutta tämä kysymys vastapäätä tätä miestä, tällä hetkellä,

tässä paikassa aiheutti Oliverin sydämessä epätoivoa ja kapinaa

synnyttävän, kauhean tärähdyksen. Se kauhu, jota hän oli tuntenut

nähdessään pikimiltään kaikki nuo tosiasiat, ilmestyi hänessä yhden

silmänräpäyksen niin hurjana, että hän jonkun hetken taisteli

itsessään valtaanpyrkivää eläimellistä halua vastaan syöksyä

markiisin kimppuun.

Sitten hän nousi.

-- Olen väsynyt, sanoi hän, menen heti paikalla hierottavaksi.

Arabialainen palvelija kulki ohi.

-- Ahmed, oletko vapaa?

-- Kyllä, herra Bertin.

Hän läksi kiirein askelin välttääkseen Farandalin kädenpuristusta;

tämä tuli näet verkalleen lähemmäksi kiertäen miehestä mieheen.

Tuskin oli hän neljännestuntia tuossa suuressa, rauhallisessa

leposalissa, jota ympäröitsi pienet komerot vuoteineen, ja jonka

keskellä oli afrikkalais-kukkalava ja suihkulähde, josta vesi tippui

tippumistaan maahan. Hänestä tuntui, kuin häntä seurattaisiin,

uhattaisiin, että markiisi tulisi tapaamaan häntä ja että hänen

pitäisi ojentaa kätensä, kohdella häntä ystävänä, vaikka hänellä

olikin halu tappaa hänet.

Hän huomasi kohta olevansa taas bulevardilla, jota peittivät

kuolleet lehdet. Niitä ei enää putoillut, sillä pitkä sadekuuro

oli irroittanut viimeiset. Niiden muodostama punakeltainen vaippa

värähteli, liikahteli, lainehteli toiselta katukäytävältä toiselle

yltyvän tuulen voimakkaista puuskista.

Yhtäkkiä jonkunlainen ärjyntä humahti katoille, tuo myrskynpedon

kirkaisu, joka kulkee ohi, ja samalla raivoava tuulenpuuska, joka

näytti tulevan Madeleineltä päin, syöksyi bulevardille.

Lehdet, kaikki maahan tippuneet lehdet, näyttivät osoittavan

häntä, kohosivat hänen lähestyessään. Ne juoksivat hänen edessään,

kasaantuivat ja pyöriskelivät, kohoten kierikkamaisesti aina

katonharjoille saakka. Hän ajoi niitä kuin karjaa, kuin hullua

karjaa, joka lehahti lentoon, joka katosi paeten Parisin rajoille

päin, kohti sen ympäristön vapaata taivasta. Ja kun suuri lehti ja

tomupilvi oli häipynyt Malesherbesin kaupunginosan mäelle, jäivät

viertotiet ja katukäytävät paljaiksi, omituisen siisteiksi ja

lakaistuiksi.

Bertin ajatteli: "Mitä minusta tulee: Mitähän minä tekisin? Mihin

minä menisin?" Ja hän palasi kotiinsa, kun ei voinut mitään keksiä.

Sanomalehtimyymälä kiinnitti hänen huomiotaan. Hän osti lehtiä 7

tai 8 kappaletta, toivoen löytävänsä niistä ehkä jotakin lukemista

tunniksi tai pariksi.

-- Suurustan täällä, sanoi hän palatessaan kotiin. Ja hän nousi

ateljeehensa.

Mutta hän tunsi istuutuessaan, ettei hän voisi sinne jäädä, sillä

koko hänen ruumiissaan oli raivoavan pedon levottomuus.

Luetut sanomalehdet eivät voineet hetkeksikään kiinnittää hänen

mieltään, ja hänen lukemansa tosiseikat jäivät hänelle vain silmiin,

siirtymättä ajatukseen. Keskellä erästä kirjoitusta, jota hän ei

koettanutkaan ymmärtää, sana Guilleroy sai hänet säpsähtämään. Oli

kysymys kamarin istunnosta, jossa kreivi oli puhunut muutamia sanoja.

Hänen huomionsa, jonka tämä muistutus oli herättänyt, kohdistui

sitten kuuluisan tenorin Montrosén nimeen. Hänen piti antaa

joulukuun loppupuolella yksi ainoa esitys suuressa oopperassa. Tämä

tulisi olemaan, sanoi sanomalehti, suurenmoinen soitannollinen

juhlatilaisuus, sillä tenori Montrosé, joka oli jättänyt Parisin

kymmenen vuotta sitten, oli saavuttanut kaikkialla Europassa ja

Amerikassa ennenkuulumatonta menestystä. Ja häntä seuraisi muuten

kuuluisa ruotsalainen laulajatar Helsson, jota ei myöskään oltu

kuultu Parisissa viiteen vuoteen.

Yhtäkkiä Olivierin päähän juolahti ajatus, joka näytti syntyvän

hänen sydämensä pohjasta, nimittäin valmistaa Annettelle tilaisuus

nauttia tästä näytelmästä. Sitten hän ajatteli, että kreivittären

suru asettaisi esteitä tälle aikomukselle, ja hän mietti sommitelmia

voidakseen toteuttaa sen kaikista huolimatta. Yksi ainoa oli

tarjolla. Täytyi ottaa näyttämöaitio, jossa oltiin melkein

näkymättöminä, ja jos kreivitär siitä huolimatta ei tahtoisi tulla,

toimittaa Annetten seuraksi isä ja herttuatar. Tässä tapauksessa

täytyisi tarjota tämä aitio herttuattarelle. Mutta silloin hänen

täytyisi kutsua myöskin markiisi!

Hän epäröi ja harkitsi kauan.

Asianlaita oli nyt kerran niin, että avioliitto oli päätetty asia,

vieläpä oli määrätty hääpäiväkin. Hän arvasi ystävättärensä kiireen

saada tämä asia päätökseen, hän ymmärsi, että mitä lähimmässä

tulevaisuudessa kreivitär antaisi tyttärensä Farandalille. Hän ei

voinut siihen mitään. Hän ei voinut sitä estää, ei muuttaa eikä

hidastuttaa tätä kauheata asiaa! Koska kerran täytyi siihen alistua,

eikö ollut parempi koettaa hillitä mieltänsä, peittää kärsimyksensä,

näyttää tyytyväiseltä, ja olla joutumatta, niinkuin äskettäin,

suuttumuksen valtaan?

-- Niin, hän kutsuisi myöskin markiisin, tyynnyttäen siten

kreivittären epäilyksiä ja säilyttäen itsellensä ystävällisen tien

nuoren perheen lähimpään tuttavapiiriin.

Syötyään aamiaista hän käväisi oopperassa varatakseen itsellensä

verhojen taakse piiloutuvan aition. Se luvattiin hänelle. Sitten hän

riensi Guilleroylle.

Kreivitär ilmestyi melkein hetipaikalla, ja vielä edellisen päivän

hellästä kohtauksesta kokonaan liikutettuna virkkoi:

-- Kuinka kaunista, että palasitte tänään.

Bertin sopersi:

-- Tuon teille jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Näyttämöaition oopperassa Hellssonin ja Montrosén ainoata esitystä

varten.

-- Ooh, ystäväni, mikä harmi! Ja minun suruni?

-- Teidän surunne on kohta neljän kuukauden vanha.

-- Vakuutan teille, etten voi.

-- Ja Annette? Ajatelkaas, että sellaista tilaisuutta ei tarjoudu

ehkä koskaan enää.

-- Kenenkä kanssa hän menisi?

-- Isänsä ja herttuattaren, jonka tulen kutsumaan. Minulla on myöskin

aikomus tarjota paikka markiisille.

Kreivitär katsoi häntä silmien pohjaan, samalla kun mieletön halu

suudella häntä kohosi hänen huulilleen.

Hän toisti, koska ei voinut uskoa korviaan:

-- Markiisilleko?

-- Niin kyllä.

Ja hän suostui heti paikalla tähän asiainjärjestelyyn.

Bertin jatkoi välinpitämättömän näköisenä:

-- Oletteko jo määränneet hääajan?

-- Hyvä Jumala, kyliä, melkein. Meillä on syitä suuresti kiirehtiä

sitä, sitä enemmän, kun se oli päätetty ennen äidin kuolemaa. Tehän

muistatte.

-- Kyllä, aivan oikein. Ja milloin ne vietetään?

-- Tammikuun alussa. Pyydän teiltä anteeksi, etten ole ilmoittanut

sitä teille aikaisemmin.

Annette tuli sisään huoneeseen. Bertin tunsi sydämensä hyppäävän

rinnassa vieterin voimalla, ja koko se rakkaus, joka ajoi hänet

nuorta tyttöä lähestymään, katkeroitui äkkiä ja synnytti hänessä

tuon omituisen, intohimoiseni kiukun, joksi rakkaus muuttuu, kun

mustasukkaisuus sitä kiihoittaa.

-- Tuon teille jotakin, sanoi taiteilija. Annette vastasi:

-- Siis me olemme lopullisestikin alkaneet olla toisillemme "te".

Bertinin kasvot saivat isällisen ilmeen.

-- Kuulkaahan lapseni, minä tunnen asioiden kulun ja tiedän,

mitä on tekeillä. Minä vakuutan teille, että se tulee kuitenkin

välttämättömäksi jonkun ajan kuluttua. On siis parempi heti paikalla

kuin myöhempään.

Annette kohautti olkapäitään tyytymättömän näköisenä.

Mutta kreivitär vaikeni, katse suunnattuna kauas ja ajatus

jännittyneenä.

Annette kysyi:

-- Mitä te tuotte minulle?

Bertin kertoi nyt oopperaesityksestä ja aikomuksestaan pyytää heitä

näyttämöaitioon. Nuori tyttö ihastui, ja hypäten hänen kaulaansa

pikkutytön innostuksella, suuteli häntä molemmille poskille.

Taiteilija tunsi pyörtyvänsä, ja ymmärsi, tämän pienen raikkaasti

hengähtävän suun, kevyesti, kaksi kertaa, häntä hipaistessa, ettei

hän koskaan parantuisi tästä taudista.

Kreivitär sanoi närkästyneenä tyttärelleen:

-- Sinähän tiedät, että isäsi odottaa sinua.

-- Kyllä, äiti, menen heti.

Hän livisti tiehensä, lähettäen vielä lentosuukkoja sormenpäillä.

Heti hänen lähdettyään Olivier kysyi:

-- Lähtevätkö he matkoille?

-- Kyllä, kolmeksi kuukaudeksi. Taiteilija mutisi tahtomattaan:

-- Sitä parempi!

-- Me alotamme uudestaan entisen elämämme, sanoi kreivitär.

Hän sopersi:

-- Minä toivon sitä kernaasti.

-- Sillävälin älkää laiminlyökö minua.

-- En, ystävättäreni.

Voimakas tunnepuuska, joka hänellä oli ollut edellisenä iltana

nähdessään kreivittären itkevän ja hänen juuri ilmaisemansa aikomus

kutsua markiisi oopperaesitykseen, antoi kreivittärelle uudestaan

hiukan toivoa.

Se ei kestänyt kauan. Viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun kreivitär

jo uudestaan seurasi tämän miehen kasvoilla kiduttavalla ja

mustasukkaisella tarkkaavaisuudella kaikkia hänen kärsimyksensä

vaiheita. Hän tahtoi tietää ne kaikki, koska hän itsekin kävi

kaikkien niiden kärsimysten läpi, jotka hän arvasi taiteilijankin

kokevan ja Annetten alituinen läsnäolo muistutti hänelle kaikkina

päivän hetkinä hänen ponnistuksiensa voimattomuutta.

Kaikki masensi häntä yhtaikaa, vuodet ja suru. Hänen ennen toimelias,

taitava ja nerokas viehättelynsä, joka koko hänen elämänsä aikana oli

hankkinut hänelle voiton taistellessaan Bertinistä, oli menettänyt

tehonsa tässä yksitoikkoisessa ja aina yhtäläisessä mustassa puvussa,

joka korosti hänen kalpeuttaan ja hänen piirteittensä muuttumista,

samalla kun se teki hänen lapsensa nuoruuden häikäisevän loistavaksi.

Oli jo kaukana tuo aika -- joka oikeastaan oli niin läheinen --

Annetten Parisiin paluun aika, jolloin hän koetteli ylpeästi hankkia

samallaisia pukuja, jotka hänelle olivat silloin eduksi. Nyt

hänellä oli hurja halu kiskaista päältään nuo kuolonvaatteet, jotka

rumensivat ja piinasivat häntä.

Jos hän olisi voinut käyttää palvelukseensa kaikki hienot

kaunistelukeinot, jos hän olisi voinut valita hienovivahteisia

kankaita, hänen hipiänsä kanssa yhteensointuvia, jotka olisivat

antaneet hänen lakastuvalle viehätykselleen huolellisesti harkitun

voiman, yhtä kiehtovan, kuin hänen tyttärensä eloton sulo, niin olisi

hän osannut epäilemättä pysyä vielä yhä hurmaavampana.

Hän tiesi niin hyvin, mitenkä tehokkaasti vaikuttivat kiihdyttävät

iltapuvut, pehmeät, aistilliset aamupuvut, hämilleen saattavat

kotipuvut, joita varattiin aamiaisia varten lähimpien ystävien kanssa

ja jotka suovat naiselle aina puolipäivään saakka jonkinlaisen

ylösnousun tunnun, jätetyn vuoteen ja hajuvedestä tuoksuvan

makuuhuoneen aineellisen ja lämpimän vaikutelman!

Mutta mitä voi hän yrittää näissä hautajaisvaatteissa, tässä pakko

työläisen puvussa, joka peittäisi häntä kokonaisen vuoden. Koko

vuoden! Hän jäisi vangituksi tähän mustaan verhoon, toimettomaksi

ja voitetuksi. Yhden vuoden aikana hän tuntisi vanhenevansa

päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta tässä mustan

harsovaatteen kotelossaan. Mikä hänestä tulisi, jos hänen sairas

ruumisparkansa yhä muuttumistaan muuttuisi näin hänen sielunsa

tuskien jatkuessa?

Nämä ajatukset eivät enää jättäneet häntä, ne pilasivat häneltä

kaiken, mistä hän olisi nauttinut, ne muuttivat suruksi kaiken, mistä

hän olisi ollut iloinen, ne eivät jättäneet hänelle enää yhtään

eheätä nautintoa, ei tyytyväisyyttä eikä iloa. Lakkaamatta värähteli

hänessä tuskastunut tarve pudistaa harteiltaan tämä kurjuuden taakka,

joka häntä lannisti, sillä ilman tätä ärsyttävää ahdistusta, hän

olisi ollut niin onnellinen vielä, niin reipas ja hyvinvoipa! Hän

tunsi omaavansa eloisan ja pirteän mielen, yhä nuoren sydämen ja

olennon hehkun, joka alkaa elää, kyllästymättömän onnenhalun, vieläpä

ahnaamman kuin ennen muinoin, ja kalvavan rakkauden tarpeen.

Ja kas nyt, kaikki se, mikä oli hyvää, kaikki mikä oli suloista,

ihanaa, runollista, mikä kaunistaa ja tekee elämämme rakkaaksi,

se hävisi hänestä, koska hän oli vanhentunut! Kaikki oli lopussa!

Hän huomasi kuitenkin itsessään vielä nuoren tytön helliä tunteita

ja nuoren naisen intohimoisia tunnepurkauksia. Ei mikään ollut

hänessä vanhentunut muu kuin hänen ruumiinsa, tuo kurja iho, tuo

luiden peite, vähitellen haalistunut ja kulunut huonekalun puuosia

verhoava verka. Tämä alituisen heikkenemisen ajatteleminen oli niin

kiintynyt häneen, että se oli tullut melkein ruumiilliseksi kivuksi.

Piintynyt päähänpisto oli synnyttänyt orvaskeden vanhenemisen

aistimuksen, jatkuvan ja tajuttavan, aivan kuin kylmän ja lämmön

aistimukset. Hän luuli todellakin tuntevansa aivan kuin epämääräistä

syyhyä, ryppyjen vitkallista kehittymistä hänen otsallaan, poskien

ja kurkun kudoksien veltostumista ja kaikkien niiden lukemattomien

pikkupiirteiden lisääntymistä, jotka rypistävät väsynyttä ihoa.

Aivan kuin hivuttavan taudin valtaan joutunut olento, jota alituinen

kutku pakottaa raapimaan itseänsä, kreivitär huomatessaan ja

pelätessään tätä kiitävän ajan hirvittävää ja hiljaista hävitystyötä

sai mieleensä vastustamattoman tarpeen todeta sen peileistä. Ne

kutsuivat häntä, ne houkuttelivat häntä, ne pakoittivat häntä

tulemaan silmät jännittyneinä näkemään, uudestaan näkemään ja

lakkaamatta uudestaan tuntemaan, koskemaan sormellaan, aivan kuin

paremmin tullaksensa vakuutetuksi asiasta, tätä vuosien aiheuttamaa

katoamatonta kulutusta. Alussa se oli vain aika-ajoittainen ajatus,

joka ilmestyi joka kerta kun hän huomasi, joko kotonaan taikka

muualla, tuon pelottavan lasin kiiltävän pinnan. Hän pysähtyi

katukäytäville katsellakseen itseänsä puotien näyteikkunoista, hän

oli kuin yhdellä kädellä kiinnitetty kaikkiin niihin lasilevyihin,

joilla kauppiaat koristavat puotien julkisivuja. Tämä tuli taudiksi,

kiduttavaksi vaivaksi. Hän kantoi taskussaan sievää, norsunluista

riisijauherasiaa, pähkinänsuuruista, jonka kannen sisäpuoleen

kätkeytyi pienenpieni peili, ja usein kävellessään hän piti sitä

kädessään ja kohotti sitä silmiinsä päin.

Kun hän istuutui lukemaan tai kirjoittamaan gobeliinisalongissaan,

hänen ajatuksensa, jota hetkeksi oli kiinnittänyt tämä uusi

askartelu, palasi kohta takaisin tähän ahdistavaan vaivaan. Hän

taisteli vastaan, koetteli suunnata ajatuksensa muualle, saada

muita ajatuksia, jatkaa työtänsä. Se oli turhaa, tämä ärsyttävä

halu kiusasi häntä, ja kohta hänen kätensä jätti kirjan tahi kynän

ja ojentautui vastustamattomin liikkein pientä peiliä kohti,

jossa oli vanhasta hopeasta tehty varsi ja joka aina oli hänen

kirjoituspöydällään. Tuossa soikeassa ja korkokuvilla koristetussa

kehyksessä esiintyivät hänen koko kasvonsa kuin entisajan kasvot,

kuin viime vuosisadan muotokuva, kuin ennen aikaan tai muinoin

raikasvärisenä ollut pastellimaalaus, jonka aurinko oli himmentänyt.

Sitten pitkän aikaa katseltuaan itseänsä hän asetti takaisin,

väsynein liikkein, tuon pienen esineen pöydälle ja ponnisti voimiansa

ryhtyäkseen uudestaan työhön, mutta hän ei ollut lukenut kuin pari

sivua tai kirjoittanut parikymmentä riviä, kun katselemisen tarve

syntyi hänessä uudestaan voittamattomana ja kiduttavana; ja hän

ojensi uudestaan käsivartensa tarttuakseen jälleen peiliin.

Tähän pieneen kiihoittavaan esineeseen oli hän nyt niin kiintynyt,

ettei käsi voinut enää sitä jättää, hän käytti sitä joka hetki

ottaessaan vastaan ystäviään, ja hermostui siihen määrin, että

huudahti, vihasi sitä kuin elävää olentoa käännellen sitä käsissään.

Eräänä päivänä tuskastuneena tähän taisteluun itsensä ja tuon

lasipalasen välillä, hän heitti sen seinään, jotta se halkesi ja meni

kappaleiksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hänen miehensä, joka oli korjauttanut sen,

antoi sen hänelle takaisin, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Hänen

täytyi ottaa se, kiittää ja alistua taas säilyttämään sitä.

Joka ilta ja joka aamu huoneeseen sulkeutuneena ollessaan hän alkoi

uudestaan tahtomattaan tätä hirvittävän ja hiljalleen tapahtuvan

hävityksen pikkumaisen tarkkaa ja kärsivällistä tutkimista.

Nukkumaan mentyään ei hän saanut unta, sytytti kynttilän ja loikoili

silmät auki ajatellen, että unettomuudet ja murhe jouduttaisivat

parantumattomasti kiitävän ajan hirvittävää työtä. Hän kuunteli yön

äänettömyydessä kellon heilurin liikkeitä, joka näytti tikutuksellaan

lausuvan yksitoikkoista ja säännöllistä: "Se kiitää, se kiitää,

se kiitää," ja hänen sydäntänsä puristi sellainen kipu, että hän

peittäen lakanalla suunsa huokaili epätoivosta.

Ennen aikaan hän, niinkuin kaikki ihmiset, tunsi vuosien vierivän

ja niiden tuovan mukanansa muutoksia. Niinkuin kaikki, oli hänkin

itseksensä ajatellut joka talvi joka kevät ja joka kesä: "Olen paljon

muuttunut viime vuodesta." Mutta kun hän aina oli kaunis, vaikka

tämän kauneus oli vähän erilainen, niin ei se häntä huolestuttanut.

Nyt yhtäkkiä sen sijaan, että olisi rauhallisesti todennut

vuodenaikojen vitkallisen kulun, hän oivalsi ja käsitti hetkien

kauhean nopean kiidon. Hänelle oli äkillisesti selvennyt tuo ajan

ohi livahtaminen, tuo huomaamaton hetkien häipyminen, joka saattaa

suunniltaan sitä ajatellessa, tuo loppumaton, lyhyiden, kiirehtivien

sekuntien loppumaton ohirientäminen, joka nakertaa ihmisten ruumista

ja elämää.

Näiden onnettomien öiden jälkeen hän kyllä vaipui rauhallisempiin,

pitkiin unenhorroksiin lämpimien lakanoiden keskellä, kun hänen

kamarineitonsa aamuisin oli avannut ikkunaverhot ja sytyttänyt

tulen loimuamaan pesään. Hän pysyi väsyneenä, uneliaana, olematta

hereillä tai nukuksissa, ajatuksen horteessa, joka synnytti hänessä

vaistomaisen ja hänen käsityksensä mukaan sallimuksen määräämän

toivon, josta hankkivat valoa ja elonvoimaa viimeisiin päiviinsä

saakka ihmisten sydän ja hymyily.

Joka aamu nyt, heti vuoteesta noustuansa, hän tunsi itsensä valtaavan

voimakkaan halun rukoilla Jumalaa, saada häneltä hiukan lievitystä ja

lohdutusta.

Hän polvistui silloin suuren tammisen Kristuksen kuvan eteen, jonka

Olivier oli lahjoittanut ja joka oli taiteilijan sattumalta löytämä

harvinainen taideteos; huulet suljettuina, rukoillen tuolla sielun

äänellä, jolla ihminen puhuu itsellensä, hän kohotti jumalalliselle

marttyyrille tuskallisen avunpyyntönsä. Hurmaantuneena kuulluksi ja

autetuksi tulemisen tarpeesta, yksinkertaisena surussaan, niinkuin

kaikki rukoilevat uskovaiset, hän ei voinut epäillä, ettei Jumala

häntä kuulisi, ettei hän kiinnittäisi huomiota hänen pyyntöönsä ja

ettei häntä liikuttaisi hänen vaivansa. Hän ei pyytänyt Jumalaa

tekemään hänelle, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään,

nimittäin antamaan hänen säilyttää kuolemaansa saakka viehätyksensä,

viehkeytensä ja sulonsa, hän pyysi häneltä ainoastaan lepoa ja

lykkäysaikaa. Täytyihän hänen vanheta, täytyihän hänenkin kuolla!

Mutta miksi niin nopeasti? Naiset pysyvät kauan kauniina! Eikö Jumala

voinut hänelle suoda sen suosion, että hän olisi yksi noista? Kuinka

hyvä hän olisi silloin. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, jos

Jumala jättäisi hänelle vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi vielä sen

jäännöksen viehätysvoimaa, jota hän tarvitsi miellyttääkseen!

Hän ei ollenkaan lausunut Jumalalle näitä asioita, vaan hän vaikeroi

ne hänelle, hänen koko olentonsa sekavasti valittaessa hänelle

vaivojaan.

Sitten hän jälleen nousi, istuutui pukeutumispöytänsä ääreen, ja yhtä

innokkain ajatuksen ponnistuksin, kuin rukoillessa hän käsitteli

jauheita, tahtaita, liituja, huiskuja ja harjoja, jotka palauttivat

hänelle kipsimäisen kauneuden, päivän kerrassaan kestävän ja sitten

taas haihtuvan.